Nuortenkirjavinkki: Muistojenlukija

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija. Tammi 2017.

Muistojenlukija avaa Elina Rouhiainen Väki-trilogian, ja ensimmäisen osan luettuani odotan jo jatkoa. En ole lukenut Rouhiaisen aiemmin ilmestynyttä, kovin kehuttua Susiraja-sarjaa, mutta nyt sekin nousi loputtomassa lukuoinossani pykälän ylemmäs.

IMG_20171029_182427_01

 

Muistojenlukijaa en esittele vinkkausta enempää, sillä siitä kirjoittaminen liikoja spoilaamatta on haastavaa. Toinen syy tällaiselle vaihtoehtoiselle postaukselle on se, että otin pari viikkoa sitten vastaan vinkkaushaasteen, ja tämä erinomaisuus valikoitui yläkoululaisille ja lukiolaisille vinkattavaksi. Enpä ole muuten koskaan tainnut kirjoittaakaan (saatika videoida, apua!) vinkkausta, joten hieman jännittää.

 

”Taivas alkoi hämärtyä. Porukkaa alkoi saapua enemmän ja enemmän. Kaiken ikäisiä ja kaiken värisiä ihmisiä. Ihmisiä, jollaisia Kiuru ei tiennyt tässä kaupungissa olevankaan. Näky muistutti häntä lintujen kevätmuutosta: pelloista ja soista, jotka täyttyivät erilaisista siivekkäistä. Kaikki lintujen äänet sekoittuivat korviahuumaavaksi meteliksi, aivan samoin kuin nyt kävi ihmisten puheelle ja naurulle.” (s. 46)

Kiuru on 16-vuotias helsinkiläistyttö, jolla on erikoinen kyky: hän pystyy poimimaan toisten ihmisten muistoja, ja hän näkee muistot lintuina. Kiuru ei ole koskaan tavannut ketään kaltaistansa, eikä ole uskaltanut kertoa kyvystään, mutta kesälomalla hän jää kiinni, kun hän nappaa muiston Dai-nimiseltä pojalta, joka pystyy tarkastelemaan ihmisen mieltä melko erikoisella tavalla. Vaikka tärkeimmillä henkilöillä onkin taianomaisia kykyjä, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija ei ole kuitenkaan fantasiatarina, jossa taikuudella leikiteltältäisiin – päinvastoin. Kiurun ja hänen ystäviensä Dain, Nelun ja Bollywoodin on oltava tarkkoja, etteivät heidän kykynsä paljastuisi väärille ihmisille.

Muistojenlukijassa kiehtoo erikoinen tarina, mielenkiintoiset henkilöt ja kuvatun maailman hiljalleen aukeava salaperäisyys. Tämä sarjan avausosa kertoo ystävyydestä ja rakkaudestakin, mutta henkilöidensä kautta myös eriarvoisuudesta asettamalla vastakkain esimerkiksi Kiurun ja tämän parhaan ystävän Samuelin perheen ja toisaalta paperittomien siirtolaisten turvattomasta osasta esittelemällä vallatun talon leireineen.

Muistojenlukija on nuorten aikuisten fantasiaromaani, joka  sopii hieman vanhemmallekin aikuiselle ja yläkoululaisellekin.  Jos haluat uppoutua yllättäviin tapahtumiin ja tutustua erikoisiin henkilöihin kesäisessä Helsingissä etkä pelkää hieman vakavampiakin aiheita, lue tämä kirja. Vaarana tosin on, että et meinaa malttaa odottaa seuraavan osan ilmestymistä… Onneksi tässä ensimmäisessä osassa on melkein 400 sivua, eikä mitään liikaa.

 

Mainokset

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin. Englanninkielinen alkuteos Homegoing, suomentanut Sari Karhulahti. Otava 2017.

IMG_4301

 

Suljettuani Yaa Gasin Matkalla kotiin -romaanin kannet, olin melkein sanaton. Goodreadsiin hönkäisin näin: ”Vuoden paras kirja. Raastava, itkettävä, hätkähdyttävä, kaunis ja soljuva. Rytmikäs ja sykähdyttävä.” Melkein tekisi mieli jättää pulinat tähän, mutta parin kuukauden tai uusien kirjaihastusten jälkeen en kuitenkaan muista, miksi rakastuin, joten jatkan.

 

Matkalla kotiin alkaa 1700-luvun Afrikasta, Ghanasta. Se kertoo sukutarinaa läpi vuosisatojen, nykyhetkeen saakka, jolloin taas palataan Ghanaan. Välissä meritie vie Atlantin yli orjalaivassa Amerikkaan, ja alusta saakka orjakaupan muodossa kuvattu sorto on raastavaa luettavaa. Romaanin ensimmäiset luvut kertovat siskoksista Effiasta ja Esistä, jotka toisistaan tietämättä ovat samassa linnoituksessa, toinen vapaana, toinen vankina hirvittävissä, epäinhimillisissä oloissa. Tarina etenee sukupolvi kerrallaan niin, että vuoroin äänessä on Effian, vuoroin Esin sukuhaaran jäsen. Ensimmäisten lukujen jälkeen kerronta vuorottelee valtameren eri puolilla asuvien henkilöiden välillä. Yhdysvalloissa tapahtumien keskiössä on orjuus ja rasismi, Ghanaa kuvaavissa jaksoissa kuvataan muun muassa paikallisten tapoja ja uskomuksia, mutta myös alkuperäisvästön kiemuraista suhdetta valloittajiin ja ongelmia eri heimojen välillä.

