Vapaa, oikutteleva sydän

Aris Fioretos: Nelly B:n sydän. Alkuteos Nelly B:s hjärta. Ett protokoll (2018), suomentanut Outi Menna. Teos 2018.

IMG_20190118_144402__01

Kannen kuva: Charlotte Rudolph, Palucca 1928.
Kansi: Jenni Saari

Varasin Aris Fioretosin kirjan Nelly B:n sydän heti, kun näin sen kannen. Kyllä, niin kuin kansi voi vieroksuttaa, tämä todellakin ihastuttaa: kultaa, pilviä, kiemuroita ja ilmaan singahtanut nuori nainen. Nelly B:n sydämessä kutsuu myös aihe, koska romaani kertoo naislentäjä Nelly Beckeristä, ja tapahtumat sijoittuvat pääasiassa vuosiin 1924-25 – ja Berliiniin!  Näiden tietojen tai oikestaan yksityiskohtien synnyttämien mielikuvien ja tunteiden varassa ryhdyin siis lukemaan, vaikka en ollut kuullut niin kirjailijasta kuin kirjastakaan. Nyt esimerkiksi Helsingin Sanomissa on julkaistu arvio, joka on kiittävä aivan syystä, ja kirjailijastakin luin hieman. Jostain syystä Aris Fioretosin edellinen suomennettu teos Mary oli mennyt ohi silmieni, joten lisää luettavaa on tiedossa.

Nelly B:n tarina pohjautuu joiltain osin saksalaislentäjä Melli Beesen elämään – näin kerrotaan kirjan loppusanoissa, samoin kuin se, että kyse on fiktiosta – ja vaikka romaani kertookin lentäjästä, ei lentäminen ole ainoa asia päähenkilön elämässä romaanin nyt-hetkessä, mutta se on mukana  puheissa ja muistoissa, ja sillä on oleellinen merkitys romaanissa. Nelly Beckeriltä nimittäin kielletään lentäminen ”oikuttelevan sydämen” vuoksi. Ja kun lentäminen loppuu, loppuu avioliitto myös lentäjämieheen, Nellyn entiseen liikekumppaniin, ja tästä oikeastaan alkaa Nellyn tarina. 38-vuotias Nelly muuttaa takaisin Berliiniin, päätyy töihin BMW:lle, tapaa ihmeellisen Irma Maakin ja hylkää menneisyytensä. Tämä uusi elämä kerrotaan preesensissä: ”Tältä tuntuu kun vieraan ihmisen käsi josta virtaa vuoroin rauhaa, vuoroin sähköisyyttä, on jotain minkä ulottuvuuksia ei voi käsittää.” (s. 26)

Ehkä kerronnan preesens, ehkä Nellyn poukkoilevat ajatukset, hetkittäiset tarkennukset yksityiskohtiin, epäsuoraksi kerronnaksi tiivistetty vuoropuhelu ja tipahtelevat muistot saavat aikaan hitaan, jopa pysähtyneen tunnelman. Hissuttelin tässä tunnelmassa, Nellyn maailmassa, selostuksessa. Berliini on jossain taustalla, samoin Nellyn mennyt elämä, johon palataan muistoissa. Kun mukana on Irma, tunnelma tiivistyy ja sähköistyykin välillä: ”Kolmekymmentäkahdeksan vuotias nainen, punasteleva ja epävarma kuin teinityttö.”  Nelly kaipaa Irmaa enemmän kuin Irma häntä, laskee tunteja, odottaa. Odotuksestakin tulee hitauden ja jähmeyden tunne, joka kietoutuu kaiken ympärille. Silloin tuntuu, kuin olisin nihkeänkylmässä berliiniläisasunnossa, jossa lämmitys ei yllä joka nurkkaan. Tai jopa rappukäytävässä.

Lentäminen on vapautta, menneisyyden uskaliaisuus ja energia ikään kuin vastapainoa Nellyn nykyiselle elämälle, jossa Irma tuntu olevan ainoa kipinä. Nellyn tilanne on monella tavoin vankilamainen, osin itse tehty, osin ajan ja terveydentilan muodostama. Ankeus syntyykin ajasta, niin kylmistä lääkärikäynneistä kuin rakkauden mahdottomuudesta, mutta ankeuteen vajottavat myös lääkkeet ja huumeet, jotka määrittävät  Nellyn elämää, joka luisuu  synkemmäksi, kun terveydentila heikentyy. Tarina kietoutuu päähenkilön pysähtyneen elämän ympärille yhä tiiviimmin, ja lentäminen ja ihmissuhteet jäävät muistoiksi – varsinkin loppupuolen tunnelmassa ollaan siis kaukana mainosvalojen välkkeestä tai romantisoidusta 1920-luvun ilosta.

