Huoli ja huolenpito

Alina, Kansallisteatteri

Rooleissa: Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka
Ohjaus: Riikka Oksanen
Käsikirjoitus: Elli Salo
Skenografia: Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Virtanen
Äänisuunnittelu: Harri Kejonen
Kansallisteatteri Alina

Kuva: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

Elli Salon  kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Alina on intensiivinen, lyhyt mutta monella tavalla täysi näytelmä: se alkaa jo katsomon täyttyessä, kun valkoisella lavalla istuu nainen, joka heti valojen sammuttua alkaa puhua kuin tuttavalle. Yhtä aikaa kerrotaan monesta, monta tasoa asettuu limittäin, ja tiheässä esityksessä näyttäytyvät toivo ja toivottomuus, huoli ja huolenpito, silmien sulkeminen ja näkeminen, etäinen ja läheinen…

Aiheeltaan näytelmä on raastava. Se  kertoo sisarusten välisestä siteestä, jossa toinen, tässä tapauksessa päähenkilö Alina (Anna Valpuri), on tiukasti kiinni, vaikka suhde on epätasapainoinen ja vahingollinen. Alinan veli (Pyry Nikkilä) on päihderiippuvainen, ja Alina on valmis huolehtimaan hänestä, ottamaan aina kotiinsa, jäämään huolehtimaan, laittamaan vastaan, pelastamaan ja lohduttamaan. Oma elämä ja oma minä jäävät sivuun, salaan, varmaan tarkoituksellakin, sillä kaikkea ympäröi häpeä, huoli ja sääli, joista ei oikein voi puhua. Oikeasti mikään ei tietenkään ole salassa – terveydenhoito tietää, poliisi tietää, ystävät tietävät, mutta Alina jää tilanteeseensa yksin. Yksinäisyydestä syntyykin näytelmän surullinen juonne, kun sisaruussuhteen hyvä näyttää olevan  vain riivittyjä muistoja.

Alina on monella tavalla vähäeleinen esitys, vaikka teatterin keinoja on hyödynnetty täyttämään melko tyhjää lavaa, jolla pääosin on vain kaksi näyttelijää. Omapohjassa tarina ja henkilöt tulevat lähelle, ja tunteita, ajatuksia ja niiden kaaosta kuvataan takaseinään heijastuvin sanoin  ja kirjaimin, mikä mahdollistaa tapahtumien näyttämättömyyden ja toisaalta joidenkin asioiden näyttämisen pelkästään nimeämällä. Lavastus on vain valkeita kuutioita ja taustaa, puvustus pääasiassa valkoisen eri sävyjä (päähenkilöt) ja harmaata (sivuhenkilöt, joita kaikkia esittää Pirjo Lonka). Valkoinen tuntuu jollain tavalla etäännyttävältä, se vie ikään kuin persoonallisuutta pois näytelmän henkilöiltä, häivyttää paikat ja asiat, joista pitäisi puhua tai joiden äärelle pysähtyä. Monella tavalla näytelmä puhuukin yleisemmällä tasolla elämän hankaluuksista, joilla joskus ei ole nimeä tai joista ei saa kiinni, jotka yritetään häivyttää taustalle tai peittää puhumalla muusta.

Kokonaisuus on tiivis, ja tunnetila värisee vielä esityksen jälkeen. Vaikka lavalla kaikki on pientä, laajenee tarina itseään suuremmaksi juuri laajan tunneskaalan vuoksi. Tarinan intensiivisyys ja erityisesti pääroolin näyttelijän Anna Valpurin läsnäolo pakottavat eläytymään esitykseen, vaikka monessa kohtauksessa välähtää ahdistus, jota haluaisi paeta. Näytelmän kirjoittaja Elli Salo kertoi ennen ennakkonäytöstä, että hän halusi käsitellä huolta ja sääliä, ”tahmeita” tunteita, jotka eivät sysää tapahtumia eteenpäin ja siksi ovat ehkä hieman hankalia draamassa. Tahmaisuus ei kuitenkaan ole negatiivinen asia näytelmässä tai näytelmän ominaisuus, vaan tunteet kiinnittyvät kliiniseen näyttämöön ja seuraavat sieltä teatterin ulkopuolelle  loppukesäiseen iltaan esityksen jälkeen.

Kansallisteatteri Alina 2

Kuva: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

 

Alinan ensi-ilta oli Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä 28.8.2019. Näin ennakkonäytöksen bloggariklubin kutsumana, kiitos lipusta ja elämyksestä!

Mainokset

Klassikkohaaste 9: Mrs. Dalloway

”Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat.”

 

Kesän klassikkokirjaksi valikoitui jo useamman vuoden hyllynlämmittäjäpinossani vuoroaan odotellut, kertaalleen aloitettu Virginia Woolfin Mrs. Dalloway. Teos kuuluu modernismin klassikoihin tajunnanvirtatekniikan ja vaihtuvien näkökulmien perusteella, ja klassikko se lienee siksikin, että tämä 1925 ilmestynyt romaani tarjoaa lukuisia tarkastelumahdollisuuksia ja se ehdottomasti on kestänyt aikaa. Luin teoksen Kyllikki Hämäläisen suomentamana (julkaistu ensi kertaa suomeksi 1956). En ole – vielä – lukenut muuta Woolfilta, mutta toivottavasti osaan korjata tämän epäkohdan nyt viimein aloitettuani.

Aloitin Mrs. Dallowayn kesän alussa matkallani Sodankylään, mutta henkilöstä toiseen risteilevä kerronta ei sopinut univajeiselle lukijalle. Lopulta aloitin romaanin kolmannen kerran – ja luin sen loppuun – Portugalissa Atlantin rannoilla, hyvin kaukana romaanin kuvaamasta maailmasta. Tämä klassikko vaatiikin keskittymistä, ja parhaimmillaan lukukokemus oli silloin, kun sain rauhassa uppoutua kerronnan vietäväksi. Woolfin romaani kertoo periaatteessa yhdestä päivästä lontoolaisen nimihenkilön elämässä. Oikeasti kyse ei kuitenkaan ole yhdestä päivästä eikä todellakaan vain Mrs. Dallowaystä tai tämän edustamastaan elämäntyylistä. Kun keskittyminen lukiessa herpaantui, en välillä tiennyt, kenestä puhutaan. Alkupuolella myös ihmettelin, milloin päästään juhliin saakka ja miten henkilöt liittyvät yhteen, mutta lopulta itse juhlat eivät ole oleellinen seikka, yhtä Clarissan korviin kantautuvaa uutista lukuun ottamatta, vaan näkökulmien vaihtelusta, poukkoilevista muistoista ja kohtaamisista muodostuu kokonaisuus, joka on sopivalla tavalla rosoinen ja ailahteleva.