 

Luvut ovat kutkuttavasti rakennettuja, ne ovat omia kokonaisuuksiaan, vaikka välillä niiden ei haluaisi loppuvan. Henkilöhahmot tulevat nopeasti kokonaisiksi, vaikka uusi tarina alkaa aina selittelemättä. Luvut on nimetty henkilöiden mukaan, ja alussa sukulaisuussuhteiden hahmottamista auttoi etusivulla oleva sukupuu. Sitten tarina taisikin viedä mennessään, enkä enää vilkuillut etusivulle. Samalla kun surin hetken yhden kertomuksen loppua, halusin jo päästä sisään seuraavaan. Gyasin taiten rakennetut alut imaisivat aina hämmennyksen keskeltä nopeasti uuden henkilön maailmaan.

 

”Ness poimi joka päivä puuvillaa etelän julman auringon alla. Hän oli ollut pari kuukautta Thomas Allan Stockhamin plantaasilla Alabamassa. Sitä ennen hän oli ollut Mississipissä. Sitä ennen hän oli ollut vuoden paikassa, jota sanoi aina Helvetiksi.” (s. 93)

Nessin, Esin tyttären, tarina on yksi orjuuden raaoista kuvauksista. Nessin tarina on myös kuvaus siitä, miten tytär ei juuri muista äitiään, mutta sukulaisuus kulkee mukana tarinoissa. Ajatus siitä, miten äideiltä vietiin lapsia tai lapsilta äitejä tekee orjuuden kuvauksesta entistä kuristavampaa – kuvaus ei ole alleviivaavaa mutta tiiviydessään niin tehokasta, että ahdistus ei meinaa kaikota millään. Niin kuin ei pidäkään. Orjuuden kuvaukset ovat hirveitä, mutta helpolla ei pääse muistakaan kohtaloista. Jokainen henkilöhahmo on kiehtova, sellainen, jonka tarinaa haluaisi lukea enemmän ja enemmän, vaikka sattuu.

 

”Willie ei milloinkaan unohtanut sitä, miltä tuntui olla ensi kertaa Harlemissa. Pratt City oli kaivoskaupunki, ja kaikki siellä keskittyi siihen, mitä oli maan alla. Harlemissa pääosassa oli taivas. / – – / Harlemin ilma tuntui ensi hengenvedolla puhtaalta: siellä hiilipöly ei kulkeutunut nenän kautta nieluun niin, että sen maistoi. Jo pelkkä hengittäminen tuntui innostavalta.” (s. 254) 

Willie on yksi suosikkihahmoistani, niistä monista, joille toivon hyvää. Willie päätyy kaivoskaupungista New Yorkiin, jossa hän haluaa laulaa. Hänen ja hänen miehensä Robertin tarinassa on aluksi toivoa, jota itse asiassa löytyy monessa muussakin tarinassa, mutta onnellinen tarina ei Willienkään elämä ole. Hänen ääntään ei kuulla liian tumman ihon vuoksi, ja mies Robert lipeää toiseen elämään. Willien tarina onneksi jatkuu vielä heidän poikansa Sonnyn osiossa, jossa hän onkin hahmo, joka tuo toivoa seuraavalle sukupolvelle.

Jälkikäteen ihmettelen, miten niin paljon voikaan mahtua taas yhteen romaaniin: satoja vuosia, neljätoista päähenkilöä tarinoineen, suuria kysymyksiä vaikkapa vallasta, rakkaudesta, sukulaisuudesta, uskomusten voimasta ja lähimmäisyydestä. Jokainen tarina on oma, kokonainen elämänsä, oma sykähdyksensä siinä kokonaisuudessa, johon kiinnittyvät myös ne kertomukset, jotka jäävät ilman ääntä. Tekisi mieli sanoa, että jos luet tänä vuonna vain yhden kirjan – mutta en sano, sillä ehdin lukea jo yhden toisenkin, josta tekisi mieli sanoa samaa.

 


 

Helmet-haasteessa kuittaan kohdan 26: sukutarina.

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta. Bazar 2017. Alkuperäisteos Le otto montagne (2016), suomentanut Lotta Toivanen.

FullSizeRender

 

”Granan kylä sijaitsi laakson perukassa, ja sen ohitti huomaamatta kuin jonkin mitättömän mahdollisuuden; kylän yläpuolella kohosivat teräksenharmaat huiput ja sen alapuolella oli kieleke, joka teki pääsyn laaksoon vaikeaksi.” (s. 19)

 

Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta vie ainakin minut aivan tuntemattomaan maisemaan. Pohjois-Italiassa kohoavat vuoret jäätikköineen ja lumisine rinteineen ovat tärkeä osa tarinaa, ja niihin kytkeytyy niin vahvoja tunteita, että nämä vieraat seudut tuntuvat yhä houkuttavammilta myös minusta. Vaikka  osa kirjan viehättävyydestä liittyy upeisiin, haikailtaviin vuoristoseutuihin, osa ihastuksen alkua on jo siinä, etten juuri ole törmännyt italialaiseen kirjallisuuteen (paitsi Ferranteen, jonka uusia suomennoksia odotellessa on ihanaa löytää jotain muuta). Paljon on tässä teoksessa muutakin kiehtovaa!

