Klassikkohaaste 9: Mrs. Dalloway

”Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat.”

 

Kesän klassikkokirjaksi valikoitui jo useamman vuoden hyllynlämmittäjäpinossani vuoroaan odotellut, kertaalleen aloitettu Virginia Woolfin Mrs. Dalloway. Teos kuuluu modernismin klassikoihin tajunnanvirtatekniikan ja vaihtuvien näkökulmien perusteella, ja klassikko se lienee siksikin, että tämä 1925 ilmestynyt romaani tarjoaa lukuisia tarkastelumahdollisuuksia ja se ehdottomasti on kestänyt aikaa. Luin teoksen Kyllikki Hämäläisen suomentamana (julkaistu ensi kertaa suomeksi 1956). En ole – vielä – lukenut muuta Woolfilta, mutta toivottavasti osaan korjata tämän epäkohdan nyt viimein aloitettuani.

Aloitin Mrs. Dallowayn kesän alussa matkallani Sodankylään, mutta henkilöstä toiseen risteilevä kerronta ei sopinut univajeiselle lukijalle. Lopulta aloitin romaanin kolmannen kerran – ja luin sen loppuun – Portugalissa Atlantin rannoilla, hyvin kaukana romaanin kuvaamasta maailmasta. Tämä klassikko vaatiikin keskittymistä, ja parhaimmillaan lukukokemus oli silloin, kun sain rauhassa uppoutua kerronnan vietäväksi. Woolfin romaani kertoo periaatteessa yhdestä päivästä lontoolaisen nimihenkilön elämässä. Oikeasti kyse ei kuitenkaan ole yhdestä päivästä eikä todellakaan vain Mrs. Dallowaystä tai tämän edustamastaan elämäntyylistä. Kun keskittyminen lukiessa herpaantui, en välillä tiennyt, kenestä puhutaan. Alkupuolella myös ihmettelin, milloin päästään juhliin saakka ja miten henkilöt liittyvät yhteen, mutta lopulta itse juhlat eivät ole oleellinen seikka, yhtä Clarissan korviin kantautuvaa uutista lukuun ottamatta, vaan näkökulmien vaihtelusta, poukkoilevista muistoista ja kohtaamisista muodostuu kokonaisuus, joka on sopivalla tavalla rosoinen ja ailahteleva.

IMG_20190721_191019

Romaanin päähenkilö on Clarissa Dalloway, jolla on romaanissa kuvattuna päivänä kutsut. Tämän päivän aikana Clarissa valmistautuu juhliinsa, mutta juhlavalmistelujen keskelle saapuu yllättävä kaukainen vieras, nuoruudenrakkaus ja ystävä Peter Walsh. Peterkin saa oman osansa henkilöiden kesken jakautuvista näkökulmista, ja kun päivän kohtaamisia ja henkilöiden puuhia kuvataan, palaa henkilöiden mieleen muistoja, joten kokonaisuus todellakin laajenee yhtä tapahtumapäivää laajemmalle, vaikka kyseessä siis on yhdenpäivänromaani.  Päivää kuvataan välillä yksittäisin tarkoin huomioin ja tapahtumien etenemisestäkin huolehditaan, mutta todella suuressa roolissa on menneisyys – ei ole kauaa ensimmäisestä maailmansodasta, mikä on oleellinen asia Septimus Warren Smith -nimisen henkilön elämässä ja tuskassa, ja Clarissan ja monen muun henkilön menneissä vuosissa on paljon haikailtavaa ja hyviäkin muistoja. Toisaalta lukiessa odotti tapahtumien etenevän kuvatussa päivässä, mutta oikeastaan mennyt, ajan ja ajatusten epälineaarisuus oli se, mikä romaanissa minua viehätti. Henkilöiden ajatus poukkoilee niin ajassa kuin asioissakin, monimutkaisesti, epäsäännönmukaisesti ja siksi jollain tavoin luonnollisesti (kuitenkin niin, ettei kokonaisuus ole liian todenmukaisen sekava). Tuntuu, kuin saisi etäisyydestä seurailla henkilöiden elämää ja ajatuksenjuoksua, ja välillä katse liikkuu kesäiseen Lontooseen, kuuluu Big Benin lyönti, liikenne, lopussa kutsujen tungos ja tervehdykset.

