Maailma ylösalaisin

Jukka Rajala: Käsilläseisontakirja. Luo oikeita tapoja, opettele uusia taitoja, nosta toimintakykyäsi. Fitra 2017.

Nyt on ilmeisesti virallisen keväthurahduksen aika: runotyttö on astunut askeleen epämukavuusalueelleen, mutta kuinka hauskaa se tällä kertaa onkaan!

Joskus kauan sitten, kun lämmittelin joogaharrastustani uudelleen ja luin Rachel Brathenin teoksen Yogagirl, hieman kauhistelin ylösalaisin tehtäviä liikkeitä ja taisin kutsua niitä akrobaattisiksi vähän siinä mielessä, että ei taida minusta enää olla sellaiseen. Kauhistelin ehkä – ja kiinnostuin. Voisiko sitä näin vanhana oppia täysin uuden taidon, voisinko oikeasti uskaltaa ja olisiko minussa sinnikkyyttä treenata, treenata ja treenata? Kehonpainoharjoittelusta hehkuttavan tuttavan luona tartuin Jukka Rajalan Käsilläseisontakirjaan, ja päätin kokeilla. Nyt kirjan luettuani en todellakaan vielä osaa seistä käsilläni, mutta tiedän jo jotain siitä, miten harjoitella, ja olen innoissani matkalla kohti uutta taitoa.

Käsilläseisontaharjoitukset eivät ole vieneet minua vielä siihen pisteeseen, että osaisin tai uskaltaisin kokonaan käsieni varassa huojua, mutta ranteeni ovat vahvistuneet. Myös ajatus siitä, että matka todellakin on tärkeämpi, on kirkastunut: käsilläseisontaharjoituksista on apua ja iloa toimistotyöläiselle tai muuten paljon näpyttelytyötä tekevälle tyypille eli minulle. Tämä treeni nimittäin vahvistaa ryhtiä, ranteita ja käsivarsia, ja jotkin perusliikkeet toimivat taukojumppana. Lämmittelyliikkeistä ja rannetreenistä on iloa myös neulomisesta ja virkkaamisesta kipeytyville käsille (tästä ei taida Rajala kirjoittaa), ja kaikki harjoitukset ovat tehokkaita keskittymisharjoituksia. Jos nimittäin kokeilet päällä- tai käsilläseisontaa, huomaat: samalla ei oikein voi miettiä mitään muuta!

Käsilläseisontakirjan johdanto-osio on aika pitkä, ja itse käsilläseisontatreenin lisäksi siinä puhutaan muistakin tärkeistä asioista: fyysisen ja henkisen kunnon merkityksestä, tavoitteiden asettelusta ja rutiinien rakentamisesta, motivaation merkityksestä ja uuden taidon oppimisesta. Näitähän asioita voi soveltaa muihinkin tavoitteisiin kuin juuri tähän treeniin, ja ainakin minulla olisi tehtävää tällä alueella  – joskus, tai aika usein,  huomaan olevani  innoissani ja kiinnostunut  niin monesta asiasta yhtä aikaa, että kaikki jäävät puolitiehen tai vähintään unirytmini kärsii. Ihan hyvä on välillä lukea muistutuksia siitä, että perusasioista kannattaa huolehtia, vaikka tietysti tätä kirjaa lukiessa haluaisi heti saada parhaat vinkit ja oppia saman tien kaiken. Varsinaisen treeniosion päädyin lähes selailemaan siinä vaiheessa, kun taso nousi. Loppupuolella on kuitenkin erilaisia harjoitusohjelmia, joissa kirjassa aeimmin esiteltyjä harjoitteita on koottu alkeis- ja perustasolla treenaaville, ja edistyneillekin on kaksi eri ohjelmaa.

