Aika voi olla ystävä

Satu Pihlaja: Aikaansaamisen taika. Näin johdat itseäsi. Atena, 2018.

img_20190122_1904001119441623449670208.jpg

Olen innostuja. Minulla on jatkuvasti juttuja kehitteillä tai mielessä, mutta valmiiksi en näytä saavan suurtakaan projekteistani, koska aikaa ei tunnu olevan tarpeeksi tai se valuu ihmettelyyn. Aloitan mielelläni uusia kirjoja, neuletöitä, kieliopintoja tai muita harrastuksia ja tartun niin luku- kuin kasvissyöntihaasteisiin, ja toki pidän itsestäni tällaisena. Usein kuitenkin haluaisin kokea sen aikaansaamisen, valmiiksi tai loppuun saattamisen taian, mistä Satu Pihlajan self help -oppaassa Aikaansaamisen taika on kyse. Teoksen alaotsikko on Näin johdat itseäsi, ja teoksessa tosiaankin vinkataan, miten oman elämän innostuksista saisi enemmän irti. Kyse ei ole suorittamisesta vaan siitä, että moni kärsii aikasyöpöistä tai tyytymättömyyden tunteesta, kun itselle tärkeät asiat jäävät kesken tai arjen varjoon. Kyse ei ole siis varsinaisesti elämän tehostamisesta vaan ennemmin jopa onnellistamisesta, tavallaan yksinkertaisin keinoin – mutta taaas kerran – helpommin sanottu kuin tehty.

Satu Pihlajan ajatukset ja vinkit pohjaavat positiivisen psykologian tutkimukseen, ja siihen perehtyneelle kirjassa vilisee tuttuja nimiä ja ajatuksia, ja saattaa olla, että kirjallisuuslista kourassani lähden etsimään lisätietoja lähiaikoina. Aikaansaamisen taiassa puhutaan siitä, miten keskittymällä positiivisiin asioihin elämässämme – vaikkapa siihen, mikä on meille tärkeää ja arvokasta, mitä elämältä haluamme ja mistä voimme olla kiitollisia – voimme kokea onnellisuutta ja olla onnellisia. Se ei tietenkään tarkoita, että negatiivisa ajatuksia pitäisi välttää, vaan kyse on siitä, mihin suuntaamme huomiotamme: ennemmin tavoitteen saavuttamiseen kuin siihen, mitä ongelmia saatankaan kohdata tai miten ehkä epäonnistun kokeillessani jotain uutta. Itsensä johtamisessa onkin kyse siitä, miten omia tunteita ja ajatuksia voi opetella ohjastamaan, jotta ei jäisi junnaamaan arjen ja työn sekamelskaan, ja tähän siis liittyy myös esimerkiksi se, että on tärkeää miettiä, mitkä asiat ovat omassa elämässä tai tulevaisuudessa arvokkaita eli mitä kohti kannattaa kulkea.

Kirja on jaettu lukuihin, joten jos vaikkapa kaipaa kertausta jostakin tärkeästä asiasta, joka helpottaa omiin tavoitteisiin pääsyä, voi sitä lukea myös pala kerrallaan – minulle tällä hetkellä tärkeimpänä nousi tavoitteita käsittelevä luku, ja siihen aion myös palata. Toisaalta koska mielikuvaharjoittelu, niin hyvin kuin sen merkitys onkin perusteltu, tai keskittymisharjoitukset, tuottavat epämiellyttäviä tunteita, ohitan näitä asioita käsittelevät luvut. Kirjassa toki neuvotaan ”pysähtymään tunteeseen ja päästämään siitä irti”, joten ehkä jossain vaiheessa maltan asettua puhdistamaan mieltäni kirjan hiljentymisharjoituksella (tai jollain muulla). Oppaassa on siis myös harjoituksia, joita en vielä ole malttanut tehdä – ja vaikka kovasti innostuin tästä kirjasta, jäi lukeminen niin viime tippaan, että kirja on nyt jo palautettu.

