12 tarinaa kirjoittamisesta – ja eräs onnellinen lukija

Ronja Salmi ja Mikko Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta. WSOY 2017.

En miellä itseäni kirjoittajaksi, vaikka aika paljon tuotankin vuosittain lyhyitä tekstejä: palautteita, kehuja, ohjeita, päiväkirja- ja Insta-päivityksiä, tiedotteita, tervehdyksiä – ja paljon muuta. Olen ennemminkin lukija, ja lukijana onnellinen, kun saan tarttua muiden tarinoihin. Tätä blogia kirjoitan siksi, että muistaisin lukemani, saisin luettuni ja lukemisen herättämät ajatukset edes jonkinlaiseen järjestykseen, ja vaikka nyt olen pitänyt taukoa juuri kirjoittamisesta, lukemista en ole unohtanut.  Syksyn luetut koitan listata Goodreadsiin ja lukuhaasteeseen, mutta aika paljon olen jo unohtanut. Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen 12 tarinaa kirjoittamisesta kuitenkin kutkuttaa kirjoittamaan ja palaamaan äärelleen, joten kaivelen lukumuistoja tästä jo yli kuukausi sitten lukemastani opuksesta.

Kun luin  Salmen ja  Toiviaisen kokoamia tarinoita kirjoittamisesta, alkoi mielessä soida Jarkko Martikaisen biisi Ei toivotut laulut. Sanoitus kertoo sanomisen pakosta, kirjoittamisen ja laulamisen – äänen antamisen – tarpeesta, siitä, miten kirjoittajalla ei voi olla kiellettyjä aiheita. Laulu ei putkahtanut mieleeni siksi, että kirjassa kuvatut kirjoittajat välttämättä kirjoittaisivat vain vaietuista aiheista, vaan ennemminkin siksi, että monia kirjoittajia yhdistää joko halu sanoa ja kirjoittaa tai ottaa selvää tuntemattomammasta, käsitellä sitä kirjoittamalla, tai kertoa tarinoita.

Niistä, jotka yli jäi tai kiiltävistä kuvista pois kannettiin
teen ne ei-toivotut laulut
Niille, joille ennen mua samat rikkinäiset aiheet annettiin:
ei-toivotut laulut.
Siksi, etten tänäänkään tikahtuisi arkipäiväin tylsyyteen:
ei-toivotut laulut.
Sillä jollen niitä tee, niin enpä tiedä mitä enää täällä teen.
Teen ei-toivotut laulut!  (Jarkko Martikainen: Ei-toivotut laulut)

Jarkko Martikaisen tarinan kirjoittamisesta voi muuten lukea teoksesta Miten lauluni syntyvät (Eetu Kauppinen), ja kyllä Toiviaisen ja Salmenkin kirjassa lyriikoista kiinnostuneet lukijat on huomioitu. Kahdestatoista tarinasta kaksi on  muusikon, tosin Paperi T kertoo kirjoittamisestaan luonnollisesti  myös runoilijan näkökulmasta. Vaikka tarinoitsijoissa onkin näin samojen alojen tekijöitä, ovat kaikki tarinat totta kai omanlaisiaan. Esimerkiksi elokuva-alasta kertovien käsikirjoittaja-ohjaaja Antti Heikki Pesosen ja työpari Teemu Nikin ja Jani Pösön työskentelytavat ovat erilaisia, ja toki on mielenkiintoista lukea ihmisten taustoista – siitä, mikä kirjoittajan kipinän sytytti. Nämä tarinat ovat muuten kerrottukin eri tavoin: Toiviasen Pesosesta kirjoittama tarina on kuvailevaa, elokuvan tekemistä avavaa ja siis yleisemmälläkin tasolla informatiivista. Salmen Nikki-Pösö-tarina kirjoittajien vuoropuhelua, jossa päähenkilöt höpöttelevät, heittelevät puheenvuoroa, jatkavat toisen sanomisista. Tällainen kerrontatyylien vaihtelu tuo elävyyttä kokonaisuuteen, vaikka tietysti lukuintoa pitää yllä se, että tarinat ovat niin erilaisia ja kirjoittajapersoonat niin mielenkiintoisia.

Musiikki- ja elokuva-alan ihmisten lisäksi kirjassa kerrotaan myös poliitikon, bloggarin, luovan johtajan, tubettajaryhmän, koomikon, romaanikirjailijan ja journalistin kirjoittajatarinat.  Reetta Rädyn työstä kertova luku on yksi mielenkiintoisimmista, sillä siinä sekä kerrotaan kirjoittamisen prosesseista että kirjoittajan pohdinnoista esimerkiksi siitä, millaista tekstityöläisen arki voi olla. Jukka Lindströmin kirjoittajatarinassa kerrotaan myös tarkasti kirjoittamisen etenemisestä ja kirjoittajien yhteistyöstä. Lindström kertoo myös siitä, mikä merkitys yleisöllä eli lukijoilla ja/tai kuulijoilla on – vasta yleisön edessä teksti on valmis ja olemassa. Kirjailijoita edustaa Emmi Itäranta, ja hän kertoo tarkasti kirjailijantyöstään – ja kirjailijantyönsä tarkkuudesta.

Kaikki kirjassa ääneen pääsevät kirjoittajat ovat niin kiinnostavia, että heistä lukisi enemmänkin. Toisaalta kokoelman juju on siinä, että luvut jäävät tiiviiksi ja jämäköiksi, kutkuttavat mielenkiintoa eivätkä kerro aivan kaikkea. Kirjoittajat kuitenkin pääsevät ääneen eri tavoin, joko Salmen tai Toiviaisen kuvaamina tai itse kertoen ja kirjoittaen. Justimusfilmsistä kertovassa luvussa nuoret tubettajat kertovat, miten kirjoittaminen vei ja vie mennessään.

”Kiehtovinta käsikirjoittamisessa on luoda tarina, joka näyteltynä ja videon kautta tulee oikeasti toteen: se prosessi, miten ihmisen pään sisällä olevasta fiktiivisestä maailmasta saadaan tuotettua jotakin konkreettiista ja viihdyttävää”, kertoo Justimusfilmsin Joose Kääriäinen (s. 136). ”Kirjoittaminen on keino kanavoida ja suodattaa maailmaa. Se auttaa tulkitsemaan ja paljastamaan sen, mitä kaikkea täällä tapahtuu. Kirjoittamisella ja lukemisella on uskomaton voima”, Kääriäinen vielä tiivistää, ja tämä lukija ei voi kuin nyökytellä – varsinkin tuolle lukemisjutulle.