Kirjan luettuani ja kaikkein vaativimpien käsilläseisontavariaatioiden kuvat ihmeteltyäni tiedän, että suuntanani on vielä jossain vaiheessa ohjattu käsilläseisontatreeni.  Käsilläseisontatunteja ja -kursseja järjestetään ainakin pääkaupunkiseudulla, jopa joogasaleilla on kursseja (nimitys saattaa olla inversiot, ja tunnilla tehdään ehkä muitakin ylösalaisin-liikkeitä). Ranteidenvahvistusliikkeet olen ottanut jo melkein päivittäiseksi treeniksi, ja L-asentoharjoituksiakin olen tehnyt. Uskallusta puuttuu vielä, eikä sitä voi ammentaa kirjasta, mutta uskon sen kasvavan voimien ja liikkuvuuden lisääntyessä.

Kymmenvuotiaana, kun viimeksi osasin seisoa käsilläni, harjoittelin kohti tavoitettani päiväkausia  pihanurmella, välillä muksahtaen, välillä mustelmilla. Tuollainen rohkeus on tosiasioiden edessä ropissut, mutta ehkä löydän vielä sinnikkyyden itsestäni. Tämä kirja on hyvä inspiraatioteos, ja kuvia on hauska katsella – vaikka ne näyttävät melkein utopistisilta, kun treenaajilla on lähes reisieni paksuiset käsivarret.

Kuvittele bloggaaja leijumaan kirjan yläpuolelle!

Advertisement

kuolema, suru, runo

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja.  S & S, 2018. Tanskankielinen alkuteos Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage, suomentanut Katriina Huttunen.

”Sinä laulat minussa.” (s. 25)

Suru kuuluu tässä pienessä teoksessa. Pelotti ottaa koko kirjaa lukuun, silti en voinut olla lukematta. Pysähtyä piti monesti, itkeä kertojan tahdissa, sulkea kirja ja katsoa ikkunasta tai sisälle omaa elämää.

Tässä kirjassa kuuluu myös runo. Se on rytmissä, joka luo itkua huohottavaa tahtia, kuristavaa ja riipivää tunnetta. Runoa on jo nimikin, joka saa melkein umpisolmuun. Kirjassa on myös runolainauksia, ja kieli on runollista, kerronta välillä runomaisen fragmentaarista.

Kuolemasta tässä on kyse, ennen kaikkea. Kyse on myös siitä, miten oman lapsen kuolemasta voi kirjoittaa. Tai kuolemasta ylipäätään.

Tanskalaisen Naja Marie Aidtin teoksessa Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja kuvataan suruprosessia, kun kirjailijan poika, kirjan nimessä mainittu Carl,  kuolee kamalalla tavalla 25-vuotiaana (voiko olla muuta kuin kamala tapa kuolla?). Kerronta etenee sykäyksittäin: se alkaa siitä, kun suruviesti on saapumaisillaan, palaa takaisin ajassa, keskittyy välillä hetkeen, muistoon, Carlin kuvailuun tai vaikkapa nimeen. Samoja tapahtumia kuvataan aaltomaisesti uudestaan, aivan kuin niistä ei voisi puhua, aivan kuin olisi liian vaikeaa puhua.

Kirjailija tuo kerronnassaan esille ryöppyäviä tunteita, raivoa ja surua, mikä näkyy niin kerrotussa kuin typografiassakin, mutta myös pohdiskelevaa, analyyttistä ihmettelyä. Ihmettelyn kohteena on esimerkiksi menetys ja toisaalta kieli ja kirjallisuus, kysymys siitä, miten kuolemasta voi kirjoittaa:

”Raa’asta surusta ei voi kirjoittaa taiteen keinoin. Mikään muoto ei sovi. Miten kirjoittaa todellisesta olemattomuudesta, elämän poissaolosta? Miten kirjoittaa siitä tuntemattomasta ja vaitonaisesta, minkä me kaikki tulemme kohtaamaan? Jos haluaa vältellä tunteilua, kipu pysäyttää lauseet kesken lauseen. Sanat riippuvat riveillä riittämättöminä ja mitättöminä, rivit katkeavat.” (s. 128)

Aidt myös esittelee lyhyesti muiden kirjailijoiden ajatuksia kuolemasta tai menetyksestä kirjoittamisesta, mainiten, lyhyesti lainaten. Kerronta kuitenkin keskittyy Carliin, kuolemanjälkeisen ajan kuvailuun, vaikka eteneminen on tosiaan poikkoilevaa, se liikkuu ajatuksesta ja hetkestä toiseen, aaltoillen muistojen, nykyhetken ja etäisten kirjailijoiden ajatusten välillä.

