Klassikkohaaste: Humiseva harju

Emily Brontë: Humiseva harju. Alkuperäisteos Wuthering Heights (1847), suomentanut Juhani Lindholm. Suomennos ilmestynyt Otavan julkaisemana vuonna 2006.

Klassikkohaasteen osa 10 sain minut tarttumaan Emily Brontën Humisevaan harjuun. Ahmaisin osin ahdistavan, mutta toisaalta todella kiehtovan romaanin viikossa, myönnän, viimeiset sivut tänään jonkun muun asettamana dead-line-päivänä, ja taas saan ihmetellä, miksi tämän(kin) olin jättänyt lukematta, vaikka jo nimi on aika kiehtova ja paljon olen kuullut kehuja tästä. Lisää hyviä klassikkolukuvinkkejä voi käydä nappaamassa tämän haasteen vetäjältä Taikakirjaimet-blogista, johon tänään ropisee linkkejä klassikoita ihmetteleviin, ylistäviin ja pohdiskeleviin postauksiin.

Emily Brontën romaani Humiseva harju sijoittuu englantilaiselle maaseudulle, lähinnä kahteen eri taloon: Humisevaan harjuun ja Rastaslaakson kartanoon, joita ympäröivät nummimaisemat. Ollaan 1800-luvun alussa, ja vaikka kehyskertomus sijoittuu vuosiin 1801 ja 1802, erityisen kertomusrakenteen vuoksi ajassa liikutaan kerrontahetkestä rutkastikin taaksepäin. Tarina alkaa, kun herra Lockwood tapaa vuokraisäntänsä Heathcliffin – oudon miehen, josta paljastuu pikkuhiljaa kauheuksia. Paljastuu toki muutakin, mutta minua hämmensi melko lailla lukiessani se, että olin kuullut ja luullut Humisevan harjun olevan rakkauskertomus, mutta monelta osin liikutaan jo kauhun puolella. Yliluonnollisista kauheuksista ei ole kyse, mutta Heathcliff on ja pari muutakin henkilä ovat niin kauheita ja tunnelma ahdistava, että unohdin nopeasti rakkaustarinamääritelmät. Onhan kyse myös ihmismielen kuvauksesta laajemmin, ja todellakin ennemminkin siitä kuin rakkaudesta, sillä tarinassa kuvataan sitä, miten ympäristö ja muut ihmiset vaikuttavat henkilöihin, ja henkilöhahmot muuttuvat, toimivat ristiriitaisesti ja yllättävästikin – varsinkin nykylukijan näkökulmasta.

Humiseva harju lienee ansainnut klassikkoasemansa monesta syystä. Aikanaan se on hätkähdyttänyt (”sai osakseen paheksuntaa”, kertoo mm. Wikipedia), varmasti sekä rakenteensa että henkilökuvauksen osalta. Kerrontaratkaisu on se, mikä minua kiehtoo: sisäkkäiset kertomukset tekevät kokonaisuuden mielenkiintoiseksi ja tuovat syvyyttä myös henkilökuvaukseen. Pääosin äänessä on palvelija Nelly Dean, jonka silmin  Heathcliffin ja Catherinen ja muiden Humisevan harjun sekä Rastaslaakson asukkaiden elämästä ja oudoista luonteenpiirteistä kerrotaan.

”Jälleen viikko mennyt ja terveys paranee kohisten ja kevät lähestyy! Olen nyt kuullut naapureitteni koko tarinan taloudenhoitajaltani pienissä jaksoissa sen mukaan, miten hänen tärkeimmät taloustyönsä ovat sallineet. Jatkan sitä nyt hänen sanoillaan, korkeintaan vähän lyhennellen. Hän on yleisesti ottaen varsin erinomainen kertoja, enkä varmasti pystyisi hänen tyyliään parantelemaan.” (s. 279)