IMG_20181016_192008

Kahdentoista kirjoittajatarinan lisäksi kiinnostavaa olisi kuulla joskus myös Toiviaisen ja Salmen tarinat. Näillä median moniosaajilla on pitkä ja monipuolinen tausta kirjoittajina ja puhujinakin, ja fanitan molempia niin kuin nyt tätä kirjaakin. Toivon, että 12 tarinaa kirjoittamisesta innostavat uusia kirjoittajatyyppejä tarttumaan näppikseen ja julkaisemaan tuotoksiaan, ja aionkin viedä oman kappaleeni tulevaisuuden kirjoittajille koulukirjastoon ihmeteltäväksi ja ihastuttavaksi. Tähän kirjaan tarttuminen on helppoa – kokonaisuus on kaunis, luvut sopivan pituisia hätäisellekin lukijalle (mutta silti syvällisiä, jes!), ja kirjoittajat mielenkiintoisia tuttavuuksia. Tällaista haluaisin lukea enemmänkin!

Mainokset

Tainaron – ei kaupunki, ei paikka vaan tapahtuma, ikuinen muutos

 

”Aina iltaisin, vaikka sulkisin tiiviisti ikkunani, sammuttaisin lamppuni ja sulloisin pumpulia korvakäytäviini, tämä kaupunki virtaa eteeni vielä levottomampana ja värikkäämpänä kuin täydessä päivänvalossa.” (Leena Krohn: Tainaron s. 112)

Tainaron Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, ensi-ilta 29.9.2018. 

Ensin lavalle kipittää ötököitä. Sitten Kansallisteatterin pieni näyttämö muuttuu mystiseksi hyönteisten maailmaksi Essi Rossin ohjaamassa, loistavien Kati Outisen ja Aino Vennan tähdittämässä Tainaronissa. Tainaronissa asettuvat rinnakkain ja sekoittuvat hämyisä yö ja päivä, syntymä ja kuolema, vieraus, yllättävyys ja tuttuus, uni ja tarkkanäköinen tutkimusmatkailija, joka raportoi maailmasta kirjein, jotka eivät ehkä koskaan pääse perille. Samoin sekoittuvat mielessäni nyt kirja ja näytelmä, toki näytelmä monelta osin puhuu samalla kielellä kuin pohjateos, vaikka tietysti dramatisointi luo oman, itsenäisen maailmansa. Tainaron-näytelmässä myös  näyttämön ja yleisön välinen raja hämärtyy. Näytelmän kaksi hahmoa, Outisen ihminen ja Vennan salaperäinen ötökkäilmestyshahmo, kirjassa mainittu jäärä, kulkevat läpi lyhyen ajanjakson kohti uhkaavaa talvea. Välillä Outisen ihminen tulee eturiviin, välillä se kulkee koko katsomon ympäri kietoen meidät mukaan tähän tarinan seittiin.

img_20180902_184903.jpg

Leena Krohn: Tainaron. 1985/2006 WSOY/Teos. Lukemassani vuonna 2006 ilmestyneessä  painoksessa on Inari Krohnin kuvitus ja kaksi kirjettä enemmän kuin alkuperäisessä painoksessa. Kuva kallioilta Helsingin Keskuspuistosta.

Olin lukenut Leena Krohnin Tainaronin (1985/2006) loppuun vasta pari tuntia ennen perjantai-illan näytöstä, ja asettunut siksikin paikalleni suurin odotuksin. Ainakin näkisin ihailemani Kati Outisen ja kuulisin jo aiemmin minuun äänellään vaikutuksen tehneet Aino Vennan laulua! Tiesin, että saattaisin jäädä näytelmäversion jälkeen samaan hämmennyksen tilaan, johon kirjan lukeminen minut heitti, ja katsojan ja lukijan onkin uskaltauduttava tähän kummalliseen tapahtumaan, joka teatterilavalta kietoo katsojan osaksi kerrottua, kuviteltua ja olevaa. Voi antaa itselleen luvan olla tulkitsematta, voi nauttia sadunomaisesta maailmasta, kielestä, musiikista. Jos taas  haluaa syventyä pohdiskeluun, antaa tämä tarina vertauskuvallisuudessaan siihen paljon. Essi Rossin ja Virpi Hämeen-Anttilan dramatisointi on taiten tehty, oma Tainaroninsa, eikä näytelmää seuratakseen tarvitse kirjaa lukea. Minä kuitenkin nautin siitä, miten kirjeet ja Krohnin kieli soivat ja kuljettivat minua lukutunnelman muistoon ja takaisin tähän näyttämön hämyyn.

Hyönteisten maailmassa kaikki on jatkuvaa muutosta, ja maailmaan tupsahtanut ihminen (Kati Outinen) kulkee suurennuslasinsa kanssa, tekee havaintoja, kirjoittaa niistä kirjeissään. Hyönteiset vipeltävät tai liitävät tai laahustavat läpi näyttämön, ja myös Outisen ”ihmisessä” on jotain ötökkämäistä: liikkeessä, asuissa, silmänräpäytyksessä, jossain tavoittamattomassa. Hyönteisten muodonmuutos on nopeampaa, yllättävää, ja sitä ihminen ihmettelee. Tällaisen katsomisen, uteliaisuuden tavan toivoisin meille maailmamaailman ihmisille, jotka emme muutosta aina tajuta huomioida,  ja joskus huomaamme vasta lopputuloksen, kun olomuoto tai ympäristö onkin jo toinen.

Tainaron

Ihmeteltävänä yksi Tainaronin olioista, jotka välillä liikkuivat omassa tahdissaan, välillä yhdessä henkilöiden kanssa. Omaa liikettään kokonaisuuteen toivat myös asut, kuten kuoriutuminen ulos tutkijan haalarista. Asustus oli osa kokonaisuudessa syntyvää elämää: niistä kasvoi ulos rihmaa, ne lepattivat, muuttuivat. Kuva Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko.

