Kirjeitä kirjojen ystäviltä

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Otava 2010. Englanninkielinen alkuteos The Guernsey literary and potato peel pie society, suomentanut Jaana Kapari-Jatta.

Elokuvan romaanin pohjalta on ohjannut Mike Newell (ensi-ilta Suomessa toukokuussa 2018). Elokuvan pääosissa Lily James, Michiel Huisman, Glen Powell, Jessica Brown Findlay, Katherine Parkinson, Matthew Goode, Tom Courtenay, Penelope Wilton.

 

 

Mikä hurmaava nimi kirjalla: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville! Ja elokuvalla on tietysti sama erikoinen nimi, ja vaikka tämä filmatisointi aika paljon eroaakin kirjasta, on siinä sama ydinajatus: kirjallisuuden voima on valtava. Sain tämän ystävyydestä ja kirjallisuudesta ja kirjojen ystävistä kertovan kirjan yllätyksenä ystävältä, joka jo aiemmin oli sitä minulle etsinyt ja joka sattumalta sitten löysi sen minulle Sodankylästä. Hurmaavaa sekin, ja tällaisella on vaikutuksensa: kuljin Sodankylää seuraavan kesäreissun pokkari kainalossa ja nautiskelin sekä kirjasta että muistoista.

Kirjasta tehdyn elokuvan myötä tämä tarina nousi taas esille, mikä on hienoa.  Elokuvakin on todella hyvä ja myös todella koskettava, ehkä hieman hauskempi kuin kirja, vaikka on kirjakin huvittava aina välillä. Aihe ei kuitenkaan ole lainkaan huvittava, vaikka teoksen nimi saattaakin nostaa hymyn huulille. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kertoo nimittäin ajasta toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti toisen maailmansodan vuosista, vuosista, jolloin saksalaiset olivat miehittäneet Iso-Britannialle kuuluvan Guernseyn saaren Ranskan pohjoispuolella. Minulta tämä kahdeksan vuotta sitten suomennettu teos oli mennyt täysin ohi, mutta nyt aiheesta googlaillessani sain kuulla, että kirja on ilmestyttyään tehnyt vaikutuksen laajasti. Onnekkaana olen sen nyt vihdoin itsekin lukenut, ja kävin katsomassa siis elokuvankin heti seuraavaan päivänä kun olin saanut kirjan luettua.

Jos haluat tietää, mistä kirjan ja siis erään kirjallisuuspiirin nimi tulee, kannattaa olla utelias niin kuin kirjan päähenkilö Juliet tai rohkea kuten toinen tärkeä hahmo, Dawsey Adams, joka kirjoittaa kirjeen Julietille. Dawseyn kirjeestä Julietille alkaa kirjeenvaihto, ja pian Juliet saa tietää muutakin guernseylaisista – ja kirjeiden kautta Juliet myös ystävystyy saarelaisten kanssa. Romaani koostuu pääasiassa kirjeistä, ja se tekee tästä teoksesta hienon ja ihanan: monet henkilöt pääsevät ääneen, vaikka Juliet ikään kuin päähenkilö onkin, ja kirjeenvaihdossa muodostuu ystävyyksiä niin, että Juliet lopulta lähtee sodan runtelemasta Lontoosta Guernseylle.

Kirjeet! Miten avoimia kirjeiden kirjottajat ovatkaan, ja kirjeet – mitä kirjoittamisen juhlaa! Alussa kirjeiden lukeminen tuntui oudolta, mutta sitten muoto olikin yksi tärkeimmistä ihastumisen syistä. Sitten elokuvaa katsoessani kaipasin jo kirjeitä, joita toki elokuvassakin on, ja ne toimivat siinä, mutta esimerkiksi ystävystyminen ei tapahdu kirjeissä. Elokuvassa Juliet siis menee saarelle ennen kuin tietää, miten sydämellisiä kirjallisuuspiirin jäsenet ovat, mutta kirjassa kirjeenvaihto on vilkasta, ennen kuin Juliet lähtee Lontoosta.

Ystävyys, kirjallisuus, kirjeet ja kirjoittaminen, mitä mahtavia aineksia hyvälle tarinalle! Vastapainona on synkkä menneisyys, eikä aivan helppoa ole vuonna 1946:kaan, vaikka sota ohi onkin. Miehitysvuosista tietoa pirskahtelee muiden asioiden lomassa, ja niin kuin Juliet, myös minä kiinnostuin tästä Euroopan kolkasta, sen historiasta ja saarelaisista – ja viimeistään elokuvan katsottuani haikailen jylhälle saarelle. Tämä teos on muuten yksi hienoista sota-aikaa kuvaavista romaaneista, jossa kuvataan siviilien poikkeusoloja, ei sotaa rintamalla. Henkilöhahmojen lämpö helpottaa lukemista, vaikka kuvattu aika siis synkkää onkin.

Rakkaus kirjallisuuteen on tämän teoksen ydin: vaikka kirjallisuuspiiri saa alkunsa sattumalta ja vaikka lukeminen ei kaikilla jäsenillä ole pääasia, on kirjallisuus asia, joka yhdistää ensin piiriläisiä, sitten myös saarelaiset ja Julietin. Juliet on siis kirjailija ja kolumnisti, joka lopulta päätyy saarelle tapaamaan inspiroivia kirjallisuuden ystäviä ja lopulta myös kirjoittamaan. Myöhemmin hänellä on ehkä jokin muukin syy jäädä saarelle… Elokuvassa tapahtumat etenevät hieman suoraviivaisesti, vaikka paljon on tarinasta saatu kaksituntiseen elokuvaan. Romaanissa ehditään syvemmälle, henkilöhahmoja on enemmän ja hekin ovat tietysti monitahoisempia, kuin mitä elokuvassa pystyy näyttämään.

