Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö. Tammi 2018.

Kuuntelin Saara Turusen Sivuhenkilön äänikirjana lähes heti sen ilmestyttyä, sillä olin odottanut sitä kovasti. Pidin kovasti Turusen Rakkaudenhirviöstä ja Q-teatterin Tavallisuuden aaveesta, ja maaliskuun alussa luin Imagesta laajan jutun Turusesta, mikä innostu entisestään tämän kirjan pariin. Kuunneltuani äänikirjan ja siinä välissä hieman kirjailijaa kirjallisuusillassa aloitin lukemaan Sivuhenkilöä uudelleen. Mistäköhän löydän nyt sopivat ylistyssanat?

 

”Olen istunut loputtomissa häissä ja kastetilaisuuksissa ja miettinyt, miksi minä olen se, joka tuijottaa toisten huippuhetkiä nurkkapöydästä. Eikö minulle koskaan tapahdu mitään? Mutta nyt on tahtunut. Nyt minulla on oikeus lähettää kutsukortit ja pukeutua juhlavaan asuun.” (s. 25)

Sivuhenkilön päähenkilö on noin kolmikymppinen  kirjailija. Hän on siis siinä iässä, kun ympärillä ystävät tekevät uraa ja lapsia, menevät naimisiin, tekevät lisää uraa ja putkauttelevat maailmaan lisää lapsia. Tarinan alussa kirjailija on juuri julkaissut esikoisteoksensa, mikä herättää kutkuttavaa keväistä riemua, pientä tosin lukijassa, koska ilmaisu on niin toteavaa ja koska tunnelmiin ei  jäädä fiilistelemään. Kirjailija pyöräilee kirjalaatikon kanssa, suunnittelee julkistamisjuhlia (tosin pienimuotoisia, ei liian suureellisia), pitää juhlat, pyöräilee kotiin. Kirjailija odottaa kommentteja kirjasta, mutta muut eivät riemuitse siitä, ja tarina jatkuu muihin asioihin. Kirja on muiden silmissä pieni asia, heillä on omansa, joiden takia päähenkilö voi kyllä keskeyttää omat tekemisensä. Ja miksei hän keskeyttäisi, kulkisi pyörällään paikasta ja mietteestä toiseen. Sivuhenkilön henkilö on yksi niistä asioista, joista iloitsen: hän on erilainen, omanlaisensa, harvinainen – henkilö, johon voi samaistua, vaikka hänen elämäntilanteensa on ihan erilainen kuin vaikkapa omani. Silti siinä on jotain tunnistettavaa: se, että ei jaksaisi aina mennä muiden ehdoilla vaan olisi ihan kiva saada iloita oman elämänsä tähtihetkistä. Se, että vaikka kuinka yrittäisi pitää puoliaan ja sanoa jotain nasevaa, se ei aina (tai useinkaan) onnistu. Lisäksi samoin kuin päähenkilössä saatan nähdä (tai haluta nähdä), näen myös muissa kuvatuissa henkilöissä paljon tuttua, vaikkapa sen, miten paljon ehkä vain oletankaan muista ja muiden mielenkiinnon kohteista, menen mukana, olen ihan tavallinen – tai yleisemmällä tasolla oletamme, menemme ja olemme.

Riemastuttavaa Sivuhenkilössä on sen toteava tyyli, jossa minäkertoja kertoilee eteenpäin tasaista rytmitöntä tahtia rullaavasta elämästään, jossa yksi tapahtuma ei juuri ole suurempi toista. Kerronnassa tipahtelee erikoisia, virkistäviä yksityiskohtia: huomio siitä, miten ”Lapsilla on jokin merkillinen hiuksia liimoittava vaikutus” tai miten kirjailijan elämä ”patjan, koukun ja huonekasvien katveessa” on hyvin erilaista kuin hänen kuuluisan ystävänsä. Samainen kuuluisa ystävä muuten valjastetaan mukaan lehtijuttuun, jolla kustantaja ajattelee saavansa lisää näkyvyyttä kirjalle, ja monessa muussakin kohdassa pohditaan sitä, millaista kirja-ala onkaan näyttäytymisineen, arvioineen ja palkintoineen.

