Onnenkissa saa lukijankin kehräämään

Aino Vähäpesola: Onnenkissa. Kosmos 2019.

Minulla on onnenkissa sylissä, / se kehrää onnenlankaa.

Edith Södergranin runon säkeet jäävät hyrisemään mieleen Aino Vähäpesolan Onnenkissan kansien sulkeuduttua. Ja minäkin hyrisen! Onnenkissa on tänään onnenkissani, joka kehrää olevasta hyvää ja taikoo ja saa uskomaan innostukseen.

Onnenkissan ainekset ovat mitä kutkuttavimmat: esittelytekstissä mainitaan kirjan kertovan esimerkiksi joogasta, naiseudesta ja Södergranista, ja jokaisen luvun aloittaakin Södergranin runo. Teos kertoo kirjallisuudenopiskelijasta, ruotii runoutta ja hieman kirjallisuudentutkimuksen erikoisuuksia, kuvaa nuoren aikuisen elämää ja kaupunkilaisuutta sekä pohtii muun muassa sukupuolen – tai oikeastaan naiseuden – performatiivisuutta. Vaikka teoksessa on tavallaan juoni tai ainakin tapahtumia, jotka liittyvät päähenkilön elämään, ei kyse ole romaanista, sillä runo- ja muut pohdinnat vievät ajatuksia esseen suuntaan. Esseistäkään ei ehkä kuitenkaan ole kyse, sillä teos on kuitenkin jollain tavoin (auto)fiktiivinen kokonaisuus, ja Onnenkissa onkin ihanan omalaatuinen  yksilö, jossa  sekoittuvat iloisesti tieto- ja kaunokirjallisuus, pohdiskelevuus ja tarinallisuus, viittaukset eri suuntiin, arkisuus ja ylevyys… Ja paljon muuta.

IMG_20200101_123933

Kaikessa moniulotteisuudessaan Onnenkissa onnistuu olemaan hauska ja syvällinen, vaikka kyseessä on melko lyhyt teos. Nuoren aikuisuuden kuvaus on terävää, ja osin kupliva ilo syntyykin näistä kuvauksista: pienistä yksityiskohdista tai pohdinnoista vaikkapa siitä, mitä eri vaatteet minälle (tai siis yleisemmin meille) edustavat, siirtymistä syvistä pohdinnoista arkiseen tahranpoistoon, asettumisesta kuolleen miehen asanaan kaiken ajatteluttavan keskellä. Onnenkissan timanttisuus on siis sekä sisällössä että muodossa, siinä, että teos herättää ilon ja innostuksen kirjallisuudesta ja elämästä. Teosta tekee mieli selata taaksepäin, ja tähän toki houkuttavat myös luvun aloittavat runot, joita voi lukea uudestaan ja uudestaan. Aloitusruno on myös luvun raami tai alusta tai johtoajatus, ja säkeet nousevat vaivattomanoloisesti, toki ihailtavan harkitusti, osaksi minän arkea tai nykyhetken ilmiöiden pohdintaa. Onnenkissan luvussa nimeltä Hiki  on virtaa  niin mielessä kuin kehossakin. Luvussa kerrotaan Södergranista ja ajasta sata vuotta sitten, joogataan, mennään solmuun runon ja elämän analyysissä ja vartalonkierrossa. Samalla tutkaillaan pesuaineita ja palataan aiemmin kerrottuihin – ihmissuhteisiin, fiksuun vaatekaappiin ja siihen, mitä kirjoittaminen on.

”Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija? Kaikki nämä hiostavat kysymykset, jotka eivät ratkea. Kohtaamiset, erot, lukemattomat päivät ja ihmiset vetävät solmuun, enkä löydä perusasentoa johon palautua. Niiden rinnalla on suoranainen siunaus saada kokea kaikki mutkikkaat jooga-asanat, joiden äärellä ensimmäinen tunne on on ahdistus, mutta viimeinen aina helpotus.” (s. 168)

Onnenkissa on ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja, ja se saattaa olla koko vuoden paras lukukokemukseni. Se liikautti minua kohti montaa innostustani, erityisesti toki kirjallisuuden ja elämän ihmeellisyyttä, niin kuin erityisen hyvällä kirjallisuudella on taipumusta. Toki Onnenkissa sysäsi minua myös kohti joogamattoani, ja kirja sopiikin joogalle omistetun vuoteni ensi päiviin erinomaisesti.