IMG_20190721_191019

Romaanin päähenkilö on Clarissa Dalloway, jolla on romaanissa kuvattuna päivänä kutsut. Tämän päivän aikana Clarissa valmistautuu juhliinsa, mutta juhlavalmistelujen keskelle saapuu yllättävä kaukainen vieras, nuoruudenrakkaus ja ystävä Peter Walsh. Peterkin saa oman osansa henkilöiden kesken jakautuvista näkökulmista, ja kun päivän kohtaamisia ja henkilöiden puuhia kuvataan, palaa henkilöiden mieleen muistoja, joten kokonaisuus todellakin laajenee yhtä tapahtumapäivää laajemmalle, vaikka kyseessä siis on yhdenpäivänromaani.  Päivää kuvataan välillä yksittäisin tarkoin huomioin ja tapahtumien etenemisestäkin huolehditaan, mutta todella suuressa roolissa on menneisyys – ei ole kauaa ensimmäisestä maailmansodasta, mikä on oleellinen asia Septimus Warren Smith -nimisen henkilön elämässä ja tuskassa, ja Clarissan ja monen muun henkilön menneissä vuosissa on paljon haikailtavaa ja hyviäkin muistoja. Toisaalta lukiessa odotti tapahtumien etenevän kuvatussa päivässä, mutta oikeastaan mennyt, ajan ja ajatusten epälineaarisuus oli se, mikä romaanissa minua viehätti. Henkilöiden ajatus poukkoilee niin ajassa kuin asioissakin, monimutkaisesti, epäsäännönmukaisesti ja siksi jollain tavoin luonnollisesti (kuitenkin niin, ettei kokonaisuus ole liian todenmukaisen sekava). Tuntuu, kuin saisi etäisyydestä seurailla henkilöiden elämää ja ajatuksenjuoksua, ja välillä katse liikkuu kesäiseen Lontooseen, kuuluu Big Benin lyönti, liikenne, lopussa kutsujen tungos ja tervehdykset.

Vaikka romaani alkaa kukista ja kutsujen järjestelystä, yllättävästä kohtaamisesta nuoruudenrakkauden kanssa, on vastapainona Septimuksen henkilöhahmon (ja hänen vaimonsa) kautta nousevat yhteiset synkät muistot ja tuntemukset. Vastakkain ovat hilpeä ja vakava, aivan kuten siinäkin, miten Clarissan seurapiirielämän kepeys ja työtä tekevien, tavallisten ihmisten – muiden – elämän raskauskin ovat vastapareina vaikkeivät rinnan tai vastakkain.

En tiedä, mitä olen pelännyt tai jännittänyt tämän romaanin tai ylipäätään Woolfin teosten osalta. Alussa toki pohdin, että en ymmärrä tai tiedä, mistä on kyse, mutta kun henkilöitä ja näkökulmia tuli lisää, teos eteni sujuvasti. En edelleenkään osaisi luetella ulkoa, keiden kaikkien ajatuksia kerronta seuraa Clarissan ja Septimuksen lisäksi, monen joka tapauksessa, ja välillä jouduin palailemaan joitain virkkeitä tai sivujakin taaksepäin, kun unohdin, kuka ”hän” oli sillä kertaa – ja miksi juuri hän – mutta uskallan suositella tätä klassikkoa sujuvan, syvällisen ja hienovaraisen kerronnan ystäville.

IMG_20190731_181524

 

”Loittonevana ja lähestyvänä, viittoilevana ja kutsuvana valo- ja varjoleikki, joka milloin tummensi seinän harmaaksi, milloin kirkasti banaanit huikean keltaisiksi, milloin tummensi Strandin harmaaksi, milloin valaisi bussit räikeän keltaisiksi, leikki Septimus Warren Smithin edessä hänen maatessaan olohuoneen sohvalla ja katsellessaan kultaisen hehkun syntymistä ja häipymistä kuin elävän olennon hämmästyttävän herkkää liikettä tapetin ruusukuvioissa.” (lainaus sivulta 199 Otavan pokkaripainoksesta)

 

 

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (1925). Suomentanut Kyllikki Hämäläinen, 1956, Otava.

 

Kirjabloggajien Klassikkohaaste  järjestettiin jo yhdeksännen kerran, ja haasteen osallistujat löytyvät  Tuntematon lukija -blogista.

Screenshot_20190731-181132__01

Helteiset Sodankylän elokuvajuhlat 2019

Sodankylän elokuvajuhlat, Midnight Sun Film Festival 12.-16.6.2019, Sodankylä, Lappi

IMG_20190618_075344

Ahkerasti selailtu katalogi, 14 käytettyä elokuvalippua ja muistikirja, johon kirjoitin viiden päivän aikana kaksi lausetta.

Kesän  odotetuin retkeni on taas takanapäin, ja lähes vuoden odotus alkaa. Oikeastihan aloitan Sodankylän elokuvajuhlille lähdön suunnittelun yleensä jo tammikuussa, ja pari juhlia edeltävää viikkoa kuluukin jo hyvinkin malttamattomissa ja hieman absurdeissa tunnelmissa, kun kesän vihdoin koittaessa kaivan villasukat, huivit ja pipot talvisäilöstä. Tänä vuonna tosin villakerrastoille ei ollut käyttöä, vaan kiitin itseäni, että oli heittänyt laukkuuni myös hameen ja aurinkorasvan.