Tässä kirjassa on äärettömän paljon surua. Ja todella paljon rakkautta. Ja surua.

”Kirjoitan tuoksuorvokki, kirjoitan pikarililja, kirjoitan ruskeat silmäsi. Kirjoitan lumikello, kirjoitan saniaisenvihreä, kirjoitan sinä kaunis lapseni. Kirjoitan arvoituksellinen sinä, pikku aurinko, lapseni maankuoren alla. Kirjoitan täysikuu nousee yönsiniselle taivaalle, sydämeni on sairas, suruni on valkoinen.” (s. 57)

---

 

Naja Marie Aidt on yksi tämän kevään Helsinki Litin vierailijoista, ja hän esiintyy tapahtumassa lauantaina. Toivon, että pääsen kuuntelemaan häntä.

Helsinki Lit  -kirjallisuustapahtuma järjestetään 25.-26.5.2018 Savoy-teatterissa.

 

Teatterissa: hyytävän hyvä Veriruusut

Veriruusut KOM-Teatterissa (21.4.2018, ensi-ilta oli 16.2.2018)

ALKUPERÄISTEKSTI: Anneli Kanto
DRAMATISOINTI JA OHJAUS: Lauri Maijala
LAVASTUS: Markku Pätilä
PUKUSUUNNITTELU: Tiina Kaukanen
MASKEERAUS: Leila Mäkynen
VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski
ÄÄNISUUNNITTELU: Jani Rapo
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Eero Leichner
YLEISÖTYÖ: Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo

ROOLEISSA: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

 

KOM-Teatterin Veriruusut-näytelmä saa katsojat haukkomaan henkeään, kyynelehtimään, vavahtelemaan ja eläytymään sekä iloon että hirveyksiin. Näin ainakin minun penkkirivilläni – enkä siis ollut  ainoa. Sali oli täynnä, ja esitykset syystäkin loppuunmyytyjä, koska kehuja on kuulunut suunnasta jos toisestakin. Lisäesityksiä on tarjolla syksyksi, joten kalenterit esiin.

Anneli Kannon romaaniin pohjautuva tarina kertoo valkeakoskelaisista tehtaantytöistä, jotka ajautuvat punakaartiin, kuka mistäkin syystä. Vaikka näytelmässä kuvataan  aikaa sisällissodan molemmin puolin, ei sodasta tai vankileireistä kerrota suoraan suurtakaan osaa kokonaisuudesta, ja kun kerrotaan, pienetkin vihjeet ja viittaukset riittävät. Toteutus luottaa katsojan kykyyn kuvitella kauheudet, ja se on yksi asia, mikä tekee tästä näytelmästä hienon. Muita syitä riittää luetteloksi asti: näyttelijät, lavastus, pyörölavan käyttö, musiikki, muusikot, valot, äänet, no, kaikki!

Esitys on aloitusta myöten hieno. Puhallinmusiikki hiljentää tarinan äärelle, herättelee jo haikeutta ja vihjaa siitä, että musiikki on osa tarinankerrontaa. Itse tarina alkaa synkeissä merkeissä, kun päähenkilön, Sigridin (Helmi-Leena Nummela), ankea äiti usuttaa tyttärensä töihin tehtaalle. Isäkin usuttaa, vaikka tietänee tehtaanjohtajan kohtelevan naistyöntekijöitään todella huonosti. Synkän tästä alusta tekee  myös ajatus siitä,  että  vaihtoehtoja ei ollut. Tehtaan vaietuille salaisuuksille kerrotaan syitäkin, ja samassa tarinaan tulee lohtua ja ystävällisyyttä. Suosikkihahmoni, elämäniloa puhkuva Maija (Oona Airola), ystävystyy alussa araksi pelotellun ja kolhitun Sigridin kanssa, tartuttaa eloa tähän, ja näytelmän aikana nähdäänkin mieletön muutos Sigridin hahmossa. Melkein kuin näyttelijä olisi vaihtunut, kasvua on niin paljon. Maijan hahmossa on roppakaupalla inhimillisyyttä, ja hän on se, joka saa yleisön niin nauramaan kuin itkemäänkin.