Jotain avaruudellista Tainaronissa on, sellaista, mikä liittää yhteen pienenpienen ja käsittämättömän suuren. Tavallaan teatterilavalla (ja kirjassa) näyttäytyy jokin toinen maailma tai taso, ajassa, paikassa tai mielikuvituksessa, ja tavallaan voi kuvitella, että kaikki kuitenkin kietoutuu yhteen. Aluksi pienen hetken ihmettelin mikitettyä ääntä, mutta juuri tuo ääni teki tilaan avaruuden tuntua, oli kokonaan osa Tainaronin maailmaa eikä pelkästään päähenkilön ääni. Se kaikui tuosta sadun, tulevaisuuden tai toisen ulottuvuuden tapahtumasta. Lisäksi mikitys teki äänimaailmasta yhtenäisen: osa toteutuksesta on videoprojisointia, osa laulua, osa esimerkiksi ikään kuin radion kohinaa. Kun Outinen-ihmisen äänen lähde tuntuu olevan tavoittamattomissa, on se samalla osa kokonaisuutta.

Äänimaailma onkin yksi näytelmän olennaisista osista, tietysti myös siksi, että kirjeet, kertomukset ja havainnot niissä, ovat monologeja. Kirjeet toimivat kerrottuna, ja ne toimivat soivina. Tähän asti olen pidätellyt kutkuttavaa kiherrystäni ylistää Aino Vennan ääntä, joka soi ja elää Tainaronin maailmaa. Vennan ja Hämeen-Anttilan sanoitukset kumpuavat kirjeistä, ja Vennan upea ääni soittaa ja elää sävellykset vaivattoman oloisesti ja läsnäolevasti, ilman tunneövereitä siihen luottaen, että ajatus ja tunne syntyvät kyllä kuulijassa, jos sellainen on tarpeellista. Tainaronin tekstit toimisivat lauluina, ja voisin ilomielin kuunnella kirjeet Vennan laulamina: hypnotisoituisin, vajoaisin Tainaronin muuttuvaisuuden ja liikkeen tilaan. Voisipa edes laulut kuulla jossain joskus! Voisin kuvitella myös nauttivani kirjeistä Outisen lukemana, niin kuin nautin nyt hänen vaikuttavasta olemuksestaan ja äänestään Kansallisteatterin lavalla.

Tainaron 2

Kuva Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko

Tainaron ei ole helppo, eikä vaikuttava näytelmä tai kirja usein olekaan. Se ei ole kuitenkaan vaikeakaan vaan omanlainen, omalakinen, eri – jotain käsittämätöntä ja hivenen tavoittamatonta, oma maailmansa. Työryhmä on sekä onnistunut herättämään Krohnin romaanin eloon mutta enemmänkin luomaan oman maiseman ja hengittävän tulkinnan. Siinä on ihmettelyn ilo, luopumisen suru ja aika paljon pelkoakin. On taito näyttää pienesti elämän rikkaus, haavoittuvuus ja suuruus. Kiitos, että onnistuitte!

“Sinä et vastaa. Se on seikka, joka pysyy mielessäni melkein herkeämättä. Syyt tähän vaikenemiseen ovat ehkä sinusta riippumattomat, tai sitten eivät. Mutta minä jatkan kirjoittamista – sen vapauden minä itselleni sallin – ja uskon, luotan – no, siitä ei enempää!” (Tainaron s. 47)

 

Tainaron, Kansallisteatteri: NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Esiintyjät: Kati Outinen ja Aino Venna
Ohjaus: Essi Rossi
Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi
Esitysdramaturgia: Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila
Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen
Videoiden suunnittelu ja toteutus: Milla Martikainen ja Aino Venna
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Musiikki: Aino Venna
Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen
Naamioinnin suunnittelu: Krista Karppinen

 

Kansallisteatterille kiitos bloggariklubista ja lipuista esitykseen!

Unen ja kauhun etäisyyksiä

Samantha Schweblin: Houreuni. Like 2018. Espanjankielinen alkuteos Distancia de rescate (2014), suomentanut Einari Aaltonen.

Pelastusetäisyys on sana, joka toistuu usein Samantha Schweblinin romaanissa Houreuni. Se on myös romaanin alkuperäinen espanjankielinen nimi. Usein Houreuni lukiessa tuntuu myös kuristava painajaisen tunnelma, hallitsemattomuuden tunne – en meinaa saada otetta, ja kun saan, en pääse irti. Pelastusetäisyys tarkoittaa romaanin päähenkilölle Amandalle sitä etäisyyttä, jolloin hän vielä ehtii pelastamaan lapsensa Ninan. Mutta mikä on se vaara, uhka,  syy pelätä pahinta? Amanda ei  kuitenkaan tunnu voivan vaikuttaa tapahtumiin, hän voi vain pelätä, selostaa ja tarkkailla mennyttä, sillä hän makaa sairaalassa, henkitoreissaan, ja kuuntelee outoa puhetta. Ja minä lukijana voin vain ahdistua, yrittää räpistellä irti piinaavasta tunteesta ja tilanteesta. Kauhun tunnelma  on yhtä aikaa vahva mutta jotenkin etäällä,  epämukavana painajaisolona.

IMG_20180819_151228__01

Kannen kuva: Patrice Ganda

Aloitin kirjan jo keväällä, mutta kun hetkeksi laskin sen käsistäni, en päässyt enää mukaan tunnelmaan, tuntui että kadotin jotain ja varsinkin, etten ymmärrä lainkaan, mistä on kyse. Tämä tunne jää toisenkin aloituksen jälkeen: ahdistava hämmennys, painajaismainen olo olla saamaisillaan kiinni jostain mutta sitten sitä menettää kuitenkin otteensa. Kun nyt sain teoksen uudestaan luettavakseni, annoin sen viedä painostavaan maailmaansa, jota melkein on mahdotonta muotoilla sanoilla. Toisaalta tilanne on pysähtynyt: Amanda, pienen Nina-tytön äiti, sairasvuoteella, ja David hänen vierellään kertoo, miten asiat menivät, tai  täsmentää, mihin kiinnittää huomiota.