Sivuhenkilöä lukiessa ei voi olla ajattelematta, kuinka paljon romaanin kirjailija on kirjoittaja-kirjailija tai oikeastaan ennemminkin sitä, onko sillä väliä tai oikeastaan MIKSI sillä on väliä. Yksi lempikohdistani on tilanne, jossa kirjailijalta kysytään markkinointitilaisuudessa, kertooko esikoisteos hänen oikeasta elämästään:

”Mitä ihmiset oikein haluavat? Ehkä minun kannattaisi vain sanoa, ettäkyllä, jokainen sana on suoraan omasta elämästäni poimittu, että miettikääpä sitä. Olisiko reaktio silloin päinvastainen? Ryhtyisivätkö ihmiset epäilemään totuutta, Kuten kirjailija Karl Ove Knausgårdin tapauksessa, jossa keskustelu kääntyy aina siihen, että eihän kukaan voi muistaa sellaisia keskusteluja kahdenkymmenen vuoden takaa, joissa sanotaan, että minä menenkin tästä nyt vessaan.” (s. 72) 

Koitankin olla ajattelematta tätä asiaa, ja oikeastaan se on helppoa, sillä Sivuhenkilössä todellakin on aika paljon muuta mietittävää. Lisäksi tosiaan kerrontatavassa, tarkkanäköisissä huomautuksissa, on nautiskeltavaa ja hieman hymyilyttävää. Kerronnan  alta kuuluu kuitenkin jos ei nyt julistava niin ainakin tiukkasanainen ääni, jolla on ajatus siitä, miten miesten maailma jyrää edelleen monessakin paikassa – erityisesti kirja- ja taidemaailmassa, mutta myös arkisemmissa asioissa. ”Maamme huomattavimman sanomalehden” kritiikki on kaikkea muuta, mitä kirjailija olisi ajatellut, ja fiktiivisen henkilön lisäksi kritiikki saa ajattelemaan, millainen valta kriitikoilla ja nykyään myös esimerkiksi bloggareilla on (ei onneksi minulla, mutta jos joku haluaa vaikuttua, uskokoon nyt viimeistään, että tämä kirja kannattaa lukea!). Kirjallisuuden vastaanoton pohdinnassa päähenkilö tuo esille sen, miksei muka hänen henkilönsä olisi merkittävä ja tärkeä, miksi vain mieshahmo saa olla kompleksinen, kun naishahmon pitäisi olla edes hieman pirteämpi. Kirjallisuusaihetta käsitellään myös esittelemällä vaihtoehtoinen klassikkolista, jonka kirjat ovat naisten kirjoittamia.

Sivuhenkilön päähenkilö on päähenkilö, mutta samalla hän on muiden elämissä sivuhenkilö. Välillä hän pohdiskelee omaakin sivullisuuttaan, kuten vauvajuhlissa, joissa muut tekevät oletuksia hänen mielenkiinnon kohteistaan tai lastenteatteriesityksessä, jossa hän asettuu etäälle, takariviin. Tuossa näytelmässä muuten tuputetaan sitä samaa tarinaa, että ihmisen tarkoitus on loppujen lopuksi löytää vierelleen se oikea kananen (tai pukunen tai kanarialintu). Eikö voisi olla erilaisia loppuja, jotka silti olisivat onnellisia? Onneksi voi, niin kuin tässä kirjassa. Sivuhenkilön päähenkilö ei kuitenkaan ole oikeasti sivuhenkilö, kaukana siitä.