Musiikkia on monessa kohdassa käytetty taitavasti, ja taitavia ovat laulajat ja muusikotkin. Moniääniset laulut ovat vaikuttavia, varsinkin lopun teatterin aulaan katoava laulukulkue, jonka ääni kuuluu kaukaa, muistuttaa etäisyyksistä ja läheisyyksistä niin ajassa kuin maailmassa. Nämä tapahtumat tapahtuivat tasan sata vuotta sitten, tässä. Erityisesti loppupuolen tapahtumat saivat miettimään, miten tuo aika vaikutti pitkään, miten paljon asioista melkein tietämättömätkin saivat kärsiä, kun  hirveät teot ja hirveä aika traumatisoivat ihmisiä molemmilla puolilla. Alun vauhdikkaat kohtaukset, hillitön energia on poissa loppupuolella, ja lavan pimetessä tuntuu lähes sanattomalta. Siksi tuo laulukin vie valtaansa, mutta kyllä näytelmän jälkeen riittää puhuttavaa ja pohdittavaa. Suosittelenkin, että tämä näytelmä kannattaa katsoa seurassa, joka jaksaa käydä läpi niin näytelmän hienouksia kuin historian kauheuksia.

Erityisen vaikutuksen näytelmässä minuun teki rytmitys ankeuden ja ilon, vauhdin ja pysähtymisten välillä. Ajankulun huomasi vain siitä, että penkit olivat aika kovat, mutta siksi sainkin kiemurrella ja vähän purkaa kuristavaa oloa liikkumalla. Alussa tehdasmiljöö oli kuvattu pyörivän lavan avulla niin huimaavasti, että melkein pelotti, että pian vauhdissa sattuu – niin kuin tehtaissa sattuikin. Yksi työläisistä oli kätensä työtapaturmassa menettänyt Lyyti (Eeva Soivio), ja tehdastyön fyysisyyteen rinnastui tehdaskohtausten kiire ja hikisyys. Maijan ja Anttonin hääkohtauksessa oli taas vauhtia ja iloa, kun tanssijat pyörivät vuorostaan, vaikka kirkonaamenet jäivät saamatta. Pyörölava pyöri armottomasti taas lopussa, kun yksi hahmoista toisensa perään kohtasi kohtalonsa.

Paperitehtaan tyttöjen välille syntyy luottamus ja ystävyyttä, ja kun olot kiristyvät, päättävät nuoret naiset, melkein tytöt, liittyä punakaartiin. En ole lukenut juurikaan näistä naiskaarteista, mutta tiedän jotain, ennen kaikkea siitä, mitä naisille kävi sodan loppuvaiheissa, ja siksi naisten uhmaa ja intoa on kamalaa katsella. Näissä kohtauksissa näkyy kuitenkin myös näytelmän (ja romaanin) ajankohtaisuus: miten vietävissä ihminen voi olla, kun nykyisyys tuntuu toivottomalta, mutta tulevaisuudessa näkyy jonkun luotetun lupaama valonpilkahdus. Näytelmän naishahmoissa on näkyvillä erilaista suhtautumista sotaan ja vallankumoukseen, on kovanaamaa, intoilijaa ja myötäilijää. Taas mietin, että tyttöjen vaihtoehdot olivat vähissä, että kyse on joskus ajautumisesta, joskus väärästä valinnasta, eikä ero ole aina kovin suuri.