Teos vaati minulta asettumista äärelleen, kerralla lukemista. Sen ahdistava mutta kiehtova tunnelma syntyy osin tapahtumista, osin kerronnassa: tapahtumia kuvaillaan preesensissä, vaikka ne ovat jo tapahtuneet. Lisäksi kaksi ääntä ikään kuin keskustelevat, mutta äänet ovat epäsuhdassa. Kursivoitu Davidin puhe on lyhyttä, käskevää, tylyäkin. Hämmennystä lisää se, että taustoja ja tapahtumia ei selitetä kovin tarkasti tai ollenkaan – miksi David on tilanteessa? Mitä on tapahtunut, ja mitä tapahtuu? On uhka nyt ja uhka menneessä, sairaus tai myrkky, joka on koitumassa Amandankin kohtaloksi. Ensin kuolevat linnut ja eläimet, sitten sairastuvat ihmiset. Painajaisen maailma tihentyy loppua kohden:

”Ovet sulkeutuvat ääneti, ikään kuin niin ei tapahtuisi oikeasti, mutta silti näen kaiken läheltä. Pohdin, seuraako Nina meitä, mutten pysty varmistamaan sitä enkä kysymään sitä ääneen. Näen jalkojeni asteleva, ja mietin, saanko minä ne liikkumaan. Kävelemme selkäni takana kulkevalla käytävällä tämän huoneen ulkopuolella.” (s. 90)

Lukukokemus tuntuu loppumattomalta, vaikka teos on lyhyt, äkkiä luettu. Häiritsevä, pimeä tunnelma jää. Yhtä aikaa tekee mieli lukea vielä kerran, toisaalta ravistella uni harteilta. Vaikka tiedän, ettei kyse ole unesta.

 

Klassikkohaaste 7: Dublinilaisia yli sadan vuoden takaa

James Joyce: Dublinilaisia. Alkuperäisteos The Dubliners (1914), Basam Booksin 2012 julkaiseman painoksen on suomentanut Heikki Salojärvi. Esipuhe Jyrki Vainonen.

 

img_20180727_1853085133838901094174718.jpg

Ahkerasti laputettu pokkariversioni Dublinilaisista, James Joyce Bridge ja harmaa iltapäivä Dublinissa heinäkuussa 2018.

 

Tämän klassikon selättämiseen tarvittiin kaksi isoa asiaa: klassikkohaaste ja matka Dubliniin – ja oikeastaan siis pitkähköt vaihtolennot, sillä suurimman osan kertomuskokoelmasta luin lentokoneessa, vaikka kaunis ajatukseni oli tutustua irlantilaiseen kirjallisuuteen jo ennen Dublinin-matkaa. Klassikkohaasteeseen minulla on jatkuvasti valinnanvaraa, ja Dublinilaisia on melko helppo klassikko Joycelta sekä pituutensa että luettavuutensa vuoksi. Ehkä jonain vuonna tartun Joycen haastavampiin teoksiin, mutta tällä kertaa riitti laajan klassikkovalikoiman ja nuoren lukijapojan ihmettely kirjakaupassa. Valokuvatessani Joyce-hyllyä poika kävi hakemassa sekä Ulysseksen että A Portrait of the Artist as a Young Man -teoksen ja ryhtyi lukemaan jälkimmäistä kirjakaupan penkillä. Olen ymmärtänyt, että englanninkielisissä maissa klassikkoja todellakin luetaan kouluissa paljon, niin kuin vaikkapa IB-lukioissa täälläkin (ja jonkin verran toki ihan normilukiossakin, hyvä niin). Siinä on puolensa – minulta olisi voinut jäädä Dublinilaisten hienoudet huomaamatta teini-ikäisenä.

 

Kirjakaupan Dubliners-valikoimaa James Joyce -hyllykössä, joka oli osa koko seinän kattavaa irlantilaisen kirjallisuuden kokoelmaa Hodges Figgis -kirjataivaassa. Hodges Figgis on Irlannin vanhin kirjakauppa, ja se on palvellut dublinilaisia jo vuodesta 1768! 

 

The Dubliners on James Joycen esikoisteos, jossa 1900-luvun alun Dublin ja dublinilaiset näyttäytyvät rosoisina, inhimillisinä tai inhimillisen kokoisena, joskus huikentelevaisina (ei kaupunki, mutta henkilöt), joskus huvittavina ja toisinaan rakastettavinakin. Novelleja on yhteensä 15, joista osa on lyhyehköjä muutaman sivun tuokioita, osa pidempiä. Sekä Dublinin kulmia että henkilöitä kuvataan välillä tarkasti, mutta niin kuin usein, tässäkin novelleille tyypillistä on, että selittelyt puuttuvat. Lukija viedään suoraan tilanteeseen, ja usein novelli alkaa joko henkilö- tai paikankuvauksella:

”Lämmin elokuinen iltahämärä oli laskeutunut kaupungin ylle ja kaduilla kierteli leutoa lämmintä ilmaa kuin muistona kesästä. Kaupat olivat laskeneet kaihtimet alas sunnuntain lepopäiväksi, ja kaduilla parveili iloista värikästä joukkoa. Kuin valaistut helmetlamput levittivät korkeiden pylväittensä huipulta valoaan allaan hyörivälle ihmiskirjolle, joka muotoaan ja väritystään alati vaihdellen lähetti illan lämpimään harmaaseen ilmaan lakkaamatonta sorinaa.” (Kaksi liehakkoa, aloituskappale)

Kuvaus vetää puoleensa kuvittelemaan yli sadan vuoden takaista Dublinia, josta nyky-Dublinin kaduilla on paljon kaiken uuden alla. Joycen kuvailut vievät kuitenkin tähän vanhaan Dubliniin, jossa ihmiset ovat ongelmineen ja iloineen samanlaisia kuin aina. Vaikka Dublinissa sataa harvoin lunta – mutta usein vettä – novellissa Kuolleet kuljetaan lumisessa kaupungissa loskaa ihmetellen juhlista kotiin. Juhlissa on puhuttu kirjallisuudesta ja musiikista, mutta pariskunnan keskustelut saavat synkempiä aiheita aamuyön tunteina. Kuolleet-novelli on kokoelman pisin, ja siinä kuva varsinkin päähenkilöstä on melko laaja, mutta kuitenkin samoin kuin muissa novelleissa, sivuhenkilöistä syntyy välähdyksenomaisia kuvia nopeiden luonnostelujen avulla:

