Joogaretkellä: Yin-jooga – olemisen taito

Jouni Hallikainen: Yin-jooga. Olemisen taito. Readme, 2019.

IMG_20200313_165851

Kuvassa   pikkuhiljaa haalimaani joogatarpeistoa: bolsteri on yinjoogassa ihana tuki, korkkiblokki enemmänkin muissa harjoituksissa. Laventelinsiemenillä täytetty silmätyyny on ihana illan rauhoittaja, joogan jälkeen tai muutenkin.

Vuoden 2020 alusta olen etsiskellyt piristystä ja hemmottelua arkeen keskittymällä uusien juttujen sijasta rakkaaseen harrastukseeni eli joogaan. Kun tammikuu oli töissä poikkeuksellisen kevyt, ja syksyllä kadonneet voimat alkoivat tulla takaisin, keksin laajentaa reviiriäni ja alkaa tutustua pääkaupunkiseudun mahtavan laajaan joogasalitarjontaan. Lisäksi sain käsiini Jouni Hallikaisen kirjan Yin-jooga. Olemisen taito, joka sekin avarsi ajatuksiani joogasta. Pääkaupungin lisäksi olen tänä vuonna päätynyt joogaretkilläni myös Jyväskylään ja Sysmään joogaamaan, ja kesäreissun kohteesta on sali katsottuna (voi tietenkin olla, etten kesällä pääse matkaan, mutta ainakin nyt on vielä haaveissa joogailu Atlantin tyrskiessä ikkunan takana).

Olen käynyt viime vuosien aikana satunnaisesti eri ohjaajien yin-joogassa tai restoratiivisessa joogassa, joka sekin on rauhallinen, palauttava harjoitus. Kirjan luettuani kiinnostukseni tähän joogamuotoon  heräsi uniltaan, mutta ainakin vasta-alkajalle (ja keskittymiskyvyttömälle) ohjaus lienee paikallaan. Dynaamisemmassa joogaharjoituksessa, jollaista yleensä siis teen, on helpompi edetä hengitysten tahtiin, mutta todella rauhallisessa yin-harjoituksessa nautin siitä, että ohjaaja ajoittaa harjoituksen ja asanoiden eli jooga-asentojen järjestyksen. Hallikaisen kirjasta on kuitenkin iloa myös silloin, vaikkei tekisi omaa harjoitusta: siinä kerrotaan, mihin eri asanoiden nähdään vaikuttavan, ja kirjassa on myös valmiita sarjoja, joiden sisältö  on suunniteltu eri kohdealueille sellaiselle joogille, joka on valmis rakentamaan omaa harjoitustaan. Nyt kun joogasali toisensa perään sulkee oviaan koronaviruksen vuoksi, eikä välttämättä heti pääse kokeilemaan ohjattua yin-joogaa, voi toki tehdä kirjan harjoitussarjoja kokeillen ja makustellen.

IMG_20200223_114442

Hetki ennen jooga-workshopin alkua Roots Helsinki Töölön salilla. Tämä on todella kaunis, rauhoittava sali, ja aion mennä uudestaankin.

Yin-jooga-kirjassa ennen varsinaisia asanoiden kuvausta  esitellään laajasti joogamuodon piirteitä ja ennen kaikkea sen etuja. Rauhoittuminen ja pysähtyminen ovat erityisiä hyötyjä mielelle, ja koska joogassa kyse on kehon ja mielen yhteispelistä ja tasapainosta, asanat vaikuttavat molempiin – tai siis ihmiseen kokonaisuutena. Alaotsikossakin puhutaan olemisen taidosta, ja Hallikainen kirjoittaa myös siinä, miten  yin-joogan avulla voi pysähtyä oman itsen äärelle, hoitamaan ja hellimään kehoa ja mieltä. ”Pysähtyminen, oleminen ja läsnäolo ovat uutta luksusta”, Hallikainen toteaa, ja kävipä sitten ohjatussa harjoituksessa tai pysähtyisi kotona joogamatolle, tällaista hoivaa on tavallaan helppo itselleen suoda. Kirjoitan tavallaa, koska ei se oikeasti ole helppoa, vaan tietysti keskittyminen vaatii harjoittelua ja tuntuu toisinaan epämukavalta. Olo harjoituksen jälkeen on kuitenkin tuon hetkellisen epämukavuuden arvoinen.