Kirjeissä ja kirjeromaanin muodossa on oma viehätyksensä, kun lukijana saa täyttää aukkoja – mitä välillä tapahtuu, mitä ”julkaisemattomissa” kirjeissä on kerrottu. Kuva henkilöistä muodostuu heidän kirjeistään tai kirjeissä tiivistettyn, kirjoittajan näkökulman pohjalta. Tarinan tapahtumiin ja aikaan kirjemuoto sopii: eristyksissä eläneillä saarelaisilla on  tarve kertoa elämästään, Julietille puolestaan kirjeet ovat yhteys tärkeisiin ystäviin, sekä vanhoihin että uusiin. Saarelaiset todellakin vievät jo kirjeillään Julietin sydämen, samoin minun. Juliet esimerkiksi miettii, miten ihminen, jota hän ei ole koskaan tavannut, saa aikaan niin suuren tunneryöpyn – ehkä sellaisen kuin tällainen  eläytyvä lukija kokee.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, kirja tai elokuva, sopii kaikille, jotka rakastavat kirjoja ja hyviä tarinoita. Yhteinen innostuneisuus kirjallisuutta kohtaan, kaunoon tai vaikkapa reseptikirjaan, sitoo näitä tarinan ystävyksiä yhteen. Vaikka kirjat piirin synnyssä olivatkin tekosyy, syntyy kirjallisuuden myötävaikutuksella innostusta ja  paikka ja syy yhdessäololle, yhteyksiä, ystävyyttä ja hetken pakopaikka ankeasta todellisuudesta sodan aikana. Jos en jo sanonut ja vaikka sanoinkin: tämä on ihana kirja!

Pokkaripainos kuvattuna Kitisen rannalla vielä uudenuutukaisena ennen reissujaan läpi Suomen.

Advertisement

Sodankylän elokuvajuhlat – onnea, taikaa, kyyneliä, ystäviä, kauneutta…

Midnight sun Film Festival eli  Sodankylän elokuvajuhlat 13.-17.6.2018

Kun on viettänyt viisi päivää Sodankylän elokuvajuhlien taianomaisessa ilmapiirissä, on vaikea palata arkeen. Siitäkin huolimatta, että Sodankylään pääsee taas ensi vuonna ja että tämä on kovin tuttu olo aiemmilta vuosilta: sekoitus haikeutta, onnellisuutta, väsymystä, keskenään limittyviä kuvia ja tunnelmia elokuvista ja keskiyön auringosta. Voi, kuinka olinkin ikävöinyt tuota tunnelmaa elokuvien ja kohtaamisten sekamelskassa! Vaikka tällä hetkellä kaipaankin lähinnä unta (ja ensi vuoden kesäkuuta pohjoisessa), lienee paikallaan kirjata muistiin muutama onnenhetki ja leffavinkki. Kaksi vuotta sitten  kirjoitin, että muistikirja olisi paikallaan leffamuistojen kirjaamiseen, mutta kirjoittamisaikaa tai keskittymiskykyä ei juuri ollut. Jaksoin sentään kirjata katsomani elokuvat listaksi ja väritellä muutaman tunnelman leffan nimen jälkeen:

Muistikirjaksi valikoitui sattumalta vanha Metropolis-kantinen kirjanen, johon olin kirjoittanut toivelistaa ensimmäisistä elokuvajuhlistani vuonna 2013. Koska silloin en kirjoittanut blogiini mitään, en edes muista, kävinkö katsomassa kaikkia kirjaamiani leffoja. Tässä kuitenkin tämän vuoden leffat katsomisjärjestyksessä. Taustalla kuva The Distant Barking of Dogs -dokkarista ja täysi sarjakortti.

Olin varannut kymmenen viidestätoista leffalipusta etukäteen, vaikka ohjelma päivittyy festivaalin edetessä. Olin tyytyväinen valintoihin ja siihen, etten aivan ahnehtinut elokuvia. Viimeisenä päivänä on paljon uusintoja, joten silloin voi olla mahdollisuus nähdä jokin festareilla kehuttu elokuva, ja onkin mahtavaa, että viimeiset elokuvat olivat tänä(kin) vuonna aivan huippuja. Monta hyvää jäi vielä katsomatta.

Avajaiselokuva, tšadilaisen, nykyään Ranskassa asuvan Mahamat-Saleh Harounin A Season in France (Ranska 2018), oli tänä vuonna näkemistäni elokuvista yksi  hienoimmista ja koskettavimmista. Oman tunnelmansa elokuvakokemukseen toi myös esitystilanne: täpötäysi elokuvateatteri Lapinsuu, elokuvafanien riemu ja aplodien raiku jo tervetulotoivotusten yhteydessä ja tietysti myös vierailijoita esiteltäessä. A Season in France kertoo Ranskan pakolaistilanteesta yksilön näkökulmasta, eli aihekin jo järisyttää sekä tunteita että ajatuksia ajankohtaisuudellaan. Päähenkilö Abbas hakee turvapaikkaa Ranskasta kahden lapsensa kanssa, työskentelee torilla, joutuu muuttamaan asunnosta toiseen ja valamaan toivoa lapsiinsa, vaikka se tuntuu menetetyltä. Samoin Abbasin veli, Etienne, pyrkii rakentamaan uutta elämää Ranskassa, mutta hän ajatutuu epätoivoiseen tekoon lukuisten koettelemusten jälkeen. Tarina ja kuva rytmittelevät toiveikkaiden ja raastavien hetkien välillä, ja vakavuuden keskellä varsinkin Abbasin tytär tuo lapsenriemua – ja nostattaa siksi kyyneliä. Elokuva ei voi olla herättämättä ajatuksia siitä, mitä me voimme tehdä, mitä meidän pitäisi tehdä tässä järkyttävän eriarvoistuvassa maailmassa ja Euroopassa. Torstaina ehdin kuunnella loppuhetket aamukeskustelusta Harounin kanssa, ja siinäkin ohjaaja kertoi, miten hän haluaa elokuvissaan tuoda esille inhimillisyyden, näyttää yksilön, pohtia ihmisyyttä, ja tämä näkyy ja koskettaa A Season in France -elokuvassa. Suosittelen, vaikka (tai miksei koska) taas kyyneleitä vierii, kun mietin elokuvan loppukohtausta autioilla Calais’n rannoilla.