Nelly B:n sydän vaati minulta aikaa, ja luin sitä pitkään, pienissä osissa, ihmetellen ja ihastellen. Romaanissa on pirskahtelevaa innostusta niin toisesta ihmisestä kuin vauhdista ja vaikkapa pilvimuodostelmista, kaiken arjenharmaan ja nihkeän vastapainona siis pysähtymästä  kieltäytyvää elämää. ”Mieluummin muutaman solmun verran kovaa, tiivistynyttä aikaa.”

Mainokset

DocPoint x 2: pieniä ihmisiä, suuria kysymyksiä ja valtavia luonnonvoimia

Helsinki Documentary Film Festival 2019

Aatos ja Amine (Gods of Molenbeek, 2018), ohjaus Reetta Huhtanen

Aquarela (2018), ohjaus Viktor Kossakovski

Tämän vuoden DocPointin tarjonnasta pääsin nauttimaan kahden elokuvan verran. Luulen, että mitä tahansa ohjelmakartalta olisin valinnutkaan, olisin saanut ajateltavaa ja ihmeteltävää, mutta koska ehdin vain kahteen näytökseen, olen tyytyväinen siitä, että näin juuri nämä hyvin erilaiset, eri tavoin vaikuttavat dokumentit.

Viktor Kossakovskin Aquarela on ylistyslaulu veden voimalle ja ihmeellisyydelle. Ihminen on tässä näytelmässä pieni – niin outo, hauras ja ulkopuolinen suorastaan, sivustakatsoja. Elokuva alkaa jostain pohjoisesta. Meri on jäässä, ja jäätä kuvataan läheltä ja kaukaa. Jäällä on ihminen, joka etsii, kumartuu tähystämään jään läpi, tuo jäälle kairausvälineitä ja vipuja, kumiveneenkin; joku mulpsahtaa hyiseen veteen. Lopulta jään alta kiskotaan auto sellaisin ottein, että kerta ei ole ensimmäinen. Pian joku hurjastelee toisaalla jään läpi, pian kolmas. Tällaisia järjettömiä tekoja elokuvassa on useita – miksi lähteä purjehtimaan kaksin myrskyävälle Atlantille, miksi kyyristellä pimeässä vesiputousten takana luolissa tai lähteä veneellä merelle, kun jäätiköistä murtuu valtavia lohkareita? Ihminen on niin pikkuruinen, että turvallisuudenkaipuista hirvittää. Elokuva on tavallaan luontodokumentti, mutta ei kuitenkaan. Se ei kaipaa selostajan ääntä, ei tekstityksiä siitä, missä mennään ja ollaan.

Maisemat Aquarelassa ovat upeita, ja jään ja virtaavan veden äänet, myrsky, joka peittää kaiken alleen, ja murtuvat aallot ja hajoavat jäätiköt lumoavat ja kauhistuttavat yhtä aikaa. Ihminen on todellakin sivuhenkilöä mitättömämpi näissä kuvissa, mutta silti veden (ja tuulen) voima vetää puoleensa, ja tietysti joillekuille elokuvan maisemat ovat jollain tavalla jokapäiväisiä, arkisia eivät varmaan kuitenkaan. Kuvauspaikkalista elokuvan lopputeksteissä on valtavan pitkä. Kun elokuvassa ei juuri puhetta ollut, jäävät paikat nimeämättä. Jotkut voi arvata, mutta pääasia ehkä on se, että olemme tällä pallolla – pohjoisessa, etelässä, kaukana, merellä. Kuva vie yhtäkkiä, vaikkakin pehmeästi, uuteen maisemaan ja tilanteeseen, välillä lähelle, välillä ihmettelemään kaukaa. Tämä elokuva todella ansaitsi ison kankaan, ja hurja merenkäynti vaikkapa öisellä Atlantin yli -purjehduksella tosin sai katsojankin lähes merisairaaksi. Myös äänet saivat ansaitsemansa toiston. Elokuvassa on Eicca Toppisen musiikki, tosin musiikkia ei onneksi ole koko ajan, vaan luonto päästetään tässäkin etusijalle.