Lempeä katse lukuvuoteen 2019

Goodreadsiin listaamiseni kirjojen mukaan luin viime vuonna 114 kirjaa, ja se on paljon minulle! Kirjoittaminen kuitenkin jäi – osa viime syksyn upeista elämyksistä kutkuttelee ja odottelee vielä, ja ainakin Bollaan aion lukupiirin vuoksi tarttua vielä uudestaan ja myös kirjoittaa siitä, mutta päätän olla lempeä itselleni ja suunnata katsetta ennemmin eteenpäin, tähän uuteen vuoteen, ja katsoa, josko tänä vuonna muistaisin/jaksaisin/malttaisin istua useammin alas kirjoittamaan ja pohdiskelemaan luettua.

IMG_20191017_152220

Karina Sainz Borgon Caracasissa on vielä yö kuuluu vuoden parhaimpiin lukemiini kirjoihin. Se voittaisi myös kaunein kansikuva -kisan helposti.

Vuonna 2019 luin siis paljon, ja aika monesti pääsin teatteriinkin. Väsymys, joka oli pahimmillaan syksyllä, tosin hieman esti teatteriretkien suunnittelua, sillä pelkäsin nukahtavani pimeään teatterisaliin (joskus nukahdinkin, ja se ei siis johtunut esityksestä). Syksyn väsymyksessä kuitenkin pääsin esimerkiksi ihailemaan Pientä merenneitoa, jonka väriloisto piti todellakin hereillä, ja ihmettelemään Sapiensia (jonka haluaisin vielä nähdä uudestaankin). Keväällä ramppasin ahkerammin teatterissa, ja yksi ehdoton suosikki oli Kaikki hienot jutut. Rakastin sitä! Samoin Q-teatterin Medusan huoneon yksi mieleen jääneistä. Q-teatteri kutsuu tänäkin vuonna varmasti, sillä se on yksi lemppariteattereistani Helsingissä.

Elokuvavuoden kohokohta on ikuisesti Sodankylän filmifestivaalit, ja uusi reissu on jo suunnitteilla. Elokuva-aiheesta kirjoitan vieläkin vähemmän kuin kirjoista tai teatterista, ja ehkä siksi moni nähty unohtuu. Viimeisimmät elokuvaelämykset olivat georgialainen And Then We Danced – tanssia! Ihanaa! –  ja Nuoren naisen muotokuva, josta varmasti tulee tämän vuoden ”pakko nähdä” -leffa. Elokuva ja elokuvateatterit ovat minulle tärkeitä, vaikka en ehdikään elokuviin niin usein kuin haluaisin. Siksi yritänkin valita teatteriksi jonkin suosikeistani, kun leffaan pääsen: Eerikinkadun Orionin, Kino Engelin tai Bio Rexin, joissa elokuvaelämys alkaa jo teatterin oven avautuessa.

Lukuhaasteissa tein ehkä ennätykseni #hyllynlämmittäjässä, sillä luin kahdestatoista kirjasta 5! Uusi kasa syntynee lähipäivinä. Runo2019-haasteeseen taisin lukea vain kaksi teosta, joten en tee edes koostetta, mutta ilokseni päädyin syksyllä Runokuun runoilijatapahtuman yleisöön, ja olipa ihanaa kuunnella ääneen luettuja runoja (vaikka osa niistä vähän itkettikin). Helmet-listaus löytyy pian välilehdeltä Vanhat lukuhaasteet, ja uudenvuodenlupauksena voisin päättää kirjata luetut uuteen haasteeseen ennen vuoden viimeistä päivää… Nyt yritin parhaani mukaan kirjoitella helppoihin kohtiin luetut kirjat, mutta 11 kohtaa jäi täyttämättä, koska en esimerkiksi muistanut, nähtiinkö jossain lukemassani kirjassa unia. Klassikkohaasteeseen osallistuin viime vuonna kerran, vaikka luin kyllä muutaman muunkin klassikon kuin Mrs. Dallowayn. Seuraava klassikkohaaste onkin jo tämän kuun lopulla, ja yllättäen en ole vielä valinnut klassikkoani. Aion toki jatkaa hetkessä elämisen linjalla, joten parin viikon päästä nähdään, osallistunko vasta heinäkuun haastepostaukseen. 