 

Kahdeksan vuorta kertoo lapsuudenystävyksistä Pietrosta ja Brunosta. Pojat tapaavat, kun Pietron vanhemmat pääsevät Milanon kaupungin melskeestä ja kuohunnasta kesäpaikkaansa Granan kylään. Varsinkin Pietron isällä on kiihkeä suhde vuoristoihin ja huippuihin, ja hän vie myös poikaansa vuoristoretkille. Romaani kertoo myös isän ja pojan välisestä suhteesta, jossa poika tuntee epävarmuutta ja pyrkii heti aikuistuttuaan etäämmälle – ja vasta isän kuoltua oikeastaan näkee arvon yhteisissä asioissa. Tässä tarinassa siis vuoriston ihmeellisyydessä ja toisaalta myös yhdessä kulkemisessa.

 

Mielenkiintoista tarinassa on vuorten lisäksi päähenkilön, Pietron, ja tärkeän sivuhenkilön eli ystävän Brunon ystävyys. Ystävyyden synnyllä ja kestävyydellä kuvataan hienosti sitä, miten mutkatonta toisaalta lapsuudessa toisen kohtaaminen voi olla, ja toisaalta miten sujuvaa voi olla toisen kohtaaminen, kun yhdistäviä tekijöitä myöhemminkin on riittävästi. Brunoa ja Pietroa yhdistävät vuoret, vaikka kovin eri tavoin, ja lopulta suhde isään. Etäisyyksissä on kuitenkin jotain surumielistäkin, mutta se, mikä erityisesti tarinassa ilahdutti, oli kuvatun ystävyyden  syvyys välimatkasta huolimatta. Välillä on vain niin ihanaa lukea jotain etäisempää, tällaista tasaisesti eteenpäin soljuvaa tarinaa, jonka käänteissä ei tarvitse pelätä suurempia ahdistuksia. Surulliseksi tosin minut sai poikien elämäntilanteen erilaisuus, yksi vastakkaisuus sekin tässä tarinassa.

 

Maisemien kuvaus, vuorilla liikkuminen ja asuminen ovat tämän romaanin ydintä. Tärkeät ystävyyden tai isä-poika-suhteen kuvaukset kulkevat siinä sivussa, ja vuoriin, huippuihin, vaikeisiin jäätikkövaelluksiin ja vuoristoelämään liittyy paljon vertauskuvallisuutta. Vuoristoseudut ovat jylhiä, ja henkilöt suhtautuvat eri tavoin ympäristöönsä. Pietrolle vuorissa on jotain eksoottista, lomaa, kesää, myöhemmin ehkä pakoakin, Brunolle seudussa on sen sijaan pakkoa, selviytymistä ja luonnon kanssa yhdessä elämistä. Pietron isälle vuoret ovat jollain tavoin pakkomielle, kilpailukin.  Varsinkin isälle ja Brunolle vuoristo-olosuhteet vertautuvat myös elämän rajallisuuteen. Minulle vuoret edustavat etäistä kauneutta, ehkä jotain samaa kuin Pietron äidille, joka haluaa jäädä niittyvyöhykkeelle, mutta voisin kuvitella haluavani sittenkin johonkin korkeammalle. Tarinassa kuvatut jäätiköt, somerikot, joet, purot, rinteet gemsseineen ja luonnon armoilla olevat rakennukset jäävät mieleen ja houkuttavat ehkä joskus noille seuduille. Hienoa on päästä noihin maisemiin myös kirjallisuuden kautta.

 

”Oli kuin olisin yhtäkkiä ollut tuhat metriä alempana tai vaihtanut vuodenaikaa. Edessäni olivat kesän valo ja eläinten eläväiset äänet, takanani hämärä, synkkä syksy ja sen kosteat kalliot ja lumilämpäreet.” (s. 146)

 

Kahdeksan vuorta on Paolo Cognettin kuudes teos, ja se palkittiin 2017 Premio Strega -palkinnolla, joka on Italian arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Toivottavasti moni lukija löytäisi tämän suomennoksen ja pääsee nauttimaan mutkattomasta, lempeänrauhallisesta kerronnasta. Ja toivottavasti saamme lukea suomennoksia kirjailijan muustakin tuotannosta!

 

Teatterissa: Mestari ja Margarita

Mestari ja Margarita Kansallisteatterissa (ennakkonäytös 4.9.2017), ensi-ilta 6.9.2017
IMG_0557

Kuva: Janne Siltavuori

OHJAUS JA DRAMATISOINTI Anne Rautiainen
ROOLEISSA Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Juha Varis
LAVASTUS, NUKET JA PUKUSUUNNITTELU Janne Siltavuori
VALO- JA VIDEOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen
ÄÄNISUUNNITTELU Jani Peltola
KOREOGRAFIA Sonya Lindfors
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Krista Karppinen
DRAMATURGI Eva Buchwald

 