Tämän vuoden keskiyön auringon elokuvatapahtuma oli 34. ja minulle kuudes. Moni asia sujui tuttuun (mutta aina yhtä huikaisevaan) malliin: auringon pursuaminen elokuvateatterin näytöksen jälkeen, aplodit juhlavieraille ja kaikille elokuville, hymähdyttävät sihahdukset pimeyden laskeutuessa leffateatteriin tai -telttaan, auringon melkein lasku Kitisen jokirannassa. Ja elokuvat. Yleensä voi mihin tahansa näytökseen lipun ostettuaan ja elokuvan katsottuaan (tai torkuttuaan) myhäillä tyytyväisyyttä, loistaa innostusta tai hehkua elämyksentäyteisyyttä, niin tänäkin vuonna, vaikka aivan kaikki tarinat tai kuvat eivät täysin auenneet tai koskettaneetkaan. Aiemmin (2015, 2016, 2018) olen kirjoittanut tarkemmin elokuvista, mutta nyt kokoan tähän vain tärkeimmät, sellaiset, joita en halua unohtaa (mutta joista näin pari viikkoa festareiden jälkeen en muista enää paljoakaan).

img_20190616_125143.jpg

 

Tänä vuonna Sodankylän ohjaajavieraina olleilta iranilaisilta Marzieh Meshkiniltä ja Mohsen Makmalbafilta näin molemmilta kaksi elokuvaa. Meshkinin elokuvista molemmat olivat festareiden parhaimpia ja koskettavampia, ja myös ohjaajan kommentit elokuvista olivat mielenkiintoisia (ja nekin koskettavia: esimerkiksi Stray Dogsin päähenkilöstä kertoessaan ohjaaja liikuttui lähes kyyneliin). HS:n juttu elokuvajuhlista keskittyi näihin ohjaajavieraisiin.

Meshkinin Stray Dogs (Iran/Ranska/Afganistan, 2004) kertoo afganistanilaisista sisaruksista, katulapsista, jotka viettävät yönsä milloin vankilassa äitinsä luona, milloin jossain muualla. Sisarusten matkassa kulkee alussa pelastettu koira, jota muut lapset ajavat takaa ja yrittävät polttaa – maailma näyttäytyy siis alusta saakka julmana ja uhkaavana, vaikkakin elokuvassa on sen kaikessa kamaluudessa myös hieman lämminsydämistä, hahmoja lempeästi tarkastelevaa huumoria. Kuvattu tilanne on kuitenkin raastavan toivoton, vaikka lapset selviytyvätkin joten kuten. Elokuvan jälkeen Meshkini  kertoi miettineensä paljon oikeutustaan tehdä elokuvaa tällaisista kohtaloista. Hän kertoi myös, että päähenkilön tilanne ei ole enää niin toivoton, mikä se oli elokuvaa ennen, ja tähän kertomukseen liittyy yksi festarin tähtihetkistäni: ohjaaja sanoi, että elokuvan budjettista osa oli määritelty näyttelijän perheelle, jotta perhe sai kodin ja mahdollisuuden pienyrittäjyyteen, eli elokuvantekijät olivat huolehtineet, ettei näyttelijää jätetä elokuvan jälkeen omilleen.

The Day I Became a Woman (Iran, 2000) on Meshkinin elokuvista ensimmäinen, ja se on kolmen episodin kertomus naisista Iranissa. Elokuva on lähes 20 vuotta vanha, mutta Meshkinin sanoin se voisi kertoa nyky-Iranistakin (ellei nykytilanne ole vielä pahempi naisten kannalta). Elokuvan ensimmäisessä osassa on Havva-nimisen tytön 9-vuotissyntymäpäivän aamu, ja hänen ystävänsä tulee hakemaan häntä leikkimään. Päähenkilölle kuitenkin sanotaan, että hän on nyt nainen, eikä enää voi leikkiä. Ystäväpoika ajetaan pois, ja Havva saa huivin. Havva saa kuitenkin aneltua puoleenpäivään saakka leikkiaikaa, ja tuon hetken aikana hän kuljkee lähipiirissään aivan niinlapsena kuin hän on. Huivikin vaihtuu leluun rannalla, jolla isommat pojat saavat jatkaa leikekjään ja seikkauíujaan, mutta tytön aika on lopussa. Toisessa osassa päähenkilö, aikuinen nainen, haluaa osallistua pyöräilytapahtumaan, mutta hänen miehensä ja miessukulaisensa kieltävät ensin häntä eron uhalla pyöräilemästä ja sitten eroamasta (koska ero olisi häpeällistä miehelle). Juhannuksen pyöräretkelläni, vapaudenhuumassa, tämä kohtaus tuli monesti mieleeni.

Monessa tänä vuonna näkemässäni elokuvassa tarkasteltiin lapsen elämää, niin myös saksalaisen Nora Fingscheidtin  System Crasherissä (Systemsprenger, Saksa 2019). Elokuva kertoo yhdeksänvuotiaasta Benni-tytöstä, jolle ei löydy sijoituspaikkaa ja jonka äiti ei pysty huolehtimaan hallitsemattoman aggressiivisesta lapsestaan. Eivät pysty sosiaalihuollon tahotkaan, mutta yritys on periksi antamatonta, vaikka äiti ei aina saavu palavereihin ja tilanne ei etene muutenkaan. Elokuva on tärkeä kuvaus siitä, millaista työtä lastensuojelussa tehdään, ja erityisesti siitä, miten päähenkilö ei toimi pahuuttaan pahasti, vaan kyse on jostain, mihin hän ei voi vaikuttaa itse. Paljon kylläkin kyse on surusta ja ikävästä ja tarpeesta olla tärkeä ja rakastettu, ja näitäkin hetkiä on.  System Crasher on tulossa syksyllä elokuvalevitykseen, ja vaikka se on tarinan osalta järkyttävä, suosittelen ehdottomasti sekä kerronnan, tarinan että näyttelijäsuoritusten vuoksi. Nenäliinoja  kuitenkin mukaan ja paljon.

