Cristina Sandu: Vesileikit. Otava 2019. Kansi Tuuli Juusela.
”Maa, jossa tytöt asuivat, oli kalpea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan.” (s. 5)
Cristina Sandun toinen romaani Vesileikkejä kertoo tytöistä, jotka asuvat suljetussa maassa. Mikä maa on kyseessä, ei sillä väliä, mutta sillä on, että ulkopuolella on jotain muuta, ehkä mahdollisuus, ehkä jotain hienoa. Tyttöjen maassa on betonia, tupakkatehdas ja joki, jossa tytöt opettelevat kuviouintia. On myös valtava urheilukompleksi ja lopulta urheilujoukkueelle viisumit. Vesileikit ovat siis vapautta ja samalla myös tie vapauteen.
Sandun romaani rakentuu kursiivilla kirjoitetuista jaksoista, jotka kertovat tarinaa suljetusta maasta ja tyttöjen tai oikeastaan naisten joukosta. Muodostuu melkeinpä seesteinen kuva – uimarannat, kesä, joki, leikki vedessä. Tätä kehystarinaa katkovat lähteneiden tarinat naisista, jotka ovat päätyneet kuka minnekin, pysyvästi tai käymään. Yksi heistä, Anita, on Suomessa, jossa hän yrittää salata menneisyytensä maan. Toinen, Paulina, perustaa vanhustenhoitoyrityksen Kaliforniaan. Kaikki kuvatut naiset ovat jollain tavalla ulkopuolisia, irrallisia, kaikkien elämässä on väliaikaisuuden tuntu. Yksi palaa takaisin.
Kuten teoksen naisten tarinoissa, on Vesileikeissä paljon ilmavuutta ja avoimuutta. Kehystarina pyrkii pitämään tarinaa koossa, pakottamatta ja lempeästi, mutta sekään ei selittele – eikä selittelyjä mahtuisikaan tähän kooltaan pikkuruiseen teokseen. On kuin katselisi elokuvaa, jossa kamera viilettää maasta toiseen, ja naisten elämästä näytetään hetki, jossa on joko jotain dramaattista tai arkisten päivien jatkumoa, jossain kuva työstä, jossain lepohetkestä. Kokonaisuudesta jää hieman haikea olo: vuorottelu kehyskertomuksen ja naisten tarinoiden välillä korostaa sitä, miten etäällä ihmiset ovat toisistaan. Henkilöt eivät ehkä ole yksinäisiä, mutta jollain tavalla irti repäistyjä, ja tämä koskee myös viimeiden tarinan Lidiaa, joka palaa takaisin. Tämä kepeyden ja raskauden yhdistelmä pitää otteessaan. Tuntuu, kuin jokainen sana ja lause olisi kuin kuviouinnin tarkoin muotoiltu liike. Pidin eritysesti teoksen rytmistä, siitä, miten se kuljettaa tarinasta toiseen kuin virtaava, pyörteilevä joki.
”Iltaisin tytöt kaatuivat sänkyyn kuin puunrungot ja tunsivat veden liikkeet sisällään. He näkivät hulluja unia joista heräsivät hengästyneinä. Ja eräänä päivänä jotakin vielä unenomaisempaa tapahtui: viisumit saapuivat. Ne taittuivat elegantisti passien väleihin, kuin olisivat aina kuuluneet sinne.” (s. 83).
Kaikkia värejä 