IMG_20191227_135233

Kuvassa maaginen hetki ennen astumista elokuvateatterin turvaan. Tälle vuodelle toivon lukuisia luku-, elokuva- ja teatterielämyksiä kaikille! 

Cristina Sandu: Vesileikit

Cristina Sandu: Vesileikit. Otava 2019. Kansi Tuuli Juusela.

”Maa, jossa tytöt asuivat, oli kalpea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan.” (s. 5)

Cristina Sandun toinen romaani Vesileikkejä kertoo tytöistä, jotka asuvat suljetussa maassa. Mikä maa on kyseessä, ei sillä väliä, mutta sillä on, että ulkopuolella on jotain muuta, ehkä mahdollisuus, ehkä jotain hienoa. Tyttöjen maassa on betonia, tupakkatehdas ja joki, jossa tytöt opettelevat kuviouintia. On myös valtava urheilukompleksi ja lopulta urheilujoukkueelle viisumit. Vesileikit ovat siis vapautta ja samalla myös tie vapauteen.

Sandun romaani rakentuu kursiivilla kirjoitetuista jaksoista, jotka kertovat tarinaa suljetusta maasta ja tyttöjen tai oikeastaan naisten joukosta. Muodostuu melkeinpä seesteinen kuva – uimarannat, kesä, joki, leikki vedessä. Tätä kehystarinaa katkovat lähteneiden tarinat naisista, jotka ovat päätyneet kuka minnekin, pysyvästi tai käymään.  Yksi heistä, Anita, on Suomessa, jossa hän yrittää salata menneisyytensä maan. Toinen, Paulina, perustaa vanhustenhoitoyrityksen Kaliforniaan. Kaikki kuvatut naiset ovat jollain tavalla ulkopuolisia, irrallisia, kaikkien elämässä on väliaikaisuuden tuntu. Yksi palaa takaisin.

Kuten teoksen naisten tarinoissa, on Vesileikeissä paljon ilmavuutta ja avoimuutta. Kehystarina pyrkii pitämään tarinaa koossa, pakottamatta ja lempeästi,  mutta sekään ei selittele – eikä selittelyjä mahtuisikaan tähän kooltaan pikkuruiseen teokseen. On kuin katselisi elokuvaa, jossa kamera viilettää maasta toiseen, ja naisten elämästä näytetään hetki,  jossa  on joko jotain dramaattista tai arkisten päivien jatkumoa, jossain kuva työstä, jossain lepohetkestä. Kokonaisuudesta jää hieman haikea olo: vuorottelu kehyskertomuksen   ja naisten tarinoiden välillä korostaa sitä, miten etäällä ihmiset ovat toisistaan.  Henkilöt eivät ehkä ole yksinäisiä, mutta jollain tavalla irti repäistyjä, ja tämä koskee myös viimeiden tarinan Lidiaa, joka palaa takaisin. Tämä kepeyden ja raskauden yhdistelmä pitää otteessaan. Tuntuu, kuin jokainen sana ja lause olisi kuin kuviouinnin tarkoin muotoiltu liike. Pidin eritysesti teoksen rytmistä, siitä, miten se kuljettaa tarinasta toiseen kuin virtaava, pyörteilevä joki.

”Iltaisin tytöt kaatuivat sänkyyn kuin puunrungot ja tunsivat veden liikkeet sisällään. He näkivät hulluja unia joista heräsivät hengästyneinä. Ja eräänä päivänä jotakin vielä unenomaisempaa tapahtui: viisumit saapuivat. Ne taittuivat elegantisti passien väleihin, kuin olisivat aina kuuluneet sinne.” (s. 83).

IMG_20191208_144506

 

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla. Alkuperäisteos Un monde à portée de main, suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2019. Kannen graafinen suunnittelu Anna Makkonen.