Arnaud Desplechiniltä, yhdeltä ohjaajavieraista, näin elokuvan Oh Mercy! (Roubaix, une lumière, Ranska2019), joka nousi yhdeksi suosikeistani. Elokuva kertoo ranskalaisesta kaupungista, Roubaixista, joka elokuvan nimessäkin mainitaan, ja kaupungin poliisiasemasta ja siellä erityisesti yksinäisestä, lempeästä komisario Daoudista. Tavallaan elokuva on ahdistava, koska kaupungin ja kaupunkilaisten tulevaisuus ei näyttäydy kovin valoisana, päin vastoin. Kaupungista suuri osa on päähenkilön mukaan no go -aluetta, ja sivuhenkilöt ovat pikkurikollisia tai syrjäytyneitä (elleivät ole poliiseja). Juonta tärkeämmäksi nouseekin elämä poliisilaitoksella, ja elokuvan jälkeen Desplechin kertoi, että osa näyttelijöistä (osa poliiseista ja rikollisista) olivat roubaixlaisia, mikä sai näkemään elokuvan uudessa valossa. Ohjaaja myös arveli, että kaupunkilaiset saattavat olla käärmeissään elokuvasta, mutta elokuva ei ole vielä päätynynyt levitykseen.

— — —

Elokuvaelämysten lisäksi festareilla oli muitakin onnenhetkiä, kuten se, miten System Crasherin ohjaaja jakoi kuumassa teltassa esitettävän  elokuvansa alussa yleisölle ostamiaan vesipulloja. Näytöksiä, jotka koskettivat muuten kuin itse elokuvan vuoksi, olivat Badding-karaoke ainutlaatuisen tunnelmallisuuden vuoksi ja kotimainen yllätysensi-ilta, joka on hauska pelkästään siksi, että yleisö ei tiedä, mitä leffaa ollaan menossa katsomaan. Bonuksena elokuvassa oli saunakohtaus, johon ainakin ylälehtereillä istuva yleisö eläytyi hikoilemalla  lähes yhtä hartaasti kuin elokuvan saunojat.

 

IMG_20190612_143959

Lopuksi vielä survival pack -lista ensi vuotta varten:

– Varaa liput haluamiisi näytöksiin etukäteen. Ok, et ehkä saa kaikkia elokuvia, mutta ainakin saat joitain lippuja. Onnekseni tänä vuonna sain lähes kaikkiin toivomiini näytöksiin lipun, mutta se vaati sinnikästä jonotusta ja ihanan, reippaan ystävän, joka pääsi lippujonoihin jo keskiviikkoaamuna.

– Ota lippalakki tai lierihattu tai jopa aurinkovarjo mukaan, vaikka joku pelottelisikin pohjoisen kylmillä öillä. Ota myös perinteiset villa- ja sadevaatteet. Jonotusta on joka tapauksessa tiedossa, eikä koko festaria kannata muutenkaan viettää sisätiloissa.

– Kylmät juomatölkit (täydet) toimivat hyvinä viilentäjinä teatterissa. Viuhka on myös ilo ison teltan ”lauteilla”. Ensi vuonna varmaankin on taas kylmä ja märkää, mutta villavaatteethan kulkevat mukana aina, helletarpeet eivät paljoa tilaa vie.

– Bikinit voi jättää kotiin. Et ikinä uskalla Kitisen kymmenasteiseen veteen.

– Kulje pohjoiseen junalla. Se, että et saa nukuttua parina yönä ei ole mitään koko festareilla kertyvään univelkaan verrattuna. Tänä vuonna siis matkustin ensi kertaa elämässäni yöjunan makuuvaunussa, ja se oli osa reissuelämystä, vaikka tosiaan muut taisivat nukkua paremmin kuin minä.

IMG_20190611_230215

Matka oli alusta saakka elämys: ensin yöjunalla Rovaniemelle ja Rovaniemen asemalta suoraan bussiin ja Sodankylään. Ehdin reissun aikana tosin kuunnella yhden äänikirjan, kun junan hytkyminen ja kolahtelu pitivät hereillä.

 

Lannistumaton laputtaja, kaikkien hienojen juttujen sinnikäs listaaja

Kaikki hienot jutut Kansallisteatterin Willensaunassa 29.3.2019, ensi-ilta oli 20.3.2019

Esiintyjät: Mari Lehtonen / Ilja Peltonen ja yleisö
Käsikirjoitus: Duncan Macmillan yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa
Ohjaus ja suomennos: Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Valosuunnittelu: Aslak Sandström
Äänisuunnittelu ja DJ: Olli Valkola
IMG_20190329_185040

 

”Jos elää pitkän elämän eikä koskaan oo tuntenu itseään täydellisen masentuneeks, ei oo luultavasti ollu ihan hereillä.” Näin toteaa Kaikki hienot jutut -näytelmän päähenkilö (näkemässäni esityksessä Mari Lehtonen), jonka  ollessa seitsemänvuotias hänen äitinsä yrittää itsemurhaa ensimmäistä kertaa. Tästä alkaa kaikkien hienojen juttujen listaaminen – 1. jäätelö! – ja listan tarkoitus on ensin piristää äitiä, mutta myöhemmin se saa lisää merkityksiä myös päähenkilön omassa elämässä. Ja uusia kirjoittajia. Vaikka aihe on synkkä, toteutus pirskahtelee iloa ja toivoa. Luultavasti nauroin enemmän kuin itkin, mutta liikuttumatta ei tätä esitystä voi katsoa.

Ennen esityksen alkua sain käsiini hassun lapun, jossa lukee: ”1009.  julkisesti tanssiminen estoitta.” Koska tiesin, että esiintyjiksi päätyvät myös yleisön jäsenet eli kyseessä on vuorovaikutteinen esitys, myönnän, että hieman jännitti – siitäkin huolimatta, että tanssiminen julkisesti estoitta kuuluu omalle listalleni ja olen sitä harrastanutkin. Lempeän välitön Mari Lehtonen kuitenkin rauhoittelee yleisöä, että laput on tarkoitus lukea, kun esityksessä mainitaan lapussa oleva numero, ja esityksen mittaan todella moni pääseekin ääneen: kuulostaa aina mahtavalta, kun sattumanvaraisista suunnista kuuluu jokin Hieno juttu, oli se sitten se, että ystävyys on niin syvää, että voi pyytää ystävää tarkistamaan, onko hampaissa salaattia tai vaikkapa jokin lapsuuden ihana juttu, kuten  jäätelö, raidalliset asiat tai pukeutuminen viittaan. Jossain kohdassa hieno juttu on se, kun kuuntelee vinyylilevyä ensimmäistä kertaa. Musiikki onkin tärkeä osa tarinaa, ja levyjen lisäksi kuuntelemme esimerkiksi päähenkilön äidin ja puolison versioita tunnetuista biiseistä.

