Lukurauhan päivän minilukumaraton

Blogissa Kirjavarkaan tunnustuksia käynnistyi tänään 10.2.2018 ystävänpäivän lukumaraton. Maratoonata voi 10.-14.2., ja osallistujat valitsevat itselleen sopivimman vuorokauden, jonka rauhoittavat lukuharrastukselle. Niin kuin on käynyt ilmi, pidän lukumaratoneista. Viimeksi osallistuin superlukumaratoniin, joka kesti viikon, mutta nyt en ehdi aivan täyttä vuorokauttakaan maratoonata, joten lempinimeän oman maratonini nyt minilukumaratoniksi. Huomenna 11.2. vietetään Suomen kirjasäätiön Lukurauhan päivää, joten lukumaraton sopii oivallisesti tähän viikonloppuun.

Tässä jo valmiiksi Lukurauhan päivän ohjeistus:

LUKURAUHAN LAKI

1§ Lukurauha koskee kaikenlaisia kirjoja ja kaikkia lukupaikkoja.

2§ Yhdessä lukeminen on sallittu.

3§ Yksin lukeminen on sallittu.

4§ Toisille lukeminen on sallittu.

5§ Toisen lukurauhan häiritseminen on kielletty.

6§ Oman lukurauhan häiritseminen toissijaisilla toiminnoilla on ankarasti kielletty.

Näistä erityisesti kohta 6 saattaa olla hankala, sillä lukupäivityksiä tehdessä tekee ehkä mieli kurkistella someen. Lukurauhasunnuntain aloitan ystävien seurassa brunssilla, joten koko päivää en aio lukea. Aloitan kuitenkin kirjaviikonlopun ja maratonini lauantaina, ja luen sen verran mitä muulta elämältä ehdin.

IMG_20180210_145227

 

Luettaviksi kirjoiksi valikoitui aika kasa teoksia tiedosta selfhelpiin ja kaunosta sarjakuviin. Kirjakasan ulkopuolelle jäivät helposti tartuttaviksi pari novellikokoelmaa ja yksi runoteos. Nuortenkirjojakin kirjastokasassa olisi, joten valinnanvaraa on.

Ensiksi aion lukea Napoli-sarjan kolmososan loppuun, sitten ehkä tartun sarjakuvaan. Olen ostanut Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet puolisolleni lahjaksi viisi tai kuusi vuotta sitten, ja siitä saakka se on odottanut vuoroaan. Pinossa on myös Maaret Kallion Lujasti lempeä -teos ja sen pari Mielen työkirja. Jospa saisin ripauksen itsemyötätuntoa tai vaikkapa mielenlujuutta niistä. Hyvän sään aikana vaikuttaa erityisen ajankohtaiselta ja tärkeältä tietokirjalta. Aloitin sitä jo aiemmin, ja se tulee luettua jos ei nyt maratonilla niin lähiaikoina kuitenkin. Ja sitten on tuo kaunokainen Niemi, jolta odotan niin paljon, etten ole uskaltanut aloittaa!

 

Mutta nyt, 10.2. klo 15.35, lukumaraton alkakoon.

Lauantai klo 19.05: Luin Elena Ferranten Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät loppuun, 178 sivua. Huh ja hui, miten meno muuttui viimeisten lukujen aikana! Söin jännityksessäni huomaamattani pussillisen Pommixeja, enkä siis malttanut laskea kirjaa käsistäni ja syödä vaan sain kitalakeni rikki. Edellisten osien lukemisesta on aikaa, ja muistanko väärin, että kakkososa ei ollut näin kuohahduttava? Tässä kolmannessa osassa taustalla jyllää poliittinen sekamelska ja kotien ristiriitojen lisäksi väkivaltaisuudet yltyvät. Ja vaikka pääosin Lenu onkin etäällä synnyinkaupingistaan, mukana  ovat samat napolilaiskorttelin hahmot ja jännitteitä näiden välillä on edelleen jos jonkinlaisia. Miten voin nyt aloittaa mitään uutta?

 

Sunnuntai klo 12.20: Aika vaikeaa onkin aloittaa järisyttävän kirjan jälkeen heti mitään uutta. Mietintätauon pidinkin blini-illallisen ja Rimakauhua ja rakkautta -sarjan äärellä. Illalla luin vielä Maaret Kallion Lujasti lempeää 120 sivua ja aloitin blogeissa ja nuorten lukijoiden piireissä hehkutettua  Angie Thomasin ya-kirjaa Viha jonka kylvät. Yöllä uni tuli parin sivun jälkeen (ihan hyvä, sillä maailma on synkkä ja kohtalot karmaisevia heti alkupuolella – olisin nähnyt pahoja unia). Jatkoin kirjaa kotimatkalla aikaistetulta ystävänpäivän brunssilta. Lukuaika jää tänään varsinaisena lukurauhan päivänä vähäiseksi, mutta päivä on ollut aamusta saakka mitä ihanin. Hotellilla, jossa aamiaistimme, bongasin muuten kirjahyllyn, mahtava idea!

IMG_20180211_111037

Sunnuntai-iltapäivä: maraton on ohi, lukeminen ei – Viha jonka kylvät eteni puoliväliin, sarjista, Niemeä enkä ilmastonmuutoskirjaa en ehtinyt nyt aloittaakaan, mutta lukuinto palasi. Ja lukurauha jatkuu.

 

Lukumaratonin saldo on 514 sivua. Luin kolmea eri kirjaa ja lisäksi kuuntelin äänikirjaa 35 minuuttia (Kyung-sook Shin: Jään luoksesi). Maratonin aikana ehdin hieman puuhailla muitakin mukavia, ja olo on viikonlopun loppuhetkillä levännyt ja onnellinen.

Mainokset

Klassikkohaaste 6: Vuonna 1984

Klassikkohaaste kannustaa lukemaan ainakin muutaman klassikon vuodessa, vaikka uutushyllyt huutelevat puoleensa. Tällä kertaa haastetta emännöi Heidi P. blogista Kirjapöllön huhuiluja ja klassikkopostauksia on luettavissa 31.1. lähemmäs neljäkymmentä (osa toki samoista kirjoista). Olen aiemmin osallistunut haasteeseen muutaman kerran, vanhat jutut löytyvät täältä, täältä ja täältä.

