Tainaron – ei kaupunki, ei paikka vaan tapahtuma, ikuinen muutos

 

”Aina iltaisin, vaikka sulkisin tiiviisti ikkunani, sammuttaisin lamppuni ja sulloisin pumpulia korvakäytäviini, tämä kaupunki virtaa eteeni vielä levottomampana ja värikkäämpänä kuin täydessä päivänvalossa.” (Leena Krohn: Tainaron s. 112)

Tainaron Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, ensi-ilta 29.9.2018. 

Ensin lavalle kipittää ötököitä. Sitten Kansallisteatterin pieni näyttämö muuttuu mystiseksi hyönteisten maailmaksi Essi Rossin ohjaamassa, loistavien Kati Outisen ja Aino Vennan tähdittämässä Tainaronissa. Tainaronissa asettuvat rinnakkain ja sekoittuvat hämyisä yö ja päivä, syntymä ja kuolema, vieraus, yllättävyys ja tuttuus, uni ja tarkkanäköinen tutkimusmatkailija, joka raportoi maailmasta kirjein, jotka eivät ehkä koskaan pääse perille. Samoin sekoittuvat mielessäni nyt kirja ja näytelmä, toki näytelmä monelta osin puhuu samalla kielellä kuin pohjateos, vaikka tietysti dramatisointi luo oman, itsenäisen maailmansa. Tainaron-näytelmässä myös  näyttämön ja yleisön välinen raja hämärtyy. Näytelmän kaksi hahmoa, Outisen ihminen ja Vennan salaperäinen ötökkäilmestyshahmo, kirjassa mainittu jäärä, kulkevat läpi lyhyen ajanjakson kohti uhkaavaa talvea. Välillä Outisen ihminen tulee eturiviin, välillä se kulkee koko katsomon ympäri kietoen meidät mukaan tähän tarinan seittiin.

img_20180902_184903.jpg

Leena Krohn: Tainaron. 1985/2006 WSOY/Teos. Lukemassani vuonna 2006 ilmestyneessä  painoksessa on Inari Krohnin kuvitus ja kaksi kirjettä enemmän kuin alkuperäisessä painoksessa. Kuva kallioilta Helsingin Keskuspuistosta.

Olin lukenut Leena Krohnin Tainaronin (1985/2006) loppuun vasta pari tuntia ennen perjantai-illan näytöstä, ja asettunut siksikin paikalleni suurin odotuksin. Ainakin näkisin ihailemani Kati Outisen ja kuulisin jo aiemmin minuun äänellään vaikutuksen tehneet Aino Vennan laulua! Tiesin, että saattaisin jäädä näytelmäversion jälkeen samaan hämmennyksen tilaan, johon kirjan lukeminen minut heitti, ja katsojan ja lukijan onkin uskaltauduttava tähän kummalliseen tapahtumaan, joka teatterilavalta kietoo katsojan osaksi kerrottua, kuviteltua ja olevaa. Voi antaa itselleen luvan olla tulkitsematta, voi nauttia sadunomaisesta maailmasta, kielestä, musiikista. Jos taas  haluaa syventyä pohdiskeluun, antaa tämä tarina vertauskuvallisuudessaan siihen paljon. Essi Rossin ja Virpi Hämeen-Anttilan dramatisointi on taiten tehty, oma Tainaroninsa, eikä näytelmää seuratakseen tarvitse kirjaa lukea. Minä kuitenkin nautin siitä, miten kirjeet ja Krohnin kieli soivat ja kuljettivat minua lukutunnelman muistoon ja takaisin tähän näyttämön hämyyn.

Hyönteisten maailmassa kaikki on jatkuvaa muutosta, ja maailmaan tupsahtanut ihminen (Kati Outinen) kulkee suurennuslasinsa kanssa, tekee havaintoja, kirjoittaa niistä kirjeissään. Hyönteiset vipeltävät tai liitävät tai laahustavat läpi näyttämön, ja myös Outisen ”ihmisessä” on jotain ötökkämäistä: liikkeessä, asuissa, silmänräpäytyksessä, jossain tavoittamattomassa. Hyönteisten muodonmuutos on nopeampaa, yllättävää, ja sitä ihminen ihmettelee. Tällaisen katsomisen, uteliaisuuden tavan toivoisin meille maailmamaailman ihmisille, jotka emme muutosta aina tajuta huomioida,  ja joskus huomaamme vasta lopputuloksen, kun olomuoto tai ympäristö onkin jo toinen.