Kirjan käytännön harjoituksista erityisesti listat ja taulukot kiinnostavat minua, mutta harjoitusten edellyttämällä tavalla en ole vielä tehnyt vaikkapa täsmällistä tehtävälistaa eri elämänalueitteni tärkeistä tehtävistä. Tiedän, että tästä listaamisesta olisi kuitenkin hyötyä, jotta jatkuva pitäisi sekin ja tuokin -pyöritys jäisi ajatuksissa vähemmälle ja mieli vapautuisi tekemään jotain luovempaa. Toimintasuunnitelma-luvussa harjoitellaan tavoitteenasettelua muotoilemalla tavoite ja välitavoite, ja näitä sitten arvioidaan kysymysten avulla. Tavoitteiden muotoilua ja kirkastamista voi harjoitella Tavoitteet-luvussa vaikkapa arvoja listaamalla tai pohtimalla sitä, mitä konkreettisia asioita voisi valita tavoitteiksi epämääräisten toiveiden ja halujen pohjalta. Tavoitteiden pohdinnassa painotetaan myös sitä, mistä on luovuttava, jos haluaa lähteä ponnistelemaan kohti uusia tavoitteita. Kun olen asettanut itselleni tavoitteeksi esimerkiksi kirjoittaa enemmän blogia, mikä kyllä on jo aika konkreettinen tavoite, täytyy minun siis luopua vaikkapa (ylimääräisestä) some-haahuilusta ja avattava läppäri. Mutta on tehtävä muutakin – ehkä on muutettava asennetta armollisemmaksi, niin kuin kirjan loppupuolella kehotetaan, tai mietittävä, mitä vahvuuksiani voin kehittää tässä. Sen ainakin tiedän jo, miten hyödyn kirjoittamisesta: saan iloa aikaan saamisesta, voin palata luettujen kirjojen pariin vielä hetkeksi, voin haastaa itseäni pohtimaan, pääsen keskustelemaan itselleni tärkeitä aiheista…

Aikaansaamisen taikaan on helppo tarttua, sillä sen lukeminen ei vaadi tutustumista ennakkoon positiivisen psykologian teorioihin, ja aiheeseen ja kirjassa esiteltyihin ajatuksiin tutustuneellekin kirjassa on hyviä harjoituksia ja muistutuksia. Tuntuu, että tällä hetkellä on tarjolla valtavasti luettavaa samantyylisestä aivojen ja mielen itsehoidosta, mikä on hyvä asia ainakin minulle, sillä kaipaan muistutuksia hetkeen pysähtymisestä. Kirja toimi minulle innostajana omien tavoitteiden terävöittämiseen, ja vaikka tyyli on self help -oppaan tavoin välillä ohjaileva, ei se haitannut, sillä kirjaa voi lukea myös silmäillen ja selaillen, vaikkapa harjoituksiin pysähtyen (vaikka niitä ei siis tekisikään heti). Seuraavaksi saatan uskaltaa tarttua ajankohtaiseen 10 syytä tarttua kaikki some-tilit nyt -opukseen, vai mitä muita vinkkejä aikaansaamisen taikaan keksisitte?

Mainokset

Kolme päivää, kolme sisarusta

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY 2018.

”Hytti on tavallisesti täynnä elämää. Jokaisessa penkissä istuu puhaltajamestari, jonka ympärillä pyörivät vanhempi ja nuorempi puhaltaja, kolme lasimassaa uunista noutavaa postipoikaa, formupoika sekä kantaja, jonka tehtävä on viedä valmiit lasit kyyluuniin jäähtymään.” (s. 69)

Pintti, mänki, koopa, puhalluspilli – erikoiset sanat vievät Tommi Kinnusen romaanissa lasinpuhalluksen maailmaan. Jussi, Helmi ja Raili, sisarukset, ovat eläneet elämänsä, lapsuudesta tarinassa kuvattuun aikuisuuteen lasitehtaan ympärille rakentuneessa kylässä, ja Pintissä heidän elämäänsä seurataan kolmen päivän aikana vuosina 1949-1951. Jokaisessa päivässä on eri näkökulma, ensin Jussin, sitten Helmin ja viimeisenä Railin. Vaikka kerronta keskittyykin näihin kolmeen päivään, takaumissa avataan myös mennyttä – kadonnutta isää, Railin piipahdusta Helsingissä, Helmin rakastumista ja Jussin rankkaa syrjityn, hulluksi leimatun elämää.