Veriruusut on ihailtavan taidokasta teatteria  tärkeiden asioiden äärellä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että on muistettava historia, vaan siitä, että on oltava tietoinen, kuinka moni asia toistuu ja siitä, että joihinkin asioihin voimme itse vaikuttaa. Jos voimaa ja halua tai tarvettakaan ei ole yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, antaa näytelmä mallin myös arjen tekojen merkityksestä.  Naurua hersyvä Maijan äiti (Ursula Salo) on valmis niin jakamaan vähästään kuin tukemaan täysillä omia lapsiaan, mutta Sigridin äiti saa synkeydellään ja synninpelollaan melkein tukahdutettua tyttärensä.  Näytelmän naiskaartilaiset eivät ehkä voineet vaikuttaa kohtaloihinsa, mutta siihen he pystyivät, miten toisiaan kohtelivat. Kaiken kauheuden jälkeen mieleen pulpahtaa tyttöjen välinen nauru ja toivo paremmasta tulevaisuudesta, kun he työstä uupuneina naureskelivat ja unelmoivat rakkauksista. Näytelmästä jää värisyttävän synkkä olo, mutta sitä suuremmalla syyllä se kannattaa mennä katsomaan.

Keväisen keveä todellisuus tuntui lempeältä hytisyttävän teatterikokemuksen jälkeen.

Miten kertoa kirjasta kertomatta kirjasta liikaa eli kirjavinkkauksen vaikeudesta ja ihanuudesta

Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -romaani (Never let me go, 2005) hurmasi minut pari viikkoa sitten, mutta jämähdin pohtimaan, mitä tästä kirjasta oikein uskaltaisi kertoa. Kun kirjassa vaikutuksen tekee se, miten maailma rakentuu hiljalleen kutkuttavan omalaatuiseksi ja oikeastaan kuristavan kamalaksi, ei tee mieli pilata yllätyksellisyyttä. Tämä oli ensimmäinen teos Nobel-palkitulta kirjailijalta, ja jostain syystä olin onnistunut välttämään sisältöön liittyvät yksityiskohdat. Jonkin suosituksen olin varmasti lukenut, sillä olin varannut teoksen hyvissä ajoin. Onnekseni sain lukea sen ilman ennakkotietoja, vaikka hieno se olisi, vaikka perusajatuksen tietäisikin ennakolta.

Mitä siis kirjoittaa kirjasta, josta ei oikeastaan halua kirjoittaa liikaa? Päädyin pähkäilemään kirjavinkkaamista, mutta  tämän romaanin vinkkauksen jätän kovin lyhyeen: Ishiguron romaanissa kuvattu maailma heilautti minut lukumuistoissani Margaret Atwoodin Oryx ja Crake -dystopian (ja koko sarjan) tuottaman ihmetyksen pariin. Olin kuvitellut, etten enää saa samalla tavalla ihmetellä häiritsevän todentuntuista mutta onneksi ainakin vielä toteutumatonta tulevaisuuskuvaa. Ole luonani aina pakottaa ajattelemaan: lukiessa on pohdittava ihmisen arvoa tai arvottomuutta ja  mietittävä tarkoin sitä, mihin tarinoihin uskomme.

Kirjavinkkaaminen on minulle haastava laji. Olen saanut siitä valtavasti hyviä malleja, olen harjoitellut ja heittäytynyt – ja ennen kaikkea olen heittänyt vinkkauspallon muille. Oman vinkkauksen muotoilussa ongelmaksi koituu aina se, että joko tuntuu siltä, että kerron liian lihattomasti enkä pääse ytimeen napakasti, tai sitten ajaudun jaaritteluun ja laverteluun ja paljastan liikaa. Luen kyllä mielelläni muiden vinkkejä, ja huomenna lukuviikon alkaessa blogeissa ilmestyykin vinkkauksia, kiitos, Marika, vinkkaushaasteesta Oksan hyllyltä -blogissa! Olen kirjoitellut muutamia nuortenkirjavinkkejä aiemmin, mutta tähän haasteeseen en ehdi osallistumaan. Jatkan vinkkauksia omalla tavallani ja vien nuoriani oikeiden vinkkareiden pariin, mutta itse nappaan huomenna taas hyviä lukuvinkkejä tuon haasteen postauksista. Käykääpä kurkkaamassa!