Herra Lockwood on siis kuuntelijana, kun  Nelly Dean kertoo, toisinaan jopa muilta kuulemaansa, ja on pakko ajatella, miten kertomus  värittyykään. Välillä tuntuu, että rouva Dean on tarinan ainoa lämmin hahmo, mutta miten hän ei voi olla vaikuttumatta ympäröivästä pahuudesta, kärsimyksestä ja katkeruudesta?  No, hänestä ei niinkään kerrota, vaan hänen kertomastaan muodostuu kuva niin muista kuin hänestäkin. Dean luo kertomuksellaan hirviömäistä kuvaa Heathcliffistä, ja tarinaa ei ole koko ajan miellyttävää lukea. Ihmiset kohtelevat toisiaan todella huonosti, ja varsinkin lasten kohtelu puistattaa. Eipä ihme, että monikin horjuu, huutaa ja kiroaa elämäänsä ja muita.

Kauhuelementeistä olennainen on myös ihmisen pahuuden tarkastelu. Äkkiseltään voisi sanoa, että Heathcliff on pelkästään paha, mutta toisaalta monessa kohtaa korostuu se, miten hän muuttuu, hänessä oleva pahuus tulee esille, mutta se ei ole hänen ainoa ominaisuutensa. Kaltoinkohtelu jättää jälkensä muihinkin kuin Heathcliffiin, ja nykynäkökulmasta katsottuna sosiaalinen miljöö ja henkilöiden osa, ihmisen synkkien puolien lisäksi, on ahdistavaa kuviteltavaa: tiivistettynä joku koko ajan sairastaa kuolemanvakavaa flunssaa tai kuolee, ja samalla joku toinen odottaa kierosti jakautuvaa perintöä. Välillä mennään serkun kanssa naimisiin, koska ollaan niin yksinäisiä eikä eri luokasta olevaa voi naida. Ahdistavuus ei siis synny pelkästään ihmisen pahuudesta vaan ajan ankeudesta ja rajoittuneisuudesta. Ankeudesta huolimatta on kuitenkin sanottava, että kirja on kiehtova lukukokemus. Luulen kuitenkin, että iso osa elämyksestä olisi menetetty, jos olisin tiennyt, mitä on odotettavissa.

Hempeä herkku hieman ahdistavan lukukokemuksen vastapainoksi. 

 

Lukemani suomennoksen takana on Juhani Lindholm, ja kyseessä on siis uusin käännös. Romaanista  on myös (ainakin) kaksi vanhempaa suomennosta, ja olisikin mielenkiintoista tarkastella sitä, miten käännös vaikuttaa vaikkapa tunnelmaan tai henkilöihin. Lindholmin suomennos on helppolukuinen, ja pientä särmää tuovat palvelija Josephin ja Haretonin murteellinen puhetyyli, selkeää toki sekin. 

Yksi syy, mikä sai minut vihdoin tarttumaan Humisevaa harjuun, on Helsingin kaupunginteatterin juuri ensi-illan saanut dramatisointi. Klassikko siis elää ja saa uusia versioita ja tulkintoja edelleen, ja ehkäpä teatteri innostaa puolestaan jotakuta lukemaan tämän hienon romaanin. Ja vaikka teatteri- tai elokuvaversio olisikin jo nähtynä, kannattaa Humiseva harju lukea vaikkapa hienon kerronnan vuoksi. Ehkä nämä eri versiot tukevat toisiaan ja avaavat ajattelemaan uudella tavalla, sillä näiden henkilöiden ja tämän tarinan kohdalla riittää pohdiskeltavaa.

 

 

Advertisement

Mennä, meni, mennyt, Punainen myrsky ja Other Words for Home – tarinoita paosta ja pakolaisuudesta

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. Alkuperäisteos Gehen, ging, gegangen, 2015, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2019.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky. WSOY 2019.

Jasmine Warga: Other Words for Home. Balzer + Bray, 2019.