Pintin taustalle piirtyy luonnostelma lasinpuhalluksen maailmasta. Välillä kuva tarkentuu, ja erikoiset sanat saavat selityksensä, vaikka lasinpuhalluksen ympärillä pysyy sille kuuluva mystisyyden kehä. Toki tarinassakin painotetaan, että lasinpuhalluksen salat eivät kuulu kaikille, eivät naisille varsinkaan, vaikka sota-aikana myös naiset pääsevät tälle alueelle tehtaassa. Muutoin heille on paikkansa hiomossa tai muissa töissä, ja joka tapauksessa töitä riittää, jos niitä tehdä haluaa.

Lasiin ja lasinpuhallukseen, terävyyteen, haurauteen, turhuuteen, hienouteen, kauneuteen, vaarallisuuteen ja salaperäisyyteen, rinnastuukin lopulta paljon, niin kuin kirjan nimessäkin mainittuun pinttiinkin. Pintti on siis lasijätettä, jota lasinpuhalluksesta syntyy ja jota on kuulemma tehtaan ympäristö täynnä. Pintti ei kuitenkaan ole pelkästään jätettä, sillä pinttimurskaa käytetään osana lasinvalmistusmassaa. Pintti myös kummittelee Jussin näyissä, ja tällä on vaikutuksensa moneen. On asioita, jotka viiltävät kuin lasi, ja lasinhaurasta on joskus elämäkin. Tehdasmiljöö myös tuntuu monella tavalla vaaralliselta, varsinkin kun Helmi joutuu ottamaan pienen tyttärensä Saaran mukaan töihin.

img_20190115_1517337081183486559076101.jpg

Kinnusen aiemmat romaanit, Neljäntienristeys ja Lopotti, vaikuttivat tarkkuudellaan, ja ihmiskohtaloiden, omaa tietään kulkeneiden tai yhteisön valtavirrasta hieman syrjässä eläneiden, koskettava kuvaus on myös jäänyt häilymään lukumuistoissani. Pintissäkin yksi henkilöistä miettii, miten lasikylän väki asettuisi jonoon ja missä kunkin paikka tässä arvojärjestyksessä olisi, missä oma, ja esimerkiksi Raili saa kuulla rumia puheita ja kokea syrjintää, Jussista puhumattakaan. Lisäksi tässä romaanissa on samaa haikeutta ja surumielisyyttä kuin vaikkapa Neljäntienristeyksestä muistelen, ja se syntyy ehkä siitä, että lukiessa on pakko olla päähenkilöhahmojen puolella, kun päähenkilöiden osa yhteisössään ei ole helppo. Jokaisella henkilöllä on tämän lisäksi oma haavansa tai arka kohtansa, menetys tai suru, mikä vaikuttaa elämään – ei kuitenkaan pelkästään latistavasti, mikä on aika lohdullista, koska tunnelma Pintissä on pääosin synkkä ja surullinen. Paljon on tässä myös pysähdyttävää ajateltavaa: perheestä, sodan vaikutuksista, sisaruudesta, rakkaudesta, erityisyydestä ja yhteisöistä vaikkapa. Romaania voikin lukea monella tavalla. Voi ihmetellä lasin mystisyyttä ja pohdiskella tiiviin, suljetun yhteisön ahtautta, voi ihailla Kinnusen kerrontaa ja kieltä, kykyä pysähtyä ja tarkentaa, tai voi uppoutua tunteella ihmiskohtaloihin. Tai kaikkea tätä.

Astun tämän kirjan myötä metsäpolulle ja aloitan metsähaasteen, vaikka kirja ei sinänsä metsästä kerrokaan vaan tosiaankin tehdasmiljööstä. Yhden päähenkilöistä, Jussin, kautta kuitenkin kuvataan kuitenkin ihmisen kykyä nähdä ympäristö ja yksityiskohtia tarkasti, ja Jussin katse kohdistuu myös metsään lasikylän reunamilla (ja onko Suomessa kylää, joka ei uppoaisi metsän keskelle?).