Screenshot_20180129-200115__01.jpg

 

George Orwell: Vuonna 1984. Alkuperäisteos 1984 ilmestyi vuonna 1949. Luin Raija Mattilan suomennoksen (ilmestynyt 1999).

Tämänkertaisen klassikon valitsin itse asiassa seitsemäsluokkalaisen oppilaan pöyristyneen katseen vuoksi, kun rehellisenä paljastin, etten ole lukenut tätäkään (en kerro, mikä se toinen klassikko on), joten ehkä valinta nousi siitä poskia polttelevasta häpeästä, että tosiaan tämäkin klassikko on lukematta (en sentään valehdellut!). George Orwellin Vuonna 1984 -dystopianhan tuntevat kaikki! Ja tunnenhan minäkin ne tärkeimmät viittaukset, jotka tähän tarinaan palauttavat, joten siksikin kirjaan tarttuminen oli jäänyt. Mitä siis saan irti teoksesta, jonka jo melkein tunnen tai jonka ainakin luulen tuntevani?

Päätin siis heittää ennakkoluuloni ja arvasin oikein: lukeminen kannatti. Vuonna 1984 on tietenkin paljon muutakin kuin sitä valvovaa isoveljeä. En kuitenkaan arvannut sitä, miten ahdistavaksi lukukokemus äityi tai miten kieron maailman Orwell olikaan onnistunut luomaan, ja alkukankeuksien jälkeen aloin ymmärtää nuoren suosittelijani fanaattista suhtautumista tämän kirjan maailmaan (toki ymmärrän myös sen, että tietynlainen fanaattisuus ja hurmaantuminen kuuluvat myös tuohon ikään). Lukeminen kannatti myös siksi, että kirjasta on hyvä tietää aika paljon muutakin kuin  ”Isoveli valvoo” -lausahdus, uuskieli-, ajatusrikos- ja ajatuspoliisi-sanat, ja vaikka tarinan lähtökohdat olisivatkin todellisten diktatuurien kuvauksessa, toimii teos vertauskuvana paljon muullekin. Erityisesti minua kiehtoi juuri uuskieli, se, miten kielen valta on nähty teoksen tarinassa. Uuskieli on yksi tavallaan hauskoistakin asioista tässä tarinan lohduttomassa ja ankeanahdistavassa maailmassa. Ei tietenkään ole hauskaa, että kielen kimppuun käydään, mutta siinä, miten tästä prosessista kerrotaan, on hitunen humoristisuutta:

”Se on ihmeellistä, tuo sanojen hävittäminen. Eniten tietenkin häviävät verbit ja adjektiivit, mutta hyvin voi sadoista substantiiveistakin päästä eroon. Ei vain samaa merkitsevistä sanoista, vaan myös vastakohdista. Mitä perusteita oikeastaan on sanalle, joka on toisen sanan vastakohta? Sanathan sisältävät oman vastakohtansa. Otetaan esimerkiksi sana ’hyvä’. Jos ’hyvä’ on olemassa, mihin tarvitaan ’huonoa’? ’Epähyvä’ riittää ihan hyvin – paremminkin, koska se on tarkka vastakohta, mitä se toinen ei ole. Tai jos tarvitaan vahvempaa  ’hyvän’ muotoa, mitä järkeä on käyttää kokonaista ritirimssua sellaisia epämääräisiä turhia sanoja kuin ’mainio’, ’loistava’ ja ties mitä? Sen tarkoituksen täyttää ’plushyvä’ tai ’tuplaplushyvä’, jos vielä vahvempaa sanaa kaivataan.” (s. 65)

Kirjan lopussa on vielä tarkempaa selvitystä uuskielestä, ja entiskielestä olisi siis tarkoitus päästä eroon vuoteen 2050 mennessä.

Vuonna 1984 on kirjoitettu 1940-luvun lopulla  (ja välihuomio: Elisabeth Åsbrinkin kirjassa 1947 kerrotaan hieman syntyprosessista!) ja nimensä mukaisesti se kertoo siitä, millaista kirjoitusajankohdasta nähtynä tulevaisuuden yhteiskunnassa voisi olla. Tapahtumapaikkana on  Oseania-niminen valtio, mutta tapahtumat sijoittuvat varsinaisesti Lontooseen, joka siis Oseaniassa sijaitsee. Oseania on yksi kolmesta supervallasta, jotka hallitsevat maailmaa ja joiden välillä on jatkuva sotatila. Itäaasian ja Euraasian kanssa Oseania on ollut välillä liitossa, välillä vastakkain, ja Totuusministeriössä korjataan tiedot oikeiksi niin, että vallitseva tila on aina oikea eikä muusta puhumista sallita. Samoin on monen muun asian kanssa.

Päähenkilö Winston Smith on yksi mitätön ratas puolueen koneistossa, mutta ei niin mitätön kuin yhteiskunnan pohjasakka, prolet, on. Winston työskentelee Totuusministeriössä, jonka tehtävänä on manipuloida tietoja niin, että maailma näyttää juuri oikeanlaiselta. Joka puolella, niin työpaikoilla kuin ihmisten kodeissakin on teleruutuja, jotka tiedottavat ja valvovat, ja vääränlainen ajatuskin on rikos. Tai oikeastaan: vääränlainen ajatus on kuolema. Winston kiinnostuu menneestä ja siitä, ettei elämä olisikaan vain sitä samaa suorittamista, päivästä toiseen. Hänen pientä kapinaansa on päiväkirjan kirjoittaminen (kiellettyä!) ja suurempaa suhde naiseen (kielletympää!). Oikeastaan kiellettyä on siis kaikenlainen oma ajattelu, ylipäätään kiinnostuminen – ja sehän vasta ahdistaakin. Olisipa helpompaa suorittaa elämää Oseaniassa, jos siinä saisi edetä päivästä toiseen pahanmakuisen ginin huurruttamin katsein. Vaan kukapa tyytyisi helppoon elämään, jos se on tylsää – ellei ole pakko.