Kirjavinkkaus olisi hyvä blogitekstin muoto, vaikka omassa kirjoittamisessa rakastankin sitä, että saan kirjoittaa ihan vapaasti, ilman kaavoja tai vaatimuksia. Vinkkaustyylisessä blogauksessa saisi merkittyä itselle muistiin jonkin olennaisen jutun lukuelämyksestä ja luku- ja blogiharrastuksessa aikaa jäisi seuraaviin kirjoihin tarttumiseen, mutta ihana uppoutuminen, vaikuttavaan lukuelämyykseen palaaminen ja vajoaminen takaisin erinomaisen kirjan maailmaan jäisi.  Joskus kirjavinkkaus on kuitenkin paikallaan, kun kirjasta ei voi kertoa sen yllätyksellisyyden säilyttämisen vuoksi. Ennemmin kuin että jättäisi merkitsemättä muistiin mainiosta lukukokemuksesta spoilaamisen pelossa voi siis kertoa jonkin jujun, joka houkuttelee kirjan pariin.

Kirjavinkkauksen muotojakin olisi erilaisia: joskus kuva kertoo enemmän kuin löpinä, ja tiivistyksellä voisi avata vain tiettyjä asioita, keskittyä vaikkapa kohderyhmään. Instagramissa seuraan montaa bookstagrammaajaa, ja jo hienot kirjakuvat toimivat vinkkeinä, houkuttelijoina ja muistuttelijoina hyvistä kirjoista. Joskus taas lukunäytteeseen sukeltaminen ja  elämyksellisyys tuovat kirjan kiinnostavuutta hyvin esille. Tästä mieleenpainuvimpia esimerkkejä olen nähnyt Kirjamessuilla Kirjakallion lavalla, kun lukiolaiset ovat herättäneet kirjoja eloon lukemalla niistä taiten valittuja kohtia. Jostain kirjasta vinkkari kertoo ehkä vain supermielenkiintoisesta päähenkilöstä, jostain paljastetaan vain alkutilanne ja jätetään kuuntelija roikkumaan lukuhalun herättävään uteliasuuteen – mistä ihmeestä tässä onkaan kyse, mihin kaikki päättyy? Kirjavinkkauksen voi tietysti tehdä vlogauksena tai kirjoitettuna, sen voi julkaista Instassa, jos kuva on pääasia (tai miksei muutenkin) tai hehkutella spontaanisti ilmoille lounaskeskustelussa.

Kirjavinkkauksia ovat omalla tavallaan myös takakansitekstit (vaikka kyseessä on tietysti oma tekstilajinsa). Kazuo Ishiguron romaanin takakannessa kerrotaan näin:

”Ole luonani aina on sekä poliittinen romaani että futuristinen trilleri, mutta sisimmältään se on koskettava kuvaus lapsuuden lopusta ja elämänmittaisen valheen vähittäisestä paljastumisesta.”

Takakansitekstistä puuttuu kuitenkin henkilökohtaisuus, mikä yleensä on kirjavinkkauksessa yksi ihanimmista asioista. Kirjavinkkaus tehdäänkin yleensä jollekin kohderyhmälle ja kirjavinkkauksen tekijän on uskallettava kertoa, miksi juuri tämä kirja sykähdytti, miksi juuri näiden kuulijoiden kannattaa se lukea. Takakansitekstin pitää hurmata laaja yleisö, joten vaikka muoto on ihailtavan tiivis, kannattaa vinkkaukseen etsiä jotain omaa sanottavaa.

