Kuvittelijoiden lyhyt historia

Kansallisteatteri, Wauhaus ja Zodiak: Sapiens

Täytyy sanoa, että yllätyin keväällä, kun kuulin Yuval Noah Hararin Sapiens-teoksesta olevan tekeillä teatteria. Odotukset olivat tietenkin myös korkealla, koska Sapiens – ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus olivat vaikuttavia lukukokemuksia tietomääränsä ja toki myös kerrontatyylin vuoksi, ja onneksi tämä juuri nämä olivat merkittävässä osassa Kansallisteatterin ja Wauhaus-kollektiivin Sapiensissa. Näytelmä toimii siis vallan hyvin, vaikka Hararit olisivat lukematta, vaikka ehkäpä näytelmän jälkeen tekee mieli tarttua taas kirjaan, koska teatterin lavalle luodusta historiapikakelauksesta ja esityksen maagisesta tunnelmasta ei haluaisi päästää irti.

Tarina alkaa ajasta, jolloin ihmislajeja oli maapallolla useampia. Esitys alkaa kuitenkin siitä ihmetyksestä, että täällä me istumme yhdessä, kansallisteatterissa, tarinoiden äärellä – ja sen jälkeen yleisö pääsee seuraamaan lavalle rakentuvia kohtauksia, ihmettelyn aiheita, kasvottomia ihmislajin edustajia menneestä ja nykyhetkestä.

48675741428_0e058dd775_c

Kuva: Kansallisteatteri / Katri Naukkarinen

Näyttämöversiona Sapiens rakentuu Jarmo Heikkisen kertojanäänen varaan. Tämä Avarasta luonnosta tuttu ääni yhdessä lavalle rakentuvien kuvien kanssa vie luontodokumenttien tunnelmaan, mutta välillä katse kääntyy ihan konkreettisesti myös yleisöön. Niin, me olemme myös homo sapienseja, tarinoiden kertojia ja kuuntelijoita, yhteisöllisiä, kuvittelukykyisiä olentoja, jaetun kokemuksen perässä teatterisaliin raahautuneita – niitä, mistä näytelmä kertoo. Vaikka aikajänne on kymmeniä tuhansia vuosia, ja kyse tosiaan on ihmislajin historiasta, kyse on kuitenkin myös siitä, mitä on olla ihminen, mikä meille on ollut ja on tärkeää. Siksikin tämä yleisöön kohdistuva katse on paikallaan.

Laajasta alkuperäisteoksesta on rakennettu vauhdikkaasti etenevä kokonaisuus, joka rakentuu Hararin kirjasta hyvin valittujen yksityiskohtien varaan. ”Historian kulkua ovat muokanneet kolme merkittävää vallankumousta. Kognitiivinen vallankumous pani historian alulle noin 70 000 vuotta sitten. Maanviljelyn vallankumous vauhditti sitä noin 12 000 vuotta sitten. Tieteellinen vallankumous, joka alkoi vasta 500 vuotta sitten, saattaa hyvinkin lopettaa historian ja aloittaa jotain aivan muuta.” (lainaus  käsiohjelmasta) Alkupuolen tulentekotaidon ihmettelyn jälkeen tarina kulkee  eriarvoistuvien yhteisöjen kuvaukseen, kun yltäkylläisyys lisääntyy toisilla, mutta samalla yhä useampi uurastaa henkihieverissä, ”vehnän kesyttämänä”, niin kuin Harari sanoo. Toisilla on aikaa taiteeseen, kuvitteluun ja ajatteluun, kaikille ei aukea ovi yhteisen hyvän jakamiseen, näytelmässä yhteiseen lasikopperoon keskellä lavaa.