”Veli osoittelee välillä metsään päin ja paljastaa sisarilleen metsän salaisuuksia: osoittaa heitä valtavan kuusen rungolta tarkkailevaa oravaa tai kääntää läheisen paatsaman lehteä ja näyttää, miten sen alapuolella perhosentoukka syö itseään aikuiseksi.” (prologista, jossa ollaan sisarusten lapsuudessa)

Nopea vilkaisu viime vuoteen ja katse kohti uusia innostuksia

#Hyllynlämmittäjä! Lempihaasteeni, jolle aina käy köpelösti, kun kirjastosta tursuaa uutuuksia ja herätelainauksia.

Näin siinä sitten kävi vuonna 2018:

Chimama Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Tove Jansson: Kesäkirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 6

Karl Ove Knausgård: Syksy

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Jo Nesbø: Aave

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämäni

Asko Sahlberg: Amandan kuolemat

George Saunders: Joulukuun kymmenes

Zadie Smith: Kauneudesta

Henriikka Tavi: Esim. Esa

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Kolme kirjaa kahdestatoista! Ja varmaankin ne kaikkein ohkaisimmat. No, Esim. Esa innostaa edelleen tarttumaan vaikkapa Reader, why did I marry him? -blogin #runo2019-haasteeseen, ja Knausgårdistakaan en suostu luopumaan (en siis edes uskaltanut avatakaan tuota viimeistä taistelua, joka on ollut lähes ilmestymisestään saakka kesken ”siinä Hitler-kohdassa”). Muutaman Hyllynlämmittäjän kyllä siivoan tuosta, ja uusi kasa olkoon tämä:

Ei siis suuria muutoksia. Yritän olla sinnikäs.

Päivittyneellä Lukuhaasteet-välilehdellä on nyt siis jo uusi Helmet-haaste (aloitettu, haa!), runohaaste, tämä hyllynlämmittäjä ja uutena mahtava metsähaaste. Sheferijm-blogissa julkistetussa haasteessa luetaan siis metsäaiheisia kirjoja – ihanaa! Juuri lukemassani Tommi Kinnusen Pintissä jo käytiin metsässä, ja nämä pienet hetket jäivät mieleen, vaikka kyse ei metsätarinasta olekaan. Vinkkejä otan mielelläni vastaan siis tässäkin.

Sisäinen suorittajani on taas haasteiden äärellä innoissaan, mutta vuoden lopussa muistan olla armollinen itselleni ja suhtautua lempeästi yrityksiini, toivottavasti myös ylpeästi saavutuksiini.

Lukuhaasteet eivät suinkaan määritä lukusuunnitelmiani, vaikka välillä on hauska tutkailla luettuja ja luettavia haastekohtien näkökulmasta. Esimerkiksi jo perinteeksi muodostunut klassikkohaaste saa tarttumaan vaikkapa kesken jääneeseen klassikkoon. Tammikuun klassikkohaaste ehtii vielä hyvin (ilmoittautuminen Tarukirjat-blogissa). Luen kuitenkin tänä vuonna taas sekalaisesti niin kaunoa kuin tietokirjoja, luultavasti eniten uutuuksia. Viime vuonna innostuin taas sarjiksista, joten niitäkin luultavasti keräilen luettavakseni kirjastosta – ja omasta hyllystäni.

Teatterin osalta tämä uusi vuosi näyttää hyvältä: lippuja on varattu jo monta, esimerkiksi Q-teatterin Medusan huoneeseen, jota odotan innolla, ja Kansallisen Kolmeen sisareen, jonka jo näin mutta josta vaikutuin niin, että menen uudestaan. Juha Hurmeen KOMiin ohjaama Making of Lea pitää käydä katsomassa, ja takuuvarmasti itkettävään Sandraan (vierailuja ainakin Kansallisteatterissa ja Espoon kaupunginteatterissa) minulla onkin jo lippu valmiina.

