Lempi ja rakkaus – Julia ja Romeo Kansallisteatterissa

Julia ja Romeo Kansallisteatterissa 11.5.2018. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 7.3.2018. Näytökset jatkuvat syksyllä.

ROOLEISSA Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis
MUUSIKOT    Mila Laine ja Aleksi Kaufmann
SÄVELLYS Mila Laine
OHJAUS  Jussi Nikkilä

SOVITUS JA ESITYSDRAMATURGIA Anna Viitala

SUOMENNOS  Marja-Leena Mikkola
LAVASTUS   Katri Rentto
PUKUSUUNNITTELU  Saija Siekkinen
KOREOGRAFIA Ima Iduozee
TAISTELUKOREOGRAFIA Kristo Salminen ja Ima Iduozee
VALOSUUNNITTELU   Pietu Pietiäinen
ÄÄNISUUNNITTELU   Viljami Lehtonen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU    Petra Kuntsi
OHJAAJAN ASSISTENTTI   Johanna Kokko

 

Nuoruus ja rakkaus, niitä Kansallisteatterin Julia ja Romeo pursuilevat. Lempi ja rakkaus on Romeon ylitsevuotavassa rakkaudentuskassaan kirjoittama runo, ja tunteet saavat Romeon kiemurtelemaan – samoin katsojan. Nuorten rakastavaisten, samoin kuin Veronan ”nuorisojengien” uhka ja energia vetäisevät äkkiä mukaan teatterin taikaan, ja parituntinen vierähtää nopeasti. Yleisö on täynnä nuoria, sillä mikä sopisikaan paremmin lukion äidinkielen kurssin teatterikokemukseksi kuin taidolla tehty klassikko. Tällaiseen teatterielämykseen tuo varmasti mielellään nuorisolaisia, ja  nuori yleisö myös tuntui nauttivan. Yhtä lukioikäistä kuulustelinkin kokemuksesta, ja hän oli näytelmästä innoissaan. Koska minäkin olen, voinemme päätellä, että tämä versio sopii niin Julian ja Romeon ikätovereille kuin hieman varttuneemmalle tunteilijallekin.

Kansallisteatterin versio on melko uskollinen alkuperäistekstille repliikeissä, mutta painotus ja miljöö on omansa. Julia on näytelmän nimessäkin siirretty ensimmäiseksi, sillä hän on päähenkilö. Julia on tässä versiossa yhtä aikaa suloinen ja teinityttömäisen ärhäkkä: hän tietää, mitä tehdä, mitä hän haluaa. Romeo puolestaan värisee herkkyydessään – hänen silmistään on jatkuvasti vierähtämäisillään kyynel, häntä tekisi mieli lohduttaa, sanoa, että se on vain se nuoruus, se menee ohi. Olli Riipisen näyttelemässä Romeossa on häivähdystä enemmän herkkyyttä, eikä Romeon hahmo tietenkään alkuperäistekstissäkään mikään macho olekaan, ainakaan muistaakseni.

26659911508_17b8b25770_z

Julia (Satu Tuuli Karhu) parvekkeellaan. Kuva Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Julian ja Romeon tarinaa kerrotaan melko minimalistisesti lavastetulla suurella näyttämöllä, tosin laajan, välillä melko tyhjänkin lavan vastapainona ovat kukkia pursuavat parvekkeet.  Julian parveke tietysti on keskeinen tapahtumapaikka romanssissa. Romeon karkotuspaikkana toimii toinen, Julian parveketta vastapäätä oleva parveke, Mantova niin lähellä ja rakastavaisten kannalta kuitenkin aivan liian kaukana. Lava kuitenkin laajenee niin pituussuuntaan kuin keskelle katsomoa, sillä neljännen rivin ylle on rakennettu lisälava, joka jakaa ensimmäiset rivit. Onnekseni sain paikan – tästä lisälavasta tietämättömänä siis – riviltä, jonka editse näytelmän henkilöt välillä juoksevat. Lavan laajennus yleisön keskelle tuo tapahtumat ihmeellisen lähelle ja saa tapahtumiin liikettä, tilaan avaruutta. Vain metrin päästä hulmahtava hahmo imaisee tehokkaasti myös näytelmän maailmaan, ja pidin todella paljon tästä lavarakennelman tuomasta lisämausteesta.

Toisen, vielä hurjan paljon vaikuttavamman ”lisäosan” näytelmään tuo musiikki ja muusikot, jotka soittavat ja laulavat lavan etuosassa parvekkeiden alla. Mila Laine ja Aleksi Kaufmann soittavat monipuolisesti eri soittimia, ja musiikki rakentaa tehokkaasti tunnelmaa. Musiikki on Mila Laineen säveltämää.

