Samantha Schweblin: Houreuni. Like 2018. Espanjankielinen alkuteos Distancia de rescate (2014), suomentanut Einari Aaltonen.
Pelastusetäisyys on sana, joka toistuu usein Samantha Schweblinin romaanissa Houreuni. Se on myös romaanin alkuperäinen espanjankielinen nimi. Usein Houreuni lukiessa tuntuu myös kuristava painajaisen tunnelma, hallitsemattomuuden tunne – en meinaa saada otetta, ja kun saan, en pääse irti. Pelastusetäisyys tarkoittaa romaanin päähenkilölle Amandalle sitä etäisyyttä, jolloin hän vielä ehtii pelastamaan lapsensa Ninan. Mutta mikä on se vaara, uhka, syy pelätä pahinta? Amanda ei kuitenkaan tunnu voivan vaikuttaa tapahtumiin, hän voi vain pelätä, selostaa ja tarkkailla mennyttä, sillä hän makaa sairaalassa, henkitoreissaan, ja kuuntelee outoa puhetta. Ja minä lukijana voin vain ahdistua, yrittää räpistellä irti piinaavasta tunteesta ja tilanteesta. Kauhun tunnelma on yhtä aikaa vahva mutta jotenkin etäällä, epämukavana painajaisolona.
Kannen kuva: Patrice Ganda
Aloitin kirjan jo keväällä, mutta kun hetkeksi laskin sen käsistäni, en päässyt enää mukaan tunnelmaan, tuntui että kadotin jotain ja varsinkin, etten ymmärrä lainkaan, mistä on kyse. Tämä tunne jää toisenkin aloituksen jälkeen: ahdistava hämmennys, painajaismainen olo olla saamaisillaan kiinni jostain mutta sitten sitä menettää kuitenkin otteensa. Kun nyt sain teoksen uudestaan luettavakseni, annoin sen viedä painostavaan maailmaansa, jota melkein on mahdotonta muotoilla sanoilla. Toisaalta tilanne on pysähtynyt: Amanda, pienen Nina-tytön äiti, sairasvuoteella, ja David hänen vierellään kertoo, miten asiat menivät, tai täsmentää, mihin kiinnittää huomiota.
Teos vaati minulta asettumista äärelleen, kerralla lukemista. Sen ahdistava mutta kiehtova tunnelma syntyy osin tapahtumista, osin kerronnassa: tapahtumia kuvaillaan preesensissä, vaikka ne ovat jo tapahtuneet. Lisäksi kaksi ääntä ikään kuin keskustelevat, mutta äänet ovat epäsuhdassa. Kursivoitu Davidin puhe on lyhyttä, käskevää, tylyäkin. Hämmennystä lisää se, että taustoja ja tapahtumia ei selitetä kovin tarkasti tai ollenkaan – miksi David on tilanteessa? Mitä on tapahtunut, ja mitä tapahtuu? On uhka nyt ja uhka menneessä, sairaus tai myrkky, joka on koitumassa Amandankin kohtaloksi. Ensin kuolevat linnut ja eläimet, sitten sairastuvat ihmiset. Painajaisen maailma tihentyy loppua kohden:
”Ovet sulkeutuvat ääneti, ikään kuin niin ei tapahtuisi oikeasti, mutta silti näen kaiken läheltä. Pohdin, seuraako Nina meitä, mutten pysty varmistamaan sitä enkä kysymään sitä ääneen. Näen jalkojeni asteleva, ja mietin, saanko minä ne liikkumaan. Kävelemme selkäni takana kulkevalla käytävällä tämän huoneen ulkopuolella.” (s. 90)
Lukukokemus tuntuu loppumattomalta, vaikka teos on lyhyt, äkkiä luettu. Häiritsevä, pimeä tunnelma jää. Yhtä aikaa tekee mieli lukea vielä kerran, toisaalta ravistella uni harteilta. Vaikka tiedän, ettei kyse ole unesta.
Kaikkia värejä 