Tarinan yhteiskunnassa ihmisiä katoaa selittämättömästi, ja sitä Winstonkin pelkää. Mutta koska Winston ei osaa pelätä tarpeeksi tai hän ei osaa elää annetuilla säännöillä, selviää lopulta hänellekin, minne väkeä katoaa. Vaikka jo kuvattu maailma on tähän mennessä ollut ahtaudessaan ahdistava, muuttuu se yhä kamalammaksi, meno yhä järjettömämmäksi. Manipulointi on yksi tarinan ahdistavimmista ja kieroimmista koukeroista, ja sitä tapahtuu niin Totuusministeriössä kuin kidutuskammioissa, joihin Winstonkin siis päätyy. Vuonna 1984 -romaanista mielenkiintoisen tekee ajatus siitä, keneen tai mihin voimme luottaa sekä kysymys siitä, mikä tai kuka meitä ohjailee, millaisen tiedon varassa teemme päätöksiämme. Winston päättää luottaa tiettyihin ihmisiin, tai ajautuu luottamaan, miten vain. Eiköhän meillä monella ole tarve juuri siihen! Oseaniassa tosin luottaa ei kannata omiin lapsiinkaan – vähemmästäkin syntyy siis tämän tarinan synkkyys.

 

IMG_20180128_174431

 

Orwellin klassikkoteos kannattaa ehdottomasti lukea, sen kaikesta kauheudesta huolimatta. Se pakottaa ajattelemaan esimerkiksi sananvapauden ihanuutta ja tärkeyttä ja sitä, miten ihmisen ajatteluun voi vaikuttaa surullisen kieroilla tavoilla – eikä niiden edes tarvitse olla näin äärimmäisiä. Vaikka lukeminen kaiken pikkutarkkuuden vuoksi välillä takkusikin, olen tyytyväinen, että annoin itseni uppoutua tähän dystopiaan. Seuraavaksi voisin tosin tarttua johonkin pirteämpään klassikkoon, vinkkejä otetaan vastaan!

Kirjavuosi 2017

Tänä vuonna luin paljon, mutta kirjoitin harmillisen vähän. Pari kertaa jo ajattelin, että näinköhän hiipuu kirjoista kirjoittaminen, mutta nyt selailtuani vuoden lukumuistoja päätin, että ensi vuonna varaan aikaa enemmän myös kirjoittamiselle. Ensimmäinen uudenvuodenlupaus on siis tehty ennen ensimmäisen päivän taianomaisia ensihetkiä.

 

Tänä vuonna luin melko paljon sarjakirjoja. Hurahdin Harry Hole -sarjaan, mutta jätin viimeiset osat odottamaan (yksi on kyllä hyllyssä loppulomaksi). Luin vihdoin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa, josta en VIELÄ ole kirjoittanut, mutta jonka tunnelmiin aion vielä palata. Viimeinen osa on sitä paitsi lukematta. Luin (tai siis kuuntelin) myös ruotsalaista Olivia Rönning  -dekkarisarjaa neljä osaa. Syksy taisi sujahtaa ohi dekkareitta näiden jälkeen.

 

Luin jonkin verran enemmän tietokirjoja kuin aiemmin. Viime vuoden koonnissa taisinkin toivoa, että tietokirjallisuus saisi tilaa lukemistoissani. Yksi tärkeistä tietokirjoista on juuri lukemani 1947 (siitä hieman lukumaratonpostauksessa), ja muita mieleen jääneitä ovat Koko Hubaran Ruskeat Tytöt sekä Eetu Kauppisen Miten lauluni syntyvät. Jälkimmäisestä taisin kirjoittaa vain Insta-vinkkauksen, vaikka muistan kyllä miettineeni teosta laajemminkin lukiessani – ja taas: miksi en kirjoittanut, mikä sykähdytti, hykerrytti tai oivallutti? Toisaalta tämä on sellainen mukava selailukirja, että joitain lukuja voisi hyvin lueskella uudestaankin.

 

Screenshot_20171230-195359_01_01

Osallistuin myös lukuhaasteisiin, joista laajin oli Helmet-kirjastojen lukuhaaste. En saanut kaikkia kohtia täyteen, mutta siitä kiitän itseäni, että tänä vuonna luin yli 50 kirjaa, mikä on minulle paljon (70 kirjaa, ja muutama aloitettu ja kesken jäänyt). Suketuksen Muuttoliikkeessä-haasteeseen luin useammankin kirjan. Tämä aihepiiri kiinnostaa edelleen tai entistä enemmän, ja lukujonossa on tälläkin hetkellä muiden haastepostauksista bongattuja kirjoja. Sivumennen-podcastissa esiteltiin Hyllynlämmittäjä-haaste, ja jo lukulistaa laatiessani taisin kirjoittaa, että nämä kirjat luen seuraavan 12 vuoden aikana, vaikka aikaahan oli oikeasti vuosi. Luin 2,5 kirjaa 12:sta, hups. Onneksi luin kaikkea muuta hyvää, ja nuo hyllynlämmittäjäthän pysyvät hyllyssäni (paitsi se kesken jäänyt saa jatkaa matkaa). Klassikkohaasteeseenkin osallistuin (myös kesällä), ja tammikuussahan se jatkuu taas.

 
Vuoden sävähdyttävimpiä kirjoja ovat olleet ainakin Anni Kytömäen Kivitasku, Pajtim Statovcin Tiranan sydän, Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat (postaus tulossa), Chimamanda Ngozi Adichien  Kotiinpalaajat, Yaa Gyasin Matkalla kotiin, Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät… En ole lukenut ainakaan loppuun yhtään huonoa kaunokirjaa, ja koska en ehdi tuhlata aikaani kirjoihin, jotka eivät innosta, vielä vähemmän ehdin sellaisista kirjoittaa. Onneni onkin ollut löytää mahtavia kirjasuosituksia blogeista ja kuulla mielenkiintoisista luettavista kirjanystäväystäviltäni.