”Kirjoitan kirjoittamisesta ja siitä, ettei siitä kai saisi kirjoittaa, mutta minä kirjoitan, sillä elämä on lyhyt eikä kuolleena voi enää kirjoittaa. Kirjoitan samalla tavalla kuin toisen siskoni poika, joka piirsi isänpäiväkorttiin lehtipuhaltimen, oksasilppuri ja kaksi palohälytintä, asiat, jotka merkitsevät hänelle eniten.” (s. 234)

Ylistyssanoja etsiskelin, eikä se oikeasti ollut vaikeaa: Sivuhenkilö on virkistävä ja älykäs, yhtä aikaa kepeällä hymyllä ja viiltävällä, totisella tosiasioiden kuvauksella rytmitetty.  Päähenkilön kuvaus tai siis ylipäätään tämä henkilö ansaitsee erityiskiitoksensa: pienet, erikoiset yksityiskohdat ja suuret merkittävät tapahtumat ovat paikoillaan niin rytmittämässä, hymyilyttämässä kuin ajattelua avartamassa – kuinka hän vie juuri synnyttäneelle ystävälleen pullon hyvää cavaa (”jossa on kaunis etiketti”) tai miten hän lopulta opettelee korjaamaan kenkkuilevan polkupyöränsä.

IMG_20180326_183507__01

Kiitos arvostelukappaleesta ja innostavasta kirjallisuusillasta Kansallisteatterille, Wsoylle, Tammelle ja Johnny Knigalle.

Mainokset

Roihuvuoren runokattaus ja #runo2018

 

 

Viime aikoina ja erityisesti eilen ja tänään olen pursuillut kiitollisuutta. Tässä muutamia syitä:

1) Omppu Reader why did I marry him -blogista jaksaa hehkuttaa runoja ja muutenkin kirjallisuutta, ja blogissa on käynnissä oiva runohaaste, joka sai minut jo tarttumaan runokirjaan, kiitos! Vielä melkein vuosi tätä haastetta ja sitten loppuelämä aikaa lukea runoja! Tämä postaus on aloitus runovuodelle 2018.

2) Roihuvuoressa järjestettiin lauantaina eli eilen kaupunginosan oma kirjallisuusfestivaali 60-vuotiaan kirjaston kunniaksi, vau! Ja kiitos tapahtumasta!

3) Näillä samaisilla kirjamessuilla omia runojaan olivat lukemassa Sirpa Kyyrönen, Pauliina Haasjoki ja Aura Nurmi, ja oli ihanaa kuunnella upeita runoja, kiitos, kiitos, kiitos!

4) Kirjastosta sain viime viikolla varaamalla ja etsimällä monta runokokoelmaa, joten kiitos kirjastolaitoksellekin, taas kerran!

5) Runoja kiitän myös. Kiitän siitä, että olen saanut asettua hetkeksi ilmavien, viisaiden, terävien ja mystisten sanojen ja tarinoiden äärelle.

Olen lukenut tällä viikolla kaksi runokokoelmaa ja vähän kolmattakin. On ollut ihanaa pysähtyä runojen äärelle, ja hyviä fiiliksiä olen saanut siitäkin, että olen uskaltanut lukea runoja, minua kun usein jännittää se, että en ymmärtäisikään MITÄÄN. Voisin vihdoin uskoa itselleni antamani luvan olla ymmärtämättä, ja nauttia sanoista, runokuvista, tunnelmista – ja samalla antaa myös luvan ymmärtää. Nauttinut olenkin, monella tavalla. Luin runoja pitkähköllä bussimatkalla Länsi-Helsingistä itään, kuuntelin Roihuvuoren runoaamiaisella keskittyneen joukon kanssa, ihailin sanoja niin luettuna kuin kuultunakin. Oli itse asiassa hienoa kuulla juuri luettu runo lavalta: se aukeni uudella tavalla, eri tavalla, kuin sen vain olisi lukenut itse uudelleen. Esimerkiksi Sirpa Kyyrösen Minä olen sinun äitisi, syyllinen -runo, joka toki aiemmin oli saanut ajattelemaan kasvun ja sen aiheuttaman erkanemisen kamaluutta niin äidin kuin (murrosikäisen) lapsenkin kannalta, herätti ajatuksen siitä, miten tunne on jaettu, yhteinen, monen, ja silti erilainen, selittämätön ristiriitaisuudessaan. Sellainen, johon törmää aina, aalto, joka poistuu ja palaa.