Vaikka romaani alkaa kukista ja kutsujen järjestelystä, yllättävästä kohtaamisesta nuoruudenrakkauden kanssa, on vastapainona Septimuksen henkilöhahmon (ja hänen vaimonsa) kautta nousevat yhteiset synkät muistot ja tuntemukset. Vastakkain ovat hilpeä ja vakava, aivan kuten siinäkin, miten Clarissan seurapiirielämän kepeys ja työtä tekevien, tavallisten ihmisten – muiden – elämän raskauskin ovat vastapareina vaikkeivät rinnan tai vastakkain.

En tiedä, mitä olen pelännyt tai jännittänyt tämän romaanin tai ylipäätään Woolfin teosten osalta. Alussa toki pohdin, että en ymmärrä tai tiedä, mistä on kyse, mutta kun henkilöitä ja näkökulmia tuli lisää, teos eteni sujuvasti. En edelleenkään osaisi luetella ulkoa, keiden kaikkien ajatuksia kerronta seuraa Clarissan ja Septimuksen lisäksi, monen joka tapauksessa, ja välillä jouduin palailemaan joitain virkkeitä tai sivujakin taaksepäin, kun unohdin, kuka ”hän” oli sillä kertaa – ja miksi juuri hän – mutta uskallan suositella tätä klassikkoa sujuvan, syvällisen ja hienovaraisen kerronnan ystäville.

IMG_20190731_181524

 

”Loittonevana ja lähestyvänä, viittoilevana ja kutsuvana valo- ja varjoleikki, joka milloin tummensi seinän harmaaksi, milloin kirkasti banaanit huikean keltaisiksi, milloin tummensi Strandin harmaaksi, milloin valaisi bussit räikeän keltaisiksi, leikki Septimus Warren Smithin edessä hänen maatessaan olohuoneen sohvalla ja katsellessaan kultaisen hehkun syntymistä ja häipymistä kuin elävän olennon hämmästyttävän herkkää liikettä tapetin ruusukuvioissa.” (lainaus sivulta 199 Otavan pokkaripainoksesta)

 

 

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (1925). Suomentanut Kyllikki Hämäläinen, 1956, Otava.

 

Kirjabloggajien Klassikkohaaste  järjestettiin jo yhdeksännen kerran, ja haasteen osallistujat löytyvät  Tuntematon lukija -blogista.

Screenshot_20190731-181132__01

Klassikkohaaste 7: Dublinilaisia yli sadan vuoden takaa

James Joyce: Dublinilaisia. Alkuperäisteos The Dubliners (1914), Basam Booksin 2012 julkaiseman painoksen on suomentanut Heikki Salojärvi. Esipuhe Jyrki Vainonen.

 

img_20180727_1853085133838901094174718.jpg

Ahkerasti laputettu pokkariversioni Dublinilaisista, James Joyce Bridge ja harmaa iltapäivä Dublinissa heinäkuussa 2018.

 

Tämän klassikon selättämiseen tarvittiin kaksi isoa asiaa: klassikkohaaste ja matka Dubliniin – ja oikeastaan siis pitkähköt vaihtolennot, sillä suurimman osan kertomuskokoelmasta luin lentokoneessa, vaikka kaunis ajatukseni oli tutustua irlantilaiseen kirjallisuuteen jo ennen Dublinin-matkaa. Klassikkohaasteeseen minulla on jatkuvasti valinnanvaraa, ja Dublinilaisia on melko helppo klassikko Joycelta sekä pituutensa että luettavuutensa vuoksi. Ehkä jonain vuonna tartun Joycen haastavampiin teoksiin, mutta tällä kertaa riitti laajan klassikkovalikoiman ja nuoren lukijapojan ihmettely kirjakaupassa. Valokuvatessani Joyce-hyllyä poika kävi hakemassa sekä Ulysseksen että A Portrait of the Artist as a Young Man -teoksen ja ryhtyi lukemaan jälkimmäistä kirjakaupan penkillä. Olen ymmärtänyt, että englanninkielisissä maissa klassikkoja todellakin luetaan kouluissa paljon, niin kuin vaikkapa IB-lukioissa täälläkin (ja jonkin verran toki ihan normilukiossakin, hyvä niin). Siinä on puolensa – minulta olisi voinut jäädä Dublinilaisten hienoudet huomaamatta teini-ikäisenä.