Maailma käden ulottuvilla on ihmeellinen kirja. Ensin se upottaa sisäänsä, käperryttää puolen sivun, jopa sivun mittaisiin virkkeisiinsä, jotka luovat maailmoja, ajatuksia, kuvia. Sitten se pakottaa katsomaan tarkemmin ympäristöä – mikä on jäljennöstä, mikä on kaunista, millaisia pintoja ympärilläni onkaan – avaamaan Maailman taidehistorian liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen ja sitten nettiselaimen ja hakukoneen, jopa lukemaan Anna Kareninan – ehkä joskus.  Romaanin pariisilainen päähenkilö puolestaan lentää maasta toiseen, projektista seuraavaan, ja  päätyy haikailemaan maan alle, Lascaux’n luoliin.

Ihastuin Maylis de Kerangalin edelliseen teokseen, joka sekin tarkensi erikoisalalle, sydämensiirtoon, erityisellä tarkkuudella. Maailma käden ulottuvilla kertoo erikoisesta käsityöläisammatista, jäljentäjistä, ja kuvaa päähenkilön,  nuoren Paula Karstin vuosia ensin jäljennystaiteen  koulussa Brysselissä, sitten työtehtävien äärellä ympäri Eurooppaa. Jäljennyskoulussa (en muista, mikä oli koulun nimike – jäljennystä siellä kuitenkin opeteltiin, kuukausi puita, toinen marmoria ja kivipintoja) Paula tapaa Jonasin ja Katen, ja vaikka opiskelu ja maalaaminen haukkaavat nuorten aikuisten elämästä valtavan palasen, toimii taide myös yhdistävänä. Lopputyövaiheessa maalataan yhdessä, vimmaisesti, alun eksymisten ja etsimisen jälkeen. Luodaan maailmaa, pintoja, olevaa.

”Hän oppii näkemään. Silmiä polttaa. Ne ovat räjähtäneet auki, niitä on koeteltu enemmän kuin koskaan, pidetty auki kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa – keskiarvo, johon sisältyvät niin töiden parissa valvotut yöt kuin juhliminenkin.” (s. 43)

Tarina imaisee maagisesti sisäänsä kielen,  yllä olevaa lainausta huimasti laajempien virkkeiden, polveilevan, jopa runollisen ja silti  jollain tavoin jäntevän kerronnan ja kuvauksen vuoksi. On Oreon murusia ja on erikoista taide- ja materiaalisanastoa, kaupunkeja, katuja ja nimiä, erikielisiä ilmauksia. Kerronta etenee intensiivisesti preesensissä, ja aikamuoto onkin yksityiskohtien ohella yksi keinoista, joka upottaa tarinaan ja Paulan visuaaliseen maailmaan. Tarkan kuvauksen vuoksi lukemisen aikana oma katseeni tarkentui ja herkistyi ympäristölle. Luulen myös, että tämän kirjan lukemisesta nauttivat muut kaltaiseni, ihmiset, jotka rakastavat yksityiskohtiin käpertymistä, vaikka tavallaan kerronta maalailee suuriakin linjoja; yksityiskohtainen kuvaus tuottaa tarkkoja kuvia ja tunnelmia, ja on kiehtovaa päästä kurkistamaan sinne, minne Paulan pätkätyöt vievät.

Yksi mielenkiintoisimmista tapahtumapaikoista on Cinecittan elokuvatehdas, illuusioiden tyyssija Italiassa. Paula maalaa lavasteita ja tarpeistoa, ja henkilöt liikkuvat lavasteiden keskellä, elokuva- ja mainosmaailmassa. Illuusioiden luomisesta tarinassa onkin kyse, kun jäljennöksen avulla luodaan kuva jostain muusta, viedään johonkin aikaan tai tilaan niin kuin epookkielokuvassa, annetaan katsojalle tai kokijalle mahdollisuus johonkin kokemukseen.  Maailma käden ulottuvilla saa miettimään myös sitä, millainen kaipuu meillä onkaan kauneuden äärelle, oli kauneus sitten värissä tai pinnanmuodossa tai vaikkapa arvostetussa materiaalissa.