Lukuviikolla 16.4.-22.4.2018 koulussamme haastetaan oppilaita vinkkaamaan juuri lukemiaan kirjoja koko koululle ja lukiolle keskusradion kautta. Myös meitä opettajia haastettiin  vinkkaamaan kirjoja aamunavaustyyppisesti mutta elävinä luokan edessä, ja pähkäilen vieläkin omaa panostani. Kertoako kirjasta, joka teki teini-ikäiseen minuun vaikutuksen? En ole ehtinyt kirjastoon ja omassa kirjahyllyssä ei näitä kirjoja ole, joten tämä on haastava kohta. Voisin myös napata koulukirjastosta kirjan, jonka vaikkapa ysiluokkalaiset ehtisivät vielä lukea ennen lähtöään omille teilleen… Tai mitäpä jos kertoisin siitä, mikä on tehnyt minuun vaikutuksen juuri nyt, kun olen saanut käsiini kevään kirjauutuuksia tai kauan jonottamiani varauksia – mutta ehkä ei Ishiguroa kuitenkaan, koska näissä viimeaikaisissa kirjoissa on ongelmana juuri se, etten halua vinkata liian ahdistavaa tai surullista kirjaa teineilleni.  Tässäpä juuri vinkkauksen ihanuus ja vaikeus ihmiselle, joka ei kerta kaikkiaan osaa päättää! Onneksi blogiluonnoksista löytyy pari hyvää, joten ehkäpä vinkattavaksi päätyy Sarah Crossanin siamilaisista kaksosista kertova Yksi tai nuoren minulle vinkkaama klassikko Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat pelkästään siitä ilosta, että oli mahtavaa saada tällainen lukuvinkki 15-vuotiaalta.

Lukuiloa lukuviikkoon kaikille!

Superlaputettu Juha Hurmeen Niemi odottaa, että vinkkaisin nuorilleni erilaista näkökulmaa niemeläiseen  kansanrunouteen. Pinossa päällimmäisenä vahvin ehdokas kirjaksi, joka ihan kaikkien kannattaa lukea, vaikka se nuorisopuolelta löytyykin.

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Gaël Faye: Pienen pieni maa. Like 2018. Alkuperäisteos Petit pays, suomentanut Einari Aaltonen.

Afrikan mittakaavassa pienen pieni Burundi näkyy  kuvassa vihreänä Tanganjika-järven pohjoispuolella. Karttapallomme on Gaël Fayen Pienen pieni maa –romaanin tapahtumia edeltävältä ajalta, ja romaanin tarina sisältää jotain samaa nostalgiaa kuin tällaiset esineet vuosien takaa. Samoin kirjan kannessa on kirkas, houkutteleva, muiston kultaama tilanne lapsuudesta, jotain muuta, mitä todellisuus tai päähenkilön myöhemmät vaiheet ovat. Emme välttämättä halua palata noihin aikoihin, mutta raahaamme niitä mukanamme, unohtamatta, ja jos ne kuuluvat muistoihimme, ne ovat osa meitä eri tavalla kuin yksittäiset kulahtaneet esineet.

Pienen pieni  maa -romaanissa äänen saa Gabriel eli Gaby, joka palaa muistoissaan siis lapsuudenmaisemiinsa Burundiin ja hieman Ruandaankin. Muistot kerrotaan lapsen näkökulmasta, oikeastaan ei  kuitenkaan niin, että aikuinen  niitä muistelisi, vaikka kerronta ei olekaan vain lapsen ääntä. Näkökulma kuitenkin on: Gabyn  lapsuus  Burundissa näyttäytyy vihreänä, mangonmakeana ja vaihdellen jännittävänä ja vähän arkisenakin, vaikka minulle kuvaukset ovat välillä hyvinkin erikoisia. Vastakkaisia tunnelmia alun kepeälle kuvaukselle alkaa näkyä jo melko alkupuolella lapsuusmuistelua. On yö, jolloin vanhemmat riitelevät räiskyvästi, ja Gaby valvoo ja repii ajatuksissaan hyttysverkkoa. Ja toisena yönä Ruandassa alkaa sota, joka vaikuttaa  raastavasti koko Gabyn perheeseen. Se ei lopu vaan leviää, sotkee mukaansa kaikki. Myöhemmin Gabyn silmät avautuvat monella tavalla: hän näkee, miten ihmiset ovatkin toisiaan vastaan, miten leikkikavereissa on vihaa ja miten ihmisen arvoa tai arvottomuutta mitataan.