 

Kirjakaupan Dubliners-valikoimaa James Joyce -hyllykössä, joka oli osa koko seinän kattavaa irlantilaisen kirjallisuuden kokoelmaa Hodges Figgis -kirjataivaassa. Hodges Figgis on Irlannin vanhin kirjakauppa, ja se on palvellut dublinilaisia jo vuodesta 1768! 

 

The Dubliners on James Joycen esikoisteos, jossa 1900-luvun alun Dublin ja dublinilaiset näyttäytyvät rosoisina, inhimillisinä tai inhimillisen kokoisena, joskus huikentelevaisina (ei kaupunki, mutta henkilöt), joskus huvittavina ja toisinaan rakastettavinakin. Novelleja on yhteensä 15, joista osa on lyhyehköjä muutaman sivun tuokioita, osa pidempiä. Sekä Dublinin kulmia että henkilöitä kuvataan välillä tarkasti, mutta niin kuin usein, tässäkin novelleille tyypillistä on, että selittelyt puuttuvat. Lukija viedään suoraan tilanteeseen, ja usein novelli alkaa joko henkilö- tai paikankuvauksella:

”Lämmin elokuinen iltahämärä oli laskeutunut kaupungin ylle ja kaduilla kierteli leutoa lämmintä ilmaa kuin muistona kesästä. Kaupat olivat laskeneet kaihtimet alas sunnuntain lepopäiväksi, ja kaduilla parveili iloista värikästä joukkoa. Kuin valaistut helmetlamput levittivät korkeiden pylväittensä huipulta valoaan allaan hyörivälle ihmiskirjolle, joka muotoaan ja väritystään alati vaihdellen lähetti illan lämpimään harmaaseen ilmaan lakkaamatonta sorinaa.” (Kaksi liehakkoa, aloituskappale)

Kuvaus vetää puoleensa kuvittelemaan yli sadan vuoden takaista Dublinia, josta nyky-Dublinin kaduilla on paljon kaiken uuden alla. Joycen kuvailut vievät kuitenkin tähän vanhaan Dubliniin, jossa ihmiset ovat ongelmineen ja iloineen samanlaisia kuin aina. Vaikka Dublinissa sataa harvoin lunta – mutta usein vettä – novellissa Kuolleet kuljetaan lumisessa kaupungissa loskaa ihmetellen juhlista kotiin. Juhlissa on puhuttu kirjallisuudesta ja musiikista, mutta pariskunnan keskustelut saavat synkempiä aiheita aamuyön tunteina. Kuolleet-novelli on kokoelman pisin, ja siinä kuva varsinkin päähenkilöstä on melko laaja, mutta kuitenkin samoin kuin muissa novelleissa, sivuhenkilöistä syntyy välähdyksenomaisia kuvia nopeiden luonnostelujen avulla:

”Browne, jonka kasvot olivat jälleen kerran vetäytyneet riemastuksen ryppyihin, kaatoi itselleen viskin samalla kun Freddy Malins räjähti jo ennen jutun huippukohtaa kimeään astmaattiseen nauruun, pani maistamatta jääneen läikkyvän lasinsa pöydälle, alkoi pyöritellä vasemman kätensä rystysiä vasemmassa silmässä ja toisteli viimeisiä sanojaan niin hyvin kuin naurunpyrskähdyksiltään pystyi.” (Kuolleet, s. 200)

Nämä välähdykset ovat kuin maalauksia, jotka vangitsevat hetkeksi ennen kuin katse siirtyy eteenpäin tai toiseen tilanteeseen, kohtaamiseen tai yhdessä kulkemiseen, joita novelleissa kuvataan. Välillä henkilöiden nimet ovat yhtä sekamelskaa, mutta sekään ei haittaa – nimet ovat dublinilaisia, ketä tahansa, mahdollisuuksia. Kuvauksen elävyyttä haluaisin lukea myös alkuperäisteoksesta, mutta luulen monen sanan olevan minulle vieras. Siksi olenkin kiitollinen tästä vetävästä, helppolukuisesta mutta taiturimaisesta suomennoksesta.