48675740558_9e4e6a913d_c

Kuva: Kansallisteatteri / Katri Naukkarinen

Lavastus on liikkuvaa ja monikäyttöistä, ja liikkuvat osaset kuljettavat katsojaa ajasta ja tilanteesta toiseen. Yksi lempikohdistani kirjassa, vehnän näkökulma, on näyttävä kohtaus: vehnä kasvaa näyttämön etureunasta ja liikkuvat elementit kulkeutuvat lavaa täyttäväksi viljapelloksi. Muutenkin lavastus on välillä jopa mahtipontista, ja toisaalta samoilla elementeillä rakennetaan monenlaisia tiloja. Yksi toistuva rakennelma on lasilla tai seinillä rajattu koppero, jonka avulla näytetään monta tärkeää tilannetta. Ihmiset rajaavat itsensä sisäpuolelle, samalla toiset ulkopuolelle. Toisaalta koppero näyttäytyy valitun joukon elintilana, jonka ihmiset ovat valmiit saastuttamaan – säästyäkseen vaikkapa tunkeilijoilta tai osoittaakseen ylemmyyttään.

Vaikka osa kohtauksista on pieniä ja rajattuja, antaa Kansallisteatterin suuri näyttämö myös hienot puitteet loppupuolen mahtipontisille kuville siitä, miten tieteellisessä vallankumouksessa ei kaikkea kehitystä ole tietenkään käytetty vain hyvään. Siinäpä ihminen ihmettelee. Alkupuolella ihmishahmot vielä huokailivat suureen ääneen ”Oooooooh” – ihmetystä ja ylistystä esimerkiksi syttyvän tulen tai palvottavan hahmon edessä. Loppupuolella vauhti kiihtyy ja yksityiskohdat lisääntyvät. Yhteisöllinen ihminen käpertyy laitteensa äärelle.

48676079616_c7dfc0ed7a_c.jpg

Kuva: Kansallisteatteri / Katri Naukkarinen

Sapiens toimii näytelmänä paremmin, kuin osasin odottaakaan. Jarmo Heikkisen kertojan ääntä olisin kuunnellut pimeässäkin salissa sen tunnin ja 40 minuuttia, mitä esitys kesti, mutta lisäksi olen vaikuttunut upeista asetelmista, joita näyttelijä-tanssijat rakensivat lavalle, liikkeestä, valoista ja väreistä. Erityisesti olen vaikuttunut siitä, miten tämä hieno tietokirja sai uuden elämän, sellaisen muodon, joka ei voi olla jättämättä jälkeä katsojaan, pakottamatta ajattelemaan vaikkapa sitä lopussa esitettyä suurta kysymystä: Mitä me haluamme haluta?  Tällä produktiolla on varmasti valtaa lumota moni nuori, ehkä vasta vähän tai ei lainkaan  teatterinpenkkejä kuluttanut ihminen näyttämötaiteen pariin, sillä Sapiensissa on niin paljon tarttumapintaa meille ihan kaikille, kuvittelemaan ja  kertoilemaan kykeneville ihmisille.

 

Ohjaus ja koreografia: Anni Klein ja Jarkko Partanen
Alkuperäisteos: Sapiens. A Brief History of Humankind. Yuval Noah Harari
Sovitus ja esityksen käsikirjoitus: Minna Leino
Kertoja: Jarmo Heikkinen
Näyttämöllä: Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen, Juha Varis
Lavastus: Samuli Laine
Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas
Valosuunnittelu: Jani-Matti Salo
Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen
Alkuperäisen musiikin sävellys: Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen
Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen
Naamioiden ja tarpeiston suunnittelu: Sanna Sucksdorff
Screenshot_20190928-122324__01

Sapiens lomalukemistonani kesällä 2017 Italiassa.

Kiitos Kansallisteatterin Bloggariklubille lipuista, joista toisen sai minut ja monen muun Hararin teosten äärelle innostaneelle lukijalle.