Kansallisteatterin Mestari ja Margarita vietteli mukaansa ensi hetkistä alkaen. Olin kyllä valmistautunut heittäytymään synkkään tarinaan, sillä edellinen näkemäni versio tästä Mihail Bulgakovin romaanista teki aikoinaan valtavan vaikutuksen, ja  viime kesänä olin antautunut  nauttimaan vihdoin itse romaanistakin. Tieto Kansallisteatterin näytelmästä oli viimeinen sysäys lukea tämä kirja, ja ehkä moni katsoja nyt näytelmän nähtyään päätyy myös lukijaksi.
I
I
I
Willensauna-näyttämöllä esitettävä Mestari ja Margarita on intensiivinen kokemus alusta loppuun. Näyttämö on synkkä, lavastus on (perinteisessä mielessä) vähäistä, puvustus pimeyden ruhtinaan seurueen asuja lukuun ottamatta melko pelkistettyä. Lavasteet, ne vähäiset, liikkuvat jopa kesken kohtauksen, ja kohtaus liukuu toiseksi. Savukonetta ei säästellä, ja silloin en kadehdi eturivissä istujia. Muuten välillä kyllä: luulen, että näytelmän hahmojen ajoittainen kontakti yleisöön tuntuisi vielä vahvemmin, vaikka kyllä katseen voima tai virnistyksen kutkutus tuntui nelosrivilläkin. Toisaalta etäämpää näki koko lavan, ja jo lähes alkuminuuteilla lavalla rymistellyt raitiovaunu vavahdutti varmasti takarivissä saakka. Paikoista viis – jos haluat tämän nähdä, kannattaa olla ripeä, sillä ennakkonäytöskin oli loppuunmyyty ja loppusyksyn esityksissä ei näyttäisi enää olevan paljoakaan tilaa.
I
I
I
Raitiovaunu oli yksi näytelmän upeista videoprojisoinneista (mikäköhän olisikaan oikea käsite, ehkä kuvaavampi ainakin olisi heijastus), jotka loivat erilaisia tiloja tai tässä tapauksessa tapahtumia näyttämölle, niin että tarinan runsaus ujuttautuu alussa melko pieneltä näyttäneelle lavalle. Heijastus vie välillä Jerusalemin auringonlaskuun ja Pontius Pilatuksen väreilevän päänsäryn maailmaan, ja välillä näyttämö muuttuu ilmakuvaksi Moskovasta tai Varietee-teatteriksi (jonka mustan magian show’hun ei tosin tässä versiossa varsinaisesti päästä). Yhdessä kohtauksessa tilan valtaavat mestarin eli kirjailijan saamat murskakritiikit, jotka valtaavat mestarin mielen ja vievät tämän toisen nimihenkilön sairaalaan. Siirtymiset tilanteesta toiseen ovat nopeita ja taitavasti rytmitettyjä. Esimerkiksi kun kirjailijoiden talolta näytelmän alkupuolelta siirrytään ensimmäistä kertaa sairaalaan, näyttelijät muuttavat sekunneissa muotoaan kirjailijoista sairaalahenkilökunnaksi.
I
I
I
Lava on usein hämärä, vaikka heijastukset toisaalta tuovat tilaan valoa. Myös henkilöhahmot valaistaan korostetusti, vain professori Wolandin hahmo jää usein varjoon. Spottivalot ohjaavat huomiota ja hämäryys reunoilla häivyttää uusiksi muuntuvia kohtaustenreunoja. Kohtaukset, joissa siis liikutaan Moskovassa eri paikoissa ja välillä menneisyyden Jerusalemissa, limittyvät toisiinsa yllättävän sujuvasti, mikä oikeastaan alleviivaa sitä, miten tarinan monet kerrokset lopulta kuitenkin liittyvät yhteen. Näytelmän Saatana, kaikessa vaikuttavuudessaan niin olomuotonsa kuin tapahtumienkin suhteen, jää vähemmän tärkeäksi hahmoksi kuin Pontius Pilatus ja varsinkin värikylläinen, elämää hehkuva Margarita. Oikeastaan mestarin ja Margaritan rakkaustarina siis nouseekin näytelmän nimenkin  (ja romaanin alkuperäisteoksenkin) myötä korostetummin esille kuin Moskovaan saapuva tumma herrasmies. Toinen puoliaika yölentoineen ja täydenkuun tanssiaisineen onkin Margaritan vallassa.
I
I
I
Kirjailijat ja kriitikot ovat tässä tarinassa merkittäviä, mutta näytelmäsovituksessa kirjallisuuteen (ja kirjailijaan) rakastunut nainen nouseekin tärkeämmäksi. Yksi suosikkikohtauksistani tapahtuu kirjailijatalolla, joka nähdään kuin kaukaa, pienenä, tai yksinomaan pienenä, sillä talo on kutistunut nukketaloksi, jossa muka ylevät kirjailijat mässäilevät ruokapuheillaan. Vuoropuhelu saattaa olla sama romaanissakin, mutta puheiden kalankäry alleviivaa kirjailijaseuran turhantärkeyttä ja pönötystä, kun juuri mitään ei näy, vain puhe kuuluu. Nukketalon lisäksi osassa kohtauksista hahmot ovat nukkeja, ja myös nämä kohtaukset ovat erityisiä: niissä korostuu sadunomaisuus, vaikka nuket ovat hyvinkin eläviä. Toisaalta nuket voi joissain kohtauksissa nähdä myös vertauskuvina sille, miten nämä hahmot ovat jonkun muun vallassa, liikuteltavissa ja määrättäviä, oli tämä hallitsija sitten aate, halu tai joku ihminen tai ihmisenkaltainen, niin kuin nukettajallakin on valtaa nukkensa toimiin.
I
I
I
Kansallisteatterin Mestari ja Margarita oli paikoin hauska, mutta hauskuus ei ole todellakaan pääosassa ja se on myös melko erilaista kuin romaanissa. Lukiessani nauroin ihmisen hölmöydelle ja sille, miten helposti uskommekaan meille syötettyjä tarinoita: haluamme uskoa ja selittää absurdinkin todeksi kuin Bulgakovin kuvaamat kansalaiset. Humoristisuutta näytelmäsovitukseen toivat erityisesti Wolandin apurit vampyyri Hella ja kissamies Begemot karnevalistisilla elkeillään ja pikku huomautuksillaan. Hellan ja Begemotin käkätys ja räkätys yhtä aikaa naurattivat ja kauhistuttivat – kaikessa kuolemankuvallisuudessaan nämä hahmot olivat kyllä harvinaisen reheviä, räiskyviä ja eläviä. Pidätyskohtauksessa on villiä vauhtia, ja siinä kissan pidättelemätön hahmo on riemastuttavalla tavalla hetken ansaitsemistaan spottivaloissa.
I
I
I
On vaikea olla miettimättä näytelmäsovituksen suhdetta kirjaan. Tietysti oli heitettävä omat odotukset siitä, miten Bulgakovin ihmeellinen romaani taipuu näyttämölle, mutta koska tarina oli tuttu, oli näytelmääkin ehkä helpompi seurata. Olisi kuitenkin pitänyt kysyä lukiolaisyleisöltä, miten henkilöistä tai tapahtumista sai kiinni, jos kirjaa ei ollut luettu. Vaikka itse muistan vaikuttuneeni lukioikäisenä näkemästäni versiosta, muistan kyllä olleeni hämmennyksissäni monessakin kohtaa. Ja olen minä vieläkin vähän, mutta sehän vähän kuuluukin tähän teokseen. Ennen näytelmän kokemista ihmettelin, miten koko tarinan runsaudesta onkaan mahdollista rajata uusi näkemys, ja nopeasti kuluneen yli kaksituntisen näytelmän jälkeen ihmettelen edelleen, miten näin paljosta olikaan saatu niin toimiva, vaikuttava kokonaisuus.
IMG_0558