Novellien alut houkuttelevat lukemaan enemmän, astelemaan Dublinin kaduilla ja tutkimaan karttaa sekä kurkistelemaan sisäpihoille. Näin alkaa novelli Surullinen tapaus, jossa surullisia tapauksia on enemmän kuin yksi, ei vähiten päähenkilö:

”James Duffy asui Chapelizodissa, koska halusi olla mahdollisimman kaukana kotikaupunkinsa keskustasta ja koska kaikki muut Dublinin esikaupungit olivat hänen mielestään viheliäisiä, nykyaikaisia ja mahtavia.” (Surullinen tapaus, ensimmäinen virke)

Mietin, miten nyky-Dublin on tietysti novelleissa kuvattua kaupunkia laajempi, mutta joillain novelleissa mainituilla kaupunginosilla varmaankin on edelleen oma maineensa tai toisaalta omat juttunsa, joista ulkopuolinen ei tiedä mitään. Mikähän kaupunginosa nyt olisi riittävän sopiva James Duffylle?

Dublinilaisia-kokoelman novellit ovat sulavaa luettavaa: ne kutsuvat lukemaan ääneen, nappaamaan lainauksia. Kokoelman klassikkoutta ei ole kiistäminen, ja uskallan suositella sitä muillekin kuin Dubliniin matkaaville. Mutta erityisesti suosittelen sitä juuri Dublinissa luettavaksi. Lukemani painoksen esipuheessa Jyrki Vainonen kirjoittaa Joycen olevan Dublinin kuvaaja, jonka teoksia lukemalla voi suunnistaa Dublinin kaduilla kuin karttaa lukien. Oli toki kiva bongailla kartasta tai kaduilta tuttuja nimiä, asua samoilla kulmilla kuin joku novellin henkilö oli taannoin asunut ja vierailla James Joyce -museossa, joka oli rakennuksena hieno ja erikoinen ja kertoi sekä kirjailijasta että Joycen ajan Dublinista. Tässä teoksessa Dublin jää asukkaidensa varjoon, vaikka toki kaupunkilaiset kaupungin tekevät. Traagiset, joskus myös hieman koomiset, ja kovin inhimilliset dublinilaiset ovat kertomusten ydin; mielenkiintoinen kaupunki antaa heille mahdollisuuksia kohtaamisiin ja tarjoaa katunsa ja kotinsa tapahtumien taustaksi.

img_20180726_1642413529543859178841534.jpg

Pokkarini The Joyce Towerissa (The Martello Tower), jossa Joyce asui hetken ja jossa nykyään on James Joyce museo.

Klassikon asemalle on Dublinilaisilla monta perustelua: kiehtova kieli, uudelleen lukemista kuiskuttelevat kuvaukset, onnistunut ajankuvan vangitseminen ja tietysti se, että teosta voi lukea näin yli sata vuotta sen ilmestymisen jälkeen nautiskellen ja ihmetellen, varmasti ympäri maailmaa ja ilman Dublinin kulmapubeja ja mukulakivikatuja.

klassikkohaaste7.png

 

 

Tänään 31.7.2018 julkaistaan blogeissa valtavasti klassikkopostauksia, joista voi napata lukuvinkkejä tai joiden myötä voi muistella jo lukemiaan klassikkoteoksia, jos klassikot ovat jo hallussa. Haasteen on tällä kertaa järjestänyt Unelmien aika -blogin Katriina, ja blogin koosteesta pääsee helposti käsiksi tänään julkaistuihin juttuihin.

Heinäkuinen lukumaraton (ohi on!)

Tänään 7.7.2018 kirjablogeissa lukumaratoonataan, enkä malttanut olla osallistumatta, vaikka viikonlopulle oli suunniteltu kaikenlaista ulkoilua. En lähde mukaan siis suurin sivumäärätavoittein, mutta ehkä löydän lukuinnostuksen ja uusia lukupaikkoja.

Lukumaratonia emännöi tällä kertaa Unelmien aika -blogin Katriina. Säännöt ovat tutut: 24 tunnin aikana pyritään lukemaan mahdollisimman paljon, ja kukin osallistuja päättää, milloin aloittaa oman lukumatkansa, kunhan osa siitä asettuu tälle lauantaille. Taukoja saa pitää, nukkuakin kannattaa ja tänä viikonloppuna jalkapallon MM-kisat saattavat häiritä keskittymistä kirjoihin. Omat taukoni käytän rauhalliseen pyöräilyyn ja kesä-Helsingin ihmettelyyn, mutta kirja kulkee mukana.