”Sinä päivänä, ensimmäisen kerran elämässäni, sukelsin syvälle tämän maan todellisuuteen. Törmäsin hutujen ja tutsien väliseen kuiluun, ylittämättömään rajaan, joka määräsi jokaisen jommallekummalle puolelle. Ja tuo puoli oli kuin lapselle annettu nimi, sen sai jo syntymässä ja sitten sen kanssa piti vain elää. Hutu tai tutsi. Jompikumpi. Kruuna tai klaava. Olin kuin näkönsä takaisin saanut sokea ja aloin ymmärtää eleitä, katseita ja lausumattomia sanoja, jotka olivat aikaisemmin jääneet minulta huomaamatta.” (s. 132)

Pienen pieni maa ei kuitenkaan ole koko ajan synkkä, vaikka taustalla tapahtuu kauheuksia. Siksi romaanin lukeminen oli myös kiehtovaa eikä vain kamalaa, ja kiinnostavaa on sekin, että kuvattu miljöö on niin vieras – esimerkiksi Ruandasta olemme tietysti lukeneet vuosia (varsinkin vuosia sitten) hirveyksistä, mutta tämä tarina antaa toisenlaisen näkökulman. Toki kansanmurhat, sorto, sota, ahdistus ovat läsnä tässäkin, ja konkreettisesti johtavat siihen, että Gaby joutuu siskonsa kanssa pakenemaan ja muuttaa Ranskaan. Kuitenkin samaan aikaan, kun maa on myllerryksessä, ihmiset eri syistä täynnä vihaa ja kaunaa, on tuttu pölyinen kotikatu oma maailmansa piilopaikkoineen ja leikkeineen. Poikajoukon kasvaessa leikit tosin muuttuvat raaemmiksi, idylli särkyy ja toisten sydämet kovettuvat. Pienen pieni maa kuitenkin kertoo muustakin kuin raakuuksista, vaikka niitä nuori Gaby joutuu todistamaan ja niistä muistoissa kerrotaan.

Yksi ilahduttavista kerroksista tarinassa on se, miten kirjallisuus ja kirjat vievät nuoren pojan mennessään. Gaby ystävystyy naapuruston rouvan kanssa ja saa tältä kirjoja lainaan, ja lukemalla hän päätyy muihin maailmoihin, etäämmälle kaveriporukasta, jonka puheet sodasta, kuolemasta ja vastakkainasetteluista ahdistavat. Tällainen sadunomaisuus tuo keveyttä tarinaan, toivoa siitä, että kauheuksista voi selvitä. Kuitenkin sen kuuleminen tai siitä lukeminen, miten kirjallisuus vie mennessään, on jo riittävä syy iloon ja myös tämän kirjan lukemiseen.

Vaikka aihe ja kehyskertomuskin, kertojan eksynyt nykyhetki, ovat monella tavalla raskaita, on muistoista koostuva kokonaisuus täynnä iloa ja ihmetystä, enemmän sitä, mitä kannen raikas vihreys viestii, vähemmän sitä, mistä uutiset kertovat tai tuona aikana kertoivat. Hienous piileekin tässä ristiriidassa: lapsuuden valossa ja ihmetyksessä, kyvyssä elää hetki, ja aikuisuuden monimutkaisuudessa, joka ei jätä rauhaan. Pienen pieni maa on nopeasti luettu, mutta se jättää jälkensä, sekoituksen erilaisia vaikeasti nimettäviä tunteita ja erityisen ilon siitä, että kirjallisuutta on ja että se kannattelee.

”Sama juttu aina kun minulla on syntymäpäivä, raskas alakulo iskee minuun kuin trooppinen sadekuuro muistellessani isää, äitiä, ystäviäni ja loputtomiin jatkuvia juhlia puutarhan perällä suolistetun krokotiilin äärellä…” (s. 14)