Harjoitusten esittelyn lisäksi tässä joogakirjassa kerrotaan yin-joogan historiasta ja tosiaan nostetaan esille joogamuodon hyötyjä. Niin kuin yin-joogakin edustaa joogamaailmassa rauhoittumista ja seesteisyyttä, on kirja ulkonäöltään samantyylinen. Kuvat ovat rauhallisia, joogit niissä tavallisen ihmisen näköisiä, lähes joka aukeamalla on jokin mietelause, joka liittyy olemisen taitoon, ja tehostevärinä on lempeä mintunvihreä. Mielenkiintoinen – ja olennainen – luku kertoo hengittämisestä. Vaikka yin-joogassa ei huomio suoraan liitykään varsinaisesti hengitysharjoituksiin, on hengitys tärkeä ankkuri mielen rauhoittumiselle ja keskittymiselle. Hengityksen avulla voisi myös opetella laskemaan asanoiden kestoa, ja rauhallinen hengitys liittyy yin-joogan venyttävissä  asanoissa myös siihen, miten hengityksen avulla kohdistetaan huomio kehon kiristäviin kohtiin. Kirjassa esitellään myös kolme helppoa hengitysharjoitusta, joiden avulla voi vaikkapa pysähtyä joogaharjoituksen äärelle. Miksipä ei myös vaikkapa kirjoitus- tai työtehtävän äärelle tai pysäyttämään stressiajatukset.

IMG_20200131_075147

Oh  My Goodness -salilla minua ilahduttavat kaunis, pieni joogatila, upeat opettajat, herkullinen kahvila seinän takana ja se, että puhelimet pysyvät piilossa joogasalissa. Tämän kuvan otin ennen tunnin alkua, kun paikalla ei ollut vielä muita.

Teoksen laajassa teoriaosuudessa paneudutaan muun muassa anatomiaan ja kehon vaivoihin, joita voi hoivata yin-joogan avulla. Yin-joogan taustalla on kiinalaisen lääketieteen ajatus kehon meridiaaneista, ja niistäkin kerrotaan jonkin verran. Tietopaketti on niin laaja, että kirja kutsuu palaamaan pariinsa myös teoriaosuuden vuoksi. Asanaosuuttahan voi käyttää, kun rakentaa omaa harjoitusta tai haluaa pohtia, millaisia vaikutuksia tunnilla tehdyillä asanoilla mahdollisesti on. Yksi osio on omistettu mindfulnessin käsittelyyn, ja mielen äärelle pysähtyminen onkin oennainen osa yiniä. Kirjassa on myös muutama mindfulness-harjoitus, joista ainakin kehomeditaatio onkin varmasti monelle tuttu. Tässä kirjassa on siis todella laajasti asiaa: teoriaa ja käytännön harjoituksia niin paljon, että tämän pariin voi palata uudestaan ja uudestaan, jos vaikkapa haluaa rakentaa kotiharjoituksen. Kirja oli minulla nyt vain lainassa, mutta aion sen hankkia itselleni, koska tietopaketti on niin laaja ja vaatii vielä enemmän aikaa syventymiseen.

Aiemmin olen sivunnut joogaa, kun kirjoitin Rachel Brathenin kirjasta Yoga girl ja pääsin tauon jälkeen takaisin joogamatolle, ja oikeastaan jooga innosti minut lukemaan myös Käsilläseisontakirjan, sillä ylösalaisin-asennot kiehtovat minua myös joogassa – yin-joogaan ne eivät niinkään kuulu. Hallikaisen Yin-joogakirjasta ja joogasta todella laajasti muutenkin voi lukea Kreetan blogista Joogamattoajatelmia. Sieltä löytyy myös lukuvinkkejä, mutta jos sinulla on mielessä hyvää joogaluettavaa (kirjoja tai blogeja), kerro ihmeessä kommentteihin ❤

