Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran. Otava 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Det var vi (2017), suomentanut Jaana Nikula.

”Kuolema on kai aina kulkenut vierelläni. Tai tuo nyt on latteasti sanottu, noin varmaan sanovat kaikki, jotka tekevät kuolemaa. Mutta haluaisin uskoa olevani erikoinen tapaus, niin kuolemassa kuin kaikessa muussakin.” (s. 9) 

Kun Olimme kerran -romaanin päähenkilö, viisikymppinen Nahid, saa kuulla sairastavansa tappavaa syöpää, hän raivostuu. ”Helvetin noita-akka”, hän ajattelee lääkäristä, joka ei lupaa paljoa elinaikaa. Miten epäreilulta lähestyvä kuolema tuntuukaan, miten hämmentävältä ja vaikealta! Teoksen kerronta on alusta asti tiivistä tunteiden mylläkkää, lyhyitä vuoropuheluita, nopeasti suuntaa vaihtavia ajatuksia, intensiivisiä kohtaamisia, ja tämä kaikki vangitsi minut täysin. Luin kirjan nopeasti, ja onhan se lyhytkin, mutta tarinassa on kirjan lyhyyteen nähden yllättävän paljon aineksia, ja siksi se ei meinaa päästää otteestaan.

Kun Nahid saa huonot uutiset, hän yhtä aikaa sekä raivostuu että ikään kuin lamaantuu. Samalla hänen ajatuksensa kulkevat muistoihin, ja kolmenkymmen vuoden takaisesta Iranista, Nahidin kotimaasta ja nuoruudesta siellä, paljastuu järkyttäviä asioita. Nuoruudessa on myös idealistista intoa ja iloa, hulluutta, ja lopulta myös pelkoa, ja Nahidin pieni perhe onkin joutunut pakenemaan Ruotsiin 1980-luvun alussa. Kun Nahid on nykyhetkessä, hän äksyilee tyttärelleen, vaikka tavallaan hän haluaisi olla kiltimpi. Hän kyllä kuulee ja näkee surun ja pahan olon, mitä hän aiheuttaa tyttärelleen, mutta silti sammakot purskahtelevat hänen suustaan. Tällä tavalla Nahidista tulee kovin inhimillinen surussaan ja kuolemanpelossaan, joka on tavallaan seurannut häntä aina. Hän ei todellakaan ole miellyttävä hahmo, mutta juuri siksi hän on niin mielenkiintoinen, koko teoksen ydin – ei ollenkaan tuttu henkilöhahmona mistään, vaikka hänessä paljon tuttua onkin. Eikä Nahid ole koko ajan vihainen ja äkeä (ainakaan ajatuksissaan), ennemminkin hän on vahva kaikissa tunteissaan.

Menneisyyden kuvailussa on hienoja välähdyksiä siitä, miten siskosjoukko elää itsenäistä elämää ja Nahid on mukana opiskelijapolitiikassa nuoruuden innolla. Näissäkin kohtauksissa on jo synkempiä varjoja, kun menneisyydestä kerrotaan tiiviisti ja kuvataan vain yksittäisiä kohtauksia. Kaikki muuttuu nuoren Nahidin elämässä äkkiä, ja lopulta tosiaan Nahid joutuu erilleen lapsuuden perheestään, sillä äiti ja siskot jäävät Iraniin, kun Nahid, hänen miehensä ja heidän pieni tyttärensä pakenevat Iranista. Pelkästään tähän pakenemisen pakkoon ja ajatukseen perheen jättämisestä taakse kiteytyy hirvittävät määrät surua ja kaipuuta, ja viimeisten Iranin-vuosien tapahtumiin myös kipua, pelkoa ja piilossa vietettyä aikaa.

”Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että olen täällä, koska olen vahva?” (s. 80)

Nahidin tarinaan tiivistyy monen pakolaisen kokemuksia, vihjauksia siitä, millaista väkivaltaa, uhkaa ja pelkoa voi olla lähdön taustalla tai millaista on joutua outoon, vieraaseen maahan, kaikkine pelkoineen ja traumoineen.  Nahid on monen muun pakolaisen tavoin joutunut kohtaamaan ennakkoluuloja, asettumaan sinne, mihin määrätään, olemaan erillään läheisistä ja tietämättä, mitä heille kuuluu. Hän jopa potee huonoa omatuntoa, sillä hän kokee hyljännensä äitinsä. Yksi koskettavista muistoista on kuvaus siitä, millaista vastaanottokeskuksessa oli – tai oikeastaan sitä ei kuvata. Kerrotaan vain lyhyestä puhelusta Iraniin, kun Nahid ei saa sanottua itkultaan mitään, tai miten hänellä on siellä Sonjansa, työntekijä, joka halaa ja itkee asiakkaittensa kanssa kaikkien erillisiä ja yhteisiä suruja. Vaikka kyseessä on vain yksittäinen maininta, jään siihenkin kiinni: on ihmeellistä, miten romaanissa muutamalla virkkeellä kuvataan taas niin paljon, paljastetaan, että kaiken surumassan alla on viipale myötätuntoa.

”Ajattelen saaren isoja puita. Ajattelen, ettei lapsenlapsestani tule samanlaista kuin minä. Hänestä tulee sellainen, jolla on juuret, ei mikään hiekkaihminen.” (s. 147)

Nahid saa elämänsä loppupolella hyviä uutisia, jolloin hänestä tulee esiin muitakin piirteitä kuin se alun raivo ja äkäisyys, varsinkin suhteessa tyttäreensä. Edelleen hän raivoaa mielessään, miksei tytär  vastaa hänen oikutteluihinsa, mutta samalla hän löytää vielä voimia yhteen taisteluun.  Syövän eteneminen on hirveää, ja on hirveää lukea siitä, mitä sairaus ihmiselle tekee – taaskaan ei ehditä kuvata paljoa, mutta tunnelma välittyy. Olimme kerran saa todella pysähtymään monen ajatuksen äärelle: siihen, miten kohtaamme toisiamme tai miten puhumme itsellemme, millaisia valintoja voimme tai emme voi tehdä. Se saa yhden pakolaisen tarinan kautta pohtimaan, millaista tuskaa ihmiset kantavat sisällään. Tunteiden myllerrys ei meinaa kaikota lukemisen jälkeen, olo on kuin vaikuttavaan elokuvaan uponneena. Edelleen ihmettelen tiiviyttä. Todellakin odotan, että kuulen tästä kirjailijasta lisää!

 

IMG_20180426_202200_009

 

Golnaz Hashemzadeh Bonde on yksi tämänkeväisen Helsinki Litin vieraista. Sinne!

Yksi kommentti artikkeliin ”Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

  1. Paluuviite: Vuoden 2018 Helmet-haasteen koonti | Kaikkia värejä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s