Tainaron

Ihmeteltävänä yksi Tainaronin olioista, jotka välillä liikkuivat omassa tahdissaan, välillä yhdessä henkilöiden kanssa. Omaa liikettään kokonaisuuteen toivat myös asut, kuten kuoriutuminen ulos tutkijan haalarista. Asustus oli osa kokonaisuudessa syntyvää elämää: niistä kasvoi ulos rihmaa, ne lepattivat, muuttuivat. Kuva Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko.

Jotain avaruudellista Tainaronissa on, sellaista, mikä liittää yhteen pienenpienen ja käsittämättömän suuren. Tavallaan teatterilavalla (ja kirjassa) näyttäytyy jokin toinen maailma tai taso, ajassa, paikassa tai mielikuvituksessa, ja tavallaan voi kuvitella, että kaikki kuitenkin kietoutuu yhteen. Aluksi pienen hetken ihmettelin mikitettyä ääntä, mutta juuri tuo ääni teki tilaan avaruuden tuntua, oli kokonaan osa Tainaronin maailmaa eikä pelkästään päähenkilön ääni. Se kaikui tuosta sadun, tulevaisuuden tai toisen ulottuvuuden tapahtumasta. Lisäksi mikitys teki äänimaailmasta yhtenäisen: osa toteutuksesta on videoprojisointia, osa laulua, osa esimerkiksi ikään kuin radion kohinaa. Kun Outinen-ihmisen äänen lähde tuntuu olevan tavoittamattomissa, on se samalla osa kokonaisuutta.

Äänimaailma onkin yksi näytelmän olennaisista osista, tietysti myös siksi, että kirjeet, kertomukset ja havainnot niissä, ovat monologeja. Kirjeet toimivat kerrottuna, ja ne toimivat soivina. Tähän asti olen pidätellyt kutkuttavaa kiherrystäni ylistää Aino Vennan ääntä, joka soi ja elää Tainaronin maailmaa. Vennan ja Hämeen-Anttilan sanoitukset kumpuavat kirjeistä, ja Vennan upea ääni soittaa ja elää sävellykset vaivattoman oloisesti ja läsnäolevasti, ilman tunneövereitä siihen luottaen, että ajatus ja tunne syntyvät kyllä kuulijassa, jos sellainen on tarpeellista. Tainaronin tekstit toimisivat lauluina, ja voisin ilomielin kuunnella kirjeet Vennan laulamina: hypnotisoituisin, vajoaisin Tainaronin muuttuvaisuuden ja liikkeen tilaan. Voisipa edes laulut kuulla jossain joskus! Voisin kuvitella myös nauttivani kirjeistä Outisen lukemana, niin kuin nautin nyt hänen vaikuttavasta olemuksestaan ja äänestään Kansallisteatterin lavalla.

Tainaron 2

Kuva Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko

Tainaron ei ole helppo, eikä vaikuttava näytelmä tai kirja usein olekaan. Se ei ole kuitenkaan vaikeakaan vaan omanlainen, omalakinen, eri – jotain käsittämätöntä ja hivenen tavoittamatonta, oma maailmansa. Työryhmä on sekä onnistunut herättämään Krohnin romaanin eloon mutta enemmänkin luomaan oman maiseman ja hengittävän tulkinnan. Siinä on ihmettelyn ilo, luopumisen suru ja aika paljon pelkoakin. On taito näyttää pienesti elämän rikkaus, haavoittuvuus ja suuruus. Kiitos, että onnistuitte!

“Sinä et vastaa. Se on seikka, joka pysyy mielessäni melkein herkeämättä. Syyt tähän vaikenemiseen ovat ehkä sinusta riippumattomat, tai sitten eivät. Mutta minä jatkan kirjoittamista – sen vapauden minä itselleni sallin – ja uskon, luotan – no, siitä ei enempää!” (Tainaron s. 47)

 

Tainaron, Kansallisteatteri: NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Esiintyjät: Kati Outinen ja Aino Venna
Ohjaus: Essi Rossi
Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi
Esitysdramaturgia: Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila
Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen
Videoiden suunnittelu ja toteutus: Milla Martikainen ja Aino Venna
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Musiikki: Aino Venna
Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen
Naamioinnin suunnittelu: Krista Karppinen

 

Kansallisteatterille kiitos bloggariklubista ja lipuista esitykseen!

Mainokset