”Browne, jonka kasvot olivat jälleen kerran vetäytyneet riemastuksen ryppyihin, kaatoi itselleen viskin samalla kun Freddy Malins räjähti jo ennen jutun huippukohtaa kimeään astmaattiseen nauruun, pani maistamatta jääneen läikkyvän lasinsa pöydälle, alkoi pyöritellä vasemman kätensä rystysiä vasemmassa silmässä ja toisteli viimeisiä sanojaan niin hyvin kuin naurunpyrskähdyksiltään pystyi.” (Kuolleet, s. 200)

Nämä välähdykset ovat kuin maalauksia, jotka vangitsevat hetkeksi ennen kuin katse siirtyy eteenpäin tai toiseen tilanteeseen, kohtaamiseen tai yhdessä kulkemiseen, joita novelleissa kuvataan. Välillä henkilöiden nimet ovat yhtä sekamelskaa, mutta sekään ei haittaa – nimet ovat dublinilaisia, ketä tahansa, mahdollisuuksia. Kuvauksen elävyyttä haluaisin lukea myös alkuperäisteoksesta, mutta luulen monen sanan olevan minulle vieras. Siksi olenkin kiitollinen tästä vetävästä, helppolukuisesta mutta taiturimaisesta suomennoksesta.

Novellien alut houkuttelevat lukemaan enemmän, astelemaan Dublinin kaduilla ja tutkimaan karttaa sekä kurkistelemaan sisäpihoille. Näin alkaa novelli Surullinen tapaus, jossa surullisia tapauksia on enemmän kuin yksi, ei vähiten päähenkilö:

”James Duffy asui Chapelizodissa, koska halusi olla mahdollisimman kaukana kotikaupunkinsa keskustasta ja koska kaikki muut Dublinin esikaupungit olivat hänen mielestään viheliäisiä, nykyaikaisia ja mahtavia.” (Surullinen tapaus, ensimmäinen virke)

Mietin, miten nyky-Dublin on tietysti novelleissa kuvattua kaupunkia laajempi, mutta joillain novelleissa mainituilla kaupunginosilla varmaankin on edelleen oma maineensa tai toisaalta omat juttunsa, joista ulkopuolinen ei tiedä mitään. Mikähän kaupunginosa nyt olisi riittävän sopiva James Duffylle?

Dublinilaisia-kokoelman novellit ovat sulavaa luettavaa: ne kutsuvat lukemaan ääneen, nappaamaan lainauksia. Kokoelman klassikkoutta ei ole kiistäminen, ja uskallan suositella sitä muillekin kuin Dubliniin matkaaville. Mutta erityisesti suosittelen sitä juuri Dublinissa luettavaksi. Lukemani painoksen esipuheessa Jyrki Vainonen kirjoittaa Joycen olevan Dublinin kuvaaja, jonka teoksia lukemalla voi suunnistaa Dublinin kaduilla kuin karttaa lukien. Oli toki kiva bongailla kartasta tai kaduilta tuttuja nimiä, asua samoilla kulmilla kuin joku novellin henkilö oli taannoin asunut ja vierailla James Joyce -museossa, joka oli rakennuksena hieno ja erikoinen ja kertoi sekä kirjailijasta että Joycen ajan Dublinista. Tässä teoksessa Dublin jää asukkaidensa varjoon, vaikka toki kaupunkilaiset kaupungin tekevät. Traagiset, joskus myös hieman koomiset, ja kovin inhimilliset dublinilaiset ovat kertomusten ydin; mielenkiintoinen kaupunki antaa heille mahdollisuuksia kohtaamisiin ja tarjoaa katunsa ja kotinsa tapahtumien taustaksi.

img_20180726_1642413529543859178841534.jpg

Pokkarini The Joyce Towerissa (The Martello Tower), jossa Joyce asui hetken ja jossa nykyään on James Joyce museo.

Klassikon asemalle on Dublinilaisilla monta perustelua: kiehtova kieli, uudelleen lukemista kuiskuttelevat kuvaukset, onnistunut ajankuvan vangitseminen ja tietysti se, että teosta voi lukea näin yli sata vuotta sen ilmestymisen jälkeen nautiskellen ja ihmetellen, varmasti ympäri maailmaa ja ilman Dublinin kulmapubeja ja mukulakivikatuja.

klassikkohaaste7.png

 

 

Tänään 31.7.2018 julkaistaan blogeissa valtavasti klassikkopostauksia, joista voi napata lukuvinkkejä tai joiden myötä voi muistella jo lukemiaan klassikkoteoksia, jos klassikot ovat jo hallussa. Haasteen on tällä kertaa järjestänyt Unelmien aika -blogin Katriina, ja blogin koosteesta pääsee helposti käsiksi tänään julkaistuihin juttuihin.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto. Gummerus 2018. Englanninkielinen alkuteos Dept. of Speculation (2014), suomentanut Marianna Kurtto.

 

Hotkaisin Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston lähes yhdellä kertaa heinäkuisena sunnuntaina. Upposin katkelmalliseen sanojen ja ajatusten virtaan, annoin virran viedä, viehätyin. Naurahdin kerran tai pari ja hymyilin useammin, hämmennyin, nyökyttelin ja ihmettelin viittausten merkityksiä. Pysähdyin jonkin kerran, kun tipuin ajatusten koloon tai kertoja romaanin puolivälissä vaihtui, peruutinkin vähän.

Romaanin maailma värisytti ja viehätti, mutta pari viikkoa kirjan lukemisen jälkeen olen ihmeissäni – muistikuvani ovat hentoja viiruja, muisto ennemminkin jostain tunteesta kuin ajatuksesta, syvästä pohdinnasta. Syvien pohdintojen jaostoon voi ja melkein pitääkin tarttua uudestaan, ja olenkin selaillut sitä nyt etu- ja takaperin miettiessäni, miten saisin muistostani otteen. Tätä kirjaa voi lukea nopeasti ajatuksesta toiseen siirtyen, sillä katkelmallisuudesta huolimatta kyllä tässä on juoni ja henkilöhahmo, jonka elämään voi uppoutua, ja paljon tiivistyy parisuhteesta, omasta tilasta yhteyksistäja  muihin. Toisaalta kirjaa voi lukea myös räpsähdyksinä: keskittyä hetkeksi pohtimaan kirjoittamista, toisena hetkenä kiinnittää huomionsa parisuhteeseen ja aviokriisiin ja siitä (tai niistä) selviämiseen.