Onko jäljennöksen tarkoitus herättää jotain eloon, säilyttää? Tai pyrkiikö taide jäljittelemään elämää, niin kuin ikivanhoissa luolamaalauksissa? Jäljennöksiä ja taidetta, alkuperäistä ja jäljennöstä on pakko nimittäin pohtia myös toisen merkityksellisen tapahtumapaikan äärellä, Lascaux’n luolien läheisyydessä. Siellä jäljennetään kivikautisia luolamaalauksia, tehdään nykyteknologian avulla täydellistä kopiota, säilytetään ikivanhaa, sillä alkuperäiset teokset ovat vaarassa tuhoutua, eikä niiden äärelle ole päässyt sitten 1960-luvun lopun kuin kuvissa – ja nyt maalaamalla. Paula maalaa luolan eläimiä ja lopulta uppoutuu menneisyyden tarinoihin, mennyt ja nykyhetki sekoittuvat yhdeksi niin kuin värisävyt maaliseoksessa.

 

IMG_20191110_165220

Anna Makkosen upea kansigrafiikka houkuttelee romaanin visuaaliseen maailmaan. Kirjan alla laukkailevat Lascaux’n härät – romaani innosti lukemaan tästä mystisestä paikasta, maalaustaiteen historian alkuajoilta.

 

Tämän romaanin parissa tekee mieli viipyillä, ja nimensä mukaisesti se tuo erikoisen maailman – jäljentäjän sivellinvalikoiman, luksusasuntojen kovat pinnat, huojuvat tikapuut, ei liian täydelliset lavasteet, ihon ja valon ja harmaan loppusyksyn illan – lukijan ulottuville.

”Paula saa paonazzon valmiiksi määräpäivään mennessä, riisuu huivin jonka on sitonut turbaaniksi päähänsä, pyyhkii kädenselällä otsaansa ja sulkee silmät. Maalaus on loistava, marmori niin hyvin maalattu, että omistajat tuntevat välittömästi kiven mineraalisen viileyden, he kehuvat Paulaa viljellen sanoja miracoloso, incredibile, magico. Nuorelle maalarille tuodaan campari käsinpuhalletussa lasissa – – .” (s. 144)

 

 

Mustarastas laulaa

Inka Nousiainen: Mustarastas. WSOY 2019.

IMG_20191027_204914

Lempeän vaaleanpunaisessa Muka va:n paidassa lentävät mustarastaat, jotka tämän kirjan lukemisen jälkeen näin uudella tavalla.

”Ja tarinat, jotka jäivät kesken, jatkuvat aina jossain muualla.” (s. 138)

Mitä tapahtui? Tämän kysymyksen joutuu esittämään itselleen Inka Nousiaisen romaanin päähenkilö useasti, kun veli ei saapunutkaan Ruotsin-risteilyltä. Suru kadonneesta veljestä on valtava,  ja yläasteikäisen siskon lisäksi 17-vuotiaana kadonnutta surevat isoveli, äiti ja moni muu, kukin tavallaan. Mustarastas on pääasiassa kuitenkin Eevan tarina: itse äidiksi tullut sisko palaa, taas kerran, muistoihin veljestä ja selityksiä vaille jääneeseen katoamiseen, mutta mukana on myös erilainen ymmärrys siitä, miten äiti koki pojan katoamisen: ”Puhelun jälkeen äiti taittui polviensa päälle ja alkoi itkeä, eikä se ollut ihmisen itku, se oli eläimen itku, rannan lintujen huuto. Se oli jotain sellaista, että kun sen kerran on kuullut, niin sitä ei unohda koskaan.” (s. 16)

Mustarastaan, kadonneen veljen, tarinaa esitettiin kaksi vuotta sitten KOM-teatterissa. En mennyt katsomaan, sillä aavistelin, että näytelmä on liian surullinen ja ahdistava, mutta kirjaa lukiessa pystyn paremmin käsittelemään tunteita tai vaikkapa keskeyttämään lukemisen, olemaan rauhassa vaikeiden mutta samalla tärkeiden tunteiden kanssa. Tietysti minua harmittaa nyt, etten nähnyt näytelmää ja kuullut, miten kauniisti kadonneelle veljelle puhutaan, sillä oletan, että samanlaista puhuttelua ja pohtimista oli myös Eeva Soivion monologissa. Romaanissa nimittäin siis puhutellaan veljeä, puhutaan hänelle aina välillä, jutustellaan siitä, miten menee ja miltä tuntuu. Välillä kerrotaan, miten aika kuluu, elämä jatkuu, usein surun varjossa, jossa jokaisella on omat toimintatapansa – yksi heittää veljen tavaroita pois, siivoaa, toinen pukeutuu veljen liian isoon toppatakkiin, kolmas vaikenee. Samalla poissaolevalle kerrotaan, missä mennään. ”Tässä on äiti: valkoiset housut, intianpuuvillapaita, papiljotit päässä, niiden ympärille kiedottu huivi.  Äiti hymyilee, katso. Mutta älä luule, että äiti olisi sua hetkeksikään unohtanut.” (s. 76)