Elokuvateatteri Lapinsuun ovien avautuessa aurinko tulvii sisään, oli vuorokaudenaika lähes mikä tahansa.

Avajaiselokuvan lisäksi erityisinä kokemuksina mieleeni jäi ohjaajavieraana olleen Katharina Wyssin todella ahdistava perhekuvaus Sarah plays a Werewolf  (Sveitsi/Saksa 2017) ja Alice Rohrwacherin sadunomainen, kaunis ja erikoinen Happy as Lazzaro (Italia/Sveitsi/Ranska/Saksa 2018). Rohrwacher oli Sodankylässä vieraana neljä vuotta sitten, ja silloin jo ihastuin hänen tapaansa kertoa tarinoita ja erityisesti kauniiseen sekä ihmisiin että maisemaan kiinnittyvään kuvaan. Elokuvan päähenkilö, Lazzaro, on erikoinen hahmo: hän on hyvä ihminen, tai ehkä ei ihminen ollenkaan. Hänessä on jotain salaperäistä, niin kuin kuvatussa tilanteessa tai ajassakin. Elokuva on kuitenkin myös ajankohtainen kuvatessaan ihmisten eriarvoisuutta ja samalla oikeastaan ajatonkin, sillä lisäksi se käsittelee ihmisen ahneutta, joidenkin taipumusta käyttää muita hyväksi ja toisaalta myös toiveita ja yhteisöllisyyttä.

Sarah plays a Werewolf on kuvattu upeassa ympäristössä Sveitsissä. Perheen isä kuljettaa tytärtään Sarahia teatteriharjoituksiin läpi jylhän maiseman, ja sekä kotona että teatteriympyröissä on synkkiä salaisuuksia, joita Sarah pyrkii käsittelemään kirjoittamisen ja näyttelemisen avulla. Elokuvan ikäraja on 12, mutta en päästäisi kovin nuorta henkilöä yleisöön, niin kuristavaa on epätasapainoisen perheen ja tyttären mielen järkkymisen ja ulkopuolisuuden kokemuksen kuvaus. Sarah on erityisen outo, jopa häiritsevä päähenkilö, josta muut henkilöt ajautuvat etäälle ja joka jää liian yksin. Kun elokuva loppuu, risteilevät synkät kuvat yhä mielessä, Sarah ei jätä rauhaan. Elokuvan nimessä on kauhuviittaus, ja vaikka kyse ei ole varsinaisesta kauhuelokuvasta, onnistuu se kauhua herättämään.

Mielenkiintoisia elokuvaelämyksiä olivat myös José Luis Guerínin In the City of Sylvia (Ranska/Espanja 2007) ja Josephine Deckerin Madeline’s Madeline (Yhdysvallat 2018), joka muuten sijoittuu sekin nuorisoteatterimaailmaan ja käsittelee identiteettiä, niin kuin Sarah plays the Werewolfkin. In the City of Sylvia oli lähes meditatiivinen maalaillessaan katumaisemaa, keskusteluja kahviloissa tai kulkua kortteleissa ja näkymiä raitiovaunusta. Erikoiset, välillä jopa säikähdyttävän kovat äänet tuovat rytmiä elokuvaan, jossa puhetta on hyvin vähän. Kuva on pääosassa, ja se on hienoa. Madeline’s Madelinessa myös erikoinen kuvaus on se, joka – yhtenä – kiinnittää katsojan tiukasti penkkiin ja pakottaa väsyneet silmät pysymään auki. Kuvat ikään kuin sekoittuvat samoin kuin päähenkilö Madelinen persoona menee sekaisin hänen näyttelijäperformanssinsa kanssa. Tunnelmaltaan elokuva on todella ahdistava, sillä henkilöistä on vaikeaa saada selvää: päähenkilö Madeline on siis 17-vuotias tyttö, joka törmää yhteen outojen aikuisten, sekä äitinsä että teatteriohjaajansa, kanssa. Tämän haluan nähdä uudestaan, vaikka en tiedä, selviääkö mysteereistä sen enempää, mutta näyttelijäntyö ja tunnelma ovat todellakin uudelleenkatsomisen arvoisia.