—-

Tämän kirjavuoden aloitin nuortenkirjalla Näpit irti! Kyseessä on hieman överisti stereotypioita amerikkalaisesta high school -meiningistä viljelevä, mutta tyttöaktivistipäähenkilön osalta riemastuttava ja ärhäkkä YA-romaani. Suosittelen! Vuoden ekoina päivinä olen myös kyynelehtinyt Pintin äärellä ja kuunnellut Finlandia-voittaja Taivaanpalloa. Lukuharrastustani piristänee tänä vuonna myös lukupiiri, johon hiljan liityin, ja kirjallisuuskeskustelut ja -pohdiskelut jatkuvat niin täällä blogimaailmassa kuin livenäkin.

Talvilukemistossa kesän hehkua ja haikeutta

Vuoden pimeimmän ajan jäädessä minuutti minuutilta taakse kirjapinoistani käsiini tarttuivat kaksi kesäistä kirjaa. Taina Latvalan viime syksynä ilmestynyt Venetsialaiset on herkkä tarina jo aikuisten sisarusten välisistä suhteista ja salaisuuksista, Jillian ja Mariko Tamakin This One Summer puolestaan hauska, ravisteleva ja elämää pursuava kuva hetkestä, kun lapsuus jää taakse niin kuin lapsuuden kesätkin.  Muuta yhteistä näillä ei äkkiseltään olekaan kuin kesän hehku, Latvalassa jo loppumaisillaan, Jillian ja Mariko Tamakin sarjakuvaromaanissa täytenä, hersyvänä, hikisen epämukavana ja lähes loputtomana joutilaisuuden aikana. Ehkä kesissä, niin fiktiivisissä kuin todellisissakin, kuitenkin on jotain samaa, näissäkin mökki, joka osoittautuu monella tavalla merkitykselliseksi niin sarjakuvan Rosen perheen kuin Latvalan romaanin keskushahmojen Iiriksen, Paulan ja Elinan tarinoissa. Omista lapsuuden kesistä muistan paljon samaa kuin Tamakien sarjakuvassa: olen saanut lipua järvessä tuntikausia, huoletta, antaa ajan kadota, päivien vaihtua uusiksi. Ehkä samoin on ollut Latvalan romaanin siskosten kesissä, jossain ihan muualla. Nyt istun hämärtyvässä tammikuun illassa ja huomaan kaipaavani kesään. En mökille, mutta kesään, tekemättömyyteen, valoon ja lämpöön. Samalla olen tyytyväinen kirjojeni (ja kesäunelmieni) keskellä.

wp-15464493788707716211603117853260.jpg

Taina Latvalan novellikokoelma Ennen kuin kaikki muuttuu ihastutti minut monisärmäisyydellään. En muista tarkkaan novelleja, mutta jollain tavoin Venetsialaiset-romaanista jää sama tunne – ”novelleissa johonkin keveään asettuu varjo, kesä loppuu, vaikka nuoruus ei ihan vielä”, kirjoitin kokoelmasta, ja itse asiassa novellikokoelman aloittaa Viimeinen kesä -niminen novelli, jonka mieluusti lukisin nyt uudelleen. Venetsialaisissa on kyse kesän lopusta, siitä, miten moni asia loppuu tai loppu ainakin huomataan. Kolme sisarusta, Iiris, Paula ja Elina, ovat päättäneet viettää kesän viimeisen illan mökillä. Kesä siis aivan konkreettisesti loppuu. Sisarukset elävät erillään, hyvin erilaisia elämiään, ja myös heidän lapsuutensa ja nuoruutensa ovat hyvin erilaisia. Elina nuorimpana on usein jäänyt pikkusisaren rooliin, jopa nyt aikuisena, Iiriksellä on eri äiti kuin kahdella muulla ja siksi erilainen lapsuus, ja Paula on sisaruksiinsa verrattuna äärimmäisen käytännöllinen –  kun kaksi muuta liihottavat, seikkailevat ja sotkeentuvat, Paula pelastaa. Tarinan sidosaine on sisarusten jo aiemmin kuollut isä ja sisarusten suhde toisiinsa, vähän myös isään ja mökkiinkin.  Tapahtumat tiivistyvät yhteen iltaan, kun rannoilla syttyvät tulet jäähyväisiksi kesälle, mutta kerronta liikkuu menneeseen, asioihin, joista sisarusten olisi pitänyt puhua jo paljon aiemmin. Vaikka kesän hetkessä ja sisarusten kohtaamisessa on paljon iloa, on läsnä myös salaisuus, lukittu laatikko ja puhumattomus, ja samoin on sisaruksilla omat varjoisammat puolensa, tyytymättömyytensä, vaikeutensa. Hienoa onkin, miten tavallaan vähäeleisesti kerrotaan yhtä aikaa paljon. Enemmän tässä kuitenkin on haikeutta ja surua, muistoista venetsialaisyön loppuun saakka. Kesä loppuu, ja niin loppuu moni muukin samassa.