 

 

Huoli ja huolenpito

Alina, Kansallisteatteri

Rooleissa: Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka
Ohjaus: Riikka Oksanen
Käsikirjoitus: Elli Salo
Skenografia: Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Virtanen
Äänisuunnittelu: Harri Kejonen
Kansallisteatteri Alina

Kuva: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

Elli Salon  kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Alina on intensiivinen, lyhyt mutta monella tavalla täysi näytelmä: se alkaa jo katsomon täyttyessä, kun valkoisella lavalla istuu nainen, joka heti valojen sammuttua alkaa puhua kuin tuttavalle. Yhtä aikaa kerrotaan monesta, monta tasoa asettuu limittäin, ja tiheässä esityksessä näyttäytyvät toivo ja toivottomuus, huoli ja huolenpito, silmien sulkeminen ja näkeminen, etäinen ja läheinen…

Aiheeltaan näytelmä on raastava. Se  kertoo sisarusten välisestä siteestä, jossa toinen, tässä tapauksessa päähenkilö Alina (Anna Valpuri), on tiukasti kiinni, vaikka suhde on epätasapainoinen ja vahingollinen. Alinan veli (Pyry Nikkilä) on päihderiippuvainen, ja Alina on valmis huolehtimaan hänestä, ottamaan aina kotiinsa, jäämään huolehtimaan, laittamaan vastaan, pelastamaan ja lohduttamaan. Oma elämä ja oma minä jäävät sivuun, salaan, varmaan tarkoituksellakin, sillä kaikkea ympäröi häpeä, huoli ja sääli, joista ei oikein voi puhua. Oikeasti mikään ei tietenkään ole salassa – terveydenhoito tietää, poliisi tietää, ystävät tietävät, mutta Alina jää tilanteeseensa yksin. Yksinäisyydestä syntyykin näytelmän surullinen juonne, kun sisaruussuhteen hyvä näyttää olevan  vain riivittyjä muistoja.

Alina on monella tavalla vähäeleinen esitys, vaikka teatterin keinoja on hyödynnetty täyttämään melko tyhjää lavaa, jolla pääosin on vain kaksi näyttelijää. Omapohjassa tarina ja henkilöt tulevat lähelle, ja tunteita, ajatuksia ja niiden kaaosta kuvataan takaseinään heijastuvin sanoin  ja kirjaimin, mikä mahdollistaa tapahtumien näyttämättömyyden ja toisaalta joidenkin asioiden näyttämisen pelkästään nimeämällä. Lavastus on vain valkeita kuutioita ja taustaa, puvustus pääasiassa valkoisen eri sävyjä (päähenkilöt) ja harmaata (sivuhenkilöt, joita kaikkia esittää Pirjo Lonka). Valkoinen tuntuu jollain tavalla etäännyttävältä, se vie ikään kuin persoonallisuutta pois näytelmän henkilöiltä, häivyttää paikat ja asiat, joista pitäisi puhua tai joiden äärelle pysähtyä. Monella tavalla näytelmä puhuukin yleisemmällä tasolla elämän hankaluuksista, joilla joskus ei ole nimeä tai joista ei saa kiinni, jotka yritetään häivyttää taustalle tai peittää puhumalla muusta.

Kokonaisuus on tiivis, ja tunnetila värisee vielä esityksen jälkeen. Vaikka lavalla kaikki on pientä, laajenee tarina itseään suuremmaksi juuri laajan tunneskaalan vuoksi. Tarinan intensiivisyys ja erityisesti pääroolin näyttelijän Anna Valpurin läsnäolo pakottavat eläytymään esitykseen, vaikka monessa kohtauksessa välähtää ahdistus, jota haluaisi paeta. Näytelmän kirjoittaja Elli Salo kertoi ennen ennakkonäytöstä, että hän halusi käsitellä huolta ja sääliä, ”tahmeita” tunteita, jotka eivät sysää tapahtumia eteenpäin ja siksi ovat ehkä hieman hankalia draamassa. Tahmaisuus ei kuitenkaan ole negatiivinen asia näytelmässä tai näytelmän ominaisuus, vaan tunteet kiinnittyvät kliiniseen näyttämöön ja seuraavat sieltä teatterin ulkopuolelle  loppukesäiseen iltaan esityksen jälkeen.

Kansallisteatteri Alina 2

Kuva: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

 

Alinan ensi-ilta oli Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä 28.8.2019. Näin ennakkonäytöksen bloggariklubin kutsumana, kiitos lipusta ja elämyksestä!