Yksi hienoista kokemuksista oli festivaalin isossa teltassa esitetty Mika Kaurismäen Ryhmäteatteri-dokumentti (2018). Paikalla oli ohjaaja ja laajahko joukko Ryhmiksessä esiintyneistä näyttelijöistä, mikä toi telttaan lisätunnelmaa – osallistuvan yleisön lisäksi. Dokumentti soljui eteenpäin, ja mikäs onkaan kuunnellessa valovoimaisten esiintyjien muisteloita ja pohdintaa, katsellessa upeaa – ja hulvatonta – näyttelijäntyötä ja teatteria. Samalla tavalla, kun elokuvajuhlilla on ihaninta aistia ylitsepursuavaa innostusta, on Ryhmäteatteri-dokumentissa läsnä jämerä rakkaus teatteriin ja työtovereihin. Miten maltankaan odottaa seuraavaa Ryhmis-näytelmää? Onneksi on kesä ja Suomenlinnan kesäteatteri vielä tältä kaudelta kokematta!

Jonotustunnelmaa ison teltan edessä. Teltta vetää 900 katsojaa, joten jono venyy hyvinkin pitkäksi usein jo edellisen esityksen aikana. Jonossa aika kuluu kuitenkin sukkelasti, kun seura on hyvää ja ympärillä muita elokuvaintoilijoita.

Elokuvavalikoimissani erikoista oli se, että tänä vuonna katsoin monta dokumenttia. Ryhmiksen lisäksi näin dokumentin Idi Aminista, lapsen elämästä Ukrainassa kylässä lähellä rintamaa ja todella mielenkiintoisella tavalla animaatiota ja arkistomateriaalia yhdistävän dokumentin nuoresta miehestä, joka ajautuu osaksi palkka-armeijaa Jugoslavian sodassa (Anja Korfmel: Chris the Swiss, 2018. Sveitsi/Kroatia/Saksa/Suomi). Jostain festivaalin sivuilta ja katalogista muistan lukeneeni, että ohjelmistossa on vain erityisen merkittäviä dokumentteja, ja nämä kaikki todellakin olivat – eri tavoin.

Ukrainaan sijoittuva Simon Lereng Wilmontin Distant Barking of Dogs (Tanska/Suomi 2017) oli todella vaikuttava niin visuaalisuutensa ja äänimaailmansa kuin tietysti tarinansa osalta: dokumentissa seurataan kymmenvuotiasta Oleg-poikaa, joka asuu isoäitinsä ja myöhemmin serkkunsa kanssa Itä-Ukrainassa, sodan etulinjassa vuonna 2014. Kylän väki vähenee, mutta isoäiti pysyy juurillaan. Oleg leikkii sillä aikaa raisuja ja vaarallisiakin leikkejä autioituvassa kylässä, johon kantautuvat sodan äänet kaukaa kuin etäältä kuuluva koiran haukku.

Idi Amin -dokumentin (Barbet Schroeder: General Idi Amin Dada: A Self Portrait) absurdiudesta en meinannut päästä yli. Se on sekoitus hirmuhallitsijasta ääneen lausumattomia faktoja, teatraalista sotavoiman esittelyä ja valtavassa kehossa asuvan pikku pojan intoa – vilkuttelua elefanteille ja krokotiileille, uintikisaa,  lasten esittelyä, vaikka tuntuu, ettei päähenkilö edes muista kaikkien lastensa ikiä tai nimiä.

Synkkien kohtaloiden, fiktiivisten tai todellisten, jälkeen en voi olla mainitsematta vielä viimeistä näkemääni elokuvaa, yleisön toiveuusintakisan voittanutta Mikko Mäkelän kaunista, herkkää rakkaustarinaa A Moment in the Reeds. Taas toi esityspaikka oman mausteensa esitykseen: paikalla oli herkästi kokevaa ja reagoivaaa väkeä kylliksi, ja huokailut ja naurunremakat toivat oman mausteensa elokuvakokemukseen. A Moment in the Reeds kertoo kahdesta nuoresta miehestä, Ranskassa kirjallisuustiedettä opiskelevasta Leevistä ja vuosi sitten Suomeen saapuneesta syyrialaisesta Tareqista, jotka löytävät toisensa – tai ainakin hetkensä yhdessä – Leevin isän mökkiremontin keskellä, siis  taianomaisessa luontomiljöössä, kesäyössä.  Elokuva saa ensi-iltansa 29.6.2018, joten pian se on nautittavissa laajemminkin. Suru, rakkaus, kauneus ja epävarmuus tulevat kaikki esille tässä elokuvassa moninkin tavoin, suosittelen tätäkin laajalle yleisölle (paitsi ei kovin nuorille)!

Oma suosikkilistani vuonna 2018 festareilla näkemistäni leffoista kattaa siis suuren osan viidestätoista näytöksestä, joihin ehdin. Festarikatalogissa riittää selailtavaa ja haaveiltavaa, ja osa elokuvajuhlien elokuvista nähdään toivottavasti Orionissa tai pääkaupunkiseudun elokuvafestivaaleilla, osa tietenkin isommissakin leffateattereissa. Ensi syksynä aion kunnostautua  katsojana myös lähifestareilla, sillä monen muun muassa nyt ainakin kaksi kehuttua eteläamerikkalaista elokuvaa jäi näkemättä (Moguillansky: The Little Match Girl ja Bodansky: Just like our Parents – aamulla esitetyt elokuvat eivät tänäkään vuonna olleet mun juttu), ja toivonkin, että näkisin ne Cine Maississa syksyllä.

Sodankylän keskusta jää kahden joen välille: toisella puolella virtaa Kitinen, jonka rannalle festivaaliyleisö virtaa ihailemaan keskiyön aurinkoa, toisella puolella tämä Jeesiöjoki, jonka rauhaan kuljin pari kertaa evästauolle.