Entäs ensi vuosi? Olen luvannut kirjoittaa enemmän, hyvä. Luen paljon, edelleen kaunoa, tietoa ja nuortenkirjoja. Odotan Napoli-sarjan kolmatta osaa. Osallistun lukemattomiin lukuhaasteisiin. Luen pari klassikkoa (ainakin). Luen Knasun kutosen loppuun. Kokoan uuden Hyllynlämmittäjä-kasan ja käytän ahkerasti kirjastoa. Aion myös kirjoittaa muusta kulttuurista kuin kirjallisuudesta, ainakin teatterista ja tietenkin Sodankylästä.

Ihanaa uutta lukuvuotta kaikille kirjojen ystäville!

Joululoman superlukumaraton 25.12.-31.12.2017

Lotan Hogwart’s library -blogissa käynnistyi toissapäivänä superlukumaraton, ja tarkoitus olisi pyhittää kokonainen viikko kirjoille – mahtava idea! Ilmoittauduin mukaan, ja  tarkoituksenani on kyllä lukea paljon, mutta enemmän olen hengessä mukana (ja kannan kirjakasaa matkalaukussa reissatessani Suomen poikki). Varsinaisen maratonpäivän ehdin pitää vasta tammikuun puolella, mutta bussimatkoilla (ja öisin) voin ahmia kirjoja nyt joulukuussakin.

Maratonissa mukana olo tarkoittaa kuitenkin lukemisen lisäksi sitä, että seurailen muiden etenemistä. Osallistujalista ja lisähaaste löytyvät siis Lotan blogista, ja minä pyrin päivittämään omaa etenemistäni tähän postaukseen. Lukemisen lisäksi toiveissani on tämän maratonin myötä herätellä tämä blogi talviunilta: luonnoksissa on aloituksia syksyllä luetuista kirjoista, joista haluaisin kirjoittaa edes jotain lukumuiston säilyttämiseksi. Jos urakka sitten tuntuukin liian suurelta, koitan löytää armollisuutta tämän harrastuksen ”suorittamiseen”. Ehkä siis tyydyn lukemaan muiden tekstejä.

25.12.-26.12. Luin loppuun aatonaattona aloittamani Cristina Sandun romaanin Valas nimeltä Goliat. Lisäksi luin aika paljon Romanian historiasta, mutta sitä en laske tähän. Olen lähes sanattoman vaikuttunut Sandun teoksesta: siinä ihastuttavat niin kieli kuin rakenne ja tarina, siis tarinat! Luin ääneen kohtia siitä, koska rakastin kuvailua. Ihmettelin kertomuksia, jotka kiemurtelivat lomittain. Palasin muistoissa niin yhdeksänvuotiasta taannoin järkyttäneisiin tapahtumiin Romaniassa (vaikkei niistä ajoista tässä kerrota), ja vastapainoksi yritin palauttaa mieleeni elokuvan Tarinoita kulta-ajalta (jossa siis kuvataan samoja aikoja kuin Valas nimeltä Goliatissa, tosin hyvin erilaiseen tyyliin). 220 sivua luettuna.

27.12. Aloitan aamuni bussissa. Kuuntelin puoli tuntia Julia Berlinin Siivoojan käsikirjaa. Nyt pitäisi päättää uusi luettava: mukana ovat Heidi Köngäksen Sandra, Orwellin Vuonna 1984 (kyllä, klassikkohaaste) ja Elisabeth Åsbrinkin 1947.

 

IMG_20171227_085709

 

11:01. Åsbrink valikoitui ensimmäiseksi, mutta Orwell on mainittu siinä jo kolme kertaa. Olen lukenut vuoden 1947 tapahtumista jo toukokuuhun saakka, ja kirja vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Taas tosin tuntuu siltä, että tiedän liian vähän tai olen unohtanut, mutta ei se mitään. Välähdykset vuoden 1947 tapahtumista, yksittäisten henkilöiden valinnoista, kansojen kohtaloista, raskaasta ja keveästä vuorottelevat, ja tarkoitus lieneekin alleviivata sitä, miten vähän me voimmekaan hetkessä tietää niin paljosta – varsinkaan suurten mullistusten keskellä tai heti jälkeenpäinkään.

22.05 Myönnän: olin aikamoinen optimisti kirjakasoineni. Määränpäässä odotti nimittäin vauhdikas poikajoukko, joten lukeminen jäi. Åsbrinkia on kuitenkin luettuna 180 sivua, mikä vähän yllättää. Aiheet ovat painottuneet synkempiin – Simone se Beauvoirin rakkaussuhdekin loppui. Lisäksi vauhdikkuuden tunnetta rakentaneet kronologisen, välähdyksenomaisen ja sirpaleisen kerronnan keskeytti luku Kuoleman kaikuja, jossa kerrotaan Unkarin juutalaisten kohtalosta toisen maailmansodan loppupuolella. Vieköhän tämä yöunet…

 

28.12. Aamulla sain luettua muutaman sivun, mutta iltapäivällä vein katraan lukumaratonin hengessä kirjastoon. Nuorin luki ainakin viisi kirjaa, ja kummipoika löysi Harry Potterin toisen osan. Kuvitetut Potterit näyttivät houkuttelevilta, mutta ovat ne aikamoisia järkäleitä. 8-vuotias säikähti: liikaa sivuja.

IMG_20171228_131537

Oma saldo 1947-kirjaa 246 sivua (siis kahdessa päivässä). Ei mitään maratoonaamista todellakaan, mutta kirjat mielessä kuitenkin.

29.12. Matkalla kotiin luin viimeiset sivut 1947:stä, ja uuden kirjan aloittaminen on vaikeaa. Åsbrinkin kirjassa kuitenkin kerrotaan Orwellin Vuonna 1984 -teoksen syntyhetkistä, joten siirryn siihen.