Mustarastaassa palataan samoihin hetkiin useasti, kauemmaskin menneisyyteen, sisarusten lapsuuteen. Muistelemisen hetki ajoittuu kuitenkin päähenkilön aikuisuuteen,  ja välillä ajatus kulkee myös siihen, miten on vaikeaa olla pelkäämättä, että omille lapsille tapahtuu jotain. Tai mitä, jos kuolisi itse, ei voisi enää pitää huolta? On kuitenkin elettävä, sellainenkin ajatus Mustarastaasta välittyy. Pitää keksiä loppu tarinalle, joka jäi kesken. Elämän arvaamattomuus, jonka päähenkilö on joutunut kohtaamaan niin nuorena, palaa ajatuksiin sykleinä, uudestaan, milloin mistäkin syystä. Ja on opeteltava kahta asiaa, ottamaan vastaan ja päästämään irti.

Nousiaisen Mustarastas itkettää väistämättä. Kannattaa valita tarkoin hetki, milloin sen pariin astuu, mutta silloin kun uskaltaa, kannattaa  ottaa vastaan tämä tarina ja nauttia kauniista kerronnasta ja kielestä, jotka kunnioittavat surullista tarinaa. Tämän kirjan äärellä tekee mieli hiljentyä ja sitten taas katsoa kohti niitä asioita, joista saa olla kiitollinen.

”Mustarastas laulaa illalla jossain. Sen kuulee raollaan olevasta ikkunasta, se laulaa jossain lähellä. Niin lähellä, että sen nokan liikkeet voisi erottaa väriseviä lehtiä vasten. Kuulaasti ja kaukaa se laulaa, toisia aikoja, menneitä ja tulevia, hämärän läpi kiitäviä vaunuja. Tienmutkia jotka katoavat näkyvistä, erkaantuvia lauttoja. Käsiä jotka heilahtavat, tervehdykseksi vai hyvästiksi, liike on sama.” (s. 144) 

Caracasissa on vielä yö – ja yö on pimeä ja vaarallinen

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö. Aula & co, 2019. Espanjankielinen alkuteos La hija de la española, suomentanut Taina Helkamo.

Öiset räjähdykset, ammuskelut ja huudot pitävät Karina Sainz Borgon romaanin päähenkilöä hereillä. Caracasissa on vielä yö -teos kuvaa Venezuelan nykytilannetta, kaaosta ja yhteiskunnan ja yksilöiden kriisiä, jossa ainoita selviytymiskeinoja näyttäisi olevan epärehellisyys ja pako. Nämä eivät tietenkään kaikille ole mahdollisia, eikä ole helppoa yrittää selvitä kaupungissa ja maassa, jossa perusasioista on pulaa eikä rahalla ole arvoa.

Kun luin Sainz Borgon teosta, mietin, onko kyseessä dystopia – tähän me joudumme, kun yhteiskunnasta katoaa säännöt ja rakenne. Toki tiedän, ettei tämä dystooppisena näyttäytyvä tilanne ole fiktiota, ja romaani pakottaa ottamaan selvää tilanteesta. Venezuela on ollut kauan kriisissä, ja esimerkiksi Ylen Ulkolinjan dokumentista tai tiivistelmästä voi kertailla syitä tähän uskomattomaan ja traagiseen tilanteeseen.  Caracasissa on vielä yö -romaani kuvaa pääasiassa yhden henkilön kautta Caracasin väkivaltaista todellisuutta, ja tämä kuvaus on todella pysäyttävää. Kun kaikesta on pulaa, lääkkeistä, ruuasta, ennen kaikkea turvasta, tuntuu yhteiskunnallinen tilanne todella toivottomalta. Päähenkilönkin elämää epävarmuus on varjostanut jo pitkään: lapsuusmuistoissa on vielä rauhallista, mutta jo kymmenvuotiaasta saakka Adelaida Falcón on kuunnellut kaduilta räjähdyksiä ja ammuntaa, ja ympäristö on liukunut kohti pelkoa ja vaaraa, köyhyyttä ja epävarmuutta.