Elokuvassa tarinaan uppoutuessani, kokiessani, tuntiessani ja kyynelehtiessäni olen tavallaan monenkertaisesti etäällä. Katson fiktion tai dokumentaristin rajausten läpi kauas, Ranskaan, Afrikan maihin, Ukrainaan, Jugoslavian menneisyyteen. Samalla olen kuitenkin äärellä, lähellä: olen saanut jakaa kokemuksen sanoitta tai vieruskaverin kanssa huokauksin, sitten keskusteluin. Olen astunut lähemmäksi, ottanut selvää ja kiinnostunut. Vaikka elokuvajuhlilla elokuvien kuvat ja kohtalot sekoittuvat joskus keskenään, eikä kaikkien tunnelmien ja ajatusten puimiseen ole aikaa tai jaksamista, tulee tällaisessa maratonissa vaeltaessa mietittyä ja keskusteltua paljon. Elokuvakansa kulkee hiljentymisen ja yhteisten reaktioiden sekä jaettujen ajatusten vuorottelussa – yksin ja yhdessä, etäällä ja niin lähellä monella tapaa.

 

Dekkariviikko 2018: Camilla Läckbergin Noita

Taas vietetään blogeissa ja kirjamaailmassa dekkariviikkoa, ja olen huomannut, että dekkarit sopivat hyvin kesälukemistooni – jo senkin takia, että ei haittaa, että yöunista on tingittävä hyytävien juonenkäänteiden vuoksi. Teemaviikon kunniaksi kaivoin #hyllynlämmittäjä2018-pinostani vuosia hyllyssäni odottaneen Harry Hole -sarjan yhdeksännen osan (se odotti siis sitä, että saisin luettua kahdeksan edellistä), ja bloggausluonnoksistani löytyi juttu Camilla Läckbergin Noita-dekkarista.

Niina T:n blogista Yöpöydän kirjat löytyy sekä listaus dekkariviikkoon osallistuvista blogeista että tämä hieno kuva. Blogeissa on jo tänäänkin julkaistu monta dekkariaiheista juttua lukuvinkeiksi dekkarikesään.

 

Camilla Läckberg: Noita. Gummerus, 2017. Alkuteos Häxan, suomennos Outi Menna. Äänikirjan lukija: Elina Latva.

Dekkarinälissäni tartuin toukokuussa, viimein, Camilla Läckbergin tuotantoon, siitä kun  olen kuullut kehuja – ja vähän muutakin. Haluan kuitenkin yrittää muodostaa oman mielipiteeni, joten valitsin luettavakseni ja kuunneltavakseni syksyllä 2017 suomennetun Noidan. Aloitin siis kymmenosaisen sarjan toiseksi viimeisimmästä, mikä ei ehkä ole järkevää, mutta nähtävästi sarjaa voi lukea näinkin tietämättä sen enempää esimerkiksi henkilöhahmoista.  Läckbergin Fjällbacka-sarjassa kuulemma rikos ei ole pääosassa. Tämä kuitenkin oli tällä kertaa juuri se, mikä hieman häiritsi lukukokemusta. On toki ihan ok, että fiktiiviset poliisihahmot tekevät muutakin kuin töitä, ja tavallaan Noita on yhdistelmä hömppää ja vakavia, hirveitäkin asioita. Sinänsä todella mielenkiintoinen kirjailijahahmo, poliisi Patrick Hedströmin  puoliso Erica, säätää ties missä polttarimeiningeissä, kun minä lukijana odotan, että rikos selviäisi – tai joku pitäisi huolta eksyneistä teineistä. Yllätyshäät ovat kaiken huippu, mutta onneksi tässä dekkarissa on monta muutakin sivujuonta. Ja kyllähän Ericakin selvittelee rikosta, sillä hän kirjoittaa kirjojaan todellisista rikoksista. Tässä romaanissa hän tutkii 30 vuotta sitten tapahtunutta lapsenmurhaa, kun tarinan nykyhetkessä tapahtuu toinen, lähes samanlainen tapaus.

Noidassa on kolme aikatasoa: pääosin kerrotaan Patrickin ja Erican työstä, kun he selvittävät neljävuotiaan Nean kuolemaa, välillä palataan 30 vuoden taakse, välillä kerrotaan 1600-luvun tapahtumista samalla alueella. Paikkakunnalle saapuu kuuluisa näyttelijätär Marie Wall, joka on aikoinaan tuomittu 13-vuotiaana Stella-tytön murhasta, ja toinen murhasta syytetty, Helen, asuu edelleen Fjällbackassa. Naiset eivät ole tavanneet koko aikana, mutta nyt heidän lapsensa tutustuvat. Tästä seuraa yksi tämän jännitysromaanin kauheimmista tapahtumaketjuista.

Sivujuonet ovatkin romaanin juju: mielenkiintoiseksi nousee se, miten pienessä yhteisössä leimahtaa vierauden viha niin turvapaikanhakijoita kuin pieneen yhteisöön ulkopuolelta muuten tulleita kohtaan. Osa luvuista kertoo tarinaa 1600-luvun noitavainoista samalla alueella, ja tämä vaino rinnastuu siihen, miten tarinan nykyajassakin viha syttyy äkkiä julmin seurauksin. Ei tämä siis ole mitenkään väkivallaton dekkari – viha, pelko ja väkivalta kytevät jatkuvasti pienissä pesäkkeissä niin koulukiusattujen ajatuksissa kuin idyllisissä saaristoseudun kodeissakin.