Vaikka tämä onkin varsinaisesti kirja-, teatteri- ja elokuvablogi, on minulla ihana vapaus kirjoittaa ihan mistä haluan. Tavallaan toki kirjoitan tässäkin kirjasta, ja onneksi omassa blogissani saan kirjoittaa siitä, mikä kulloinkin on mielessä. Itse asiassa minua kiinnostaa tällä hetkellä myös joogan ja kirjoittamisen yhdistäminen, mutta siitä lisää ehkä myöhemmin. Joogaretkeilyäni aion jatkaa niin joogatunneilla kuin kirjojen parissa. Postauksen kuvat ovat alkuvuoden tunneilta ja workshopeista.

 

Advertisement

Kansallisteatterin Sinivalas yllättää erikoisilla ja taitavilla ratkaisuillaan

Sinivalas Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, kantaesitys 4.3.2020*
Ohjaus ja käsikirjoitus: Paavo Westerberg
Rooleissa: Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen
Dramaturgi: Eva Buchwald
Lavastus: Kati Lukka
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
49595298317_c03df8e3f5_c

Sisarukset ovat kokoontuneet saarimökille, mutta lapsuuden kesätunnelmaa ei ole enää. Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri

 

Paavo Westerbergin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle kirjoittama ja ohjaama Sinivalas ei meinaa jättää rauhaan useammankaan päivän jälkeen. Nyt kun ensi illasta on kulunut jo viikko, mieleen putkahtelee edelleen kuvia jättimäisiltä screeneiltä, joilla Emmi Parviaisen esittämä kirjailijahahmo rakentaa voileipää ja luo tarinaa, jännitteisiä tilanteita sisarusparven mökkipalaverista, hämmennystä siitä, mitä tapahtuu suljettujen ovien takana, mitä kätkeytyy sanotun alle tai puhumattomuuden taakse. Sinivalas täyttää tehokkaasti suuren näyttämön, ulottuu toiselle parvelle täydellisesti ja jatkaa elämäänsä mielessä näin jälkikäteenkin. Tämä näytelmä jättääkin monella tapaa jäljen, ei vähiten upeiden roolisuoritusten tai tehokkaan live-elokuvatekniikan vuoksi.

Westerbergin näytelmä sijoittuu perheeseen, mutta laajenee maailmaan niin kuin perhe on hajaantunut etäälle toisistaan. Henkilöitä yhdistää tietysti perhesuhteet, välillä liiankin tiukasti. Liikutaan läheisyyden ja etäisyyden välillä, mutta yhteisymmärrykseen ei päästä. Perhetarinan taustalla on puhumattomuuksia ja perheen kriisejä, mutta samalla pyristellään suurten kysymysten riepoteltavana. Mitä tehdä, kun maailma muuttuu? Samalla kun käsitellään suuria teemoja ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä tapahtuu, kun perheessä on (tai on ollut) kriisi, näytelmä saa perheteemansa kautta miettimään ihmisen tarvetta tulla nähdyksi ja kuulluksi – tässä tapauksessa siis perheessä. Sinivalas alkaa Raamatun tarinalla Joonasta ja valaasta, ja valas ui eri tavoin myös perheenjäsenten puheisiin. Keskityin itse ennemminkin perheeseen ja toisaalta tarinankerrontaan ja kikkailuihin, ja minulle näytelmässä erityistä oli päähenkilöhahmot Anna ja Laura ja se, miten nämä henkilöhahmot lopulta kietoutuivat yhteen.