Joululomalla lukemani Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt palasi taas ajatuksiin, kun luin Elina Hirvosen Punaisen myrskyn. Kyseessä on kaksi hyvin erilaista teosta, mutta molemmissa kuvataan pakolaisuutta – Punaisessa myrskyssä tullaan Suomeen, mutta syistä ja matkasta kertominen on ennemminkin pääosassa näkökulman ollessa pakenevan perheen lapsen. Mennä, meni, mennyt -romaanissa näkökulma on vastaanottajan ja auttajan, ihmisen, joka on valmis avaamaan kotinsa ovet ja lopulta taistelemaan Saksaan tulleiden turvapaikanhakijoiden puolesta. Sattumalta kuuntelin heti perään Jasmine Wargan Other words for Home -säeromaanin, ja siinä äänen saa Syyriasta USA:han päätyvä Jude.

”Minun nimeni on, minä tulen sieltä ja sieltä, olen täällä koska.
My name is, I come from, I’m here because.
Je m’appelle, je suis de, je suis ici.” (Mennä, meni, mennyt s. 43)

Mennä, meni, mennyt kuvaa muutaman vuoden takaista Berliiniä, johon saapui yhtäkkiä valtavasti ihmisiä – turvapaikanhakijoita, joista osa joutui palaamaan ensimmäiseen saapumismaahansa Dublin-sopimuksen vuoksi, joista osa oli ollut Berliinissä pidempään ja  joilla ei ollut pysyvää oleskelupaikkaa. Romaanin päähenkilö Richard kiinnostuu näistä ihmisistä nähtyään uutisklipin hiljaisesta mielenosoituksesta. Hän hätkähtää ajatellessaan kulkeneensa ohi, huomaamatta, kun mielenosoituksesta kerrotaan iltauutisissa. Ajatus mielenosoittajista ei jätä häntä rauhaan, ja vaikkakin tyylilleen ominaisesti hyvin hitaasti, hän alkaa ottaa selvää tilanteesta. Uteliaisuus johdattaa hänet ensin vallatulle koululle Kreuzbergiin, ja yksinäisen tiedonhaun ja pohdiskelun sekaan alkaa ujuttautua keskusteluja tai haastatteluja, niin kuin Richard itse ajattelee, kun hän tutkijan ottein haluaa päästä selville ihmisistä, jotka muuttuvat hänelle näkyviksi. Lopulta Richard päätyy ajeluttamaan hiljalleen tutuksi tulevia turvapaikanhakijoita paikasta toiseen ja avaamaan ovensa pianoa soittavalle uudelle ystävälleen. Hän päätyy saksan oppitunneille. Hän kertoo tilanteesta vanhoille ystävilleen. Välillä hän miettii vanhoja tarinoita ja kirjallisuutta, välillä DDR:n aikoja. Kerronta etenee hitaasti, tarkasti ja välillä poukkoilevasti. Näkökulma on Richardin, ja hänen ajatuksensa kulkevat vuoroin ajassa DDR:n puolella, vuoroin nykyhetkessä.

Pidän Erpenbeckin tyylistä erityisen paljon. Tarkka kuvaus antaa lukijalle aikaa seurailla päähenkilö Richardin verkkaiseen tapaan, ja vaikka näkökulma on päähenkilön, avautuu turvapaikanhakijoiden tarinoiden myötä myös saapuneiden näkökulma. Richardin tapaan on pysähdyttävä myös miettimään: mikä on eri puolilla Eurooppaa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tilanne nyt? Arki suurkaupungeista ei yllä uutisiin, vaikka nykytilannetta ei voi olla huomaamatta Kreikan saarilla olevien pakolaisleirien vuoksi. Erpenbeckin kirjassa kuvataan myös sitä uutisten ulkopuolelle jäävää byrokratiaa, mihin turvapaikanhakijat joutuvat – ramppaamista virastoissa ja ensimmäisessä saapumismaassa, työluvan odottelua, epätietoisuutta. Richard kuuntelee myös tarinoita ikävästä, ahdistavista pakomatkoista ja toivottomuudesta kotimaassa, mutta toisaalta hän kuulee myös siitä, miten loputtoman pitkät ja tylsät päivät kuluvat. Ja sitten hän joutuu kuulemaan myös puheita siitä, miten epätoivottuja turvapaikanhakijat ovat, miten negatiivisesti heihin suhtaudutaan. Richard on yksi  ihmisistä, jotka ajautuvat hyvyyttään auttamaan juuri edes ajattelematta auttavansa. Hänen hahmonsa on lohdullinen varsinkin kun saa ajatella, että hänenkin kaltaisia on oikeasti olemassa. Erpenbeckin kuvaama todellisuus ja romaanin henkilöiden kohtalot riipivät ja raastavat. Tarvitsisimme enemmän richardeja.