Paljon mietin lukiessani sitä, miten vähän aikaa tarinan aikuisilla on jälkikasvulleen. Aikaa ei nimittäin juuri ollut, ei 1600-luvulla eikä 2000-luvullakaan. Lapsille ja nuorille ei nimittäin käynyt hyvin, vaikka heitä ei välttämättä murhattukaan. Tällaisia harvemmin tulee dekkaria lukiessa mietittyä, mutta tässä se oli aika korostettua. Ericakin puhui lapsistaan ”kaksosina” eikä nimillä, aika ankeaa, vaikkei juonen kannalta oleellista.

Varsinaista Camilla Läckbergin teosten fania minusta ei tullut, mutta ymmärrän kyllä viehätyksen tässä sarjassa. Henkilöhahmoista tulee tuttuja, he ehkä kehittyvätkin (mitä yhden kirjan aikana ei tapahtunut), ja Fjällbacka miljöönä on kiinnostava. Jos muissakin sarjan romaaneissa näkökulma vaihtelee yhtä mielenkiintoisten hahmojen välillä kuin tässä, saattaisin nauttia useammankin annoksen tätä. Ehkä palaan kuitenkin takaisin Harry Holen ja muiden kauhistusten seuraan, vaikka nyt halusinkin lukea dekkarin, jossa väkivalta ei olisi hillitöntä.  Noidassa toki viehätti vieraudenpelon teema, ja vaikka henkilöiden yksityiselämästä ja pussailuista en niin jaksaisi lukea, oli tässä mielenkiintoista seurata esimerkiksi Erican kirjailijan työn kuvausta.

Yhtenä kimmokkeena kirjan lukemiselle oli myös se, että tiesin kirjassa kuvattavan kirjailijuuden lisäksi myös elokuvan tekemistä, joten voin merkitä tämän teoksen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18. Elokuvan tekemistä kuitenkin kuvattiin todella vähän, mutta elokuva oli syynä siihen, että yksi tärkeistä hahmoista palasi Fjällbackaan vuosien jälkeen.

 

Jatkoin taas kirjapalvelun tilausta kesälahjana itselleni. Storytelin e-kirjapalvelussa todella hyvä ominaisuus on se, että monia kirjoja voi sekä lukea että kuunnella. Äänikirjaa kuuntelen joskus pyöräillessäni ja kävelyillä, e-kirja etenee nopeammin esimerkiksi iltalukemisena. Lisäksi unettomina öinä on kivempi kuunnella kirjaa kuin vatvoa työjuttuja, ja torkkuominaisuus auttaa oikean kohdan löytämistä, jos kirja tuudittelee uneen.

 

Perinteiden painamat

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois. Atena 2018. Alkuperäisteos Stay with me, suomentanut Heli Naski.

Nigerialaisen Ayọ̀bámi Adébáyon esikoisteos Älä mene pois on kuvaus päähenkilöiden Yejiden ja Akinin ahtaasta tilanteesta: nuori pari ei useamman avioliittovuoden jälkeen ole saanut lasta, ja aviomiehen suku sekä Yejiden äitipuolet painostavat paria. Laajennetussa perheessä ajatellaan ja sanotaan suoraan, että naisen on annettava miehelle lapsia, muuten nainen ei ole nainen ollenkaan. Kovat paineet saavat päähenkilöt päätymään ensin melko yllättäviin ratkaisuihin, kun tahallista eikä tahatontakaan lapsettomuutta nähdä ratkaisuna, josta voisi jatkaa elämää.

Älä mene pois -romaani vie lukijan keskelle päähenkilöiden parisuhdetta ja nigerialaiseen kaupunkiin, jossa Yejidellä on oma kampaamoyritys ja siinä työtä riittämiin ja Akinillakin kiireinen työ pankissa. Akinin äiti ei painosta pelkästään Akinia viemällä hänelle jatkuvasti uusia vaimoehdokkaita näytille, vaan myös Yejide saa osansa. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Yejidestä tehdään ”ensimmäinen vaimo”, eli Funmi-nimisestä naisesta tulee Akinin uusi vaimo. Funmin on tarkoitus tuottaa liittoon lapsi, joka houkuttelisi perheeseen lisää lapsia. Ymmärrettävästi Yejide ei suhtaudu tähän järjestelyyn kovin myötämielisesti. Tuntuu, ettei aviomiehellä ole juuri vastaan sanomista äideilleen, ja tämä – muun muassa – saa vihaiseksi ja surulliseksi. Kerronnan näkökulma vaihtelee vuoroin Yejiden ja Akinin välillä, ja mutta kuva Akinista jää alkuun etäiseksi. Näkökulmien vuorottelu kuitenkin toimii, sillä henkilöt saavat ikään kuin puheenvuoronsa siitä, miksi asiat menevät lopulta niin kuin menevätkään – solmuun. Romaanin edetessä pariskunnan salaisuudet paljastuvat yksi kerrallaan, ja vaikka Yejide lopulta tulee raskaaksi, useammankin kerran, ei loppu todellakaan ole kovin auvoisaa.

