Lempeää ystävänpäivälukemista

Maaret Kallio: Lujasti lempeä. WSOY 2016.

Miten pysäyttää välillä konemaisena pyyhältävä mieli? Miten vaatia ja olla armelias sopivassa suhteessa? Miten riemuita hyvästä ja hyväksyä epäonnistuminen siihen takertumatta? Miten olla ystävä itselle?

Muun muassa tällaisia – ja paljon muutakin – saa Maaret Kallion Lujasti lempeä pohtimaan. Se pyytää ihmettelemään ja nostaa esille nyökyteltävän hyviä näkemyksiä, mutta ei neuvo ainakaan liikaa. Sisältö ja Kallion tyylikin siis ovat lempeitä, niin kuin on kirjan ilmava ulkoasukin. Käsiteltävät asiat tuntuvat osin tutuilta, sillä olen lukenut paljon niin Kallion blogia (samoin Lujasti lempeä) kuin muita self help -henkisiä elämäntaitokirjoja. Silti ei turhauta, vaikka moni juttu on ikään kuin jo moneen kertaan sanottu. Tästä kirjasta saattaa nimittäin löytyä juuri oikea lause johonkin heikkoon tai väsyneeseen hetkeen.

IMG_20180214_181139

Tein tammikuun alussa – hieman vastahankaisena – unelmakartan, joka pilkistelee taustalla. Siinä oli paljon sellaista, johon Kallion kirja kehottaa: toivon itselleni rohkeutta, haluan pitää tärkeät ihmiseni lähellä ja mielessä, olla läsnä ja nähdä hyvän ympärilläni. Unelmakartassani on toki myös kirjoja.

Lempeää, hempeää, oivalluttavaa ja auvoista ei lukeminen koko ajan ole. On tietenkin vaikeaa koittaa tavoittaa laajaa kohderyhmää, enkä koko ajan koe kuuluvani puhuteltuihin. Jotkut kohdat kuitenkin riipaisevat liiankin läheltä, ja kyllä tällaisille kirjoille on minun elämässäni paikkansa. Tällaistahan haluan elämään: pohdiskelevia näkemyksiä, joita vasten voin peilailla omaa olemistani. Se ei kuitenkaan ole aina helppoa, ja oikeastaan ne osuvimmat kohdat olivatkin lopulta hankalimpia, ja vaikka kirja ei varsinaisesti pyri neuvomaan, kyllä se haastaa ajattelemaan. Miten päästää irti riittämättömyyden ja epätäydellisyyden vastustamisesta hyväksymällä nuo ja muutkin epämukavat tunteet ja tosiasiat? Maaret Kallio puhuu ”elämälle ja inhimillisyydelle suostumisesta”, sen hyväksymisestä, että emme ole koneita, emme lähellekään täydellisiä, emme aina parhaimmillamme.

Mielenkiintoinen pysähdys ja pohdinta on itsensä ihmettelemisen taidosta, itsehavainnoinnista. Tämä ohjaa siihen, että ajatus tai tunne on erotettavissa pysyvämmästä, kuten ominaisuuksista tai persoonallisuudesta: en ole kateellinen ihminen, vaikka tunnen kateutta. Havaitsemalla tällaisenkin (niiiin inhottavan ja hankalan) tunteen voin ennemminkin tarkkailla – ja ehkä joskus hyväksyä – asioita sen sijaan, että vastustaisi niitä ja voisi huonosti. Hyväksymisen harjoitteluun on kirjassa myös ohje, ja samankaltaiseen ajatteluun olen törmännyt niin joogatunneilla kuin minfulness-harjoituksissa. Taas totean, että todellakin helpommin sanottu kuin tehty, kun pyydetään pysähtymään ja tarkkailemaan jotain ajatusta tai tunnetta, mutta tästä ainakin minä kaipaan jatkuvaa muistuttelua, joten kiitän kirjaa tästäkin kohdasta. Vaikka vähän raivostuttaa.