IMG_20180724_164227__01.jpg

Offillin romaanissa kuvataan newyorkilaisen päähenkilön elämää: ensin hän rakastuu, sitten perustaa perheen ja elää kotiäitielämää. Vauva-ajan kuvaus on tarkkaa, vaikkakin sekin fragmentaarista. Siitä pursuaa hiki, tuska ja keinottomuus  koliikin ja  nukkumattomuuden vallassa, pelko – ja välillä onni pienissä hetkissä. Joskus vauva-aiheisten kuvausten lukeminen on minulle vaikeaa, ja oikeastaan törmään näihin harvoin. Tässä romaanissa aiheen käsittelyssä on tavoitettu jotain sellaista, että kuvaus ei ole latteaa, löllöä tai liian arkista, vaikka kuvatut asiat ovat varmaankin melko tavallisia. Vauva-ajan kuvaus on jopa välillä hauskaa puklihiuksineen ja raivoajatuksineen: ”Ja se sanonta: ’nukkuu kuin vauva.’ Joku blondi lausui sen huolettomasti metrossa muutama päivä sitten. Olisin halunnut mennä hänen vierelleen makaamaan ja huutaa hänen korvaansa seuraavan viiden tunnin ajan.” (s. 40)

Perhe-elämä on yksi kuvatuista asioista, ja välillä väläytetään hetkiä päähenkilön kirjoittajuudesta, kun hän tekee tilaustyönä avaruusaiheista kirjaa. Päähenkilö myös ohjaa kirjoittamista, ja kirjoittajan ohjeisiin tai muuten kertomuksellisuuteen viitaataan muutaman kerran.  ”Missä se toinen romaani viipyy?” laitoksen esimies kysyy minulta. ”TiK tak. Tik tak.” (s. 55). Enemmänkin olisin ollut kiinnostunut näistä kirjoittamiseen liittyvistä kohdista, mutta parisuhde ja siitä selviäminen vievät suuren osan loppupuolelta. Ajatuksia nostattavaa sekin. Alkupuolella puolestaan  suuren palasen saavat puolestaan luteet ja niiden salailu, eli aika monenlaista tähän tiiviiseen kudelmaan sisältyy.

Kesken romaanin kertoja vaihtuu minäkertojasta ulkopuoliseksi, ja päähenkilö on minän sijasta vaimo. Kertojan vaihtumiselle on perustelunsa tapahtumissa. Tyylikin  tuntuu muuttuvan alkupuolta fragmentaarisemmaksi. Vaimo alkaa käydä joogassa ja terapiassa ja lukee uskottomuuskirjaa. ”Vaimo ei pidä kirjassa ehdotetuista lupauksista, joten hän keksii omansa. Hermot olkoon terästä / Ei myönnytyksiä kusipäille” (s. 194-195).

Syvien pohdintojen jaosto viehätti ja kiehtoo edelleen minua: se on sanomiseltaan niukka mutta samalla tarkka. Siinä on  ilmavuutta, kuitenkaan se ei  ole höttöinen tai tarttumapinnaton. Se on hauska välillä arkisen kepeällä, välillä syvällisemmällä, tarkkanäköisellä tavalla, ja sirpaleisuudesta ja hienovaraisesta arjen humoristisuudesta syntyy jonkinlainen kepeys, joka limittyy raskaiden, nihkeiden ja hankalien aiheiden sekaan. Keveys pitää pinnalla.

 

 

Kun sähköt katkeavat, näkyvät tähdet kirkkaammin

Lars Wilderäng: Tähtikirkas. Jalava 2017. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Stjärnklart (2014) suomentanut Sirpa Parviainen.

 

On yhtä aikaa kiehtovaa ja kamalaa ajatella, mitä tapahtuisi, jos sähköt ja vedentulo katkeaisivat lopullisesti ja viemäröintikin pettäisi. Katson ulos tiiviisti rakennetussa lähiössä sijaitsevan kerrostalokolmion ikkunasta, ja puistattaa – varsinkin, kun en ole vieläkään hankkinut retkeilyvarusteisiini esimerkiksi vedensuodatussysteemiä. Puhtaan juomaveden puute on kuitenkin vain yksi ongelmista, joita Lars Wilderängin scifiromaanin laaja henkilöjoukko kohtaa. Monen kohtaloksi koituu sinisilmäinen usko siihen, että sähköt palaavat tai että yhteiskunta kyllä hoitaa, ja onhan aika luonnollista toivoa ja uskoa, eikö? Joku pärjää paremmin poikkeusoloissa, ja Wilderängin teos saakin ajattelemaan, miten sitä itse tosiaan selviäisi edes viikkoja, kun kaupassa ei voikaan käydä, milloin sattuu huvittamaan – puhumattakaan monista muista hankaluuksista, joita elektroniikan ja sähköntuotannon pettäminen tuovat tässä kuvitelmassa tullessaan.

Tähtikirkas-dystopia aloittaa trilogian, jossa kuvataan siis aikaa jonkinlaisen kyberhyökkäyksen jälkeen. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Ruotsiin, mikä tekee kuvatusta tilanteesta ehkä entistä koskettavamman. Tapahtumat alkavat elokuussa, kun on vielä lämmin – muttei liian kuuma, kuten nyt. Kun luin kirjaa, Porin Suomi-areenassa keskusteltiin kyberhyökkäykseen valmistautumisesta. Meiltä ei kotoa löydy paljoakaan selviytymistarvikkeita, ei vettä varsinkaan, vaikka joskus olen yrittänyt naurettavaa vesikanisteria säilöä keittiön yläkaappiin (kuinkakohan monta tuntia sillä olisikaan selvinnyt!). Retkivarusteita sentään löytyy, ja sellaisia tarvitsevat myös romaanihenkilöt. Kovin paljoa en juonesta paljasta, mutta paljon voi jo kuvitella etukäteen, kun alkuasetelma on tämä: ensin hajoavat älypuhelimet, pian autot, sitten tietokoneet ja maksupäätteet  ja lopulta tosiaan katkeavat sähköt ja vesi. Siitä alkaa monen selviytymistaistelu, tosin vasta osa ei ehdi varsinaisesti ryhtyä pelastautumaan kaupungeista.

img_20180712_222338.jpg

Hyttyset inisivät kesäillassa, kun aloitin kirjan lukemisen mökillä. On ihanaa saada uppoutua ahdistaviin kuvitelmiin valoisina öinä ja vain leikitellä selviytymissuunnitelma-ajatuksilla.