 

Kansallisteatterin Juliassa ja Romeossa on paljon, mihin tekisi mieli pureutua ja mitä hehkuttaa. Siksi myös nuorempi yleisö saa tästä versiosta varmasti paljon irti. Erityisesti pidän Mercution, Benvolion ja Tybaltin hahmoista,  tai oikeastaan tekisi mieli luetella kaikki henkilöt – henkilöhahmoissa on jokaisessa jotain kekseliästä, niin kuin Julian vanhemmissa jämähtäneisyyttä menneeseen ja etäälle tyttären maailmasta tai imettäjässä, jonka olemuksessa yhdistyvät ronskius ja rakkaus. Henkilöiden lisäksi vaikutuin vauhdikkuudesta, jota toteutukseen toivat taistelukohtaukset ja lisälavan tuoma näyttämömaailman laajennus. Tällaiselle vanhemmalle, pohjatekstin tuntevallekin Nikkilän ohjaus tarjoaa todellisen elämyksen ja kutkuttaa ajattelua – asioita, joita teatterikokemukselta toivon.

39620979515_d94ac43946_z

Valosuunnittelu oli tärkeä osa kokonaisuudessa, ja valaistus toimi ikään kuin lavastuksena. Kuva Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Mitä siitä, että tiedän, mitä näytelmässä tapahtuu? Väliajan jälkeen istuessani takaisin oivalliselle paikalleni lisälavan eteen  toivon silti sydämestäni, että Julia ja Romeo eivät kuolisi. Ja kyllähän minä tiedän, etteivät he kuole – vaikka heidän kohtalonsa on Kansallisen versiossa sama kuin Shakespearen.

 

Kiitos Kansallisteatterille medialipuista.

Yksi kevät ja 1918-haasteen koonti

Reader why did I marry him? -blogissa julkistettu 1918-haaste päättyi eilen 15.5., samana päivänä siis kuin sisällissota sata vuotta sitten. Sisällissota kiinnostaa minua  aiheena kirjallisuudessa, mutta toisaalta välttelen sitä, koska kuvaukset ovat ymmärrettävästi hirveitä. Jos kuvaus ei ole tarkkaa tai keskity vaikkapa vankileirien oloihin, pystyy kauheudet silti kuvittelemaan, tai jos hävinneiden sodanjälkeisestä kohtalosta ei kerrota, arvailut elämän vaikeudesta osunevat oikeaan. Aiemmin lukemistani teoksista Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on varsinkin tehnyt vaikutuksen, samoin Kjell Westön Missä kuljimme kerran.

Haasteeseen luin Heidi Köngäksen Sandran ja nyt haasteen viime hetkinä myös Laura Lähteenmäen nuortenkirjan Yksi kevät. Lisäksi kävin katsomassa KOM-teatterin Veriruusut, mutta samannimistä Anneli Kannon romaania en ehtinyt lukea. Kaikki nämä teokset kuvaavat tapahtumia punaisten näkökulmasta: Sandrassa sotaan joutuu tahtomattaan nuori mies, Veriruusuissa valkeakoskelaistytöt liittyvät – osa melkoisella innolla – naisprikaatiin ja  Yksi kevät -romaanissa nuoret tytöt, tehdastyöläisiä hekin, ryhtyvät ensin auttamaan punaisten haavoittuneita ja tarttuvat sitten hekin aseisiin, tosin vain hetkeksi, sillä sota loppuu. Yksi kevät sopii hyvin haasteen lopetuskirjaksi, sillä synkästä aiheesta huolimatta tässä teoksessa on nuoruuden toiveikkuutta – niin itse tarinan lopussa kuin osassa päähenkilöitäkin.

 

”Toivoin, että kesään mennessä kaikki olisi järjestynyt ja asiat edenneet oikein, kapina tietysti loppunut. Mutta kaikkein eniten toivoin, että voisin palata vanhaan elämääni. Tämä uusi tilanne, koko vapaustaistelu ja meidän tulomme vieraaseen taloon kutsumattomina vieraina kihelmöi tukkani alla kuin olisin nähnyt ahdistavaa unta tai päässäni juoksisi liuta täitä.” (Laura Lähteenmäki: Yksi kevät. WSOY 2018, s. 10)

Näin ajattelee Yksi kevät -romaanin päähenkilöistä yksi, 16-vuotias Aada, joka on ystävättäriensä kanssa asettunut vallattuun taloon pitämään huolta taisteluissa haavoittuneista. Aada, Linda, Bea, Katri ja Jenny ovat 15-17-vuotiaita, ja heille asettunut vastuu on suuri: he eivät onnistu pitämään kaikkia potilaitaan hengissä, ja kyllähän he huomaavat avuttomuutensa itsekin. Ystävykset ovat tutustuneet kenkätehtaalla, joka on kuitenkin suljettu sodan vuoksi ja johon he ehkä toivovat pääsevänsä myöhemmin takaisin, mutta olosuhteet vievät muihin kuvioihin. Yksi askel on naiskaarti, johon he yhtä lukuun ottamatta liittyvät. Varsinaisiin taisteluihin tytöt eivät kirjassa joudu, sillä kevät on jo pitkällä ja Tampere melkein vallattu, mutta arvata saattaa, että parhain päin ei tytöille käy.