Eilen kuuntelin kaksi tuntia Siivoojan käsikirjaa, kun kävelin tapaamaan ystävääni. Pidän todella paljon Berlinin tyylistä, mutta luultavasti on tartuttava perinteiseen kirjaan, jotta tyylistä (ja tarinoista) saa vielä paremmin kiinni. Tähän välipäivään mahtui vielä yksi novelli, mutta taidan todellakin siirtyä kirjakirjaan, sillä äänikirjaversiossa ei pysty selailemaan riittävän kätevästi taaksepäin – ja sitä novellit huutavat!

Välipäivä, lepopäivä, matkustuspäivä, sukulaisten kanssa Helsingin yläpuolella istuskelu -päivä, kaikkea tuota, mutta ei lukupäivä. Viikon maratoonaaminen vaatisi minulta todellakin eristäytymistä… Sain kuitenkin aloitettua Vuonna 1984:n, hyvä minä! Huomenna jatkuu, mutta olo on kyllä luovuttaneen lukijan.

 

30.12. Vuonna 1984 etenee nihkeähkön alun jälkeen. Klassikkojen aloittaminen on joskus hankalaa, kun luulee tietävänsä jo liikaa kirjasta. Vuonna 1984:n maailma oli iskulauseitaan myöten tuttu, mutta toisaalta: eihän kyse ole pelkästään kuvatusta maailmasta vaan ennemminkin siitä, miten se on rakennettu tai mitä ajattelen lukiessani. Sivuja takana 140, ja yhä enemmän tekee mieli syventyä lukemiseen. Maratoonaamisesta ei TODELLAKAAN voida enää puhua, sillä lukemisen sijaan haahuilin tänään Kiasmassa, siivosin ja kävin joogassa. Kävin myös kirjastossa (2 kirjaa, 3 leffaa), lainasin kaverilta kirjan ja olenhan kuitenkin lukenut (ja  vuorokautta on vielä jäljellä).

31.12. Viikon lukemisista oli mukavaa kirjoitella, vaikka varsinaiseen ahmimismoodiin en päässytkään. Ehkä tämä on kuva tyypillisestä lomaviikon lukemistostani: kannan kirjoja mukanani aina enemmän kuin ehdin lukea, mutta toisin kuin työarjessa jaksan  kuitenkin lukea yömyöhäänkin (tosin lomalla illat ja iltayöt kuluvat mukavasti myös ystävien ja sukulaisten kanssa tai vaikkapa leffoja katsellen ). Työviikoilla luen eniten bussissa.

 

Viikon koonti:

Vuonna 1984 -teosta luin 240 sivua

Elisabet Åsbrinkin teoksen luin kokonaan (n. 280 sivua)

Cristina Sandun teosta Valas nimeltä Goliat luin 220 sivua (maratonin aikana)

Äänikirjaa kuuntelin 4 tuntia (Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja – muutaman novellin myös luin, koska nukahtelin kuunnellessani kirjaa yöllä)

 

Yhteensä siis 740 sivua, olen tyytyväinen!

 

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 5)

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Ilmestynyt venäjäksi 1967. Suomentanut Ulla-Liisa Heino. WSOY. Luin painoksen, jossa alkukperäisteoksesta sensuroidut kohdat on kursivoitu.

Kirjablogien klassikkohaasteeseen valitsin tällä kertaa kirjan, johon olen jo tarttunut aiemminkin mutta joka on nolosti jäänyt kesken. Klassikkohaaste rohkaisee lempeästi tarttumaan klassikoihin ja myöntämään, että ok, lukutoukalta on klassikko jos toinenkin jäänyt lukematta, mutta ainahan voi paikata ”pienen” (esim. venäläisen kirjallisuuden kokoisen) aukon sivistyksessä lukemalla SE klassikkojen klassikko. No, minä aloitan aukon laidalta, sillä yhdellä teoksella ei tällä alueella vielä kovin suurta sivistystä saavuteta.

IMG_3972

Kesä (vaikka vaatetuksesta päätellen ei kovin kuuma tällä kertaa), kalliot veden äärellä ja hyvä kirja.

Klassikokseni valikoitui siis Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kirjan olen hyllyyni haalinut jo pari vuotta sitten, mutta oikeastaan suhteeni tähän teokseen ulottuu 1990-luvun lopulle, jolloin vaikutuin Jyväskylän ylioppilasteatterin näytelmäversiosta Mestari ja Margarita (suora suomennos teoksen alkuperäisestä nimestä). Olin tuolloin lukiolainen, ja sen lisäksi, että jaksan kiitellä äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaani siitä, että hän vei meitä teatteriin jatkuvasti, kylläpä hän innosti lukemaankin – myös klassikoita, vaikka tämä olisi ainakin minulle ollut silloin liian mystinen. Suhteeni Bulgakovin merkkiteokseen jatkuu nyt: vihdoinkin luin sen! Ja pian pääsen nauttimaan näytelmäversiosta, kiitos Kansallisteatterin! Odotan innolla ja ihmetyksellä, miten tämä teos taipuu näyttämölle tällä kertaa.

 

Mihail Bulgakov kirjoitti romaaniaan Saatana saapuu Moskovaan yli kymmenen vuoden ajan (1928-1940), ja teos ilmestyi (osin sensuroituna) vuonna 1967. Alkuperäinen nimi on tosiaan Mestari ja Margarita, ja nämä kaksi henkilöä ovatkin tärkeitä hahmoja tarinassa, jossa Moskova menee sekaisin mystisen professori Wolandin ja tämän seurueen saavuttua sinne (kuin tyhjästä! Ilmoittamatta ulkomaalaisvirastoon!). Tarina alkaa Patriarkan lammilta, jossa toimittaja Berliozin ja runoilija Bezdomnyin keskusteluun osallistuu kuin tyhjästä ilmestyvä ulkomaalainen. Tyyppi esittäytyy mustan magiaan professori Wolandiksi, ja hän on siis itse paholainen, johon eivät luonnonlait päde – niin kuin myöhemmin ei moneen muuhunkaan. Woland ennustaa Berliozin kuoleman, ja toimittaja poistuukin elävien kirjoista hyvin pian. Kun runoilija Ivan Bezdomnyi, usein nimitettynä Ivan Nikolajevitšiksi, yrittää varoittaa muita pimeyden voimista, leimataan hänet seonneeksi (ei mitenkään arveluttava diagnoosi hänen käytöksensä ja puheidensa perusteella).

