Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö. Tammi 2018.

Kuuntelin Saara Turusen Sivuhenkilön äänikirjana lähes heti sen ilmestyttyä, sillä olin odottanut sitä kovasti. Pidin kovasti Turusen Rakkaudenhirviöstä ja Q-teatterin Tavallisuuden aaveesta, ja maaliskuun alussa luin Imagesta laajan jutun Turusesta, mikä innostutti entisestään tämän kirjan pariin. Kuunneltuani äänikirjan ja siinä välissä hieman kirjailijaa kirjallisuusillassa aloitin lukemaan Sivuhenkilöä uudelleen. Mistäköhän löydän nyt sopivat ylistyssanat?

 

”Olen istunut loputtomissa häissä ja kastetilaisuuksissa ja miettinyt, miksi minä olen se, joka tuijottaa toisten huippuhetkiä nurkkapöydästä. Eikö minulle koskaan tapahdu mitään? Mutta nyt on tahtunut. Nyt minulla on oikeus lähettää kutsukortit ja pukeutua juhlavaan asuun.” (s. 25)

Sivuhenkilön päähenkilö on noin kolmikymppinen  kirjailija. Hän on siis siinä iässä, kun ympärillä ystävät tekevät uraa ja lapsia, menevät naimisiin, tekevät lisää uraa ja putkauttelevat maailmaan lisää lapsia. Tarinan alussa kirjailija on juuri julkaissut esikoisteoksensa, mikä herättää kutkuttavaa keväistä riemua, pientä tosin lukijassa, koska ilmaisu on niin toteavaa ja koska tunnelmiin ei  jäädä fiilistelemään. Kirjailija pyöräilee kirjalaatikon kanssa, suunnittelee julkistamisjuhlia (tosin pienimuotoisia, ei liian suureellisia), pitää juhlat, pyöräilee kotiin. Kirjailija odottaa kommentteja kirjasta, mutta muut eivät riemuitse siitä, ja tarina jatkuu muihin asioihin. Kirja on muiden silmissä pieni asia, heillä on omansa, joiden takia päähenkilö voi kyllä keskeyttää omat tekemisensä. Ja miksei hän keskeyttäisi, kulkisi pyörällään paikasta ja mietteestä toiseen. Sivuhenkilön henkilö on yksi niistä asioista, joista iloitsen: hän on erilainen, omanlaisensa, harvinainen – henkilö, johon voi samaistua, vaikka hänen elämäntilanteensa on ihan erilainen kuin vaikkapa omani. Silti siinä on jotain tunnistettavaa: se, että ei jaksaisi aina mennä muiden ehdoilla vaan olisi ihan kiva saada iloita oman elämänsä tähtihetkistä. Se, että vaikka kuinka yrittäisi pitää puoliaan ja sanoa jotain nasevaa, se ei aina (tai useinkaan) onnistu. Lisäksi samoin kuin päähenkilössä saatan nähdä (tai haluta nähdä), näen myös muissa kuvatuissa henkilöissä paljon tuttua, vaikkapa sen, miten paljon ehkä vain oletankaan muista ja muiden mielenkiinnon kohteista, menen mukana, olen ihan tavallinen – tai yleisemmällä tasolla oletamme, menemme ja olemme.

Riemastuttavaa Sivuhenkilössä on sen toteava tyyli, jossa minäkertoja kertoilee eteenpäin tasaista rytmitöntä tahtia rullaavasta elämästään, jossa yksi tapahtuma ei juuri ole suurempi toista. Kerronnassa tipahtelee erikoisia, virkistäviä yksityiskohtia: huomio siitä, miten ”Lapsilla on jokin merkillinen hiuksia liimoittava vaikutus” tai miten kirjailijan elämä ”patjan, koukun ja huonekasvien katveessa” on hyvin erilaista kuin hänen kuuluisan ystävänsä. Samainen kuuluisa ystävä muuten valjastetaan mukaan lehtijuttuun, jolla kustantaja ajattelee saavansa lisää näkyvyyttä kirjalle, ja monessa muussakin kohdassa pohditaan sitä, millaista kirja-ala onkaan näyttäytymisineen, arvioineen ja palkintoineen.

