Ilmeikäs, irvistelevä, tihkuva ja ähkyvä Synty

Johanna Laitila: Synty. Otava 2020.

Ihastuin Johanna Laitilan persoonalliseen, ilmaisuvoimaiseen kieleen jo esikoisteosta Lilium regale (2019) lukiessani. Kieli ja aistit ovat Laitilan Synty-romaanissakin korostuneita, mutta vielä vahvasti enemmän kuin esikoisessa: Synty on tiivis kooltaan ja tiheä ilmaisultaan, välillä hengästyttävä vertauksissaan ja eritteiden ja hönkäyksien vyöryssä. Tunnelma on kuitenkin aivan eri näissä kahdessa, ja vielä sulattelen lukuhämmennystäni. Synty ei nimittäin päästä helpolla; se melkein karkottaa luotansa ja silti pitelee tiukasti kiinni tahmaisessa, kiehnäävässä, kahisevassa, väliin kauniistikin soivassa aistimaailmassaan.

”Hän nytkähti nauruun, samanlaiseen kuin syötettyään minulle muurahaisia, holtittomaan ja vatsasta pursuavaan. Ääni vilisi selkärangassani, kutitti nikamien välejä.” (Synty, s. 107)

Päähenkilö Aleksanteri elää vuoden 2017 Helsingissä, Sörnäisten rantatie 1:ssä, josta hän harvoin poistuu ulos ja jossa seinänaapurina on mystinen ja Aleksanteria häiritsevästi kiehtova Ulja. Olin kuullut ennen Synnyn lukemista, että tämä Ulja on Vladimir Lenin, joka asui Helsingissä tuolloin. Asia selviää myös romaanin viime sivuilta, joten tämä etukäteistieto ei pilaa tarinasta mitään, ennemminkin herättää kiinnostuksen – ainakin minä halusin tietää, miten tämä historiallinen henkilö ujuttautuu mukaan fiktioon. Kuitenkin kiinnostavammaksi osoittautuu päähenkilö ja hänen suljettu tai sulkeutunut elämänsä, joka tuntuu kiristävän ahtaalta. Aleksanteri on oikeastaan tekemisissä vain erään Elnan ja kodinhoitajansa kanssa ja sitten tietysti Uljan, johon hän tutustuu naapurinsa Rovion kautta. Välillä Aleksanterin oven takaa löytyy rasiallinen tahmeita, sokerisia marmeladeja – taas muutama aistimus lisää.

Marmeladit ja makeus ovat mukana myös silloin, kun tarina siirtyy kuvaamaan aikaa vuonna 1912. Nuori nainen on raskaana, osaansa puristuneena, katseiden alle ahdistettuna. ”Vatsa paisutteli kaikkien katseissa, eikä hänellä ollut paikkaa minne piiloutua.” Ajat ja henkilöt yhdistyvät yllättävällä tavalla romaanin loppupuolella, ja samaa niissä on marmeladien lisäksi myös pianon sointi, vaikkakin myös tiheää nahkeutta ja loiskuvia eritteitä, rottia ja kärpäsiä.

”Todellisuudesta tuli aukko, joka kutistui hänen ympärilleen, jäljelle jäi vain kiikareiden nurja puoli, kutistunut lasiympyrä, sormenmentävä rotanuni. Sen väärällä puolella hän oli vankina, keskellä kapeaa sakaratonta täheä, muodotonta terhentä, jossa hänellä ei ollut raajoja, ei tuota julmaa vatsaa eikä hyödytöntä suuta, ei hengityksen painoa, ei nimeä eikä peilikuvaa.” (s. 120)

Katkelmassa vuoden 1912 kuvauksen päähenkilö vaipuu synnytyksen ja eetterin voimasta pakoon omaa olemustaan, ja ruumiista ja vallasta (tai vallan puutteesta) omaan kehoon Synty kertoo myös, molemmilla aikatasoilla. Tuntemukset ja kokemukset ovat vahvoja, ja välillä kuvaus liikkuu jopa unenomaiseen, jopa tunkkaiseen painajaisen tuntuun. Ahdistava hiki, väreily, kiristys ja nihkeys ovat henkilöiden epämukavuuden olossa tuttuja.

Niin kuin Synnyssä jokin ääni nirhaisee Aleksanterin herkkää kuuloa, kieli ja ylitarkka kuvaus riipivät ja puistattavat lukijaansa. Groteskiksikin takakannessa teosta kuvaillaan, ja toden totta välillä melkein tekisi mieli sulkea silmät valokuvantarkaksi äityvältä kuvaukselta, lopettaa mukana kuvittelu – mukana ovat näön lisäksi siis kaikki muutkin aistit – suoristaa vertaukset laimeiksi toteamuksiksi, jotta pääsisi helpommalla. Helppous ja kauneus eivät ole tämän romaanin ydintä, ja siksi se onkin niin kiehtova. Teos on lyhyt, miljöö ja ihmisen osa ahtaita, mutta tarina tursuaa laajemmalle, jää väreilemään ja häiritsemään.

Advertisement

Tervetuloa, uusi vuosi!

Ja heippa vain, kummallinen, varsinkin viime metreillä synkkyyteen vaivuttava vuosi 2020!

