Kevään kirja- ja kiiremuistoja

Kevät, ihana vuodenaika, joka sujahtaa aina liian nopeasti ohi, on täynnä työkiireitä ja valon yllyttämiä suunnitelmia, joista osa jää auttamatta toteuttamatta. Toukokuu ei varsinaisesti ole koskaan ollut kaunokirjallisuuden ahmimisen kannalta otollinen kuukausi, sillä luettavana on yleensä hirmuinen määrä tekstiä työn puolesta. Toukokuussa myös työmatkalukeminen jää, sillä pyöräily houkuttaa, mutta vaikka määrä ei ole hirmuinen, on laatu ollut tänä keväänä sitä parempaa.

Luin nimittäin toukokuussa – ehkä näin uskaltaa sanoa –  koko kirjavuoden parhaan kirjan, Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin -dystopian. Lukemisesta on jo hetkinen, ja silti synkkä maailma pyörii mielessä, ja erityisesti lukukokemuksen hämmentävyys vetää takaisin romaanin maailmaan. Olin odottanut pääseväni Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan kuuntelemaan ja fanittamaan Anyurua (ja aika montaa muutakin kirjailijaa), mutta väsymys iski ja osallistuin kirjallisuusfestivaaliin etänä:

Johannes Anyurua haastatteli Kjell Westö.

Aika hyvä tapa nauttia kirjallisuuskeskusteluista tämäkin, vaikka aurinko heijasti kuvan melko etäiseksi, mutta kuuluihan ääni. Keskustelut saattoi myös kuunnella ajatuksen kanssa uudestaan, ja jonkin keskustelun kuuntelinkin riippumatossa parvekkeella. Jäin paitsi kirjallisuuspöhinästä, mutta väsyneenä se olisikin voinut tuntua liialliselta (tai sitten se olisi saattanut piristää…). Onneksi on aina ensi vuosi, ja toiseksi onneksi on kirjoja, joihin nyt helleaallon väistyttyä voin palata.

Anyurun tyyli teki vaikutuksen jo häneltä aiemmin suomennetussa teoksessa Myrsky nousee paratiisista. Siinä seurataan 1970-luvulla Kreikassa lentäjän koulutuksen saaneen ugandalaisen P:n kohtaloa, kun hän palaa Afrikkaan saadakseen lentää. Suuri osa tarinasta on P:n selviytymistaistelua, mutta välillä kerronta vaihtuu lähemmäs nykyaikaa, ja kertojana on P:n poika. Myrsky nousee paratiisista -romaanissa kerronta on paikoin runollista, vaikka kuvatut tapahtumat ovat ahdistavia ja pelottavia: kerronta on osin toteavaa, osin yksityiskohtiin tarttuvaa, hengittävää. Sitä on pakko lukea, on selvitettävä, miten ihminen voi selvitä, ja tyyli houkuttelee lukemaan raakuuksista huolimatta.

Synkkä on August-palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanikin. Synkkyys syntyy jo alussa, jossa kuvataan terroristi-iskua sarjakuvakaupassa, mutta yhä tummempi on tulevaisuuskuva, jossa näkyvät iskun jäljet. Erikoisen kiehtovan romaanista tekee se, miten tulevaisuudesta saadaan tietoa: myönnän olleeni vähän väliä sekaisin siitä, miten kaikki oikeastaan menikään, kuka on kuka ja mikä on tarinan maailmassa totta (ja tunnustan, että edelleen vinksahtanutta maailmaa tuntuu olevan hankala selittää – enkä sitä aiokaan tehdä, sanonpa vain, että kannattaa lukea).

Romaanin maailmassa on kuitenkin paljon pelottavan tuttua: tulevaisuuden tyttö kertoo, mihin maahanmuuttajavihamielisessä Ruotsissa on ajauduttu, kun on saatu syntipukki. Kansalaisuus tulevaisuuden Ruotsissa on entistä hankalampi saada tai todistaa, ja romaani ottaakin monella tavalla kantaa maahanmuuttokeskusteluun ja siihen, mitä kansalaisuus oikeastaan onkaan. Suvaitsemattomuuden ja vihan lisäksi esille nousevat vankileirit ja ihmiskokeet niin tarinan nykyajassa kuin tulevaisuusvisiossakin, ihmisten luokittelu ja alistaminen – siis yhtä aikaa  jotain menneisyydestä ja nykyisyydestä, mutta toivottavasti ei tulevaisuudesta.

”Isralla oli tapana sanoa että me elimme aikaa, jolloin jokainen kivi maailmassa oli todistanut niin paljon inhimillistä julmuutta, että se riittäisi räjäyttämään maailman palasiksi.” (He hukkuvat äitiensä kyyneliin, s. 220)

 

Toukokuun koonti: luin poikkeuksellisesti sarjakuvia, mistä olen tyytyväinen ja mitä aion jatkaa. Luin Marjane Satrapin sarjakuvan Pistoja (hauska!), uusintaluin Satrapin Persepolis-sarjiksen ensimmäisen osan (koska en ole lukenut toista osaa) ja ahdistuin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvan Vihan ja inhon Internetin parissa. Tärkeä kirja, mutta olen edelleen sanaton. Tärkeäksi muistoksi jäi viimeisen sivun kuva: ”Meitä ei vaienneta!” Toukokuussa mietiskelin vielä sisällissodan tapahtumia Yksi kevät -teoksen myötä, valvoskelin flunssan kourissa ja kuuntelin ensimmäisen ja viimeisen Läckbergini (postaus tulossa dekkariviikolla), luin novelleja, jotka unohdin (anteeksi, Anna Gavalda!) ja ihastuin Ayọ̀bámi Adébáyọ̀on, jota olisin fanittanut Helsinki Litissä, jos olisin sinne päässyt, mutta jonka haastattelun onnekseni sain katsoa Yle Areenasta.

 

Kirjoista kirjoittaminen jatkuu pian, kunhan pääsen loman luku- ja kirjoitusmoodiin – paitsi jos aurinko houkuttelee ulos pyöräilemään. Tällä hetkellä herättelen lukuintoani lukemalla uudestaan Harry Potteria, ja siinäpä vierähtää jokunen tunti, vaikka päätin lukea vain viimeisen osan. Ensi viikolla on edessä jokunen tunti matkustamista, ja matkakaverina on tietysti kirjoja ja Sodankylän elokuvajuhlien katalogi.  Sodankylä-raportti on tulossa sitten seuraavalla viikolla. Kiireinen kevät jää taakse, edessä on pitkä ja leppoisa kesä!

 

Johannes Anyuru: Myrsky nousee paratiisista, Schildts & Söderströms, 2014. He hukkuvat äitiensä kyyneliin, Kustantamo S & S, 2018. Suomennos Outi Menna.

Helmet-lukuhaasteessa ujutan kirjat kohtiin 1. kirjassa muutetaan (He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanissa sekä muutetaan että ollaan muuttamaisillaan maasta) ja 28. sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Advertisement