Punainen myrsky kertoo lapsuutensa pakolaisena eläneen, lopulta Suomeen päätyneen  miehen tarinaa. Romaani pohjautuu Hussein al-Taeen perheen tarinaan, ja lähtökohtana oli kuvata ja tallentaa Husseinin perheen naisten kertomuksia, mutta kirjailija on luonut oman kokonaisuutensa, ja tämä sanotaan myös päätössanoissa: maailma ja kaunokirjalliset henkilöt syntyvät tarinoiden innoittamina.  Punaisen myrskyn aikajänne on pitkä. Alun nykytilanteesta, jonka tunnelma lyhyesti maalaillaan ja johon lopussa palataan, hypätään 50-luvun loppuun eli päähenkilön äidin lapsuuteen ja nuoruuteen. Ollaan Irakissa, Bagdadissa, josta perheelle kertyy joitain hyviä muistoja, kun päähenkilö on juuri syntynyt. 1980-luvulle tultaessa niin perheen kuin Irakinkin tilanne on muuttunut, ja synkäksi kääntyvä tarina lapsuudesta kaaoksen partaalla alkaa.

Hirvosen tapa kuvata tilanteita lyhyesti on intensiivinen. Minäkertojan mukana on pakko eläytyä niin arkisiin huomioihin tai ahdistaviin uniin. Erityisen vahvasti mieleeni jäi kohtaus, jossa perhe käy vankilassa tapaamassa isää – vaikka kohtaus on lyhyt, on ahdistava tunnelma vangitseva, ja se jää pojan painajaisiinkin. Toinen miljöö, joka jäi mieleen vahvasti, on ajatus pakolaisleiristä, joka on kuin suuri kaupunki, mutta jossa ollaan lähes täysin luonnon ja sattuman armoilla. Punainen hiekkamyrsky pyyhältää asumusten yli niin, että äiti sitoo lapset teltan tolppaan. Ja minä itken. Perheen äiti onkin Punaisessa myrskyssä henkilö, johon kiintyy ja jota ei voi olla ihmettelemättä: hän on koko ajan läsnä, hän sitoo ison  perheensä  yhteen, hän kestää pelon ja kärsimyksen. Silti hän on jollain tavalla liian hiljaa – olosuhteiden pakosta? – ja mukautuu ja kärsii ääneti, keskittyy pitämään perheen koossa.

”Vaikka tapahtuisi mitä, tämä maailma on kaunis, sanoi äiti, kun minä olin pieni.
Hän ei tiennyt, miten ruma se voi olla.
Hän ei kertonut.
On monta pikimustaa vuotta.” (Punainen myrsky s. 215-216)

Romaani alkaa ja päättyy Suomeen, johon perhe siis muuttaaa 1990-luvun alussa pakolaisleiriltä Saudi-Arabiasta. Lapset kasvavat nuoriksi Suomessa, ja  lopulta jo aikuinen päähenkilö käy välillä Irakissa työnsä puolesta. Hän on hiljaisen onnellinen, kun hän pystyy maksamaan äidilleen lääkärikäyntejä, pitämään puolestaan huolta, vaikka huoli eivätkä painajaiset täysin haihdukaan.  Punaista myrskyä lukiessa ei voikaan olla ajattelematta, millaista on selvitä kaaoksesta tai hankalasta tilanteesta toiseen, koittaa elää ja löytää toivoa, jota ei ole. Tässä  sitä ainakin yrittää valaa äiti. Olkoonkin, että toivo on haurasta. ”Tämän tiedän: yksinäisimpiä ovat lapset, jotka kantavat raskaimpia salaisuuksia.” (s. 13)