Vaikka ihmeitä ei ehkä heti tässä vuodenvaihteessa olekaan tapahtumassa, pidän näistä hetkistä, kun saa pysähtyä vilkuttamaan menneen vuoden hienoille asioille ja kehittelemään tai vahvistamaan uusia unelmia. Joulukuu katosi sairastumisen sumuun – mitäpä olisikaan ollut koronavuosi ilman omaa koronatartuntaa – ja alkuvuoden tunnelmat tuntuvat kaukaisilta, tammi-helmikuussa tapahtuneet asiat tavallista etäisemmiltä. Blogi on uinahtanut, Instaankin kirjakuvia on päätynyt harvakseltaan, mutta lukenut olen, ja mikäpä estäisi minua herättelemästä blogia koronakoomastaan. Tuntuu vain oudolta, kun ei ole yhden yhtä teatterilippua varattuna, ja viime vuoden teatterisaldo jäi todella vähäiseksi. Koska kirjoitin niin vähän lukemistani kirjosta, en myöskään muista kaikkia kohokohtia. Siksi uudenvuodentoiveisiini liittyvätkin sekä se, että pääsisi taas teatteriin että malttaisin keskittyä ajatusteni äärelle kirjoittamaan.

Viime vuoden teatterionni oli ehdottomasti se, kun pääsin pitkän tauon jälkeen syyskuussa teatteriin, vieläpä lempiteatteriini Q:hun. Pääomani oli vaikuttava, vaikka vaikuttavaa olikin pelkästään jo se, kun sai istua katsomossa ennen esityksen alkua. Milja Sarkolan Pääomani luin myös romaanina syksyllä, ja se oli yksi esikoissuosikkini. Toivon uudelta vuodelta siis sitä, että teatterit saisivat käyttää koko katsomoitaan ja toki haluaisin itse istua mahdollisimman monessa esityksessä. Syksyllä piipahdin muuten myös Lahden kaupunginteatterissa, ja oli virkistävää päästä edes pienelle kulttuurimatkalle, vaikka tuolla kertaa kaupunki innostikin enemmän kuin esitys.

Lokakuisen Vesijärven rannalla ennen kiipeämistä Lanu-puistoon. Lahti yllätti ja viehätti lähimatkailukohteena, ja Lahden kaupunginteatterissa piti käydä jo senkin vuoksi, että ensimmäinen (tai yksi ensimmäisistä) teatterielämyksistäni on sieltä 1980-luvun alkupuolelta.

Luin viime vuonna paljon, jopa 133 teosta. Eniten kului taas romaaneja suomeksi, ja tosi vähän uskaltauduin lukemaan englanniksi, vaikka haaveenani on vahvistaa lukusujuvuutta myös englanniksi, koska voisin laajentaa lukemisiani. Onneksi niin paljon suomennetaan ja suomennokset myös ovat hyviä, joten esimerkiksi englanniksi kesken jääneen Colson Whiteheadin Underground Railroadin saan lukea melko piankin. Whiteheadin Nickelin pojat oli nimittäin yksi viime vuoden lukuelämyksiä, joka ei unohdu. Romaanien lisäksi tartuin tavallista enemmän sarjakuviin, ja suosikiksi osoittautui Raid Sattoufin Tulevaisuuden arabi. Siihen on tulossa vielä jatkoakin, ihanaa! Tämän vuoden lukemistossa on joululahjasarjis Cyril Pedrosan Portugali, jossa kuulemma on myös portugalia. Tietokirjoista mieleen ovat jääneet Emilia Kujalan Tunteella-kirjat, jotka houkuttavat opiskelemaan lisää (vielä kun osaisi päättää, mitä), samoin Frank Martelan Elämän tarkoitus. Tänä vuonna haluan kuitenkin lukea ennemmin elämäkertoja kuin self helpiä – olen lukenut aika paljon sitä, kertokoon sekin jotain tästä vuodesta – ja ainakin Barack Obamasta kertova kirja on listalla. Elämäkertavinkkejä otan mielelläni vastaan!

Vaikka Instan (ja blogin) kirjakuvat jäivät muutamiin viime vuonna, on niitä aina hauska sommitella ja katsella. Nämä kaksi joulukuun lukuelämystä sattuivat olemaan saman kansitaiteilijan käsialaa. Ahavan ja Kytömäen upeiden kansien takana on Jenni Noponen.

Elokuvavuodessani suurin menetys oli tietysti Sodankylän elokuvajuhlien peruuntuminen. Tai eiväthän ne peruuntuneet vaan muuttivat muotoaan, ja elokuvaelämyksiä koimme yhdessä kaukana kaukana Sodankylästä. Viime vuoden huippuhetki oli kuitenkin se, kun pääsin pohjoiseen, ja elokuvajuhlienkin vetovoima on toki siinä Lapin kesän ihmeellisyydessä elokuvafiilistelyn ohessa. Mitenköhän käy tänä vuonna? Lappiin aion ainakin itseni viedä, sitä ennen toki myös elokuviin täällä pääkaupunkiseudulla, ja se hyvä puoli viime vuoden outoudessa on, että olen päässyt viimein toteuttamaan retkihaaveitani, kun moni muu asia peruuntui. En päässyt Atlantin rannalle, mutta näinkin Jäämeren, mikä onni!

Tämän jutun kuvissa on haikeaa harmautta, mutta vuoden 2021 kuvien niin kuin koko vuodenkin toivon täyttyvän väreillä. Hetki vielä tässä hitaassa, yksinäisessä pimeydessä, ennen kuin maailma aukeaa. Onneksi on kirjat ja elokuvat, jotka vievät muihin maisemiin ja tunnelmiin, niihin kamalampiinkin kuin tämä maskiarki, ja oma elämä saa taas oikeita mittasuhteita.

Uusi vuosi, toivon sinulta happea, kauneutta, värejä ja hillittömiä ihmisjoukkoja.