Sirpa Kyyrösen runot Ilmajuuret-kokoelmassa sisältävät paljon luontoainesta:  Tähän kaikkeen lomittuvat hiekkalaatikot, äiti, murrosikä, ryövärintytär – äitiyttä ja lapsuutta. Ne limittyvät ja vertautuvat:

Pyhät oli pihlajat ja mäntyjen pylväät

kun sinä synnyit savinen ja puhdas 

nyrkkikivestä puhjennut pikkulintu          minun juureni ilmassa 

kunnes kasvoit 

jalat ja minä istutin     

sinut maahan, kertomuksiin ja kukkiviin puihin             / – – /

 

Luontokuvat ovat reheviä, luontoa arvostavia, jopa luonnon puolesta huutavia, varsinkin neljännen osan valasrunot. Ihminen kietoutuu osaksi luontoa, kaarnaa, juuret pitävät maata koossa.

Aura Nurmen runonluenta oli upeaa. Minulla ei ole sanaa Nurmen ilmaisulle, mutta yritän: kirkas, avoin, tavoittava. Hän onkin lavarunoilija, ja kyllä, nyt minäkin haluan päästä kuuntelemaan enemmän runoja, ainakin, jos muutkin yltävät tällaiseen hätkäytykseen. Nurmi luki sekä vielä ilmestymättömän runon että runoja Villieläimiä-kokoelmasta. Kokoelman arvostelusta oli  kasvanut myös oma kommenttinsa, jonka Nurmi esitti. Villieläimiä-kokoelma on mielenkiintoinen (sekin). Runot kertovat esimerkiksi lapsuudesta ja nuoruudesta Pikku Huopalahdessa, tai laajemmin lapsuuden lähiössä. Minulle Pikku Huopalahti on ennemmin se Pariisin kevään keksipaketti, jota lauloin, kun asuin vaaleanpunaisessa talossa melkein merinäköalalla. Siksi lapsipuhujan arkipäiväiset havainnot poliisiautosta tai roskiksessa asuvasta miehestä näyttävät uuden kuvan, joka laajenee siihen, miten naapureina voivat asua erilaiset kohtalot, joissa toinen ei tiedä toisesta.

 

IMG_20180318_185252

Ihana viikonloppuni, jota piristämään ostin 20 tulppaania ja jota syventämään lainasin kolme runokokoelmaa.

 

 

Pauliina Haasjokea en ollut ehtinyt lukea ennen lauantaita, mutta olin sentään käynyt hakemassa kirjastosta hänen teoksensa Hiukset. Haasjoki luki kokoelmaansa Planeetta, jonka senkin aion käsiini haalia, mutta eiliset sanat ovat unohtuneet, on vain häivähdys siitä mielettömästä rauhasta, kun Haasjoki luki, tyynenä. Hiukset-kokoelman runot tuntuvat tiheiltä: ne joita jo luin, haraavat vastaan, pysäyttävät joskus jo kesken säkeen, ovat välillä vain säe, ovat täynnä, jos ovat pidempiä. Luen tätä vielä pitkään ja tarkkaan, nyt olen sanaton.

 

IMG_20180318_185323.jpg

Pauliina Haasjoen tuotanto odottaa vielä tarkempaa tutustumista. Kuinka kaunis onkaan tämä kokoelma jo ulkoasultaankin, niin kutsuva!

 

Palaan runojen maailmaan myöhemmin. Tämä oli avaus ja ahmaisu.

 

– – –    – – –    – – –

 

Roihuvuoren kirjamessut 17.3.2018 Porolahden koululla ja Roihuvuoren kirjastolla. Toivottavasti tämä ei jäänyt ainokaiseksi tapahtumaksi!

 

Runokokoelmat, joita kuulin, luin ja luen:

Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret. Otava 2016.

Aura Nurmi: Villieläimiä. Kolera 2016.

Pauliina Haasjoki: Hiukset. Otava 2013. Runoaamiaisella runot olivat kokoelmasta Planeetta (Otava 2016).

Teatterissa: Lemminkäinen!

Lemminkäinen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä.

