Varjoja kesäidyllissä – dekkariviikon lukuvinkki

Elina Backman: Kun kuningas kuolee. Otava 2020.

Hartola lienee monelle tuttu kesämökkiseutuna, tai ehkä sen ohi on tullut ajettua nelostietä pitkin. Onnibussista Hartolan pysäkillä jää pois myös  Saana, Elina Backmanin Kun kuningas kuolee -dekkarin päähenkilö, kun hän jättää Helsingin taakseen ja päätyy tädin luo maaseudun rauhaan. Samoin Hartolaan päätyy rikostutkijakaksikko Jan ja Heidi, sillä heillä on selvitettävänään sarjamurha. Toinen uhri löytyy siis juuri Hartolasta, ja ensimmäisten uhrien välillä havaitaan yhteys lähiseutuihin.

Oli Hartola tuttu tai ei, samankaltaisia pikku paikkakuntia löytyy Suomesta useita – mutta ei aivan. Hartola on julistautunut nimittäin kuningaskunnaksi, ja onhan paikkakunnalla muitakin persoonallisia piirteitä. Yksi tapahtumapaikoista, Koskipään kartano, alkoi ainakin houkuttaa, vaikka romaanissa kartano ympäristöineen saa synkkiä varjoja. Kuitenkin on helppo kuvitella pikkupaikkakunta, jossa kohtauspaikkoja ovat kauppa, baari, huoltoasema ja kirkko.  Dekkarissa kuvataan myös paikkakunnan menneisyyttä, ja Hartola nouseekin tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Välillä kerronta palaa vuoden 1989 tapahtumiin, ja nykyhetkessä Saana selvittää paikkakunnan tragediaa, kun nuori tyttö oli löydetty kuolleena Tainionvirrasta, mutta tapahtumat hukkumisen taustalla on jätetty jostain syystä tutkimatta.  80-luvun tapahtumista kerrotaankin   myös  tämän kuolleen tytön näkökulmasta ja osin Saanan haastattelemien paikallisten sanoin,  ja lopulta Saanan harrastelijasalapoliisin tutkimukset yhdistyvät sarjamurhatutkintaan.

Kuva e-kirjan kansilehdestä. Aloitin dekkarin äänikirjana, mutta en malttanut edetä äänikirjan hitaudella vaan luin teoksen lopulta lähes kokonaan e-kirjana.

Kepeä kesädekkari Kun kuningas kuolee ei siis kuitenkaan ole, vaikka tapahtumat sijoittuvat heinäkuiseen lomakauteen ja luonto on vehreimmillään, illat vielä pitkiä. Ei siltikään, että laajaan tarinaan sisältyy romanssi ja ihastumisia. Vaikka murhat ovat raakoja, niitä ja uhreja ei onneksi kuvailla mässäillen, mutta menneisyydestä paljastuu kauheuksia. Mikä onkaan saanut monen hartolalaisen katoamaan tai katkomaan siteensä viehättävään paikkakuntaan? Lopulta vanha, synkkä salaisuus paljastuu, mutta ennen sitä sekä tutkijat että lukija ehtivät epäillä yhtä jos toistakin murhaajaksi.

Kun kuningas kuolee on laaja kudelma, joka koostuu murhista, menneisyyden haamuista, pikkupaikkakunnan ihmissuhteista, päähenkilöiden henkilökohtaisen elämän kiemuroista ja jopa viittauksista johonkin yliluonnolliseen. Kokonaisuudessa pilkahtelee iloisesti rikosgenren kliseitä, kuten toisiinsa yhdistyvät henkilöt, pikkupaikkakunnan synkkä menneisyys, muka yllättäen esiin putkahtavat johtolangat ja se, miten lukijaa johdatellaan epäilemään yhtä jos toistakin tekijää. Myös toinen päähenkilöistä, rikostutkija Jan, on tutun oloinen hahmo poliisiromaaneista, kun hän omistautuu  työlle lähes täydellisesti niin, että oma elämä on jäädä elämättä. Tavallaan kunnianosoituksena dekkareille toinen päähenkilöistä, Saana, on totaalinen rikosviihdefani, mikä  myös tekee hänestä mielenkiintoisen henkilön: hän paneutuu antaumuksella tutkimuksiinsa, ja  hänen  innostuksensa ja peräänantamattomuutensa  ovatkin omaa luokkaansa.

Kesä(loma) ja dekkarit kuuluvat jollain oudolla tavalla yhteen, kun yön valoisina tunteina voi ahmia kauheita tarinoita eikä tarvitse jättää jännässä kohdassa kirjaa kesken. Kun kuningas kuolee imaisee mukaansa vaihtuvien näkökulmien ja tapahtumapaikkojen rytmittämänä, ja oman lisänsä tuovat menneisyyden mystissävytteiset tapahtumat.

Tällä viikolla kirjablogeissa  vietetään Dekkariviikkoa, ja Kun kuningas kuolee on lukuvinkkini kesän dekkarihetkiin. Lisää lukuvinkkejä löytyy kootusti Luetut.net-blogista koontipostauksen linkeistä.

Kuva  Luetut.net-blogista. 

 

Advertisement

Epäonnen veljiä

Sarah Crossan: Kuunnousu. Alkuperäisteos Moonrise (2017), suom. Kaisa Kattelus. S & S, 2020.

Jason Reynolds: Long Way Down. Kuvittanut Chris Priestley. Faber & Faber, 2018.