49594555258_85134122f1_c

Sinivalaan keskiössä olivat Laura ja Anna, jotka ikään kuin limittyvät ja lähestyvät toisiaan näytelmän edetessä. Kuvassa upeat Elena Leeve ja Emmi Parviainen. Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri

Jännite perheenjäsenten ja myös parisuhteen osapuolten välillä on havaittavissa jo alkuhetkistä. Jotain pahaa on tapahtunut – jo ensimmäisen osan nimi, masennus, sen paljastaa. Tiettyä jännitteisyyttä luo myös lavastus, ja suuren näyttämön lavastus näyttää riisutulta ja hieman synkältä – on mustia tasoja keskellä, isoja screenejä laidoilla, saaristomaisemaa taustalla ja reunoilla ovia, joista kuljetaan lavantakaiseen – mökkiin, venevajaan, saunaan. Aikuisiksi kasvaneet  sisarukset putkahtelevat ripotellen saaristomökille, ja alussa kohtaamiset ovat lämpimiä. Kullakin henkilöllä tuntuu olevan kuitenkin jokin hiertymä, jotka nousevat esille eri tavoin joko kahden kesken tai perheen yhteisessä palaverissa räsikyen. Oman rytminsä tuovat pysäytyskuvat, joiden aikana kuuluu päähenkilö Annan (upea, ilmeikäs ja läsnä oleva Elena Leeve) ajatusääni tai selostus. Tämä improvisaatioteatterista tuttu tekniikka on taiten toteutettu, ja näyttämöllä siitä tulee tehokas myös valaistuksen avulla. Tekniikka myös rikkoo teatterin illuusiota, niin kuin myöhemmin pari muutakin ratkaisua.

Teknisiä kommervenkkejä ei ole säästelty: ajallisesti suuri osa tapahtumista näytetään screeneillä, kun tapahtumat tapahtuvat ikään kuin muilta näytelmän henkilöiltä näkymättömissä eli vaikkapa venevajassa tai saunassa. Valillä videokuva tarkentaa dramaattisesti henkilöiden kasvoihin, ja kun paikkani oli korkealla ja melko kaukana lavasta, toisella parvella, screenit näkyivät hyvin. Oletan, että myös permannolla istujia on ajateltu, mutta kokemus saattaa olla hieman erilainen eri puolilla teatteria. Live-elokuvan ja pysäytyskuvien lisäksi toisella puoliajalla seuraa yllätys koko näytelmän rakenteessa, ja silloin pääosaan päätyykin näytelmän alussa juhliin tullut kirjailija Laura (Emmi Parviainen), joka saa ikään kuin kertojan tai selostajan roolin. Aluksi ajattelin, että kyse on siitä, miten tiiviin (perhe)yksikön ulkopuolinen ihminen havainnoi yhteen kasvaneen joukon kummallisuuksia, mutta kyse onkin jostain muusta: kirjailija LAura kertoo tarinaa, ja näytelmä saakin jopa kirjallisuuden piirteitä. Toki aiemminkin esimerkiksi se, miten pysäytyskuvissa kuullaan henkilöiden ajatuksia ja otetaan selkeästi näkökulmaa, irtaannuttaa perinteisestä näytelmästä. Myös screenejä käytetään monipuolisesti suuntaamaan katsetta tai ajatusta: niillä näkyy oisoiden nimiä, välillä tekstikatkelmia ja kirjoittuvaa tarinaa, mutta suurimmaksi osaksi siis sitä, mitä näyttämöllä tai sivussa tapahtuu.

49595288512_5d3327ea50_c (1)

Heijastusten rinnalla näyttelijät lavalla näyttävät miniatyyreiltä, ohjailtavilta hahmoilta, mitä he loppujen lopuksi ovatkin. Tunne välittyy äänen ja kuvan kautta, kun kamera liikkuu. Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri

Toinen puoliaika on hieno ja hämmentävä. Erityisen vaikuttunut olen Emmi Parviaisen hienovireisestä ja tarkasta näyttelijäntyöstä – hänen kasvonsa kun ovat moninkertaisena lavan yllä roolihahmo selostaessa. Toiselle puoliajalle mahtuu myös humoristisuutta ja dramatiikkaa, joka syntyy perheen välien selvittelystä. Kokonaisuutena Sinivalas on vangitseva ja monikerroksinen, joka sekä kertoo nykyihmisen pienistä ja suurista ongelmista että laajemmin esimerkiksi siitä, millaisessa epävarmuuden maailmassa me elämme.

 

 

* Kiitos bloggariklubille lipuista!