Näyttelijät Marc Gassot, Juha Varis ja Maria Kuusiluoma.  Kuva: Tuomo Manninen.

Kiitos Kansallisteatterille medialipusta.
I
I
I
WordPress kieltäytyi tekemästä kappalejakoa, joten kymmenen editoinnin jälkeen päädyin taiteelliseen ratkaisuun I-kirjaimen avulla.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus 2017.

FullSizeRender (6)

Pidin todella paljon Selja Ahavan edellisestä romaanista Taivaalta tippuvat asiat ja olinkin innoissani, kun kesällä huomasin Ahavalta ilmestyvän uuden teoksen. Julkaisun alla kirjaa ja kirjailijaa esiteltiin laajassa jutussa Hesarin Kuukausiliitteessä, ja mielenkiintoni hieman hälveni – en ehkä olisi halunnut tietää ennalta niin paljoa, vaikka en olisikaan voinut suojella itseäni kuulemasta, mihin mies katoaa, ja minua jännitti, osaanko nauttia kielestä ja kerronnasta (koska niistä edellistä teosta lukiessani todella pidin!) vai ajattelenko koko ajan: ”Onko tämä  totta?” tai: ”Tältäkö se ehkä tuntui juuri Kirjailijasta?” Tietysti ajattelin vähän sitäkin, mutta kylläpä aiheen käsittely laajeni yleisemmällekin tasolle. Sitä paitsi pidän autofiktiosta. Eikä ennakkotieto tässä tapauksessa haitannut lainkaan, mutta se olisi ehkä haitannut, jos en olisi tarttunut tähän juuri tässä hetkessä.

”Olisin halunnut rakastaa komeasti ja sanoa, että sehän on vain ihminen. Sitten muut olisivat voineet hämmästellä, miten selittämätön asia rakkaus on.”

 

Mies katoaa siis muutokseen, naiseksi. Se ei voi olla salaisuus tai yllätys, vaikkei sitä takakannessa paljastetakaan, joten aloitan siitä. Tästä teoksesta ei oikein voi puhua mainitsematta sukupuolta tai ajattelematta sitä, miten erikoinen tilanne syntyykään, kun ihminen joutuu muuttamaan niin paljon pysyessään kuitenkin samana, ehkä enemmän itsenään. Sillä eihän ihminen katoa, eihän mies voi kadota, kun minäkertoja kerran hänet tapaa, eikä ole hautaa, on yhteisiä asioita, on elämä. Tässä tarinassa ei kuitenkaan kerrota muuttuvasta vaan naisesta, joka kulkee muutoksessa mukana ja koittaa ymmärtää ja selvitä.

Miehen muutosta ja naisen ajatuksia kuvataan täysin minäkertojan näkökulmasta käsin. Romaani on kuin päiväkirja numeroimattomine sivuineen, toistuvine sanaryppäineen, muistoineen, kehää kiertävine ajatuksineen. Päähenkilön ajatteluun sekoittuu kuitenkin tuulahdus satojen vuosien takaa mereltä, uudelta mantereelta. Välillä nimittäin kuvataan Kristoffer Kolumbuksen (tai Cristoforo Colombon, Cristovão Colomin, Cristobal Colonin tai Christophorus Columbuksen, häilyvyyttä ja lipeämistä tässä nimessäkin) matkaa Amerikkaan, sitä, miten Kolumbus halusi uskoa omaan käsitykseensä maailmasta ja miten tämä käsitys mureni, vaikka sitä kartoin ja sanoin yritettiin pitää koossa ja olemassa. Samalla tavalla kuva ja käsitys miehestä liukuu pois – on jotain tuttua, joka liittää henkilön siihen muistoon ja menneeseen, joka oli, ja on uusi maailma, uusi ihminen ja uusi sosiaaliturvatunnus.