Other Words for Home on nuortenkirja, ja kansiliepeessä sen kohderyhmälsi määritellään ”middle grade readers”, eli ehkä Suomen ala- ja yläkoulun taitekohdassa olevat nuoret. Sanoisin, että aika monenikäinen lapsi tai nuori, noin 10-vuotiaasta ylöspäin, voisi tarttua tähän, koska kerronta on säemuodonkin vuoksi kepeästi etenevää, eikä sotaa tai väkivaltaa kuvata. Ei kannata myöskään säikähtää englantia – kirja on helppolukuinen kielenkin osalta, ja ainakin yläkoululainen selviäisi tästä helposti. Teini-ikäisillekin kuitenkin riittää pohdittavaa ja eläydyttävää.

Totta kai tämäkin tarina paosta on surullinen: 12-vuotias Jude joutuu jättämään kotimaansa Syyrian ja isänsä ja veljensä, kun hän lähtee raskaana olevan äitinsä kanssa enon perheen luo Yhdysvaltoihin. Lapsuus loppuu yhtäkkiä: USA tuntuu kaoottiselta, uusi koti vieraalta, ympäristö ennakkoluuloiselta.  Jude on ihastuttava päähenkilö, ja hänen toiveikkuutensa ja intonsa elämää – esimerkiksi näyttelemistä ja elokuvia – kohtaan pitää toivoa yllä. Hän valitsee olla pelkäämättä, vaikka se on vaikeaa. Toki turvaksi tarvitaan äiti, tässäkin, ja lisäksi ihana englanninopettaja, Mrs. Ravenwood. Hänestä Jude sanoo näin:

“There is an Arabic proverb that says:
She makes you feel
like a loaf of freshly baked bread.

It is said about
the nicest
kindest
people.
The type of people
who help you
rise.” (p. 238)

Other Words for Home on tavallaan lohdullinen tarina, mutta surullinen se on siksi, ettei elämä suju näin kaikilla. Nämä kolme sattumalta lyhyen ajan sisällä lukemaani kirjaa kertovat  paljon muustakin kuin pakolaisuudesta. Ne toimivat silmien avaajina monella tapaa, muistuttavat, että jossain joku pakenee tai jollain leirillä joku palelee ja toivoo, että kaikki muuttuisi. Ne kertovat kukin tavallaan myös siitä, miten tulijoihin suhtaudutaan. 

Pidän hetken taukoa tästä aihepiiristä, vaikka se vetääkin puoleensa, mutta otan mielelläni vastaan vinkkejä, varsinkin nuorille kirjoitetuista teoksista.

—

Punainen myrsky saatu, kiitos kustantajalle!

 

Onnenkissa saa lukijankin kehräämään

Aino Vähäpesola: Onnenkissa. Kosmos 2019.

Minulla on onnenkissa sylissä, / se kehrää onnenlankaa.

Edith Södergranin runon säkeet jäävät hyrisemään mieleen Aino Vähäpesolan Onnenkissan kansien sulkeuduttua. Ja minäkin hyrisen! Onnenkissa on tänään onnenkissani, joka kehrää olevasta hyvää ja taikoo ja saa uskomaan innostukseen.