Vaikka aihe on melko pelottava, keveän ja hieman huvittavankin teoksesta teki alussa se, miten keveästi jotkut henkilöt tosiaan suhtautuivat ongelmiin ja siihen, ettei poikkeustilanteesta tiedotettu. Sähkökatkos oli hankala, kun kuivausrumpu ei toiminut ja pyykit piti ripustaa, mutta toisaalta pimeys tuotti henkilöille mukavaa jännitystä ja säpinää makuuhuoneessa – pitikin keskittyä parisuhteeseen, kun elektroniikka ei vienyt huomiota. Osa henkilöistä puolestaan oli joko valmistautunut selviämään tai otti ilon irti muiden ahdingosta. Henkilögalleria on tässä teoksessa tosiaan laaja, ja eri henkilöiden kautta kuvataan erilaista suhtautumistapaa ongelmiin. Tämä on toimiva ratkaisu ja osaltaan vauhdittaa lukemista, kun halusin tietää, miten kullakin henkilöllä meni. Jonkin verran lukukokemusta häiritsi se, että osa käänteistä tai tilanteista tuntui kovin ”järjestetyiltä”: sattumalta raskaana olevan naisen puoliso on antanut naiselle lahjakortin retkeilykauppaan ja nainen saa kaiken tarvittavan pakomatkaa varten, ja pakomatkan määränpäästä löytyy tietysti kätilö.  Toisaalla sairasvuoteella makaavan miehen luo saapuu kerjäämään lääkäri (joka ei tietenkään voi tehdä mitään, kun sähköä eikä lääkkeitä ole). No, onhan elämäkin hyviä sattumuksia täynnä, ja pääasiassa romaanin henkilöille ei missään määrin käy hyvin.

Kuitenkaan se, miten uskottavia kaikki käänteet ovat, ei ole kovin tärkeää tässä lukukokemuksessa. Minulle tärkeintä oli se, mitä ajattelin lukiessani esimerkiksi siitä, miten haavoittuva nyky-yhteiskunta oikeastaan onkaan, kun kaikki on riippuvaista sähköstä ja olemme monet kovin erkaantuneita luonnosta. Miten nopeasti hyvä saattaakaan hapertua, niin kuin tässä tarinassa raha ja tekniikan ihmeet menettävät merkityksensä? Lukiessa joutuu myös miettimään, kuuluisiko itse niihin, jotka hyväuskoisina odottavat, että sähköt palaavat ihan kohta tai ainakin yhteiskunta hoitaa. Vai ryhtyisinkö heti toimeen, ja kannattaisiko tosiaankin koota jonkinlainen selviytymispaketti? Myös sitä tulin pohtineeksi, missä ovat solidaarisuuden rajat: kenelle ojentaisin käteni ja kuinka monen lapsiperheen kanssa jakaisin viimeisen linssikeittoannokseni, olisinko valmis luopumaan osasta haalimistani särkylääkkeistä tai pääsisinkö johonkin (lämmitettävään!) mökkiin maaseudulle, sellaista kun en itse omista. Kuka olisi valmis auttamaan minua, ja mitä jos en saisi yhteyttä läheisiini – kuihtuisinko jo pelkästä huolesta? Pakosuunnitelma on leikinomaisesti luonnosteltuna ja pyöräilykunto hyvä, mutta oikeasti olen vain  entistä kiitollisempi tästä kaikesta yltäkylläisyydestä ja arjen sujuvuudesta suljettuani kirjan (ja varattuani ihanalla toimivalla puhelimellani sarjan seuraavan osan kirjastosta). Aika ihanaa saada kirjoitella hyvistä kirjoista kylmää olutta nautiskellen, kun heinäkuun lopun yö jo pimenee ja saan valita, napsautanko keittiön valot päälle vai ihmettelenkö yöhämärää ruudun sinisen valon takaa.

Sähköjen katkeaminen toki  tuo Tähtikirkkaassa jotain hyvääkin: tähdet! Kirkkaammin näkyy myös ihmisen pahuus ja hyvyys, samoin hölmöys ja kekseliäisyyskin, mikä näkyy kirjan lukuisissa henkilöissä. Ei haittaa, vaikka nimet unohtuvat, juoni kyllä vie mennessään, ja eri henkilöiden kohtaloiden ja katastrofin kiihtymisen seuraaminen tässä romaanissa ovatkin pääosassa. En lumoutunut, mutta lukemattakaan en voinut jättää – enkä puhumatta erilaisista uhkista ja selviytymiskeinoista, että puolisokin innostui selvittämään, mistä kirjassa on kyse. Lähes samanlaista nykyteknologian romahtamista ja siitä selviämistä käsittelee Laura Gustafsson teoksessaan Korpisoturi, tosin ennemminkin yksittäisen henkilön näkökulmasta, ja sitä ensisijaisesti suosittelen selviytymistaistelusta kiinnostuneelle.

Heinäkuinen lukumaraton (ohi on!)

Tänään 7.7.2018 kirjablogeissa lukumaratoonataan, enkä malttanut olla osallistumatta, vaikka viikonlopulle oli suunniteltu kaikenlaista ulkoilua. En lähde mukaan siis suurin sivumäärätavoittein, mutta ehkä löydän lukuinnostuksen ja uusia lukupaikkoja.

Lukumaratonia emännöi tällä kertaa Unelmien aika -blogin Katriina. Säännöt ovat tutut: 24 tunnin aikana pyritään lukemaan mahdollisimman paljon, ja kukin osallistuja päättää, milloin aloittaa oman lukumatkansa, kunhan osa siitä asettuu tälle lauantaille. Taukoja saa pitää, nukkuakin kannattaa ja tänä viikonloppuna jalkapallon MM-kisat saattavat häiritä keskittymistä kirjoihin. Omat taukoni käytän rauhalliseen pyöräilyyn ja kesä-Helsingin ihmettelyyn, mutta kirja kulkee mukana.