 

 

Sarah Crossanin Kuunnousu ja Jason Reynoldsin Long Way Down kertovat  tarinaa  aikuisuuden kynnyksellä keikkuvista nuorista, pikkuveljistä,  jotka yrittävät selvitä hirveässä elämäntilanteessa,  yksin. Pikkuveljen asema on molemmissa rankka ja surullinen: Kuunnousussa Joe matkustaa toiseen osavaltioon viettämään veljensä viimeiset hetket ennen kuolemantuomiota, Long Way Down puolestaan alkaa, kun Willin isoveli kuolee katuväkivallan uhrina. Päähenkilöt molemmissa kirjoissa joutuvat pärjäämään hirveiden asioiden kanssa, eikä elämäntilanne ennen näitä kuvattuja vaikeuksiakaan ole ollut helppo.

Molemmat tarinat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, ja Kuunnousu ja Long Way Down käsittelevät epätasa-arvoisia lähtökohtia ja elämäntilanteita  eri näkökulmasta, kumpikin tavallaan. Niiden miljöö on uutisista, tv-sarjoista ja rap-musiikista tuttu, mutta monella tavalla etäällä täältä. Tällaiset tapahtumat ovat kaukana naapurustoni tai työmaani teinien arjesta, mutta kuitenkin tuttuja ja toisaalta hätkähdyttävyydessään sellaisia, että ne ehkä houkuttelevat lukemaan myös sen  nuoren, joka on jäänyt Kapteeni Kalsareiden, Harry Pottereiden ja Neropatin päiväkirjojen jälkeen vaille kirjan tarinan imua ja valitsisi mieluummin nopeatempoisen videon.  Nämä  kaksi nuortenromaania varmasti herättelevät ajatuksia vaikkapa kahdeksasluokkalaisessa, joka miettii elämää ja vaikkapa oikeaa ja väärää tai sitä, miten erilaisista lähtökohdista toinen saattaa ponnistaa. Teokset toimivat  varmaankin monelle myös ensikosketuksina ya-kirjallisuuteen. 

Long Way Down kuvaa maailmaa, jossa aseet ja laukaukset ovat liian tuttuja päähenkilön  kulmilla.  Moni on kuollut Willin ympäriltä. Koko tarina tiivistyy hissimatkaan,  alas kohti valintaa. Williä ohjaavat vanhat  säännöt: ”If someone you love gets killed, find the person who killed them and kill them. No crying. No snitching. Get revenge.” Näistä ei ole kuitenkaan seurannut mitään hyvää. Tässä teoksessa  on kuvitus, mutta se on viitteellinen, tavallaan osa kerronnan rytmiä, ei lastenkirjamainen – niin kuin ei kerrottu tarinakaan ole.

Kuunnousussa perheen ongelmat ovat alkaneet samoin jo vuosia sitten, eikä sisarusten ainoa ongelma ole ollut se, että vanhin veli odottaa kuolemansellissä määrättyä päivää. Epäonni on tuttua seuraa, ja tukiverkkoja ei ole. Eikä rahaa, ei juuri apua. Joe tapaa kyllä vankilapastorin, ja perhe saa varattomien lakiapua, mutta näistä ei  sisarusten elämässä ole enää pelastajaksi, aika on vähissä. Pikkuveli Joen elämä texasilaisessa pikkukaupungissa on alleviivatun kamalaa, kun aurinko polttaa ja asunnossa ryömivät ötökät, mutta välillä pääsee uuden ystävän uima-altaaseen. Joe käy lähes päivittäin tapaamassa veljeään, joka odottaa teloituspäiväänsä vankilassa. Toivottomuus on kuristavaa.

 

Säeromaanimuoto toimii molemmissa. Runomuoto antaa aikaa välillä hengähtää ja välillä toisaalta kiirehtiä kohti loppuratkaisua. Long Way Downissa  pysähdyin ehkä hivenen useammin tutkimaan kieltä ja runon tehokeinoja, mutta kyse voi olla siitä, että englanninkielisyys pakotti minut olemaan tarkempi, tarkistamaan merkityksiä ja samalla kerronnan puheenomaista ja runollista, ei kuitenkaan liian kimuranttia,   rytmiä. Säeromaanin lyhyet rivit ja se, että tarina etenee, on hyvä houkutin tai avain lukemisen lukkoon, toki näiden teosten kohdalla myös aihe ja henkilöt toimivat tässä tehtävässä. Englanninkielisyys ei liene suomalaiselle nuorelle este, päinvastoin. Lukija nauttinee  siitä, että kieli vie lähemmäs oikeaa ympäristöä, mutta myös siitä ilosta, että englanninkielisen romaanin lukeminen onnistuu.

Kirjailija Jason Reynolds kirjoittaa: ”Here’s what I know: I know there are a lot – A LOT – of young people who hate reading. I know that these many of these book haters are boys. I know that many of these book-hating boys, don’t actually hate books, they hate boredom. So Here’s what I plan to do: NOT WRITE BORING BOOKS.” Sukupuolista viis, nämä kirjat eivät voi lukea kuka tahansa, ja ne eivär todellakaan ole tylsiä tai mitäänsanomattomia. Nuori (tai vanha) lukija saa tuntea, ihmetellä, kauhistua, kuulostella kieltä, uppoutua tarinaan, toivoa ja edetä. On palkitsevaa, kun vähän lukeva huomaa selvinneensä yli 300-sivuisesta kirjasta, ja näiden kohdalla se ei ole aivan hirveän vaikeaa, jos lukija on valmis luopumaan mahdollisista ennakkoluuloistaan ja antamaan muutaman minuutin aikaa aloittaa. Näiden kirjojen äärellä voi myös miettiä omaa hyväosaisuuttaan, jos sellaisessa asemassa sattuu olemaan.  

”Pretended like yellow tape
was some kind of 
neighbourhood flag
that don’t nobody wave
but always be flapping
in the wind.” (Long Way Down, s. 197)