Klassikkohaaste 6: Vuonna 1984

Klassikkohaaste kannustaa lukemaan ainakin muutaman klassikon vuodessa, vaikka uutushyllyt huutelevat puoleensa. Tällä kertaa haastetta emännöi Heidi P. blogista Kirjapöllön huhuiluja ja klassikkopostauksia on luettavissa 31.1. lähemmäs neljäkymmentä (osa toki samoista kirjoista). Olen aiemmin osallistunut haasteeseen muutaman kerran, vanhat jutut löytyvät täältä, täältä ja täältä.

 

George Orwell: Vuonna 1984. Alkuperäisteos 1984 ilmestyi vuonna 1949. Luin Raija Mattilan suomennoksen (ilmestynyt 1999).

Tämänkertaisen klassikon valitsin itse asiassa seitsemäsluokkalaisen oppilaan pöyristyneen katseen vuoksi, kun rehellisenä paljastin, etten ole lukenut tätäkään (en kerro, mikä se toinen klassikko on), joten ehkä valinta nousi siitä poskia polttelevasta häpeästä, että tosiaan tämäkin klassikko on lukematta (en sentään valehdellut!). George Orwellin Vuonna 1984 -dystopianhan tuntevat kaikki! Ja tunnenhan minäkin ne tärkeimmät viittaukset, jotka tähän tarinaan palauttavat, joten siksikin kirjaan tarttuminen oli jäänyt. Mitä siis saan irti teoksesta, jonka jo melkein tunnen tai jonka ainakin luulen tuntevani?

Päätin siis heittää ennakkoluuloni ja arvasin oikein: lukeminen kannatti. Vuonna 1984 on tietenkin paljon muutakin kuin sitä valvovaa isoveljeä. En kuitenkaan arvannut sitä, miten ahdistavaksi lukukokemus äityi tai miten kieron maailman Orwell olikaan onnistunut luomaan, ja alkukankeuksien jälkeen aloin ymmärtää nuoren suosittelijani fanaattista suhtautumista tämän kirjan maailmaan (toki ymmärrän myös sen, että tietynlainen fanaattisuus ja hurmaantuminen kuuluvat myös tuohon ikään). Lukeminen kannatti myös siksi, että kirjasta on hyvä tietää aika paljon muutakin kuin  ”Isoveli valvoo” -lausahdus, uuskieli-, ajatusrikos- ja ajatuspoliisi-sanat, ja vaikka tarinan lähtökohdat olisivatkin todellisten diktatuurien kuvauksessa, toimii teos vertauskuvana paljon muullekin. Erityisesti minua kiehtoi juuri uuskieli, se, miten kielen valta on nähty teoksen tarinassa. Uuskieli on yksi tavallaan hauskoistakin asioista tässä tarinan lohduttomassa ja ankeanahdistavassa maailmassa. Ei tietenkään ole hauskaa, että kielen kimppuun käydään, mutta siinä, miten tästä prosessista kerrotaan, on hitunen humoristisuutta:

”Se on ihmeellistä, tuo sanojen hävittäminen. Eniten tietenkin häviävät verbit ja adjektiivit, mutta hyvin voi sadoista substantiiveistakin päästä eroon. Ei vain samaa merkitsevistä sanoista, vaan myös vastakohdista. Mitä perusteita oikeastaan on sanalle, joka on toisen sanan vastakohta? Sanathan sisältävät oman vastakohtansa. Otetaan esimerkiksi sana ’hyvä’. Jos ’hyvä’ on olemassa, mihin tarvitaan ’huonoa’? ’Epähyvä’ riittää ihan hyvin – paremminkin, koska se on tarkka vastakohta, mitä se toinen ei ole. Tai jos tarvitaan vahvempaa  ’hyvän’ muotoa, mitä järkeä on käyttää kokonaista ritirimssua sellaisia epämääräisiä turhia sanoja kuin ’mainio’, ’loistava’ ja ties mitä? Sen tarkoituksen täyttää ’plushyvä’ tai ’tuplaplushyvä’, jos vielä vahvempaa sanaa kaivataan.” (s. 65)

Kirjan lopussa on vielä tarkempaa selvitystä uuskielestä, ja entiskielestä olisi siis tarkoitus päästä eroon vuoteen 2050 mennessä.