Maratonille nappasin kirjoja kirjastonkirjahyllystäni, vaikka aloitankin kevättalvella saamallani Erkka Mykkänen Something not good -romaanilla. Dublinilaisia on osa loppukesän Dublinin-matkaan valmistautumista ja ehkä myös kirjani klassikkohaasteeseen. Iltalukemisena on Iltasatuja kapinallisille tytöille ja tietokirjana Erik Bertrand Larsenin Vahva. Omista ja puolison hyllyistä olisi voinut poimia myös muutamia hyllynlämmittäjiä, mutta nyt ei ole aikaa liialliselle pohdinnalle. Jos kuitenkin kaipaan upottavampaa luettavaa, löytyy kirjakasan takaa vielä yksi Harry Hole.

IMG_20180707_162148

Kuvasta puuttuu Jo Nesbøn Poliisin lisäksi myös äänikirjani. Tällä hetkellä kuuntelen Laura Mannisen romaania Kaikki anteeksi.

Aloitan maratonini iltasella ja päivitän tätä postausta ainakin muutaman kerran maratonin aikana.

Lauantai klo 21.30

Aloitin kahdeksalta pienten päiväunien jälkeen ja jaksoin lukea puolitoista tuntia – kunnes kirja loppui! Olin aloittanut Something not goodin jo torstaina, ja nyt luin siis loput 117 sivua. Kepeää ja hyvää, napakkaa, terävää – pitää palata tähän teokseen tarkemmin myöhemmin.

Löysin kirjakasastani Luis Ruffaton Lissabonissa muistin sinut, joka pitää palauttaa maanantaina, joten hylkään ehkä kuitenkin sen Vahvan (kun sekin pitäisi palauttaa…).

La klo 23.20

Luiz Ruffato humpsahti kerralla, hämmentynyt olo. Lissabon, ihana Lissabon, näyttää tässä synkemmät kasvonsa. Oeiras, pikku kylä Lissabonin lähellä, oli minulle peräkkäisiä rantoja ja parasta kalaruokaa, romaanin Serginholle siellä käy huonosti. Hämmentävä romaani haaveista ja todellisuudesta, ajelehtimisestakin, mutta hyvin eri tavalla kuin Mykkäsen nuoruusajelehtiminen.

Tänään luettuna 232 sivua, nyt vielä iltasatu ja äänikirja (ja Kroatia-Venäjä-pelin ratkaisunhetket).

Sunnuntai 8.7. klo 11.30

Nukuin pitkään! Illalla luin muutaman tarinan kapinallisista tytöistä ääneen ja ihastelin kuvitusta. Sitten kuuntelin äänikirjaani, mutta aamulla huomasin, että olin nukahtanut jo 10 minuutin jälkeen. Löydettyäni oikean kohdan en malttanut olla kuuntelematta lisää – ihanat sunnuntaiaamut!

Aamiaispöydässä vietin yli tunnin ja luin Iltasatuja kapinallisille tytöille. Sitä on vaikea lukea kommentoimatta, joten muutkin perheenjäseneni innostuivat ainakin vähän. Tämä sopii kyllä monen ikäisille, ja kirja inspiroi lukemaan enemmän mahtavista, rohkeista naisista. Mulla on se Minä, Malalakin vielä lukematta… Josko lähiaikoina.

Luettuja sivuja 342, äänikirjaa kuunneltu n. 40 minuuttia.

Su klo 14.25

Rento päivä! Riippumattokirjaksi valikoitui IHANA Syvien pohdintojen jaosto – ylläri kirjapinon takaa, kun upeista naisista luettuani halusin ehdottomasti lukea naisten kirjoittaman kirjan. En voinut lukea kokonaan, sillä tämä Jenny Offillin kirja on juuri sellainen, että on yhtä aikaa pakko lukea ja säästellä, en halua, että tämä loppuu! Nyt sivulla 133. Joogasin ja ryhdyin pohtimaan ruokaa. Luettuja sivuja 525.

Su klo 20.00, maraton ohi!

Viimeiset maratonhetket kuuntelin äänikirjaa kokkaillessani, ja luultavasti lukeminen jatkuu vielä. Joogatessani nimittäin ”löysin” kadonneen Persepolis-sarjakuvan toisen osan (se oli kirjahyllyssä ihan väärässä paikassa…), ja ryhdyin lukemaan sitä illalla todella vaikuttavan Syvien pohdintojen jaoston loputtua (liian aikaisin! Tai siis olisin halunnut viettää sen kanssa enemmän aikaa).

Suunnitelmani pyöräilystä, kallioilla makoilusta ja rantakahviloissa lueskelusta jäivät, sillä päivä olikin pilvinen. Aurinkoisen hetken luin riippumatossa parvekkeella, ja liikuntahetken sain kaupassa käynnistä. Kävellessäni kuuntelin tietty äänikirjaa.

Olen tyytyväinen, että maltoin asettua hyvien kirjojen äärelle ja että ylipäätään maltoin asettua. Vaikka kesällä on ihanaa olla liikkeessä, ulkoilla ja matkustaa, on lukeminenkin yksi tärkeimmistä kesätekemisistäni. Nyt sain lukuintoa – ja melko paljon blogattavaa lähi-illoiksi!

Tässä lukumaratonissa sivumäärä on minulle melko suuri, mikä johtuu kuvakirjasta (Iltasatuja kapinallisille tytöille) ja sarjakuvasta. Olen tyytyväinen valintoihin ja valikoimani monipuolisuuteen. Suunnitelmani aloittaa Dublinilaisia unohtui, mutta onhan tässä vielä hetki aikaa ennen matkaa ja klassikkohaastetta. Ehdinpä löytää jo toisenkin vaihtoehdon tuohon haasteeseen, kun luin muiden maratoonareiden blogeja…

Yhteenveto:

Erkka Mykkänen: Something not good (osittain, 117 sivua)

Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut (122 sivua)

Elena Favilli ja Francesca Cavalli: Iltasatuja kapinallisille tytöille (210 sivua)

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (231 sivua)

Marjane Satrapi: Persepolis 2 (osittain, n. 90 sivua – kirjassa ei sivunumerointia)

Laura Manninen: Kaikki anteeksi (äänikirjan kuuntelua n. 90 minuuttia)

Yhteensä 770 sivua.