 

Alkuasetelman jälkeen tapahtumat sijoittuvat muun muassa edesmenneen toimittajan asuntoon Sadovaja-kadulle, kirjailijatalolle Gribojedoviin, Varietee-teatteriin, jossa Woland seurueineen järjestää sekaannusta herättävän taikurishow’n, ja mielisairaalaan. Lisäksi luku jos toinenkin sijoittuu Jerusalemiin, tai siis Jeršalaimiin, noin 2000 vuoden taakse. Pontius Pilatuksesta kertoo alussa Woland, myöhemmin Ivanin klinikalla tapaama kirjailija, “Mestari”. Romaanissa on siis tavallaan monta eri tarinaa, joihin tekisi mieli syventyä, mutta kerronta kiepsauttaa lukijan tämän tästä uuteen tilanteeseen. Tosin usein päädytään klinikalle, ja kyllähän nämä tapahtumat tapahtuvat samassa kaupungissa tai ainakin jollain tavoin samassa todellisuudessa, niin epätodellinen kuin se onkin. Yksi tärkeä tarina on mestarin, klinikalla olevan kirjailijan, ja tämän rakastetun tarina. Kirjailija on siis kirjoittanut kirjaa Pontius Pilatuksesta, eli taas törmäämme tähän, ja myös Wolandin, mestarin ja Margaritan tarinat yhdistyvät. Mestari itse kertoo aluksi rakkaustarinaa sairaalassa Ivanille, ja myöhemmin rakastajatar päätyy yöllisiin kuolleiden tanssiaisiin.

IMG_3967

Kissa on yksi teoksen herkullisimmista hahmoista. Se sekoittaa riemukkaasti kunnon kansalaisten elämää Moskovassa.

Tästä teoksesta on vaikea kertoa vain vähän, mutta liikaa en halua paljastaa. Pelkästään juonen tunteminen ennen teoksen lukemista ei haittaa, mutta juoni ei olekaan tämän teoksen juttu. Tässä on niin paljon kaikkea hämmentävää, että on vaikea päättää, mihin tarttua. Tarinan uskomattomat käänteet kuvaavat aikaa Neuvostoliitossa teoksen kirjoittamisvuosina, ja kauheudessaan järjettömän mutkikas byrokratia ja kirjailijoiden ja toimittajien väliset suhteet, toisaalta valtaapitävien ja kansalaisten suhteet saavat osansa. Toisaalta kerronta itsessään on mehukasta: kertoja suhtautuu lempeästi lukijaan, joka saattaa olla hämmentynyt kuin tarinan moskovalainen ikään.

“Selvittäkäämme hieman tilannetta: Stjopa Lihodejev, Varietee-teatterin johtaja, heräsi aamulla asunnossa, jonka oli vuokrannut yhdessä Berlioz-vainajan kanssa, suuressa kuusikerroksisessa talossa, jonka ikkunat olivat Sadovaja-kadulle päin.” (s. 106)

Myös henkilöiden vuoropuhelu on tärkeässä osassa: siinä ja henkilöiden suhtautumisessa toistensa sanomisiin tulee usein ilmi maailman tai vähintään Moskovan menon järjettömyyksiä, niin kuin kerronnassa muutenkin. Selittämättömiä tapahtumia yritetään selittää milloin hypnoosilla, milloin järjellä (mikä saa kaiken kuulostamaan yhä järjettömämmältä). Wolandin seurueeseen muut henkilöt suhtautuvat myös mitä erilaisimmin tavoin. Seurueeseen kuuluvat siis Azazello, Korovjev ja kissa, Begemot. Nämä hahmot ovat muiden ihmisten silmissä häilyviä, ja saavatpa he monia nimityksiä tai muotojakin. Korovjev on välillä myös Fagot, kuoronjohtaja tai vain “ruudullinen mies”, ja ihmismäisesti käyttäytyvä puhuva kissa saattaa saada ihmisen muodonkin. Tämä seurue tuo outoudellaan, pelottavuudestaan huolimatta, tarinaan mukaan humoristisia piirteitä. Ja kyllähän Saatana saapuu Moskovaan onkin hauska, monella tapaa: hauskuus syntyy absurdeissa tilanteissa, oudoissa vuoropuheluissa, kertojan tavassa selittää ja ikään kuin iskeä silmää lukijalle.

“Lasit helisivät ja sälähtelivät ulko-ovella yleisön taistellessa päästäkseen ulos. Rosvot – Korovjev ja ahne Begemot – olivat hävinneet. Minne – sitä ei kukaan tiennyt. Todistajat kertoivat myöhemmin nähneensä heidän lipuvan katonrajassa ja sitten pauhkahtavan hajalle kuin ilmapallot. Tämä tarina tuntuu liian uskomattomalta, ja niinpä emme kaiketi saa milloinkaan tietää, mitä todella tapahtui.” (s. 448)

Lukeminen takkuaa välillä, vaikka aina kun sain kirjan avattua, tarina imaisi mukaansa ja outoihin tapahtumiin ja henkilöhahmoihin uppoutui, vaikka välillä tosiaankin itsekin olin ymmälläni. Ymmärrän kuitenkin nyt, miksi kirja on minulta aiemmin kahteen otteeseen jäänyt kesken: ihana outous vaatii uskallusta hypätä mukaan, mutta taika katoaa, kun lukee välillä jotain muuta, oli se sitten jotain arkisempaa tai selkeämmin fantasiaa. Tämä kirja kaipaa siis omistautumista!