Yksi kevät tuo mielenkiintoisen näkökulman sisällissota-aiheeseen. Jos olisin lukenut Verisruusut-romaanin, saattaisin osata verrata siihen, mutta vankileirejä tässä ei yksittäistä kuulopuhetta enempää kuvata, eikä Yksi kevät -romaanin päähenkilöissä ole ainakaan samanlaista vimmaa kuin KOM-teatterin lavalla eloon heränneissä Veriruusujen naisissa. Taustaa ja sodanjälkeistä ilmapiiriä kuitenkin valotetaan henkilöiden ajatusten ja kohtaloiden kautta, hieman viitataan myös siihen, miten punakaartiin liittyneisiin suhtauduttiin. Romaanin lopussa on muutaman sivun historiapläjäys, mikä onkin hyvä idea, sillä teos on suunnattu nuorille. Myös minulle se toimi muistinvirkistäjänä, vaikka tänä keväänä aiheesta on kuultu ja ollut luettavissa paljon.

”Bea ei kaivannut tehtaaseen, ja se oli nyt suljettukin. Tehtaat polkivat naisten oikeuksia, ja vaikka parempaa palkkaa ja enemmän vapaapäiviä oli luvattu, niitä ei ollut saatu. Edelleen he paiskivat kymmentuntisia työpäiviä maanantaista lauantaihin. Asiat edistyivät liian hitaasti, vastassa oli suuria voimia, ja vapaustaistelu sotki kaiken. Bea ei uskonut, että hänen elinaikanaan mikään muuttuisi, mutta jos hänellä joskus  olisi tyttö, sen asiat voisivat olla paremmin.” (s. 77)

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa aiheesta kiinnostuneille, eikä kannata säikähtää nuoria päähenkilöitä tai sitä, että kyseessä on luokitukseltaan nuortenkirja. Kerronta on kaunista, nuoruudenherkkää, eikä asioita selitetä liikaa, mutta koska romaanin keskiössä on juoni, se, mitä tytöille tapahtuu, on nuorenkin lukijan helppo tätä lukea – paitsi jos tuosta ajasta lukeminen on vaikeaa. Näkökulma on vuoroin eri henkilön, jolloin erot tyttöjen näkemyksissä, toiveissa ja odotuksissa tulevat esille. Tytöissä on paljon tuttua, vaikka kuvattu aika on onneksi takanapäin.

IMG_20180516_201139

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran. Otava 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Det var vi (2017), suomentanut Jaana Nikula.

”Kuolema on kai aina kulkenut vierelläni. Tai tuo nyt on latteasti sanottu, noin varmaan sanovat kaikki, jotka tekevät kuolemaa. Mutta haluaisin uskoa olevani erikoinen tapaus, niin kuolemassa kuin kaikessa muussakin.” (s. 9) 

Kun Olimme kerran -romaanin päähenkilö, viisikymppinen Nahid, saa kuulla sairastavansa tappavaa syöpää, hän raivostuu. ”Helvetin noita-akka”, hän ajattelee lääkäristä, joka ei lupaa paljoa elinaikaa. Miten epäreilulta lähestyvä kuolema tuntuukaan, miten hämmentävältä ja vaikealta! Teoksen kerronta on alusta asti tiivistä tunteiden mylläkkää, lyhyitä vuoropuheluita, nopeasti suuntaa vaihtavia ajatuksia, intensiivisiä kohtaamisia, ja tämä kaikki vangitsi minut täysin. Luin kirjan nopeasti, ja onhan se lyhytkin, mutta tarinassa on kirjan lyhyyteen nähden yllättävän paljon aineksia, ja siksi se ei meinaa päästää otteestaan.