Kolumbuksesta kertovat jaksot ovat aluksi erillisiä, mutta Kolumbuksen tarinan sanat alkavat limittäytyä päähenkilön tarinaan ja toisin päin, niin kuin merenpohjan hiekka sekoittuisi aallokossa veteen. Tai samalla tavalla kuin irralliset asiat limittyvät ajatuksissa, kun kaikki on kesken, jäsentymättä, mahdollisuuksina, yhtä aikaa olematta ja olemassa.

”On hetkiä, jolloin kaikki muuttuu. Isä oviaukossa, saari horisontissa, aamuinen lause keittiössä,

mies, nainen, pöytä, kuppi,

öitä joiden jälkeen punatukkainen herääkin valkoisin hiuksin.”

Koskettavaa tarinassa on minäkertojan hämmennys ja suru, ajatus siitä, miten osa menneisyydestä tavallaan katoaa. Vaikka olisi helppo sanoa, että muistothan elävät, eivät ne enää elä, kun muisto on muuttunut toiseksi, eikä muiston henkilöä enää ole. Ei tämä ole sama asia kuin ero tai leskeksi jääminen, nainen pohtii: ”Ensin mieheni ostaa samanlaisen takin kuin minulla. Sitten samanlaiset saappaat. Sitten hatun. Tämä nainen, joka söi mieheni, nakertaa nyt minua.” Minäkertojan kotiin kylään tupsahtaneella naisella on entisen puolison varpaat, hän on eri ihminen mutta samalla sama.

Naisen tarinasta kipeämmän tekevät ulkopuolisten ajatukset ja sanat, vaikka ne myös lohduttavat tai ainakin pyrkivät siihen. Elämä menee eteenpäin, mutta mitä jo itse on aivan eksyksissä siinä, etsimässä rantaa, kuikuilemassa taivaalle niin kuin Kolumbus, piirtämässä epätoivoisesti karttaa, jossa nimet ovatkin vääriä.

”Meistä on tullut näköalajyrkänne, jonka reunaa tullaan tuijottamaan. Täällä puhaltaa vieras tuuli, pudotus on huima, ja maisema vetää vakavaksi. Ihmiset seisovat turvakaiteen takana ja haluavat puhua syvällisiä.”

 

Lukiessani Ennen kuin mieheni katoaa -romaania unohdin oikeastaan Hesarin laajan jutun ja sen, että näin voi olla oikeasti tapahtunut, että varpaat ja leikkaukset ja muutot olisivat totta tai että tämä on jonkun oma tarina. Sillä kun ei ole merkitystä toisin kuin sillä, miten hienosti henkilökohtainen taipuukin taiteeksi, joka koskettaa ja vavisuttaa.

 

 

Loppukesän dekkaripaketti

 

Cilla ja Rolf Börjlind: Nousuvesi (2013), Kolmas ääni (2014), Musta aamunkoitto (2016) ja Uinu paju pienoinen (2017). Kustantamo S&S. Kuuntelin romaanit äänikirjoina (Ellibs-kirjasto ja BookBeat-sovellus).

 

Oi kesä ja loputtomalta tuntuva lukuaika – nyt se on ohi. Työt jatkuvat, eikä aikaa ole ollut juuri lukemiselle eikä varsinkaan kirjoittamiselle. Flow’lle sentään  vähän, ja tietty syysuutuuksien varaamiselle!

Lomalla luin epätavallisen paljon dekkareita. Alkukesällä ahmin muutaman Jo Nesbøn Harry Holen, ja kun ne kävivät liian kauheiksi, kielsin itseäni tarttumasta seuraavaan ihan heti. Dekkarinälissäni lainasin Helmetin verkkokirjastosta minulle useampaan otteeseen suositellun Cilla ja Rolf Börjlindin Nousuveden äänikirjana – ja taas mentiin. Vaikka välillä raivosin toisteisen ja liian hitaan ja selittelevän kerronnan vuoksi. Vaikka kuvatut rikokset olivat alusta saakka hirveitä (ja niitä mahtui yhteen osaan monta, vaikka kirjat eivät ole kovin paksuja ja siitäkin karsisi virkkeen jos toisenkin). Vaikka ensimmäisen osan loppu oli järkyttävän saippuasarjamainen. Onneksi ihanan rauhallinen lukija vain luki ja luki, joten en voinut heittää kirjaa kesken (vähän kyllä särähti aina, kun päähenkilön nimi äännettiin, toki ihan oikein, ”Uliiviaksi”…).

 

Yksi ärsytys vielä, ennen kuin ryhdyn kehumaan. Sarjan osat liittyvät siis hyvinkin kiinteästi toisiinsa, vaikka rikos aina ratkeaakin osan lopussa. Asioita selitetään kuitenkin todella paljon, ja henkilöiden taustoista kerrotaan uudestaan joka ikisessä osassa, jolloin tulee tyhmä olo: eivätkö kirjailijat luota siihen, että lukija kyllä muistaa, keitä nämä keskeiset henkilöt ovat. Tulee mieleen tv-sarjan alussa näytettävä tapahtui viime jaksossa -osio, jonka sentään voi ohittaa mutta joka joskus sekin yrittää osoittaa asioiden suhteita niin paljon, että lukija/katsoja menettää mahdollisuuden oivaltamiseen ja yllättymiseen. Näissä onneksi juonenkulusta ei vihjailtu, kunhan toisteltiin – ei sentään sanottu, että muistathan vielä.