 

Olen saattanut määritellä monia asioita adjektiivilla outo, ja sillä kuvailisin myös koko teosta. Lisäksi Saatana saapuu Moskovaan on hauska, karmiva ja taiturimaisen kiemurainen. Klassikkoasemansa se ansaitsee todellakin: se kestää uudelleen luvun, se ei tyhjene kerralla vaan on monitasoinen, se on kestänyt aikaa (vaikka sen oma aika ei kestänyt sitä), se käsittelee ajattomia ilmiöitä… Romaani kertoo ajasta, jolloin Bulgakov on elänyt, mutta paljon myös monista muista ajoista ja ihmisistä heikkouksineen, pääasiassa todellakin ihmisten epämiellyttävistä ominaisuuksista, kuten ahneudesta ja itsekkyydestä.


Kirjablogeissa esitellään usein uusia kirjoja. Haalin itsekin mielelläni kirjastosta uutuuksia varausjonoon, ja tietysti kirjakaupoista löytyy helpoiten uutuuksia. Klassikkoteoksia onneksi julkaistaan uusintapainoksina ja niitä on kohtuullisen helppo löytää myös kirjastoista ja antikvariaateista (tai omasta kirjahyllystä, #hyllynlämmittäjä), mutta miksi tartun niihin liian harvoin? Kiitos taas siis klassikkohaasteelle; kaksikin klassikkoa vuodessa on enemmän kuin ei yhtään. Klassikkohaasteen lisäksi liitän kirjani hyllynlämmittäjä-haasteen luettujen joukkoon ja Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 41: kirjan kannessa on eläin.

IMG_0405

Heinäkuinen lukumaraton (on ohi tältä erää)

On siis virallisen lukumaratonpäivän aatto, ja bussini Sysmästä starttaa kohta. Samoin starttaa oma lukumaratonini, sillä yhteisestä maratonista ainakin osa kuuluu kuluttaa 8.7., ja osa maratoonaajista jatkaa siis vielä sunnuntaille.

Suunnitelmat lukumaratonin luettavien kirjojen osalta muuttuivat hieman, niin kuin aina käy. Panssarisydän oli luettava viime yönä loppuun, ja päätinkin  aloittaa Laura Gustafssonin Korpisoturista. Alkumatkalle lukumaratonissani toivon saavani seuraa pojastani, jonka kanssa ihan konkreettisestikin matkaamme bussilla kohti kotia. Ehkä nappaan hänen matkakirjaansa Painajaisten lintukoto (Siiri Enorannan nuortenfantasiaa).

IMG_3820

Aurinkoa ja kirjoja Sysmän torilla. Tapahtumassa oli kymmeniä myyjiä, laatikoittain kirjoja ja paljon innokasta yleisöä.

Taakse jää siis kesäinen Sysmä ja kirjakyläpäivät, joihin ehdimme osallistua vain aloitustohinoita ihmetellen. Yhden kirjan nappasin sieltä mukaan: Alice Munron novellikokoelman Hyvän naisen rakkaus. Ehkä luen siitä vielä jonkin kertomuksen tämän vuorokauden puolella.

7.7. klo 14.20. Nyt laitteet kiinni hetkeksi ja tien päälle läpi ihanan Päijänne-maiseman –  luku-urakka alkakoon!

IMG_3825

7.7. klo 15.50, bussin vaihto Lahdessa. Aloitin Korpisoturin, ja se on hyvä! Lukurauhaa hieman häiritsivät kiroilevat teinit (ei oma!) ja upeat maisemat. Etenin Ahman tarinassa ajoittain hymähdellen sivulle 78 ja sain matkakaverin tsempattua lukemaan 32 sivua, vaikka Painajaisten lintukoto kuulemma on ärsyttävän sekava (mutta sinnikkyys siis palkittiin – lukeminen jatkui vauhdikkaasti takkuisen alun jälkeen).

7.7. klo 19.20, kotisohvalla

Toisessa bussissa sain vielä luettua, mutta kotona piti pitää pieni lukutauko. Kuuluukin kuitenkin hieman muiden lukijoiden blogeihin, kovasti nyt jo luetaan! Korpisoturissa olen edennyt jo sivulle 194, enkä malttaisi lopettaa. Tästä tulee mieleen hieman Mikko-Pekka Heikkisen Terveisiä Kutturasta -romaani, ja silti tämä on tosi omaperäinen. Ehkä yhteistä onkin vain poikkeustilan kuvaus – Korpisoturin tilanne on tavallaan kutkuttavan realistinen ja pakottaa miettimään, miten hauras tämä systeemi onkaan. Ahma, päähenkilö siis, ei ole ajatuksineen yksin. No, siirryn iltahetkeksi riippumattoon ja nautin siitä, että kaikki toimii.

7.7. klo 21.15

Luin Korpisoturin. Hilpeys karisi loppua kohden, sulattelee nyt tuota kokonaisuutta. Hieno. Synkkä. Erikoinen.

Iltapala löytyikin kotoa, vaikka reissussa olimme tiistaista saakka, joten lukeminen ei häiriintynyt kauppareissun vuoksi (olisi minulla äänikirja kävelykengät varalle). Reissaaminen uuvuttaa ja lukeminen rentouttaa sen verran, että käyn iltahommiin. Iltasaduksi Painajaisten lintukotoa. Perjantaina sivuja 249 + se, mitä jaksan ennen unia.

Lauantai 8.7.2017 klo 9.10

Uni ei meinannut eilen tulla, vaikka silmät jo uupuivat lukemaan. Kuuntelin äänikirjaa (Anthony-isä Doerr: Kaikki se valo jota emme näe), ja vasta useamman torkutuksen jälkeen olin nukahtanut. Aamulla kelailin 15 minuuttia (torkutusaika) taaksepäin ja totesin nukahtaneeni noin minuutissa.

Illalla luin myös Painajaisten lintukotoa. Se vaikuttaa mielenkiintoiselta – tavallaan hyvinkin nuorelle sopivalta sadulta, mutta kerronta on varmaankin haastavaa ja se, että maailma on niin epätarkka. Henkilöt eivät ole aivan ihmisiä, eivät sitä miltä näyttävät. Liikoja ei selitellä, ja sehän voi nuoresta lukijasta olla joko turhauttavaa tai – toivottavasti – kiehtovaa.

Nyt tartun Kaimaan.