OHJAUS  Juha Hurme
ROOLEISSA Marja Salo, Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Terhi Panula, Cécile Orblin

MUUSIKOT Oskari Lehtonen, Jesse Ojajärvi        MUSIIKKI Petra Poutanen-Hurme

TAITEELLINEN ÄÄNISUUNNITTELU Petra Poutanen-Hurme, Oskari Lehtonen, Jesse

LAVASTUS JA PUKUSUUNNITTELU Heini Maaranen

VALOSUUNNITTELU JA HEIJASTUKSET Kalle Ropponen

KOREOGRAFIA   Saara Hurme     TAISTELUKOREOGRAFIA Seppo Kumpulainen

NAAMIOINNIN SUUNNITTELU  Laura Sgureva

 

Kun ajattelen Juha Hurmeen Lemminkäinen-näytelmää, tekee minun mieli huutaa ja hihkua  ja  kirjoittaa tähän äärettömästi huutomerkkejä, niin energinen kokonaisuus on! Ja hämmentävä, hauska, räävitön! Mitä vielä, mutta ainakaan se ei ole Kalevalaa, se on oma maailmansa. Siinä on Suomi tai Niemi tai Vantaa ja Pälkäne, tai ainakin kuvitelma näistä koulunäytelmän näyttämöllä, ja kyllähän tämänkin Lemminkäisen tarina liittyy kansalliseepokseen. Kansanrunoutta siinä on ja Kalevalasta tuttuja hahmoja, mutta kokonaisuus on oma villi maailma viittauksineen niin  maailmankirjallisuuden teoksiin kuin nykypäivään tai lähimenneisyyteemme. Käsiohjelman etulehdellä Hurme kiittääkin muiden muassa niin Aleksis Kiveä kuin Shakespeareakin, ja syy tähän selviää näytelmän edetessä. Aristoteleskin on syytä mainita, ja kiittäähän Hurme Suomen kansaakin.

 

Näytelmän alkaessa lähes tyhjä lava täyttyy liioitellusti savusta, ja savusta vierii joutsen lavan poikki. Siitä lähtien lava täyttyy milloin tanssista, laulusta, energiallaan yksinkin koko lavan valaisevasta Louhivuoren hahmosta (upea Cécile Orblin!). Louhivuoren hahmon tarkennus on Vastavoima, ja näytelmän henkilösuhteissa se hän onkin, mutta samalla hän on koko näytelmän voima, juontajahahmo, tirehtööri, taikuri ja viihdyttäjä. Ihmettelen Orblinin suoritusta, sitä, miten hänen hahmonsa on niin hurmaavan valloittava ja olemuksensa sädehtivä (mikä vain osittain johtuu kultakimalteisesta asusta). Louhivuori onkin yhtäaikaa näytelmän juontaja ja tähti.

Screenshot_20180309-191545__01

Louhivuori, vastavoima. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri.

Myös muut näyttelijät ovat huikaisevia, ja hahmot erikoisia kukin omalla tavallaan. Vaikka Lemminkäinen, Tiera, Lemminkäisen äiti ja Louhi ovatkin Kalevalasta tuttuja hahmoja, on Hurmeen Lemminkäisessä oma persoonallinen asetelmansa: Lemminkäisiä onkin kaksi, nimittäin Fleming-Lemminkäinen (Tomi Alatalo) ja Lemminkäinen (Marja Salo), joka saa heidän äidiltään eli Emalta kuulla kauheuksia. Lemminkäinen on kuitenkin jääräpää, murrosikäisen räiskyvä ja äkäinen hahmo, ja jos en jo olisi sanonut, että Louhivuori on suosikkini, olisi tässä ehdoton ykkönen!