Kun Nahid saa huonot uutiset, hän yhtä aikaa sekä raivostuu että ikään kuin lamaantuu. Samalla hänen ajatuksensa kulkevat muistoihin, ja kolmenkymmen vuoden takaisesta Iranista, Nahidin kotimaasta ja nuoruudesta siellä, paljastuu järkyttäviä asioita. Nuoruudessa on myös idealistista intoa ja iloa, hulluutta, ja lopulta myös pelkoa, ja Nahidin pieni perhe onkin joutunut pakenemaan Ruotsiin 1980-luvun alussa. Kun Nahid on nykyhetkessä, hän äksyilee tyttärelleen, vaikka tavallaan hän haluaisi olla kiltimpi. Hän kyllä kuulee ja näkee surun ja pahan olon, mitä hän aiheuttaa tyttärelleen, mutta silti sammakot purskahtelevat hänen suustaan. Tällä tavalla Nahidista tulee kovin inhimillinen surussaan ja kuolemanpelossaan, joka on tavallaan seurannut häntä aina. Hän ei todellakaan ole miellyttävä hahmo, mutta juuri siksi hän on niin mielenkiintoinen, koko teoksen ydin – ei ollenkaan tuttu henkilöhahmona mistään, vaikka hänessä paljon tuttua onkin. Eikä Nahid ole koko ajan vihainen ja äkeä (ainakaan ajatuksissaan), ennemminkin hän on vahva kaikissa tunteissaan.

Menneisyyden kuvailussa on hienoja välähdyksiä siitä, miten siskosjoukko elää itsenäistä elämää ja Nahid on mukana opiskelijapolitiikassa nuoruuden innolla. Näissäkin kohtauksissa on jo synkempiä varjoja, kun menneisyydestä kerrotaan tiiviisti ja kuvataan vain yksittäisiä kohtauksia. Kaikki muuttuu nuoren Nahidin elämässä äkkiä, ja lopulta tosiaan Nahid joutuu erilleen lapsuuden perheestään, sillä äiti ja siskot jäävät Iraniin, kun Nahid, hänen miehensä ja heidän pieni tyttärensä pakenevat Iranista. Pelkästään tähän pakenemisen pakkoon ja ajatukseen perheen jättämisestä taakse kiteytyy hirvittävät määrät surua ja kaipuuta, ja viimeisten Iranin-vuosien tapahtumiin myös kipua, pelkoa ja piilossa vietettyä aikaa.

”Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että olen täällä, koska olen vahva?” (s. 80)

Nahidin tarinaan tiivistyy monen pakolaisen kokemuksia, vihjauksia siitä, millaista väkivaltaa, uhkaa ja pelkoa voi olla lähdön taustalla tai millaista on joutua outoon, vieraaseen maahan, kaikkine pelkoineen ja traumoineen.  Nahid on monen muun pakolaisen tavoin joutunut kohtaamaan ennakkoluuloja, asettumaan sinne, mihin määrätään, olemaan erillään läheisistä ja tietämättä, mitä heille kuuluu. Hän jopa potee huonoa omatuntoa, sillä hän kokee hyljännensä äitinsä. Yksi koskettavista muistoista on kuvaus siitä, millaista vastaanottokeskuksessa oli – tai oikeastaan sitä ei kuvata. Kerrotaan vain lyhyestä puhelusta Iraniin, kun Nahid ei saa sanottua itkultaan mitään, tai miten hänellä on siellä Sonjansa, työntekijä, joka halaa ja itkee asiakkaittensa kanssa kaikkien erillisiä ja yhteisiä suruja. Vaikka kyseessä on vain yksittäinen maininta, jään siihenkin kiinni: on ihmeellistä, miten romaanissa muutamalla virkkeellä kuvataan taas niin paljon, paljastetaan, että kaiken surumassan alla on viipale myötätuntoa.

”Ajattelen saaren isoja puita. Ajattelen, ettei lapsenlapsestani tule samanlaista kuin minä. Hänestä tulee sellainen, jolla on juuret, ei mikään hiekkaihminen.” (s. 147)

Nahid saa elämänsä loppupolella hyviä uutisia, jolloin hänestä tulee esiin muitakin piirteitä kuin se alun raivo ja äkäisyys, varsinkin suhteessa tyttäreensä. Edelleen hän raivoaa mielessään, miksei tytär  vastaa hänen oikutteluihinsa, mutta samalla hän löytää vielä voimia yhteen taisteluun.  Syövän eteneminen on hirveää, ja on hirveää lukea siitä, mitä sairaus ihmiselle tekee – taaskaan ei ehditä kuvata paljoa, mutta tunnelma välittyy. Olimme kerran saa todella pysähtymään monen ajatuksen äärelle: siihen, miten kohtaamme toisiamme tai miten puhumme itsellemme, millaisia valintoja voimme tai emme voi tehdä. Se saa yhden pakolaisen tarinan kautta pohtimaan, millaista tuskaa ihmiset kantavat sisällään. Tunteiden myllerrys ei meinaa kaikota lukemisen jälkeen, olo on kuin vaikuttavaan elokuvaan uponneena. Edelleen ihmettelen tiiviyttä. Todellakin odotan, että kuulen tästä kirjailijasta lisää!

 

IMG_20180426_202200_009

 

Golnaz Hashemzadeh Bonde on yksi tämänkeväisen Helsinki Litin vieraista. Sinne!