 

img_20190331_1540247987583618879314568.jpg

Käsiohjelmassakin näkyy musiikin tärkeä asemassa näytelmässä: esityksessä kuullut kappaleet on listattu käsiohjelmassa vinyylilevyn ulkoreunalle.

 

Osa yleisöstä kuitenkin pääsi lavalle tai vaikkapa  autonrattiin tai sairaalan aulaan. Vaikka lavastuksena on vain suuri matto, eikä rekvisiittaakaan juuri ole, lavalle rakentuvat niin yliopiston kirjasto, luentosali, leikkipuiston parkkipaikka ja monta muuta paikkaa. Ja yleisöstä löytyi niin isä, ihastus ja parisuhde, terapeutti ja eläinlääkärikin. Koko esitys on mahtavaa heittäytymistä näyttelijältä, jonka monologiin näytelmä suurimmaksi osaksi perustuu, mutta raikuvat aplodit ansaitsevat myös ne yleisön jäsenet, jotka asettuvat yllättäviin rooleihinsa ja vievät tarinaa eteenpäin luontevasti ja sitoutuneesti. Katseella voi olla valtava voima, ja Mari Lehtosella on taito sanattomasti kutsua yleisön jäsenet osaksi kokonaisuutta. Vaikka suuria rooleja ei kaikille yleisön jäsenille riitä, joku saa lainata takkiaan näyttelijälle, toinen kirjaansa, ja välillä koko yleisö muuntuu  häävieraiksi, välillä vertaistukiryhmän jäseniksi. Yhteisöllisyyden tunne on vahva.

Tarina etenee siis lapsen maailmasta nuoruuteen, äidin uusiin itsemurhayrityksiin, kotoa muuttamiseen, ihastumiseen ja aikuisuuteen. Näytelmä kestää vähän yli puolitoista tuntia, ja imaisee täysin omaan maailmaansa. Niin kuin tarinassa päähenkilön ystävät osallistuvat uusien hienojen juttujen listaamiseen, istumme yhdessä pimeyden ympäröimänä, valossa, lavalla ja osana näytelmää siis. Näytelmän jälkeen saamme myös kirjoittaa hienoja juttuja, mikä viimiestään pyyhkii kyyneleet, vaikka näin jälkikäteen näytelmää miettiessäni ja esityksen soundtrackiä kuunnellessani en taaskaan voi olla kyynelehtimättä. Suru, nauru, ilo ja itku sekoittuvat.

 

46695697744_98f8fe86f1_o.jpg

Kaikkien hienojen juttujen lista kasvaa, kun päähenkilö vanhenee. Lopulta lista toimii apuna päähenkilölle, vaikka hän alun perin kirjoittaa sitä äidillee. Kuva Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko

 

Näytelmän jälkeen, junassa muistiinpanoja kirjoittaessani, löysin vanhoja kiitollisuuspäiväkirjamerkintöjä muistikirjastani. Olen ollut kiitollinen esimerkiksi juureksista (19.9.2018) ja ystävästä, joka jakaa kanssani kirjallisuus-, kulttuuri- ja muut innostukseni (27.10.2018). Päällimmäisiksi tunteiksi mylläkän jälkeen jäävät toiveikkuus ja rakkaus. Ja tietysti kiitollisuus.

— — — — —   — — — — —   — — — — —

Kiitollisuuspäiväkirja 29.3.2019

Olen kiitollinen Kansallisteatterin bloggariklubille lipusta upeaan esitykseen. Olen kiitollinen Mari Lehtoselle ja Ilja Peltoselle upeasta versiosta Duncan McMillanin teoksesta Every Brilliant Thing. Olen kiitollinen siitä, että perjantai-iltana saan höpistä kaikista hienoista jutuista ystävälleni WhatsAppissa ja kotona ihanalla puolisolleni, joka toisinaan myös lähtee mukaan teatterireissuilleni.

— — — — —   — — — — —   — — — — —

 

Kieli, luonnonvoima

Johanna Laitila: Lilium regale. Gummerus 2019.

IMG_20190319_182538

Ihmetys, lähes haltioituminen kielen äärellä. Ilmaisun kauneus ja yllättävyys. Näihin muutamaan sanaan tiivistyy paljon lukukokemuksestani, kun mietin Johanna Laitilan esikoisteosta Lilium regale. Tekee mieli etsiä lainauksia kielestä, käyttää liikaa huutomerkkejä ja vähän myös huokailla. Tällaisesta kirjallisuudesta todellakin pidän!

”He kulkivat peräkkäin pimeän tuloon, jolloin hirvi pysähtyi. Se kääntyi kohti naista, asettui polvilleen sammaleelle ja laski päänsä häntä kohti. Nainen nousi hirven selkään ja otti kiinni sen naavaisista sarvista. Metsä hengitti heidän ympärillään, ja valkokämmekät punoivat polun heidän eteensä.” (prologin loppu)

Lilium regale kiehtoo niin kerronnan ja kielen kuin aiheidensakin osalta – päähenkilö Elsen isä kertoilee myyttisestä hirvestä, joka muutamassa kohdassa nousee uudelleen esille, ja kieli on  aiheena hieno, ja Laitilan kieli on  upeaa, aistivoimaista ja runollista. Romaani on kielikuvien vyörytystä, yllättäviä vertauksia ja sanavalintoja. Lisäksi kieli on tärkeässä osassa sekä liittämässä henkilöitä osaksi yhteisöä ja asuinpaikkaa, niin kuin dialogissa käytetty vahva  pohjoinen murre, ja toisaalta kielen tai yhteisen kielen poissaolo tuntuu välillä vahvana. Vaikka kieli on siis monella tavalla merkityksellinen teoksen maailmassa, yhtä lailla kyse on välillä puhumattomuudesta tai kadonneista sanoista  – jopa siitä, että sanoja asioille ei ole.