Lujasti lempeä nostaa esille myös leimojen lyömisen ja uskomusten haitallisuuden, sen, miten uskomme meistä joskus sanottuun, toistuvasti tai kerran painokkaasti, tai miten saatamme alkaa elää itse itsellemme antamaa leimaa. Kun tarpeeksi kauan hokee, että minä nyt vain olen tällainen tai sitäpä minä en ainakaan osaa, alkaa näistä uskomuksista tulla ahdas lokero. Kaipa me leimaamme ja lokeroimme kanssaihmisiämmekin, mutta hyväksyvä mieli auttaa näkemään näiden uskomusten ulkopuolelle. Onnekkaana opettajana pääsin kuuntelemaan Krista Kososen unelma-aiheista puheenvuoroa tällä viikolla, ja Kosonen puhui nuorille  näistä samoista leimoista (toki myös paljon muusta). Kosonen oli rohkaiseva, kannustava ja avoin, sata kertaa parempi esimerkki ja ääni kuin äiti, ammattikasvattaja tai ehkä ihana Maaret Kalliokaan (Kallion ajatukset sopisivat yläkouluikäisten vanhemmille tai nuorille aikuisille). Toivoisin tällaisia puheenvuoroja ja aiheen käsittelyä erityisesti kouluihin mutta myös muualle: paljon jo puhutaan siitä, miten tärkeää on huomata vahvuuksia itsessään, miten tärkeää on huomata hyvä. Vielä lisää voisi puhua siitä, miten tärkeää on myös osata hyväksyä, ettei monikaan asia suju heti, ja miten tärkeää on uskaltaa yrittää, epäonnistua ja oppia.

Minulle Kallion kirja puhuu myötätuntoisesti, kannustaa pysähtymään ja havainnoimaan mutta myös tekemään. Se kannustaa myös tuntemaan. Tärkeä tehtävä kirjasta löytyy sivulta 90, jossa pysähdytään tunnepysäkille. Tunteitahan ei voi sulkea pois päältä  (vaikka yrittää aina voi), mutta säädellä niitä voi. Tai voi harjoitella säätelemään niitä, harjoitella tarkastelemaan niitä. Taas helpommin sanottu kuin tehty, mutta koska koko ajan on kuitenkin kyse siitä, että on tärkeää hyväksyä oma keskeneräisyys, ei tässäkään tarvitse olla valmis. Tässä luvussa palasi mieleeni Arto Pietikäisen Joustava mieli -kirja, jonka olen lukenut joskus kauan sitten (siitä on muuten tullut jo uusi painoskin). Tuossa kirjassa on konkreettisia harjoituksia, joiden avulla on – muistaakseni – tarkoitus kohdata ja hyväksyä päälle hyökyviä negatiivisia ajatuksia, vähän samaa kuin mistä Kallio kirjoittaa. Negatiivisiksi miellettyjen ajatusten ja tunteiden sulkeminen pois mielestä tai vastustaminen ei ole hyväksi eikä aina onnistukaan. Siksi ahdistus, pelko, suru tai kateus kannattaa ottaa vastaan, ja niiden sietämistä vai pitäisikö sanoa neutraalimmin kohtaamista ja säätelemistä pitää sinnikkäästi harjoitella. Ja harjoittelu onnistuu yhdessä jonkin toisen kanssa! Joskus se toinen voi olla ystävä tai muu läheinen, joskus kirja tai joskus mielen ammattilainen. Kirjassa annetaankin ”Turvaohjeet tukaliin tunnehetkiin” (s. 105-106).

Kallio kirjoittaa vuorovaikutuksen, ryhmän ja yhdessäolon tärkeydestä. ”Viisas osaa tarvita toista” on hieno otsikko ja ajatus, jonka olen toki omakseni ottanut, mutta välillä kuitenkin huomaan kuitenkin pyristeleväni yksin hampaat irvessä, vaikka helpommalla pääsisi, kun näkisi ystävät, avun ja yhdessä tekemisen. Itsestäänselvyyksien sanominen ja toistelu ei siis ole huono asia, ehkäpä senkin tämä kirja opettaa (enkä väitä, että ajatukset tässä kirjassa olisivat itsestäänselvyyksiä!). Siksi kai hyvän elämän oppaat eivät itsessään riitä – ne ehkä vahvistavat lukijan ajattelua, ohjaavat sitä ehkä johonkin, toivottavasti oikeaan suuntaan, mutta hyvienkin oppien saaminen osaksi omaa elämää ja toimintaa vaatii toistoja ja harjoitusta.

 

”Lujasti lempeä elämä on keskeneräistä, vaivalloista ja työtä pelkäämätöntä. Mutta se on myös myötätuntoista, houkuttelevaa ja kaiken kehityksen edellytys.” (s. 215)

 

Lujasti lempeä -kirjan nostattamia ajatuksia pääsee työstämään juuri ilmestyneen Lujasti lempeä – Mielen työkirja -teoksen avulla. Se on minulla ainakin selailuvuorossa, sillä lainasin opuksen kirjastosta ja tajusin, että kyseessä tosiaankin on kirja, joka vaatii kynää ja tehtävien tekemistä. Tämä teos tuntuisi kuitenkin olevan juuri se konkreettinen jatko sille tärkeälle pohdiskelulle, johon Lujasti lempeä saattelee.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s