Onnenkissan ainekset ovat mitä kutkuttavimmat: esittelytekstissä mainitaan kirjan kertovan esimerkiksi joogasta, naiseudesta ja Södergranista, ja jokaisen luvun aloittaakin Södergranin runo. Teos kertoo kirjallisuudenopiskelijasta, ruotii runoutta ja hieman kirjallisuudentutkimuksen erikoisuuksia, kuvaa nuoren aikuisen elämää ja kaupunkilaisuutta sekä pohtii muun muassa sukupuolen – tai oikeastaan naiseuden – performatiivisuutta. Vaikka teoksessa on tavallaan juoni tai ainakin tapahtumia, jotka liittyvät päähenkilön elämään, ei kyse ole romaanista, sillä runo- ja muut pohdinnat vievät ajatuksia esseen suuntaan. Esseistäkään ei ehkä kuitenkaan ole kyse, sillä teos on kuitenkin jollain tavoin (auto)fiktiivinen kokonaisuus, ja Onnenkissa onkin ihanan omalaatuinen  yksilö, jossa  sekoittuvat iloisesti tieto- ja kaunokirjallisuus, pohdiskelevuus ja tarinallisuus, viittaukset eri suuntiin, arkisuus ja ylevyys… Ja paljon muuta.

Kaikessa moniulotteisuudessaan Onnenkissa onnistuu olemaan hauska ja syvällinen, vaikka kyseessä on melko lyhyt teos. Nuoren aikuisuuden kuvaus on terävää, ja osin kupliva ilo syntyykin näistä kuvauksista: pienistä yksityiskohdista tai pohdinnoista vaikkapa siitä, mitä eri vaatteet minälle (tai siis yleisemmin meille) edustavat, siirtymistä syvistä pohdinnoista arkiseen tahranpoistoon, asettumisesta kuolleen miehen asanaan kaiken ajatteluttavan keskellä. Onnenkissan timanttisuus on siis sekä sisällössä että muodossa, siinä, että teos herättää ilon ja innostuksen kirjallisuudesta ja elämästä. Teosta tekee mieli selata taaksepäin, ja tähän toki houkuttavat myös luvun aloittavat runot, joita voi lukea uudestaan ja uudestaan. Aloitusruno on myös luvun raami tai alusta tai johtoajatus, ja säkeet nousevat vaivattomanoloisesti, toki ihailtavan harkitusti, osaksi minän arkea tai nykyhetken ilmiöiden pohdintaa. Onnenkissan luvussa nimeltä Hiki  on virtaa  niin mielessä kuin kehossakin. Luvussa kerrotaan Södergranista ja ajasta sata vuotta sitten, joogataan, mennään solmuun runon ja elämän analyysissä ja vartalonkierrossa. Samalla tutkaillaan pesuaineita ja palataan aiemmin kerrottuihin – ihmissuhteisiin, fiksuun vaatekaappiin ja siihen, mitä kirjoittaminen on.

”Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija? Kaikki nämä hiostavat kysymykset, jotka eivät ratkea. Kohtaamiset, erot, lukemattomat päivät ja ihmiset vetävät solmuun, enkä löydä perusasentoa johon palautua. Niiden rinnalla on suoranainen siunaus saada kokea kaikki mutkikkaat jooga-asanat, joiden äärellä ensimmäinen tunne on on ahdistus, mutta viimeinen aina helpotus.” (s. 168)

Onnenkissa on ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja, ja se saattaa olla koko vuoden paras lukukokemukseni. Se liikautti minua kohti montaa innostustani, erityisesti toki kirjallisuuden ja elämän ihmeellisyyttä, niin kuin erityisen hyvällä kirjallisuudella on taipumusta. Toki Onnenkissa sysäsi minua myös kohti joogamattoani, ja kirja sopiikin joogalle omistetun vuoteni ensi päiviin erinomaisesti.

Lempeä katse lukuvuoteen 2019

Goodreadsiin listaamiseni kirjojen mukaan luin viime vuonna 114 kirjaa, ja se on paljon minulle! Kirjoittaminen kuitenkin jäi – osa viime syksyn upeista elämyksistä kutkuttelee ja odottelee vielä, ja ainakin Bollaan aion lukupiirin vuoksi tarttua vielä uudestaan ja myös kirjoittaa siitä, mutta päätän olla lempeä itselleni ja suunnata katsetta ennemmin eteenpäin, tähän uuteen vuoteen, ja katsoa, josko tänä vuonna muistaisin/jaksaisin/malttaisin istua useammin alas kirjoittamaan ja pohdiskelemaan luettua.