Ajallisesti romaani sijoittuu sodan loppupuolelle ja aikaan sodan jälkeen, vaikka alussa ja lopussa on lyhyt siivu nykyaikaa. Mietin tuota nykyhetken kehystä ja sitä, miten henkilöiden mukana jotain siirtyy eteenpäin niinkin pitkälle, vaikka kehyskertomus toki osoittaa myös sen, että aika on muuttunut. Säie menneeseen kulkee sukupolvien ja myös kielen kautta. Alussa Elisa hoitaa kuolevaa äitiään, Elseä siis, Ruotsissa, mutta suurin osa tapahtumista sijoittuu Elsen nuoruuteen. Idyllisistä yhteisistä metsäretkistä lapsuudessa siirrytään äkkiä sota-aikaan ja isän kuolemaan, mikä järkyttää Elsen äidin täysin  ja koko perheenkin siinä samalla. Mieleltään sairas, lähes puhumaton äiti, mummo, Else ja Elsen pienet sisarukset  joutuvat pakenemaan sodan alta Ruotsin puolelle, ja heidät majoittavan perheen luona Else löytää, muun muassa, kirjallisuuden. Ruotsi-kodin tyttären, Ingan, kanssa Else oppii ruotsia, ja tämä on yksi kohdista, joissa kieli ja sen ihmeellisyys erityisesti korostuu; kieli on yhtä aikaa tunnetta, tunnelmaa, aineetonta ja jollain tavoin myös orgaanista.

Glömma tuntui suussa raa’alta maksalta, pehmeältä ja märältä. Fan oli kuivaa, karkeaa vehnäjauhoa kitalaessa, fruktkött kylmää vettä kielen ja posken välissä ont tömähdys kurkussa.

Osan sanoista taas haistoi. Längtan tuoksui savulta ja isän nokipannukahvilta jo ennen kuin Else tiesi sen merkitystä – – .” (s. 126)

Kieli on merkityksellistä Ingalle ja Elselle myös runouden vuoksi, ja Edith Södergranin runot soivat monessa kohdassa tarinaa. Myöhemmin kirjallisuus on tärkeässä osassa Elsen elämää, kun hän on  piikana apteekkarilla ja tämän kirjakauppaa pitävällä vaimolla, Irinalla. Irina on yksi Elsen elämän tärkeistä naisista, vaikkakaan esimerkiksi Elsen lapsille nämä tarinat jäävät kertomatta. Elsen nuoruuden rakkaussuhteissa kielen lisäksi korostuu kehollisuus: fyysinen vetovoima, läheisyys, jopa ihmisen eritteet, hiki ja veri, kaikki aistit. Intensiivisiin hetkiin liittyy kuitenkin salailu. Pesemällä talon ja lakanat voidaan peittää ja vaieta paljon, ja rakkauttakin voi yrittää piilottaa.

Romaani kertoo naisten tarinaa: perheessä on enää naisia, kun nuorin sisaruksista jää Ruotsiin parempiin oloihin Elsen perheen palatessa sodan runtelemille kotiseuduilleen. Mummo yrittää pitää huolta järkkyneestä tyttärestään, Elsen äidistä, ja Else ja pikkusisko Anja jäävät  vaikenemisen ja kärsimisen verukkeilla hirveän Urho-enon armoille. Naisten ketju jatkuu kehyskertomuksen myötä Elsen lapsenlapsiin saakka, joista tosin vain lyhyesti kerrotaan – yhteyden menneisyyteen ja sidoksen mummon ja lapsenlapsen välillä luo taas kieli, jota Else ei ole siirtänyt tyttärelleen. Oikeastaan kehyskertomus tulee kielen vuoksi merkityksellisemmäksi: Else on lähes menettänyt kielen, ja äiti ja tytär elävät viimeisiä hetkiä kietoutuneina lähes kielettömään, ruumiilliseen tilaan, jossa kuitenkin hieman kadehditaan sitä, millaisen kuilun yhteisen kielen puute voi muodostaa.  Lapsuuden kieli, murre, yhdisti perheen ja sitoi paikkaan, mutta tällaista yhteyttä  ei enää lopussa ole. Kieleen siis kiteytyy paljon,  myös osia menneisyydestä, ja tavallaan tässäkin on kyse vaikenemisesta, mistä monella tapaa myös Lilium regalen tarina kertoo.

Kieli ja  raastava tarina sekä hieno kuvaus tässä romaanissa siis tekivät todellakin vaikutuksen, ja ihmettelen nyt, millaiseen kirjaan osaan tarttua seuraavaksi. Murteen osalta muistelin Rosa Liksomin teoksia, tarinan ja miljöön osalta toista lähivuosien lempikirjaani Minna Rytisalon Lempiä. Lilium regale on monitasoisuudessaan upea, ja varmasti palaan  nautiskelemaan sen runollisuudesta vielä uudestaankin.

”Koti                          

Sana hytisi ilmassa, kylmässä värjötellen, se siilasi pehmeästi multaa jalkojen alla, hiiskui hammasaihioissa ja tuoksui melkein samalta kuin ennen, auringon lämmittämältä maalta, pikkukiviltä, kostealta sammaleelta, mummolta ja papalta, keitetyiltä lakanoilta puutiinun pohjalla.” (s. 185)

Kansallisteatteri: Yhdestoista hetki

Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa, ensi-ilta 6.3.2019

Rooleissa: Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Markku Maalismaa, Sari Mällinen, Cécile Orblin, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Timo Tuominen, Juha Varis ja Vesa Vierikko
Muusikko: Samuli Laiho
Ohjaus: Esa Leskinen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simone
Tutkiva journalisti: Jarno Liski
Musiikki: Samuli Laiho
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Paula Lehtonen
Livekuvasuunnittelu: Ida Järvinen
Videografiikan ja -animaatioiden suunnittelu: Ville Virtanen
Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen
Ohjaajan assistentti: Helena Vierikko

 


 

Kansallisteatterin  pääohjaajan Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän  dokumentaarinen näytelmä Yhdestoista hetki on  teatteria, joka pakottaa ajattelemaan demokratian tilaa Suomessa ja Euroopassa. Se katsoo kymmenisen vuotta taaksepäin, vähän tulevaisuuteen, siihen, mikä meitä ehkä odottaa, ja avaa oven poliitiikan kabinetteihin viime hallituskaudella. Vaikka välillä faktojen, lainausten ja nimien vyörytys oli vauhdikastakin, informaatiotulvaa voi ajatella myös vertauskuvana siitä tiedon ja mielipiteiden määrästä, joka meitä ympäröi. Kuinka kiinnittää huomio oikeaan, kuinka olla tarkkanäköinen, kuinka kurkistaa oman kuplan ulkopuolelle tai selvittää näkymättömät taustavaikuttajat?