”Awago Beach is this place. Where my family goes every summer. Ever since… like… forever.” (This One Summer, ensimmäiset sivut) 

Toisella tavalla kesän loppu on läsnä This One Summer -sarjakuvaromaanissakin, vaikka suurimmaksi osaksi aurinko paistaa ja järven vesi räiskyy, ja pyörällä pääsee lähikauppaan, jossa tullaan melkein tutuiksi myyjän kanssa. Päähenkilöt, ystävykset Rose ja Windy, ottavat askelia lapsuudesta kohti teini-ikää vertailemalla tissejään, katselemalla yöllä kauhuelokuvia ja tilaamalla isoäidiltä drinkit. Päivät täyttyvät haahuilusta ja retkistä kaupalle salakuuntelemaan paikallisen nuorison kriisejä, ja Rosen idylliä rikkoo myös kriiseily kotipiirissä. Vaikka kyseessä on lapsuuden(lopun) kuvaus, ja suurimpana kohderyhmänä on nuoret ja varhaisteinit, Windyn ja Rosen ikäiset ehkäpä, laajempaa lukijakuntaa koskettanee juuri kesäkuvaus, jossa vuorottelevat leppoisa ja vakava, helle ja päiviä kestävä sade, tylsyys ja riemu. Kesäriemujen keskellä käsitellään myös vakavampia aiheita.

This One Summer on hyvin kuvapitoinen sarjakuva, jossa kuvat rytmittyvät kesäpäivien lailla satunnaisesti – välillä aukeamalla tapahtuu paljonkin, välillä kuvattuna on hetki tai ajatus, joskus vain ääni. Windyn tanssiesitys on riemukas: liike on kuvattu Windyn jamittelevana hahmona, joka hilluu ympäriinsä tanssin lumoissa, kun Rose istuu pysähtyneenä keskellä kuvaa. Kuvat ovat muutenkin tunnetilojen ja tunnelmien osalta ilmaisuvoimaisia, niin kuin vaikkapa tämä pulikointiaukeama, johon tiivistyy joko pitkä uintirupeama tai useampikin:

img_20190102_183733_001980179423319586827.jpg

Tämä ihana pieni sarjakuvakirja sekä naurattaa että itkettää, ja juuri tunnelmoinnissa on sen ydin. En meinannut päästää tätä kultahippusta käsistäni, mutta ehkä on etsittävä Tamakien muuta tuotantoa, tai muita mahtavia sarjiksia tämän vuoden lukemistoihin.

Latvalaltakin minulla on vielä luettavaa. Pidän hänen tyylistään, ja Venetsialaisissa ihastuttivat sekä henkilöt että tarinan rakentuminen menneisyyden ja kuvatun yhden illan etemisen vuorotteluna. Jollain tavoin haikeaa tunnelmaa luo myös kieli, välillä lyhyt, toteava virke, välillä lyhytsanainen vuoropuhelu, joka ei koskaan jatku pitkään. Niin kuin ei jatku kesäkään, kummassakaan näistä. This One Summer jättää kuitenkin tyttömäisen kikattavan jäljen.

– – –

Taina Latvala: Venetsialaiset. Otava, 2018.

Jillian Tamaki, Mariko Tamaki: This One Summer. First Second Books, 2014.