 

Kun mölyt on saatu mahasta, täytyy sarjaa kehuakin. En kai kuunnellut kymmeniä tunteja äänikirjoja itseäni kiusatakseni, vaan kyllä henkilöt ja päällekkäiset, toisiinsa limittyvät juonikuviot todellakin olivat mielenkiintoisia, joten uusi osa oli aloitettava heti edellisen loputtua! Oli sitä paitsi hauska ahmaista koko tähän asti ilmestynyt sarja parissa viikossa, siinä tuli  lapsuuden lukuahmimiset mieleen.

 

Ensimmäisessä osassa Nousuvesi sarjan päähenkilö Olivia  Rönning on poliisikoulussa, ja hän ryhtyy selvittämään opiskelutyönään ratkaisematonta julmaa murhaa. Ehkä Olivian luonnetta kuvaakin hyvin se, millaisella omistautumisella hän suhtautuu tähän työhön ja miten hän haalii ympärilleen tärkeitä henkilöitä, osin sattumalta, osin tarkoituksella. Tässä osassa esitellään myös vuosia kadoksissa ollut Tom Stilton, joka on entinen poliisi ja oikeastaan melkein sarjan toinen päähenkilö, varsinkin viimeisimmässä osassa. Olivia on vasta sarjan kolmannessa osassa poliisi, ja Stilton siis koko ajan mukana, vaikkei hänkään poliisina (vasta kuin viimeisessä osassa, ja silloinkin vähän epävirallisena). He kuitenkin selvittävät intensiivisesti mutkikkaita ja iljettäviä rikoksia, ja heidän ”tutkijaporukkaansa” kuuluvat myös ensimmäisestä osasta alkaen varjoisemmilta kujilta ystävät tai tiedottajat Abbas ja Minkki sekä poliisipiiristä Mette Olsäter ja hänen tiimiläisensä Lisa ja Bosse. Henkilöitä siis riittää, ja tarvitaan useampi osa, jotta muihinkin kuin Oliviaan ja Tomiin saadaan hieman syvyyttä.

 

Sarjan kaikissa osissa kerrotaan montaa tarinaa yhtä aikaa. Nousuvedessä Rönningin selvittäessä vanhaa murhaa  kodittomien ihmisten kimppuun hyökätään Tukholman kaduilla, ja myös tätä tapahtumasarjaa selvitetään. Samalla esille nousee tärkeitä henkilöitä, jotka ovat mukana myös seuraavissa osissa. Olivia esimerkiksi tutustuu Stiltoniin, joka on entinen poliisi ja joka yrittää selvittää kodittomien ystäviensä kohtaloa, ja kodittomien joukossa on tärkeitä sivuhenkilöitä, joihin lukija törmää sarjan muissakin osissa. Neljännessä osassa yksi näistä Stiltonin ystävistä on merkittävässä roolissa, ja Stiltonin ja Rönningin lisäksi muutkin henkilöt tulevat siis pikkuhiljaa tutuksi (varsinkin kuin heistä selitetään samoja asioita sarjan osissa – apua!).

 

Neljästä dekkarista viimeisin, Uinu paju pienoinen, jäi suosikikseni, mutta en osaa sanoa, olisiko se toiminut näin hyvin ilman aiempia osia. Henkilöt tosiaan olivat tuttuja, tässä viimeisessä osassa Rönningin ja Stiltonin lisäksi myös murharyhmän pomo Mette oli tärkeässä roolissa niin kuin Stiltonin vanha ystävä, koditon Muriel. Näissä dekkareissa on kussakin selkeä yhteiskunnallinen kannanotto, ja Uinu paju pienoinen tarttuu niin ajankohtaiseen pakolaiskriisiin kuin katulasten  ja pakolaisten heikkoon asemaan. Hyvikset ja pahikset ovat alleviivatun hyviä tai kamalia, mitä nyt Stiltonista paljastuu lisää synkkiä puolia. Paha poliisi -tyyppi tuo tietenkin säröä ja vauhtia juonenkulkuun, vaikka uskottavuus hieman tästä kärsii.

 

Kuuntelin sarjan siis äänikirjoina, ja näihin kirjoihin äänikirjaversio sopi, sillä ei ollut niin väliä, jos ajatus hetkeksi karkasi. Sain BookBeat-sovelluksen kuukaudeksi kokeiluun, ja siinä äänikirjaa saa jopa nopeutettua (mutta kertojan ääni toki muuttuu, joten nopeutin kirjaa lähinnä silloin, kun arvelin nukahtaneeni tärkeiden käänteiden kohdalla ja jouduin kuuntelemaan jonkin pätkän uudelleen). Äänikirjan kuuntelemiseen kuluu kyllä aikaa enemmän kuin lukemiseen, mutta sainpa itseni motivoitua ikkunanpesuun ja yksinäisen mustikkametsään, pitkille kävelyille sateesta huolimatta ja yöunille yhtä aikaa työläisen kanssa (kun siis kuuntelin öitä myöten dekkareita…).

 

image

Kun kuuntelijan ajatus karkaili, saattoi äänikirjaa kelata näppärästi 15 sekuntia taaksepäin. 

 

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt. Tunne-esseitä. Like 2017.

