Helteiset Sodankylän elokuvajuhlat 2019

Sodankylän elokuvajuhlat, Midnight Sun Film Festival 12.-16.6.2019, Sodankylä, Lappi

IMG_20190618_075344

Ahkerasti selailtu katalogi, 14 käytettyä elokuvalippua ja muistikirja, johon kirjoitin viiden päivän aikana kaksi lausetta.

Kesän  odotetuin retkeni on taas takanapäin, ja lähes vuoden odotus alkaa. Oikeastihan aloitan Sodankylän elokuvajuhlille lähdön suunnittelun yleensä jo tammikuussa, ja pari juhlia edeltävää viikkoa kuluukin jo hyvinkin malttamattomissa ja hieman absurdeissa tunnelmissa, kun kesän vihdoin koittaessa kaivan villasukat, huivit ja pipot talvisäilöstä. Tänä vuonna tosin villakerrastoille ei ollut käyttöä, vaan kiitin itseäni, että oli heittänyt laukkuuni myös hameen ja aurinkorasvan.

Tämän vuoden keskiyön auringon elokuvatapahtuma oli 34. ja minulle kuudes. Moni asia sujui tuttuun (mutta aina yhtä huikaisevaan) malliin: auringon pursuaminen elokuvateatterin näytöksen jälkeen, aplodit juhlavieraille ja kaikille elokuville, hymähdyttävät sihahdukset pimeyden laskeutuessa leffateatteriin tai -telttaan, auringon melkein lasku Kitisen jokirannassa. Ja elokuvat. Yleensä voi mihin tahansa näytökseen lipun ostettuaan ja elokuvan katsottuaan (tai torkuttuaan) myhäillä tyytyväisyyttä, loistaa innostusta tai hehkua elämyksentäyteisyyttä, niin tänäkin vuonna, vaikka aivan kaikki tarinat tai kuvat eivät täysin auenneet tai koskettaneetkaan. Aiemmin (2015, 2016, 2018) olen kirjoittanut tarkemmin elokuvista, mutta nyt kokoan tähän vain tärkeimmät, sellaiset, joita en halua unohtaa (mutta joista näin pari viikkoa festareiden jälkeen en muista enää paljoakaan).

img_20190616_125143.jpg

 

Tänä vuonna Sodankylän ohjaajavieraina olleilta iranilaisilta Marzieh Meshkiniltä ja Mohsen Makmalbafilta näin molemmilta kaksi elokuvaa. Meshkinin elokuvista molemmat olivat festareiden parhaimpia ja koskettavampia, ja myös ohjaajan kommentit elokuvista olivat mielenkiintoisia (ja nekin koskettavia: esimerkiksi Stray Dogsin päähenkilöstä kertoessaan ohjaaja liikuttui lähes kyyneliin). HS:n juttu elokuvajuhlista keskittyi näihin ohjaajavieraisiin.

Meshkinin Stray Dogs (Iran/Ranska/Afganistan, 2004) kertoo afganistanilaisista sisaruksista, katulapsista, jotka viettävät yönsä milloin vankilassa äitinsä luona, milloin jossain muualla. Sisarusten matkassa kulkee alussa pelastettu koira, jota muut lapset ajavat takaa ja yrittävät polttaa – maailma näyttäytyy siis alusta saakka julmana ja uhkaavana, vaikkakin elokuvassa on sen kaikessa kamaluudessa myös hieman lämminsydämistä, hahmoja lempeästi tarkastelevaa huumoria. Kuvattu tilanne on kuitenkin raastavan toivoton, vaikka lapset selviytyvätkin joten kuten. Elokuvan jälkeen Meshkini  kertoi miettineensä paljon oikeutustaan tehdä elokuvaa tällaisista kohtaloista. Hän kertoi myös, että päähenkilön tilanne ei ole enää niin toivoton, mikä se oli elokuvaa ennen, ja tähän kertomukseen liittyy yksi festarin tähtihetkistäni: ohjaaja sanoi, että elokuvan budjettista osa oli määritelty näyttelijän perheelle, jotta perhe sai kodin ja mahdollisuuden pienyrittäjyyteen, eli elokuvantekijät olivat huolehtineet, ettei näyttelijää jätetä elokuvan jälkeen omilleen.

The Day I Became a Woman (Iran, 2000) on Meshkinin elokuvista ensimmäinen, ja se on kolmen episodin kertomus naisista Iranissa. Elokuva on lähes 20 vuotta vanha, mutta Meshkinin sanoin se voisi kertoa nyky-Iranistakin (ellei nykytilanne ole vielä pahempi naisten kannalta). Elokuvan ensimmäisessä osassa on Havva-nimisen tytön 9-vuotissyntymäpäivän aamu, ja hänen ystävänsä tulee hakemaan häntä leikkimään. Päähenkilölle kuitenkin sanotaan, että hän on nyt nainen, eikä enää voi leikkiä. Ystäväpoika ajetaan pois, ja Havva saa huivin. Havva saa kuitenkin aneltua puoleenpäivään saakka leikkiaikaa, ja tuon hetken aikana hän kuljkee lähipiirissään aivan niinlapsena kuin hän on. Huivikin vaihtuu leluun rannalla, jolla isommat pojat saavat jatkaa leikekjään ja seikkauíujaan, mutta tytön aika on lopussa. Toisessa osassa päähenkilö, aikuinen nainen, haluaa osallistua pyöräilytapahtumaan, mutta hänen miehensä ja miessukulaisensa kieltävät ensin häntä eron uhalla pyöräilemästä ja sitten eroamasta (koska ero olisi häpeällistä miehelle). Juhannuksen pyöräretkelläni, vapaudenhuumassa, tämä kohtaus tuli monesti mieleeni.