Karina Sainz Borgon Caracasissa on vielä yö kuuluu vuoden parhaimpiin lukemiini kirjoihin. Se voittaisi myös kaunein kansikuva -kisan helposti.

Vuonna 2019 luin siis paljon, ja aika monesti pääsin teatteriinkin. Väsymys, joka oli pahimmillaan syksyllä, tosin hieman esti teatteriretkien suunnittelua, sillä pelkäsin nukahtavani pimeään teatterisaliin (joskus nukahdinkin, ja se ei siis johtunut esityksestä). Syksyn väsymyksessä kuitenkin pääsin esimerkiksi ihailemaan Pientä merenneitoa, jonka väriloisto piti todellakin hereillä, ja ihmettelemään Sapiensia (jonka haluaisin vielä nähdä uudestaankin). Keväällä ramppasin ahkerammin teatterissa, ja yksi ehdoton suosikki oli Kaikki hienot jutut. Rakastin sitä! Samoin Q-teatterin Medusan huoneon yksi mieleen jääneistä. Q-teatteri kutsuu tänäkin vuonna varmasti, sillä se on yksi lemppariteattereistani Helsingissä.

Elokuvavuoden kohokohta on ikuisesti Sodankylän filmifestivaalit, ja uusi reissu on jo suunnitteilla. Elokuva-aiheesta kirjoitan vieläkin vähemmän kuin kirjoista tai teatterista, ja ehkä siksi moni nähty unohtuu. Viimeisimmät elokuvaelämykset olivat georgialainen And Then We Danced – tanssia! Ihanaa! –  ja Nuoren naisen muotokuva, josta varmasti tulee tämän vuoden ”pakko nähdä” -leffa. Elokuva ja elokuvateatterit ovat minulle tärkeitä, vaikka en ehdikään elokuviin niin usein kuin haluaisin. Siksi yritänkin valita teatteriksi jonkin suosikeistani, kun leffaan pääsen: Eerikinkadun Orionin, Kino Engelin tai Bio Rexin, joissa elokuvaelämys alkaa jo teatterin oven avautuessa.

Lukuhaasteissa tein ehkä ennätykseni #hyllynlämmittäjässä, sillä luin kahdestatoista kirjasta 5! Uusi kasa syntynee lähipäivinä. Runo2019-haasteeseen taisin lukea vain kaksi teosta, joten en tee edes koostetta, mutta ilokseni päädyin syksyllä Runokuun runoilijatapahtuman yleisöön, ja olipa ihanaa kuunnella ääneen luettuja runoja (vaikka osa niistä vähän itkettikin). Helmet-listaus löytyy pian välilehdeltä Vanhat lukuhaasteet, ja uudenvuodenlupauksena voisin päättää kirjata luetut uuteen haasteeseen ennen vuoden viimeistä päivää… Nyt yritin parhaani mukaan kirjoitella helppoihin kohtiin luetut kirjat, mutta 11 kohtaa jäi täyttämättä, koska en esimerkiksi muistanut, nähtiinkö jossain lukemassani kirjassa unia. Klassikkohaasteeseen osallistuin viime vuonna kerran, vaikka luin kyllä muutaman muunkin klassikon kuin Mrs. Dallowayn. Seuraava klassikkohaaste onkin jo tämän kuun lopulla, ja yllättäen en ole vielä valinnut klassikkoani. Aion toki jatkaa hetkessä elämisen linjalla, joten parin viikon päästä nähdään, osallistunko vasta heinäkuun haastepostaukseen. 

Kuvassa maaginen hetki ennen astumista elokuvateatterin turvaan. Tälle vuodelle toivon lukuisia luku-, elokuva- ja teatterielämyksiä kaikille!