img_20190306_1850482463508281499353202.jpg

Näytelmä alkaa vuodesta 2008 ja talouden kriisistä. Katsoja päätyy  kuuntelemaan poliittisia keskusteluja kabinetteihin, katsomaan vaaliväittelyä, todistamaan vaalien jälkeisen lupausten rikkomisen, leikkurit ja lainalaskurit. Näytelmän kohtauksissa ja  esitellyissä lainauksissa valta valuu talouden piiriin, ja rivipoliitikko ei voi kuin katsoa vierestä, kun päätöksiä jyrätään läpi. Lavalla on vuorotellen ja yhtä aikaa talouden ja politiikan vaikuttajia – vuoroin sanelemista, selittelemistä ja ihmettelyä.   Videoilla näkyvät vakavat, keskittyneet kasvot, puheet ja henkilöt tulevat katsojaa lähelle, vaikka seuraankin tätä kaikkea  kaukana parvella.

Poliittisuutta ja politiikkaa näytelmän aiheena ei kannata säikähtää, vaikka itse parvellani välillä hieman värisinkin – mietin, ymmärränkö riittävästi, olenko riittävän perillä. Ja oikeastaan tämä on ydinajatus, josta pursuaa paljon: teatterin mahdollisuus on herätellä ajatuksia, näinkin suoraan. Jos ei kaikista käsitellyistä asioista niin edes siitä, keneltä voin kysyä ja millaisia kysymyksiä olisi osattava kysyä.  Eihän teatterin tehtävä ole antaa vastauksia vaan herättää ajattemaan, tässä tapauksessa vaikkapa sitä, mistä kaikesta voisi ja pitäisi ottaa selvää. Paljon on tähän näytelmään aineistoa kerättykin, ja se näkyy. Videoscreeneille heijastetaan tiedotteita ja lainauksia, ja henkilöiden repliikeistä osa on suoraa lainausta sekin.

Kansallisteatterin näyttelijät muuntuvat vaihtuviin rooleihinsa upeasti, ja videon käyttö tuo näyttelijäntyötäkin lähemmäksi, niin kuin se tuo monessa tilanteessa henkilöhahmon tunnetilan, jähmettyneisyyden koneiston edessä tai ylitsepursuavan itseriittoisuuden. Toisaalta poliitikot ja päätöksentekijät tuntuvat jäävän etäälle, ruudun taa, katse omaan ruutuun naulittuna.  Lavastus, videot ja henkilöhahmojen käsiin liimautuneet älylaitteet kuvastavat koneistoa ja sitä liikettä, jossa on pysyteltävä mukana tarkkanäköisenä ja -korvaisena. Yhdennessätoista hetkessä pidin erityisesti siitä, miten tilanteesta toiseen soljutaan tai oikeastaan ryöpsähdetäänkin nopeasti, ja tarkkailtavana on joissain kohtauksissa jopa liikaa liikkuvia osia. Välillä kuitenkin kuva tarkentuu, ja tilanteesta siirrytään välillä yllättävästikin mahtipontisiin musiikkiosuuksiin. Kun taitavaa väkeä on lavalla paljon, musiikkikohtaukset ovat upeita, ja laulut myös kommentoivat tilanteita.

Kansallisteatterin bloggariklubilla joulukuussa ohjaaja Esa Leskinen kertoi, että hän haluaa sekä viihdyttää että ravistella ajatuksia, ja molemmissa Yhdestoista hetki onnistuu, ja tämä on myös syy, miksi näytelmä kannattaa nähdä. On ajateltava politiikkaa, tulevaisuutta ja ilmastonmuutosta, jotka kietoutuvat yhteen viimeistään näytelmän toisessa näytöksessä. Yllättävää, jopa hieman ahdistavaa, lukuisten teatterikeinojen joukossa on loppuolella yhtäkkinen pimeys  koko teatterisalissa. Pimeydessä mietin, miten paljon jääkään näkemättä. Miten voimme itse yrittää avata silmiämme lukemalla ja keskustelemalla, miten voimme myös sulkea silmämme samoissa puuhissa, miten monessa asiassa niin on helppo tehdä. Pimeydessä tai sen jälkeen koko näyttelijäkaartin äänet kertovat filosofi Tere Vadénin ajatuksia, joista osa menee auttamatta ohi. Se ei kuitenkaan kokonaisuuden kannalta ole olennaista, vaan tämäkin töytäilee ottamaan selvää siitä, millaisten ihmisten ja ajatusten antaa vaikuttaa omaan ajatteluun ja ennen kaikkea päätöksentekoon ja tulevaisuuteen. Toki sitäkin sopii miettiä, onko meillä mahdollisuuksia vaikuttaa, ja vaikka synkältä politiikan kenttä välillä tässä näytelmässä näyttikin,  lienee taas monta syytä ryhdistäytyä hyvien kysymysten äärelle.


Kiitos bloggariklubille ja Kansallisteatterille lipusta!


 

Q-teatteri: Medusan huone

Medusan huone Q-teatterissa 1.3.2019 (ensi-ilta 21.2., näytökset keväällä 2019)

Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, 
Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa
Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Ada Halonen
Pukusuunnittelu: Suvi Matinaro
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Koreografi: Janina Rajakangas
Graafinen suunnittelu: Aino Nieminen

 