”’Yejide, henkilökohtaisesti haluan kehua sinua. Arvostan vaivannäköäsi sen eteen, että poikamme jättää kuollessaan jälkeensä lapsen. Siksi me tiedämme, ettet pidä tätä vaimoa kilpailijana. Hänen nimensä on Funmilayo, ja me tiedämme ja uskomme, että otat hänet pikkusiskoksesi.’ ’Ystäväksesi’, Iya Martha sanoi. ’Tyttäreksesi’, Baba Lola sanoi.” (s. 18)

Älä mene pois -romaani sijoittuu suurimmilta osin 1990-luvulle, mutta kirjailija kertoi Helsinki Litin haastattelussa, että Nigeriassa on vieläkin moniavioisuutta, ei tosin yhtä yleisesti kuin mitä romaanissa kuvattuna aikana. Tarinassa monivaimoisuus on kuitenkin ennemminkin normi: myös Yejiden ja Akinin isällä on ollut useampi vaimo, ja nämä äidit jatkavat samaa perinnettä tuputtaessaan uutta vaimoa Akinille.  Se, että perheessä olisi monta äitiä, ei kuitenkaan tunnu olleen  lapsen etu, sillä esimerkiksi Yejide on jäänyt äidittömäksi, koska hänen biologinen äitinsä on kuollut ja muut äidit suosivat omia biologisia lapsiaan. Tämä saa miettimään biologisen vanhemmuuden merkitystä, samoin eräs tärkeä juonenkäänne romaanin loppupuolella.  Toisaalta Yejide pitää yhtä Akinin äideistä tärkeämpänä kuin muita.

Minua romaani koskettaa lapsettomuuden suruun liittyvillä asioilla: erityisesti lähipiirin painostus tuntuu hirveältä, samoin kuin  perinteiden paine, joka siis olisi luultavasti läsnä, vaikka äidit eivät vaatisikaan lapsiaan lisääntymään. Tilanne on toki täysin eri kuin vaikkapa nyky-Suomessa, mutta yleisemmällä tasolla voi pohtia sitä, millaisia odotuksia perheille tai naisille asetetaan missäkin, miten katseilla ja kulmien kohottelulla jatketaan samaa tarinaa, että perhe olisi hyvä tietynlaisena (tai miten jotkut jaksavat kommentoida lasten tekemisestä tai lasten hankkimisen sopivasta ajankohdasta…). Kun ajattelee sitä, miten nämä vihjailut saattavat satuttaa, tuntuu romaanin henkilöiden tilanne sietämättömältä. Älä mene pois -romaanissa myös lapsen kuolemaa käsitellään todella raastavasti, eikä äiti saa tilaa surra.

Tästä romaanista on siis vaikea puhua niin, ettei se kuulostaisi todella surulliselta tai ahdistavalta. Älä mene pois ei kuitenkaan ole  aiheistaan ja teemoistaan huolimatta vain surullinen. Lapsettomuus ja myöhemmin todella surulliset lasten kuolemat rytmittävät kertomusta ja tekevät siitä koskettavan, mutta yksilöiden kohtalon kuvauksen ohella siinä kerrotaan yhteiskunnallisista mullistuksista Nigeriassa, Yejiden kampaamotoiminnan yhteydessä arkisesta ystävyydestä, perheiden elämästä, lasten syntymän ja nimeämisen juhlinnasta ja siinä samalla yhteisöllisyydestä. Tarina kerrotaan sitä paitsi mielenkiintoisesti sekä aikarakennetta rikkoen että kertojia vaihdellen, niin että yllättävät asiat paljastuvat arvaamatta. Monella tavalla romaani on todellakin siis saamiensa kehujen arvoinen. Uskoisin, että siinä on ihasteltavaa ja ajateltavaa hyvin erilaisille lukijoille, ja erilaisessa elämäntilanteessa saattaisin tarttua johonkin muuhun kuin juuri äitiys- tai perheteemoihin. Myös  kerronta on  tässä romaanissa sellaista, joka viehättää: henkilöiden elämänvaiheiden kerrostumien kautta muodostuu kuva erilaisesta, mielenkiintoisesta ja kiehtovasta maailmasta. Älä mene pois ei ole nimestäänkään huolimatta pelkästään surullinen tai haikea!

”Lohdutin itseäni ajattelemalla, että äidittömyyteni ansiosta sain valita mieleiseni sadut. Jos en pitänyt sadusta, jota yksi vaimo kertoi lapsilleen, saatoin yksinkertaisesti siirtyä seuraavalle ovelle. En ollut vankina lukkojen takana niin kuin sisaruspuoleni. Sanoin itselleni, että olin vapaa.” (s. 134)

Kevään kirja- ja kiiremuistoja

Kevät, ihana vuodenaika, joka sujahtaa aina liian nopeasti ohi, on täynnä työkiireitä ja valon yllyttämiä suunnitelmia, joista osa jää auttamatta toteuttamatta. Toukokuu ei varsinaisesti ole koskaan ollut kaunokirjallisuuden ahmimisen kannalta otollinen kuukausi, sillä luettavana on yleensä hirmuinen määrä tekstiä työn puolesta. Toukokuussa myös työmatkalukeminen jää, sillä pyöräily houkuttaa, mutta vaikka määrä ei ole hirmuinen, on laatu ollut tänä keväänä sitä parempaa.

Luin nimittäin toukokuussa – ehkä näin uskaltaa sanoa –  koko kirjavuoden parhaan kirjan, Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin -dystopian. Lukemisesta on jo hetkinen, ja silti synkkä maailma pyörii mielessä, ja erityisesti lukukokemuksen hämmentävyys vetää takaisin romaanin maailmaan. Olin odottanut pääseväni Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan kuuntelemaan ja fanittamaan Anyurua (ja aika montaa muutakin kirjailijaa), mutta väsymys iski ja osallistuin kirjallisuusfestivaaliin etänä:

Johannes Anyurua haastatteli Kjell Westö.