Vuonna 1984 on kirjoitettu 1940-luvun lopulla  (ja välihuomio: Elisabeth Åsbrinkin kirjassa 1947 kerrotaan hieman syntyprosessista!) ja nimensä mukaisesti se kertoo siitä, millaista kirjoitusajankohdasta nähtynä tulevaisuuden yhteiskunnassa voisi olla. Tapahtumapaikkana on  Oseania-niminen valtio, mutta tapahtumat sijoittuvat varsinaisesti Lontooseen, joka siis Oseaniassa sijaitsee. Oseania on yksi kolmesta supervallasta, jotka hallitsevat maailmaa ja joiden välillä on jatkuva sotatila. Itäaasian ja Euraasian kanssa Oseania on ollut välillä liitossa, välillä vastakkain, ja Totuusministeriössä korjataan tiedot oikeiksi niin, että vallitseva tila on aina oikea eikä muusta puhumista sallita. Samoin on monen muun asian kanssa.

Päähenkilö Winston Smith on yksi mitätön ratas puolueen koneistossa, mutta ei niin mitätön kuin yhteiskunnan pohjasakka, prolet, on. Winston työskentelee Totuusministeriössä, jonka tehtävänä on manipuloida tietoja niin, että maailma näyttää juuri oikeanlaiselta. Joka puolella, niin työpaikoilla kuin ihmisten kodeissakin on teleruutuja, jotka tiedottavat ja valvovat, ja vääränlainen ajatuskin on rikos. Tai oikeastaan: vääränlainen ajatus on kuolema. Winston kiinnostuu menneestä ja siitä, ettei elämä olisikaan vain sitä samaa suorittamista, päivästä toiseen. Hänen pientä kapinaansa on päiväkirjan kirjoittaminen (kiellettyä!) ja suurempaa suhde naiseen (kielletympää!). Oikeastaan kiellettyä on siis kaikenlainen oma ajattelu, ylipäätään kiinnostuminen – ja sehän vasta ahdistaakin. Olisipa helpompaa suorittaa elämää Oseaniassa, jos siinä saisi edetä päivästä toiseen pahanmakuisen ginin huurruttamin katsein. Vaan kukapa tyytyisi helppoon elämään, jos se on tylsää – ellei ole pakko.

Tarinan yhteiskunnassa ihmisiä katoaa selittämättömästi, ja sitä Winstonkin pelkää. Mutta koska Winston ei osaa pelätä tarpeeksi tai hän ei osaa elää annetuilla säännöillä, selviää lopulta hänellekin, minne väkeä katoaa. Vaikka jo kuvattu maailma on tähän mennessä ollut ahtaudessaan ahdistava, muuttuu se yhä kamalammaksi, meno yhä järjettömämmäksi. Manipulointi on yksi tarinan ahdistavimmista ja kieroimmista koukeroista, ja sitä tapahtuu niin Totuusministeriössä kuin kidutuskammioissa, joihin Winstonkin siis päätyy. Vuonna 1984 -romaanista mielenkiintoisen tekee ajatus siitä, keneen tai mihin voimme luottaa sekä kysymys siitä, mikä tai kuka meitä ohjailee, millaisen tiedon varassa teemme päätöksiämme. Winston päättää luottaa tiettyihin ihmisiin, tai ajautuu luottamaan, miten vain. Eiköhän meillä monella ole tarve juuri siihen! Oseaniassa tosin luottaa ei kannata omiin lapsiinkaan – vähemmästäkin syntyy siis tämän tarinan synkkyys.

 

 

Orwellin klassikkoteos kannattaa ehdottomasti lukea, sen kaikesta kauheudesta huolimatta. Se pakottaa ajattelemaan esimerkiksi sananvapauden ihanuutta ja tärkeyttä ja sitä, miten ihmisen ajatteluun voi vaikuttaa surullisen kieroilla tavoilla – eikä niiden edes tarvitse olla näin äärimmäisiä. Vaikka lukeminen kaiken pikkutarkkuuden vuoksi välillä takkusikin, olen tyytyväinen, että annoin itseni uppoutua tähän dystopiaan. Seuraavaksi voisin tosin tarttua johonkin pirteämpään klassikkoon, vinkkejä otetaan vastaan!