”Näin ryöstöjen lisääntyvän ja asettuvan osaksi maisemaa, sulautuvan siihen kuin ne olisivat osa meidän  normaalia elämäämme: epäjärjestykseksi ja kaaokseksi naamioitunutta toimintaa, jota vallankumous suojeli ja ylläpiti.” (s. 48)

Tarina alkaa, kun Adelaida hautaa äitinsä. Äidin viimeisten hetkien kautta kuvataan muun muassa sitä, miten terveydenhuolto on olematonta, ja esimerkiksi lääkkeitä ja hoitotarvikkeita ei ole saatavilla, ei hautauspalveluakaan, ellei satu olemaan ylimääräisiä euroja. Ja kaikki maksaa, todella paljon. Adelaidan viimeiset säästöt hupenevat, ja vähäinen omaisuus viedään, kun vallankumouksellisten naisten joukkio valtaa hänen asuntonsa ja pahoinpitelee hänet. Epätoivoisessa tilanteessa Adelaidan onneksi kääntyy toisen onnettomuus: naapuri, jonka asuntoon Adelaida pakenee, on kuollut, ja Adelaida joutuu miettimään, miten paljon hän on valmis lipeämään sääntöjen toiselle puolelle.

Räjähdykset, kyynelkaasu, sekasorto ja jyskyttävä reggaetonbiitti rytmittävät Caracasin öitä Adelaidan kaupunginosassa. Välillä hengähdetään muistoissa tai kauneudessa, jota löytyy vaikkapa äidin perhospaidasta (joka sekin kyllä ryöstetään), välillä taas avataan ovi yhä synkempiin kuviin, esimerkiksi kun Adelaidan suojiin päätyy ystävän veli, joka kertoo, mitä mielenosoittajille käy tai on käynyt. Kerronta ja tarina ovat vangitsevia, eikä lukemista voi juuri keskeyttää, vaikka ahdistaisikin.

Adelaidalla ei ole tulevaisuutta Caracasissa, miten kenelläkään voisi olla tässä tilanteessa? Romaanissa kerrotaan, kuinka aiemmin Venezuelaan saapui ihmisiä ympäri maailmaa tekemään töitä ja rakentamaan elämää, mutta nyt suunta on toinen. Adelaida saa mahdollisuuden, jota ei voi jättää käyttämättä, vaikka hänen on tingittävä periaatteistaan ja uhrattava paljon. Taakse on lähtiessä jätettävä  äiti, muistot, kirjat – jopa oma nimi – kaikki mitä vanhasta elämästä on jäljellä.

IMG_20191017_152220

”Kello oli puoli yksitoista aamupäivällä. Kanariansaarilla puoli kymmenen. Caracasissa oli vielä yö.” Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

 

Suosittelen tätä teosta varauksella: kuvaus on osin ahdistavaa. Toki tämä ahdistavuus on myös syy lukea Caracasissa on vielä yö, sillä kyseessä on monella tavalla vaikuttava teos, ei pelkästään aiheensa ja kuvattujen asioiden vuoksi.

Ihmisen outous ja outouden inhimillisyys

Pelle Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä

Käsikirjoitus Melli Maikkula

Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén

Rooleissa Anna Ackerman, Tomi Alatalo, Olli Ikonen ja Jukka-Pekka Palo

Lavastus Veera-Maija Murtola

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valosuunnittelu Anna Pöllänen

Äänisuunnittelu Leo Lindgren

Klovnerian suunnittelu ja harjoittaminen Pablo Alvarez

Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi

 

 

Paljastuvat salaisuudet – siinäpä jo ydin hyvälle draamalle. Melli Maikkulan näytelmässä Pelle yhden henkilön salaisuus on tosin niin suuri, että sen varaan rakentuu hyvinkin kaksituntinen näytelmä, vaikka on tässä toki paljon muutakin.  Pelle-nimisessä näytelmässä on siis pelle, ja tämä pelle sattuu olemaan päähenkilö Julian isä. Poissa oleva isä, lapsuuden kuvissa mukana oleva, mutta aikuisuudessa salaisuudeksi jäänyt. Nyt Julian tulevalle puolisolle paljastuu tämä sanomatta jäänyt seikka, ja henkilöt päätyvät suurten kysymysten äärelle kesken häävalmistelujen.