 

Tarina ei siis kerro Kalevalan kankahista, vaan ajallisesti se sijoittuu jonnekin kaukaiseen menneisyyteen, ja niemeläiset henkilöt ovat kytkeytyneet romurautabisnekseen. Koska sama elinkeino kiinnostaa niin Fleming-Lemminkäisten kuin Louhivuoren väkeä, syntyy sopivasti jännitettä. Ristiriitoja riittää niin näiden joukkojen välillä kuin Lemminkäis-perheessäkin, ja juonen kannalta erityisen merkittäväksi henkilöhahmoksi nousee Kyllikki, tuo saaren kukka, siis entinen sellainen. Hetkellisessä mielenhäiriössä (ihastuminen!) hän on päätynyt Flemingin vaimoksi, ja sitäpä asemaa käy sääliksi! Eipä tätä liittoa Kalevalassakaan kauniisti kuvata, siinähän Lemminkäinen ”koppaa” ja ”reutoo” Kyllikki-paran matkaansa. Ei ole mikään rakkaustarina se! Ja Ema ei miniäänsä kovasti arvosta, tosin eipä muitakaan (paitsi sitä Fleming-Lemminkiä).

 

Screenshot_20180309-191557__01

Lemminkäinen, Fleming-Lemminkäinen ja Tiera matkalla meren takaa Niemelle. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri.

 

Kansanrunoutemme ja kalevalainen runonlaulanta saavat osansa hulvattomassa k-alkuisista  sanoista koostuvasta kyy-käki-sekamelskassa, ja kieltä kommentoidaan muutenkin. Fleming-Lemminkäinen riemuitsee uusista sanoista äiti ja rakas, kun hän palaa meren takaa mukanaan miekkojen halpakopioita ja lainasanoja, ja ruotsi on Flemingille tutumpi kieli kuin vaka-vaka-miten se menikään -kieli. Tieran hahmo tietää siitä, mutta tietääpä hän muutenkin kaikenlaista. Juha Hurmeen Niemessä käsitellään melko paljonkin kieltä, ja näytelmän runonäytteitä voi käydä kertailemassa tuosta opuksesta. Lemminkäinen-näytelmä herätteleekin Niemessä kertoiltuja juttuja eloon näyttämöllä, mutta Niemessä ei kyllä löydy tätä Lemminkäisen tarinaa muutoin kuin mainintana siitä, kuinka juuri Lemminkäis-hahmosta kertovissa runoissa alkoi olla uutena juttuna vuoropuhelua. Sepä sopii siis näyttämöllekin. Näyttämölle mahtuu myös näpsäkästi perinteisellä piirtoheitintekniikalla toteutettu tekstitys kohtaan, jossa puhutaan ruotsia. Siinäpä sivistystä eri tasoilla.

 

Musiikki ja tanssi tekevät tästä kokonaisuudesta entistä enemmän spektaakkelin – ja sitten on vielä lisäksi kimaltelevia kankaita, pinkeitä asuja ja yllättäviä yhdistelmiä. Vähänlaisesti lavastetun näyttämön alasta osan vievät suurehkot soitinrakennelmat, ja musiikki on kiehtovaa, moniääninen laulu taidokasta. Muusikot Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi myös näyttelevät osassa kohtauksista.

 

Juha Hurme kertoili tammikuisella bloggariklubilla näytelmästään, kun se oli vielä harjoitusvaiheessa. Hän sanoi joutuneensa kouluaikana ”myrkytetyksi Kalevalalla”, mitä en ihmettele, sillä aiemminkin olen kuullut kauhujuttuja Kalevalan lukemisesta (mutta olen kyllä uskaltautunut sen lukemaan useampaankin kertaan, varsinkin jos Suomen lasten Kalevala lasketaan). Niin Hurmeen Niemi kuin tämä Lemminkäinen-näytelmäkin kuitenkin innostuttavat kansanrunouden pariin, joten ehkä taika onkin siinä, että pitää vain olla riittävän innostava innostaja, niin kuin nyt ainakin Hurme on. Lemminkäis-näytelmän oletan osuvan monen lukiolaisen mahdollisuudeksi tutustua teatteriin taidemuotona (onnekkaat! Tässäpä on paljon kaikkea mahdollista teatterin taikaa!) ja sitten siihen kansanperinteeseenkin. Toivottavasti tämä kokonaisuus hämmentää riittävästi heidänkin käsityksiään Kalevalasta! Ainakaan tämä ei myrkytä!

 


Huutomerkkejä yhteensä ainakin kymmenen!