Monessa tänä vuonna näkemässäni elokuvassa tarkasteltiin lapsen elämää, niin myös saksalaisen Nora Fingscheidtin  System Crasherissä (Systemsprenger, Saksa 2019). Elokuva kertoo yhdeksänvuotiaasta Benni-tytöstä, jolle ei löydy sijoituspaikkaa ja jonka äiti ei pysty huolehtimaan hallitsemattoman aggressiivisesta lapsestaan. Eivät pysty sosiaalihuollon tahotkaan, mutta yritys on periksi antamatonta, vaikka äiti ei aina saavu palavereihin ja tilanne ei etene muutenkaan. Elokuva on tärkeä kuvaus siitä, millaista työtä lastensuojelussa tehdään, ja erityisesti siitä, miten päähenkilö ei toimi pahuuttaan pahasti, vaan kyse on jostain, mihin hän ei voi vaikuttaa itse. Paljon kylläkin kyse on surusta ja ikävästä ja tarpeesta olla tärkeä ja rakastettu, ja näitäkin hetkiä on.  System Crasher on tulossa syksyllä elokuvalevitykseen, ja vaikka se on tarinan osalta järkyttävä, suosittelen ehdottomasti sekä kerronnan, tarinan että näyttelijäsuoritusten vuoksi. Nenäliinoja  kuitenkin mukaan ja paljon.

Arnaud Desplechiniltä, yhdeltä ohjaajavieraista, näin elokuvan Oh Mercy! (Roubaix, une lumière, Ranska2019), joka nousi yhdeksi suosikeistani. Elokuva kertoo ranskalaisesta kaupungista, Roubaixista, joka elokuvan nimessäkin mainitaan, ja kaupungin poliisiasemasta ja siellä erityisesti yksinäisestä, lempeästä komisario Daoudista. Tavallaan elokuva on ahdistava, koska kaupungin ja kaupunkilaisten tulevaisuus ei näyttäydy kovin valoisana, päin vastoin. Kaupungista suuri osa on päähenkilön mukaan no go -aluetta, ja sivuhenkilöt ovat pikkurikollisia tai syrjäytyneitä (elleivät ole poliiseja). Juonta tärkeämmäksi nouseekin elämä poliisilaitoksella, ja elokuvan jälkeen Desplechin kertoi, että osa näyttelijöistä (osa poliiseista ja rikollisista) olivat roubaixlaisia, mikä sai näkemään elokuvan uudessa valossa. Ohjaaja myös arveli, että kaupunkilaiset saattavat olla käärmeissään elokuvasta, mutta elokuva ei ole vielä päätynynyt levitykseen.

— — —

Elokuvaelämysten lisäksi festareilla oli muitakin onnenhetkiä, kuten se, miten System Crasherin ohjaaja jakoi kuumassa teltassa esitettävän  elokuvansa alussa yleisölle ostamiaan vesipulloja. Näytöksiä, jotka koskettivat muuten kuin itse elokuvan vuoksi, olivat Badding-karaoke ainutlaatuisen tunnelmallisuuden vuoksi ja kotimainen yllätysensi-ilta, joka on hauska pelkästään siksi, että yleisö ei tiedä, mitä leffaa ollaan menossa katsomaan. Bonuksena elokuvassa oli saunakohtaus, johon ainakin ylälehtereillä istuva yleisö eläytyi hikoilemalla  lähes yhtä hartaasti kuin elokuvan saunojat.

 

IMG_20190612_143959

Lopuksi vielä survival pack -lista ensi vuotta varten:

– Varaa liput haluamiisi näytöksiin etukäteen. Ok, et ehkä saa kaikkia elokuvia, mutta ainakin saat joitain lippuja. Onnekseni tänä vuonna sain lähes kaikkiin toivomiini näytöksiin lipun, mutta se vaati sinnikästä jonotusta ja ihanan, reippaan ystävän, joka pääsi lippujonoihin jo keskiviikkoaamuna.

– Ota lippalakki tai lierihattu tai jopa aurinkovarjo mukaan, vaikka joku pelottelisikin pohjoisen kylmillä öillä. Ota myös perinteiset villa- ja sadevaatteet. Jonotusta on joka tapauksessa tiedossa, eikä koko festaria kannata muutenkaan viettää sisätiloissa.

– Kylmät juomatölkit (täydet) toimivat hyvinä viilentäjinä teatterissa. Viuhka on myös ilo ison teltan ”lauteilla”. Ensi vuonna varmaankin on taas kylmä ja märkää, mutta villavaatteethan kulkevat mukana aina, helletarpeet eivät paljoa tilaa vie.

– Bikinit voi jättää kotiin. Et ikinä uskalla Kitisen kymmenasteiseen veteen.

– Kulje pohjoiseen junalla. Se, että et saa nukuttua parina yönä ei ole mitään koko festareilla kertyvään univelkaan verrattuna. Tänä vuonna siis matkustin ensi kertaa elämässäni yöjunan makuuvaunussa, ja se oli osa reissuelämystä, vaikka tosiaan muut taisivat nukkua paremmin kuin minä.

IMG_20190611_230215

Matka oli alusta saakka elämys: ensin yöjunalla Rovaniemelle ja Rovaniemen asemalta suoraan bussiin ja Sodankylään. Ehdin reissun aikana tosin kuunnella yhden äänikirjan, kun junan hytkyminen ja kolahtelu pitivät hereillä.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s