Sympaattiset henkilöhahmot tekevät osaltaan näytelmästä erityisen, vaikka jo tarina on ihastuttavalla tavalla erikoinen ja ihastuttavan outo. Näytelmä alkaa surumielisen pellen (Olli Ikonen) esiintymisellä, ja vaikka pääasiassa seurataankin päähenkilöparin elämää, päästään välillä haikeisiin lapsuuskuviin, joissa pellekin on mukana, vaikkei isänä niinkään läsnä. Pellehahmo, joka nyt kaivetaan menneisyydestä henkilöiden elämään,  ei siis ole hauska, vaan ennemminkin outo ja vähän myös synkkä. Hauskan näytelmästä kuitenkin tekevät juuri päähenkilöt, Julia (Anna Ackerman) ja Kent (Tomi Alatalo), vastarakastunut nuoripari, joka rakkauden huumassaan suunnittelee – tai yrittää suunnitella – häitään. Kai häitä suunnittelee Kentin äitikin, riemastuttava henkilö, joka on pelkkä puhelinääni, mutta Julia pitäisi sukunsa mieluummin loitolla.

48681742978_315499ec74_c

Kuva: Cvijeta Miljak / Kansallisteatteri

Julia on terapeutti, ja yksi hänen asiakkaistaan (Jukka-Pekka Palo) on olennainen osanen juonessa. Terapiaistunnoista lipeää palasia Julian elämään, ja opettaapa asiakas terapeutilleen jotakin. Kent puolestaan on puhelinmyyjä, ja hänenkin työstään lipsuu jotain vähintäänkin miehen energiseen olemukseen. Nuoripari setvii elämäänsä keskellä kysymyksiä siitä, miten asioiden kuuluisi sujua, ja tämän näennäisen tasapainon rikkoo siis salaisuus Julian isästä. Jännite pysyy yllä siirryttäessä tilanteesta toiseen, ja varmaankin voi paljastaa, että häätkin järjestyvät lopulta omalla painollaan.

Jo väliajalla olin hurmioitunut draaman tiiviydestä, vauhdista ja jäntevyydestä. Kyseessä on komedia, ja hauskuus syntyy arkisen ja oudon, tutun ja kummallisen ja jopa surullisen ja höpsön sopivasta annostelusta. Eikä kyse siis ole hömpöttelystä, sillä aika vakaviakin asioita käsitellään.  Nuorehkojen päähenkilöiden kautta tarkastellaan esimerkiksi sitä, miten outoja ihmiset ovat aivan tavallisimmillaan, suorittaessaan asioita, joita ”kuuluu tehdä sillä tavalla kuin niitä kuuluu tehdä”.

Pelle-näytelmässä tarkka rytmitys toimii niin vuoropuhelussa kuin siinäkin, miten välillä siirrytään Julian lapsuuteen tai miten lavalla syntyy uusi tila liikkuvien lavasteiden avulla. Rekvisiitta ja lavastus on sopivasti minimalistista pienin hauskoin yksityiskohdin, ja lopussa hääkoristelu muuttaa sekä lavan että tunnelman aivan uudeksi. Erityisesti pidin lapsuudenkodin vääristyneen tuntuisista kuvista, siitä, miten lavastus kertoo omaa tarinaansa ja samalla luo tilaa ja aikaa.

Tätä näytelmää uskallan suositella monelle, mutta yläkoulun opettajan näkökulmasta toivoisin erityisesti, että nuoret pääsisivät tällaisen teatterin äärelle, tietysti jo näytelmässä käsiteltyjen asioiden vuoksi, mutta myös siksi, että kokonaisuus oli rakennettu terävästi jokaista osastaan myöten. Tämän näytelmän outoutta ei kannata säikähtää, vaan kummalliselta kuulostava asetelma kannattaa ottaa  kutsuna  erilaisten tarinoiden äärelle ja  toki myös uudestaan teatteriin.

 

48681742408_f54d1508b9_c

Kuva: Cvijeta Miljak / Kansallisteatteri

Kiitos Kansallisteatterin bloggariklubille teatterielämyksestä ja lipuista!