Aatos ja Amine oli elokuvafestarin avajaiselokuva, ja se valittiin sekä katsojien suosikiksi että kriitikon valinnaksi festivaalin ohjelmistosta, ja onnekseni tosiaan pääsin näkemään tämän elämää ja iloa pirskahtelevan teoksen festivaalin viimeisenä päivänä. Jos ihminen oli pienempi kuin pieni Aquarelassa, tässä elokuvassa kuusivuotiaat ovat sekä itse suuria että suurten kysymysten äärellä. Myös maailma ympärillä myllertää, mutta suurin taitaa olla ihmettelyn ja mielikuvituksen voima. Elokuvan englanninkielinen nimi on The Gods of Molenbeek, ja jumalia päähenkilökaksikko pohtiikin. Brysselin Molenbeekissä asuvat kuusivuotiaat nimihenkilöt keskustelevat suurista kysymyksistä niin keskenään kuin kotona ja koulussakin. Aatos sukeltaa pohdiskelemaan erilaisia jumalhahmoja ja kaipaa itselleen samanlaista jumalaa, joka Aminella on. Aatoksen koulukaveri taas ei jumalaa kaipaa, vaan kun kaverukset leikkivät metsässä, puhuu tyttö luonnosta ja sen tärkeydestä – ja siinä sivussa laitetaan sammakko suuhun, kiivetään puihin, ollaan tippumaisillaan likaiseen puroon ja syödään nokkosia. Välillä Aatos kokeilee erilaisia jumalarooleja ihailtavalla paneutumisella. Hän maalaa itselleen kultaiset Hermeksen siipikengät, esittelee Mauri Kunnaksen versiota Thorista ja huitoo sitten pihalla vasaralla ja kylpee Poseidonin viitassa kuultuaan koulussa esitelmän mytologian jumalista. Ja välillä tehdään kaikkea muuta.

Aatos ja Amine -elokuva sykähdyttää monella tavalla. Lapset ovat ihastuttavia aitoudessaan ja uteliaisuudessaan, heidän keskustelunsa saa niin hymähtelemään kuin ihan vähän kyynelehtimään (varsinkin lopussa, kun ystävykset eroavat). Kuva liikkuu välillä lapsen näkökulmassa, matalalla, esimerkiksi kadulla kulkevan sotilaan asevyön kohdalla. Elokuva vakuuttaa kysymisen tärkeydestä ja siitä, miten mielikuvituksen avulla suuria kysymyksiä voi käsitellä, vaikka käsittäminen on välillä mahdotonta. Elokuva pyrkii myös antamaan inhimilliset kasvot kuvaamalleen kaupunginosalle, jossa lapset ja perheet elävät elämäänsä, vaikka ympärillä räjähtää ja ollaan poikkeustilassa. Hetken myös mietin vuosia sitten näkemääni Fuocoammarea (Sodankylä 2016 -raportissa siitä lähinnä maininta), jossa samalla tavalla rakennetaan majoja, vaikka merellä ollaan hädässä.

Suurten voimien ja kysymysten keskellä mietin välillä elokuvaamista. Molempia elokuvia katsoessani huomasin välillä ajattelevani, miten kamera tai kuvaaja pääsee tilanteeseen vaikuttamatta liikaa kohteisiin, oli kohteena ihminen tai luonnonvoima. Näidenkin dokumenttien kohdalla olisi ollut mahdollista päästä kuuntelemaan Q&A-tilaisuutta, jossa ohjaaja olisi ehkä paljastanut vaikkapa sen, miten kamera-ajo onnistuu myrskyssä tyhjillä kaduilla Aquarelassa (ihmeellinen nykytekniikka!) tai kuinka paljon materiaalia tarvitaan, jotta saadaan rajattua niin sidosteinen kuva jumaltarupohdinnasta Aatos ja Amine -dokkarissa.

Upean tarjonnan lisäksi pakko antaa lisäpisteitä DocPointin järjestäjille upeasta lahjaideasta: esimerkiksi Aatos ja Amine elokuva saa palkonnoksi palasia ikimetsää. Myös näytöspaikat saavat kiitosta minulta, sillä toisen elokuvan näin uudistetussa Bio Rexissä, toisen Maximissa, vaikka en siis valinnut elokuvia näytöspaikka edellä.