IMG_0412

Koko Hubaran esseekokoelma on omistettu kirjoittajan siskoille ja kaikille ruskeille suomalaistytöille. Kohderyhmä on puhutteluja myöten sama, Ruskeat Tytöt, ja vaikka en olekaan tätä porukkaa,  olen kirjan kohderyhmää siinä mielessä, että  näiden ajatusten lukemista voi suositella ihan kaikille. On tärkeää, että Hubara toimii äänenä ja esikuvana monelle nuorelle ja vähän vanhemmallekin tyypille, ja lisäksi Hubaran käsittelemät asiat ovat tärkeitä. Ne esimerkiksi pysäyttävät miettimään etuoikeuksia,  joita meillä enemmän tai vähemmän on (mutta joita joskus pitää itsestäänselvyyksinä ja joita ei siis edes huomaa). Esseitä lukiessa on ajateltava sitä rasismia, jota ei henkilökohtaisesti tarvitse kohdata eikä välttämättä edes ajatella (mutta jota on yhtä aikaa vaikea olla ajattelematta ja vaikea ajatella, koska loppujen lopuksi on kovin vaikeaa kuvitella, mitä se ihan konkreettisesti tuntuu). Nämä tunne-esseet ovat monessakin kohtaa henkilökohtaisia, mikä esseelle tekstilajina tyypillistä onkin, ja esseelle tyypillistä on toki sekin, että kirjoittajan ajattelu tulee selkeästi ja välillä hyvinkin kärkkäästi esille konkreettisien esimerkkien kautta.

 

Hubara on tarkka siinä, miten hän kirjoittaa, ja jo alussa selitetään käsite Ruskeat Tytöt (ja se, miksi myös tytöt kirjoitetaan isolla) ja käsitteen tärkeys. Hubara käyttää sanaparia Ruskeat Tytöt sekä kuvaamaan omaa identiteettiään että laajemmin synonyyminä sanalle rodullistettu. Suomen kontekstissa se viittaa hyvin monenlaisiin ihmisiin, kaikkiin niihin, joille Hubaran mukaan ”ei suoda tilaa olla valkoisia tai suomalaisia tai normi” (s. 27; tarkemmin kirjoittajan käsitteistä ja kielipohdinnoista esseekokoelman johdannossa). Tarkoitus ei ole niputtaa ihmisiä yhdeksi isoksi ryhmäksi vaan tuoda esille ero suhteessa näkymättömään valkoisuuden normiin.

 

Kokoelma jakautuu johdannon jälkeen osiin Unelmat ja Painajaiset. Ensimmäisessä osiossa Hubara kirjoittaa esimerkiksi nuoruudestaan hiphopin, elokuvien ja taikapiirissä – miten hän etsi ja löysi samastumisen kohteita, vaikka se oli usein vaikeaa. Toisessa osassa käsitellään konkreettisemmin (ja karustikin) sitä, mitä rodullistaminen on kirjoittajalle merkinnyt ja miten se näkyy Ruskeiden Tyttöjen elämässä ja unelmissa – ja painajaisissa. Tai miten se ei näy esimerkiksi tilastoissa.  Yhdessä esseessä Hubara muuten kirjoittaa kirjoista ja lukemisesta ylipäätään, mikä on  ihanaa, mutta ennen kaikkea hän siis kirjoittaa siitä, miten maailma avautui hänelle kirjojen ja kulttuurin kautta – tällaista(kin) puhetta toivoisin kohtaavani enemmän, ihan kaikille, kiitos!  Mutta se on ihan eri juttu kuin mistä tässä kirjassa on oikeasti kyse.

 

Identiteetti, samastuminen ja toisaalta esikuvattomuus, se, ettei ole olemassa ja näkyvä (tilastoissa, naistenlehdissä, mainoksissa…). Yksinäisyys. Toiseus. Näitä asioita Hubara siis käsittelee esseissään, ja vaikka lista tuntuu ankealta, ei käsittely ole sellaista vaikka esimerkit tosielämästä ovatkin sellaisia tai pahempiakin. Henkilökohtaisten kokemusten kuvaus tekee esseistä koskettavia ja uskottavia (vaikka ilmaisu onkin  monessa kohtaa melkein paatoksellista ja silloin ei niin värisyttävää), ja vaikka en siis kuulu puhuteltaviin, saan näistä esseistä paljon. Katson ympärilleni eri tavalla tai entistä tarkemmin. Puhun ehkä yhtä varovasti ja epävarmasti kuin ennenkin. Mietin omia etuoikeuksiani. Varaan kirjastosta Toni Morrisonin Sinisimmät silmät (ja toivottavasti myös ehdin sen lukea). Ihmettelen omaa hyvin valkoista nuoruuttani ja sitä, miksi asiat eivät ole menneet radikaalisti kohti parempaa. Ja mitä voisin osaltani tehdä. Kirjoitan ehkä kirjeen lapselleni. Olen onnellinen siitä, että Koko Hubarasta joku Ruskea Tyttö saa esikuvan (ja monella tapaa hän on minunkin esikuvani rohkeutensa ja taitojensa vuoksi). Hankin tämän kirjan koulukirjastoon.

 

”Kaikki aina puhuvat, että me 80-luvun Ruskeat lapset olemme tienraivaajia. Sillanrakentajia. Mutta emme me ole, emmekä välttämättä halua olla, ja niin kauan kuin minussa veri virtaa, aion pitää huolen siitä, että sinunkaan ei tarvitse sitä olla. Ellet itse niin halua. Sinun ei tarvitse viitoittaa minun tieltäni. Tämän maan tietä. Henkilökohtaisesi ei tarvitse olla poliittista. Ellet itse halua.” (s. 170)