8.7. klo 14.30

Lukumaraton on osaltani ohi. Luin aamiaisen ja lounaan välillä Jhumpa Lahirin Kaimaa, ja tarina vei mukanaan. Aamupäivällä kävin kaupassa ja kävelyllä, jolloin kuuntelin äänikirjaa 50 minuuttia. Kaimaa luin maratonaikani puitteissa sivulle 183, mutta jatkan varmaankin illalla. Tästä teoksesta myöhemmin lisää, ja ensi viikon alussa koitan ehtiä koota ajatuksiani juuri ennen maratonia lukemastani Panssarisydämestä ja maratonin aikana luetuista/aloitetuista  kirjoista.

Tässä maratonissa luin yhteensä 552 sivua ja kuuntelin äänikirjaa 120 minuuttia. Lukuvalintojen suhteen olen tyytyväinen, vaikka en nyt uskaltanutkaan vielä aloittaa sitä lukematta jäänyttä klassikkoa (Saatana saapuu Moskovaan). Jonkinlaisen minimaratonin tai pari aion viettää sen parissa vielä ennen heinäkuun loppua, sillä klassikkohaasteen dead line lähestyy. 😉

Kiitos vielä emännälle eli Janelle! Käykääpä katsomassa muiden saavutuksia koko maratonin koontipostauksessa!

—   —   —   —   —   —   —

KOONTI:

Yhteensä luin 552 sivua

Äänikirjaa kuuntelin 120 minuuttia

Kirjat, joita luin kesälukumaratonissa 7.-8.7.2017:

Laura Gustafsson: Korpisoturi (Into, 2016) 249 sivua

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto (WSOY, 2012) 120 sivua (alusta)

Jhumpa Lahiri: Kaima (Tammi, 2005) 183 sivua (alusta)

Kirja, jota kuuntelin:

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY:n äänikirja) 120 min. (keskeltä, olen aloittanut kirjan kuuntelun jo kuukausi sitten).

 

 

 

 

Kesälukumaraton 2017: suunnitelma

Tänä kesänä lukumaratoonataan jopa kolmena päivänä. Edellisen vauhtiin en kerennyt – ne kesäkiireet – joten 8.7. on tarkoitus lukea yhtä aikaa muiden kirjabloggareiden kanssa mahdollisimman paljon 24 tunnin aikana.

Lukumaratonhan tarkoittaa sitä, että vuorokausi pyhitetään lukemiselle. Näinhän voi sattua joskus ihan muutenkin, mutta yhteisestä lukumaratonista ihanan tekee se, että lukemista häiritseville perheenjäsenille ja/tai esim. somelle voi ilmoittaa syyn, miksi kirjat menevät kaiken muun edelle. Vielä kivempaa on se, että tietää, että joku muukin kirjoista hullaantunut raivaa kesälomastaan tai -lauantaistaan aikaa yhtäaikaiselle lukemiselle ja vieläpä raportoi siitä. Ja oma raportointi, lukusuunnitelmien tekeminen, suunnitelmien muuttaminen ovat nekin aivan hauskaa puuhaa.

Tällä kertaa maratonia emännöi Jane blogista Kirjan jos toisenkin.  Myös säännöt ja osallistujat löytyvät tuosta linkistä, mutta lyhykäisyydessään säännöt ovat, että osallistujat lukevat 24 tunnin aikana niin paljon tai vähän kuin ehtivät ja haluavat. Raportointivelvollisuutta ei ole, mutta onhan kirjakuvia mukava katsella tauoilla Instassa, ja päivittyvissä maratonpostauksissa voi käydä  tsemppaamassa lukijoita ja ihailemassa kirjavalikoimia ja edistymistä (ja joskus myös eväitä/lukunurkkauksia/riippumattoja).

Aloitan oman lukumatkani todennäköisesti bussissa  kotimatkalla Sysmän kirjakyläpäiviltä perjantai-iltapäivällä. Matkaan pakkaamani teokset (ja mahdolliset löydöt kirjakyläpäiviltä & kirppareilta) sanelevat osan perjantain ohjelmistosta, mutta arvelen, että viimeistään, kun pääsen kotiin, tartun ainakin johonkin näistä:

Jhumpa Lahiri: Kaima. Tätä on minulle suositeltu iät ja ajat, ja sopisipa teos ilmeisesti Muuttoliikkeessä-haasteeseenkin. Lahirin novellikokoelma Tuore maa löytyi juuri kirpparilta, joten ehkä sekin pääsee luettavaksi.

Laura Gustafsson: Korpisoturi. Olen luvannut tämän mielessäni seuraavaksi siskolleni, jonka syntymäpäivä sattuu maratoonauspäivälle. Hyvä muistutus. Hyllynlämmittäjän olisi aika siirtyä eteenpäin.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Noloa: klassikko lukematta. Nolompaa: aloitin jo tämän viime kesänä lukumaratonissa. Nolointa: en muista juuri mitään, en edes sitä, mihin jäin. Hyllynlämmittäjä jo vuodesta 2015.

Jo Nesbø: Panssarisydän. Kesällä voi lukea hömppää, eikö? Ja jos lukee Harry Hole -sarjaa, ei vissiin tarvitse lukea muuta, ainakin aika on vähissä (tässä järkäleessä on 795 sivua, aiemmat olivat hieman lyhyempiä). Ehkä tästä on jokunen sivu vielä jäljellä perjantaina…

Näistä siis valitsen jotain mielialan mukaan, ja tarkoitus ei ole lukea eikä edes aloittaa kaikkea! Mukaan saattaa hypätä novelleja omasta hyllystä tai jotain nuortenkirjallisuutta.

IMG_3630

Pinossa alimmaisena houkuttelee Orjattaresi (taas yksi lukematta jäänyt klassikko!), mutta sen olen luvannut säästää minilukupiiriini ensi viikolle.

Kerro, jos aiot maratoonata nyt tulevana viikonloppuna! Suosituksia ja ajatuksia valikoimasta kuulen myös mielelläni, samoin lukumaratonkokemuksista.