Q-teatterin Medusan huoneeseen ostin liput jo joulukuussa. Tätä näytelmää todellakin odotin, ja nautiskelin jo ennakkotiedoista – niin ankeita asioita kuin tiesinkin teoksessa käsiteltävän. Nyt olen makustellut ja mietiskellyt näytelmää kaksi päivää, kuunnellut repeatilla näytelmän upeissa kuvissa soinutta Agnes Obelia  ja harmitellut, että näytelmä on loppuunmyyty, sillä haluaisin suositella sitä KAIKILLE! Kannattaa kuitenkin kärkkyä peruutuspaikkoja, jopa nähdä vähän vaivaa, jos lippua ei ole. Ja jos ei näytelmää pääse näkemään, voi  lukea näytelmän ohjaajan Saara Turusen Sivuhenkilö ja Rakkauden hirviö ja/tai  vaikkapa kiinnittää huomiota yhteiskunnan vääristyneisiin valtarakenteisiin. Muistutuksena myös itselleni sanon, että kun työryhmässä on tällainen joukko, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner,  Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa, ei kannata koskaan aikailla lippukaupoilla. Nämä näyttelijät ovat muuntautumis- ja heittäytymiskyvyssään ja valovoimaisuudessaan upeita tässä paljon muullekin kuin vuoropuhelulle perustavassa näytelmässä.

img_20190301_1827511212723909979076247.jpg

Medusan huoneen yhtenä lähtökohtana on kreikkalaisen mytologian tarina Medusasta, jonka Poseidon raiskasi ja joka muutettiin käärmetukkaiseksi hirviöksi. Medusan näkökulmaa tapahtumiin ei koskaan kerrota, vaan hän on joko katseen kohde tai vaarallinen katse (noiduttu Medusa muutti katseellaan tunkeilijat kiveksi). Käsiohjelmassa Turunen kertoo laajasti myytistä ja siitä, miten samanlaiset kuviot ovat toistuneet niin taiteessa kuin naisen elämässä kautta aikain: miehisessä myllerryksessä nainen on himoittava objekti tai kammottava hirviö. Katse ja katsominen ovat ilmeinen osa teatteritaidettakin, ja tässä näytelmässä tehdään näkyväksi, sanotaan ääneen ja alleviivataan järjettömiä tilanteita ja lausumia, joita joudumme kuulemaan ja lukemaan. Yksittäisissä hetkissä naiselle annetaan sekä ääni että aktiivisen toimijan rooli, lupa olemassaoloon,  mutta pääasiassa näytelmässä näytetään niitä rooleja, joihin naisia on tungettu, alistettu ja hyssytelty, tai miehet hyssyttelevät ja pilkkaavat naisia tai naisten ahtaan aseman esille nostamista.

Medusan huone on  hauska, se on järjettömyydessään tai älyttömyyksiään näyttäessään hulvaton, mutta välillä melkein nolostelen nauruani, sillä nauran myös kamalille asioille, jotka ovat totta ja siksi entistä enemmän kamalia. Nauran miehelle, joka nyyhkii, että tasa-arvosta puhuttaessa unohdetaan mies. Nauran vähän sikamiehelle, joka keräilee naisia ja tanssahtelee ylpeänä. Nauran naiselle (vai naisen kanssa?), joka villiintyy uljaaseen tanssiin vain ollessaan yksin, nauran täti-ihmiselle, joka ”hyvää hyvyyttään” osoittaa nuorelle naiselle paikan tulevana vaimona. Nauran jopa miesasiantuntijalle, joka mitätöi nuoren naisen häpeän toteamuksellaan siitä, että ei nyt vaan kannattaisi ottaa sitä paskaa niskaansa. Nauran järjettömyydelle, vaikka samalla tiedän, että tämä järjettömyys on totta, on ollut ja on.

Medusan huone koostuu tuokiokuvista, lyhyistä kohtauksista. Kohtauksia yhdistävät jotkin toistuvat elementit, ja  paljon on kyse katseesta: kuka katsoo, miten katsotaan –  usein arvostellen ja alentavasti.  On alkupuolen puolisoaan katsellaan lytistävä  mies, naisen äänestä ja naurusta valittava hahmo, kikattelijarooliin asettunut tai asetettu, milloin mihinkin poseeraamaan heittäytyvä nainen, jolla ei kuitenkaan ole lupaa katsoa miehiä, ja ämpäreitä jakava tekohymynainen. Aika paljon näytetään, välillä ei puhuta ollenkaan, ja nimeämättömien henkilöiden väliset suhteet kertovat paljon valta-asetelmista ja siitä, millaisia ahtaita rooleja naisella on – usein siis se katseen kohde. Yhdessä kohtauksessa pohditaan jo Sivuhenkilössä päähenkilön miettimää kirjallisuuden klassikkokaanonia. Tämä kohtaus laajenee absurdiksi hekumoinniksi miesten kirjoittamien eroottisten kohtausten äärellä, kun ukkelit kirjaimellisesti sukeltavat telmimään miesklassikoiden sekaan.

Pidän näyttämökuvan estetiikasta: mieshahmojen ruskeansävyistä (mutta en mieshahmoista, tarvitseeko tätä sanoakaan!),  varsinaisena lavana toimivan huoneen taakse jäävästä tilasta, jossa välillä tapahtuu, ja hillitystä sävystä, johon välillä piirtyy väriä. Jopa kirjakohtauksessa kirjojen kannet sopivat murrettuun väritykseen. Medusan peruukki erottuu. Vaikuttavina kuvina mieleen jäävät Georgia O’Keeffen teosten heijastukset – varsinkin alku on niin vaikuttava, että haluaisin viipyä siinä ikuisuuden, mutta tämä ehkä johtuu myös siitä, että ennakkotietojen varassa hieman pelkään sitä, miten ällöttäviä kohtauksia on tiedossa. Upea kohtaus on myös loppupuolella, kun alussa häpeätahroja edustaneet terälehdet täyttävät lavan takaosan.

Medusan huoneen joissakin kohtauksissa naiset etsivät lupaa olla alistumatta turhaan kiltteyteen, lupaa nauraa, tanssia ja huutaa ja lukea ja muodostaa oma mielipide ja lukea niitä kirjoja, joita huvittaa. Tarkastelemalla ja näyttämällä niitä vääristyneitä, jumittavia valtarakenteita, joissa ja joihin olemme kasvaneet, näytelmä on tärkeä puheenvuoro siitä, että vaikka olemme Minna Canthin jälkeen monta askelta ottaneet, pitää edelleen ja yhä enemmän uskaltaa niin puhua tasa-arvosta kuin tehdä tällaisia feministisiä tekoja. Medusan huone on myös vahva ääni hiljentämisen perinnettä vastaan. Kiitos Saara Turunen ja työryhmä!