Aika hyvä tapa nauttia kirjallisuuskeskusteluista tämäkin, vaikka aurinko heijasti kuvan melko etäiseksi, mutta kuuluihan ääni. Keskustelut saattoi myös kuunnella ajatuksen kanssa uudestaan, ja jonkin keskustelun kuuntelinkin riippumatossa parvekkeella. Jäin paitsi kirjallisuuspöhinästä, mutta väsyneenä se olisikin voinut tuntua liialliselta (tai sitten se olisi saattanut piristää…). Onneksi on aina ensi vuosi, ja toiseksi onneksi on kirjoja, joihin nyt helleaallon väistyttyä voin palata.

Anyurun tyyli teki vaikutuksen jo häneltä aiemmin suomennetussa teoksessa Myrsky nousee paratiisista. Siinä seurataan 1970-luvulla Kreikassa lentäjän koulutuksen saaneen ugandalaisen P:n kohtaloa, kun hän palaa Afrikkaan saadakseen lentää. Suuri osa tarinasta on P:n selviytymistaistelua, mutta välillä kerronta vaihtuu lähemmäs nykyaikaa, ja kertojana on P:n poika. Myrsky nousee paratiisista -romaanissa kerronta on paikoin runollista, vaikka kuvatut tapahtumat ovat ahdistavia ja pelottavia: kerronta on osin toteavaa, osin yksityiskohtiin tarttuvaa, hengittävää. Sitä on pakko lukea, on selvitettävä, miten ihminen voi selvitä, ja tyyli houkuttelee lukemaan raakuuksista huolimatta.

Synkkä on August-palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanikin. Synkkyys syntyy jo alussa, jossa kuvataan terroristi-iskua sarjakuvakaupassa, mutta yhä tummempi on tulevaisuuskuva, jossa näkyvät iskun jäljet. Erikoisen kiehtovan romaanista tekee se, miten tulevaisuudesta saadaan tietoa: myönnän olleeni vähän väliä sekaisin siitä, miten kaikki oikeastaan menikään, kuka on kuka ja mikä on tarinan maailmassa totta (ja tunnustan, että edelleen vinksahtanutta maailmaa tuntuu olevan hankala selittää – enkä sitä aiokaan tehdä, sanonpa vain, että kannattaa lukea).

Romaanin maailmassa on kuitenkin paljon pelottavan tuttua: tulevaisuuden tyttö kertoo, mihin maahanmuuttajavihamielisessä Ruotsissa on ajauduttu, kun on saatu syntipukki. Kansalaisuus tulevaisuuden Ruotsissa on entistä hankalampi saada tai todistaa, ja romaani ottaakin monella tavalla kantaa maahanmuuttokeskusteluun ja siihen, mitä kansalaisuus oikeastaan onkaan. Suvaitsemattomuuden ja vihan lisäksi esille nousevat vankileirit ja ihmiskokeet niin tarinan nykyajassa kuin tulevaisuusvisiossakin, ihmisten luokittelu ja alistaminen – siis yhtä aikaa  jotain menneisyydestä ja nykyisyydestä, mutta toivottavasti ei tulevaisuudesta.

”Isralla oli tapana sanoa että me elimme aikaa, jolloin jokainen kivi maailmassa oli todistanut niin paljon inhimillistä julmuutta, että se riittäisi räjäyttämään maailman palasiksi.” (He hukkuvat äitiensä kyyneliin, s. 220)

 

Toukokuun koonti: luin poikkeuksellisesti sarjakuvia, mistä olen tyytyväinen ja mitä aion jatkaa. Luin Marjane Satrapin sarjakuvan Pistoja (hauska!), uusintaluin Satrapin Persepolis-sarjiksen ensimmäisen osan (koska en ole lukenut toista osaa) ja ahdistuin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvan Vihan ja inhon Internetin parissa. Tärkeä kirja, mutta olen edelleen sanaton. Tärkeäksi muistoksi jäi viimeisen sivun kuva: ”Meitä ei vaienneta!” Toukokuussa mietiskelin vielä sisällissodan tapahtumia Yksi kevät -teoksen myötä, valvoskelin flunssan kourissa ja kuuntelin ensimmäisen ja viimeisen Läckbergini (postaus tulossa dekkariviikolla), luin novelleja, jotka unohdin (anteeksi, Anna Gavalda!) ja ihastuin Ayọ̀bámi Adébáyọ̀on, jota olisin fanittanut Helsinki Litissä, jos olisin sinne päässyt, mutta jonka haastattelun onnekseni sain katsoa Yle Areenasta.

 

Kirjoista kirjoittaminen jatkuu pian, kunhan pääsen loman luku- ja kirjoitusmoodiin – paitsi jos aurinko houkuttelee ulos pyöräilemään. Tällä hetkellä herättelen lukuintoani lukemalla uudestaan Harry Potteria, ja siinäpä vierähtää jokunen tunti, vaikka päätin lukea vain viimeisen osan. Ensi viikolla on edessä jokunen tunti matkustamista, ja matkakaverina on tietysti kirjoja ja Sodankylän elokuvajuhlien katalogi.  Sodankylä-raportti on tulossa sitten seuraavalla viikolla. Kiireinen kevät jää taakse, edessä on pitkä ja leppoisa kesä!

 

Johannes Anyuru: Myrsky nousee paratiisista, Schildts & Söderströms, 2014. He hukkuvat äitiensä kyyneliin, Kustantamo S & S, 2018. Suomennos Outi Menna.

Helmet-lukuhaasteessa ujutan kirjat kohtiin 1. kirjassa muutetaan (He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanissa sekä muutetaan että ollaan muuttamaisillaan maasta) ja 28. sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.