Sivuhenkilöä lukiessa ei voi olla ajattelematta, kuinka paljon romaanin kirjailija on kirjoittaja-kirjailija tai oikeastaan ennemminkin sitä, onko sillä väliä tai oikeastaan MIKSI sillä on väliä. Yksi lempikohdistani on tilanne, jossa kirjailijalta kysytään markkinointitilaisuudessa, kertooko esikoisteos hänen oikeasta elämästään:

”Mitä ihmiset oikein haluavat? Ehkä minun kannattaisi vain sanoa, ettäkyllä, jokainen sana on suoraan omasta elämästäni poimittu, että miettikääpä sitä. Olisiko reaktio silloin päinvastainen? Ryhtyisivätkö ihmiset epäilemään totuutta, Kuten kirjailija Karl Ove Knausgårdin tapauksessa, jossa keskustelu kääntyy aina siihen, että eihän kukaan voi muistaa sellaisia keskusteluja kahdenkymmenen vuoden takaa, joissa sanotaan, että minä menenkin tästä nyt vessaan.” (s. 72) 

Koitankin olla ajattelematta tätä asiaa, ja oikeastaan se on helppoa, sillä Sivuhenkilössä todellakin on aika paljon muuta mietittävää. Lisäksi tosiaan kerrontatavassa, tarkkanäköisissä huomautuksissa, on nautiskeltavaa ja hieman hymyilyttävää. Kerronnan  alta kuuluu kuitenkin jos ei nyt julistava niin ainakin tiukkasanainen ääni, jolla on ajatus siitä, miten miesten maailma jyrää edelleen monessakin paikassa – erityisesti kirja- ja taidemaailmassa, mutta myös arkisemmissa asioissa. ”Maamme huomattavimman sanomalehden” kritiikki on kaikkea muuta, mitä kirjailija olisi ajatellut, ja fiktiivisen henkilön lisäksi kritiikki saa ajattelemaan, millainen valta kriitikoilla ja nykyään myös esimerkiksi bloggareilla on (ei onneksi minulla, mutta jos joku haluaa vaikuttua, uskokoon nyt viimeistään, että tämä kirja kannattaa lukea!). Kirjallisuuden vastaanoton pohdinnassa päähenkilö tuo esille sen, miksei muka hänen henkilönsä olisi merkittävä ja tärkeä, miksi vain mieshahmo saa olla kompleksinen, kun naishahmon pitäisi olla edes hieman pirteämpi. Kirjallisuusaihetta käsitellään myös esittelemällä vaihtoehtoinen klassikkolista, jonka kirjat ovat naisten kirjoittamia.

Sivuhenkilön päähenkilö on päähenkilö, mutta samalla hän on muiden elämissä sivuhenkilö. Välillä hän pohdiskelee omaakin sivullisuuttaan, kuten vauvajuhlissa, joissa muut tekevät oletuksia hänen mielenkiinnon kohteistaan tai lastenteatteriesityksessä, jossa hän asettuu etäälle, takariviin. Tuossa näytelmässä muuten tuputetaan sitä samaa tarinaa, että ihmisen tarkoitus on loppujen lopuksi löytää vierelleen se oikea kananen (tai pupunen tai kanarialintu). Eikö voisi olla erilaisia loppuja, jotka silti olisivat onnellisia? Onneksi voi, niin kuin tässä kirjassa. Sivuhenkilön päähenkilö ei kuitenkaan ole oikeasti sivuhenkilö, kaukana siitä.

”Kirjoitan kirjoittamisesta ja siitä, ettei siitä kai saisi kirjoittaa, mutta minä kirjoitan, sillä elämä on lyhyt eikä kuolleena voi enää kirjoittaa. Kirjoitan samalla tavalla kuin toisen siskoni poika, joka piirsi isänpäiväkorttiin lehtipuhaltimen, oksasilppuri ja kaksi palohälytintä, asiat, jotka merkitsevät hänelle eniten.” (s. 234)

Ylistyssanoja etsiskelin, eikä se oikeasti ollut vaikeaa: Sivuhenkilö on virkistävä ja älykäs, yhtä aikaa kepeällä hymyllä ja viiltävällä, totisella tosiasioiden kuvauksella rytmitetty.  Päähenkilön kuvaus tai siis ylipäätään tämä henkilö ansaitsee erityiskiitoksensa: pienet, erikoiset yksityiskohdat ja suuret merkittävät tapahtumat ovat paikoillaan niin rytmittämässä, hymyilyttämässä kuin ajattelua avartamassa – kuinka hän vie juuri synnyttäneelle ystävälleen pullon hyvää cavaa (”jossa on kaunis etiketti”) tai miten hän lopulta opettelee korjaamaan kenkkuilevan polkupyöränsä.

IMG_20180326_183507__01

Kiitos arvostelukappaleesta ja innostavasta kirjallisuusillasta Kansallisteatterille, Wsoylle, Tammelle ja Johnny Knigalle.

Yksi kommentti artikkeliin ”Saara Turunen: Sivuhenkilö

  1. Paluuviite: Vuoden 2018 Helmet-haasteen koonti | Kaikkia värejä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s