Maratonille nappasin kirjoja kirjastonkirjahyllystäni, vaikka aloitankin kevättalvella saamallani Erkka Mykkänen Something not good -romaanilla. Dublinilaisia on osa loppukesän Dublinin-matkaan valmistautumista ja ehkä myös kirjani klassikkohaasteeseen. Iltalukemisena on Iltasatuja kapinallisille tytöille ja tietokirjana Erik Bertrand Larsenin Vahva. Omista ja puolison hyllyistä olisi voinut poimia myös muutamia hyllynlämmittäjiä, mutta nyt ei ole aikaa liialliselle pohdinnalle. Jos kuitenkin kaipaan upottavampaa luettavaa, löytyy kirjakasan takaa vielä yksi Harry Hole.

IMG_20180707_162148

Kuvasta puuttuu Jo Nesbøn Poliisin lisäksi myös äänikirjani. Tällä hetkellä kuuntelen Laura Mannisen romaania Kaikki anteeksi.

Aloitan maratonini iltasella ja päivitän tätä postausta ainakin muutaman kerran maratonin aikana.

Lauantai klo 21.30

Aloitin kahdeksalta pienten päiväunien jälkeen ja jaksoin lukea puolitoista tuntia – kunnes kirja loppui! Olin aloittanut Something not goodin jo torstaina, ja nyt luin siis loput 117 sivua. Kepeää ja hyvää, napakkaa, terävää – pitää palata tähän teokseen tarkemmin myöhemmin.

Löysin kirjakasastani Luis Ruffaton Lissabonissa muistin sinut, joka pitää palauttaa maanantaina, joten hylkään ehkä kuitenkin sen Vahvan (kun sekin pitäisi palauttaa…).

La klo 23.20

Luiz Ruffato humpsahti kerralla, hämmentynyt olo. Lissabon, ihana Lissabon, näyttää tässä synkemmät kasvonsa. Oeiras, pikku kylä Lissabonin lähellä, oli minulle peräkkäisiä rantoja ja parasta kalaruokaa, romaanin Serginholle siellä käy huonosti. Hämmentävä romaani haaveista ja todellisuudesta, ajelehtimisestakin, mutta hyvin eri tavalla kuin Mykkäsen nuoruusajelehtiminen.

Tänään luettuna 232 sivua, nyt vielä iltasatu ja äänikirja (ja Kroatia-Venäjä-pelin ratkaisunhetket).

Sunnuntai 8.7. klo 11.30

Nukuin pitkään! Illalla luin muutaman tarinan kapinallisista tytöistä ääneen ja ihastelin kuvitusta. Sitten kuuntelin äänikirjaani, mutta aamulla huomasin, että olin nukahtanut jo 10 minuutin jälkeen. Löydettyäni oikean kohdan en malttanut olla kuuntelematta lisää – ihanat sunnuntaiaamut!

Aamiaispöydässä vietin yli tunnin ja luin Iltasatuja kapinallisille tytöille. Sitä on vaikea lukea kommentoimatta, joten muutkin perheenjäseneni innostuivat ainakin vähän. Tämä sopii kyllä monen ikäisille, ja kirja inspiroi lukemaan enemmän mahtavista, rohkeista naisista. Mulla on se Minä, Malalakin vielä lukematta… Josko lähiaikoina.

Luettuja sivuja 342, äänikirjaa kuunneltu n. 40 minuuttia.

Su klo 14.25

Rento päivä! Riippumattokirjaksi valikoitui IHANA Syvien pohdintojen jaosto – ylläri kirjapinon takaa, kun upeista naisista luettuani halusin ehdottomasti lukea naisten kirjoittaman kirjan. En voinut lukea kokonaan, sillä tämä Jenny Offillin kirja on juuri sellainen, että on yhtä aikaa pakko lukea ja säästellä, en halua, että tämä loppuu! Nyt sivulla 133. Joogasin ja ryhdyin pohtimaan ruokaa. Luettuja sivuja 525.

Su klo 20.00, maraton ohi!

Viimeiset maratonhetket kuuntelin äänikirjaa kokkaillessani, ja luultavasti lukeminen jatkuu vielä. Joogatessani nimittäin ”löysin” kadonneen Persepolis-sarjakuvan toisen osan (se oli kirjahyllyssä ihan väärässä paikassa…), ja ryhdyin lukemaan sitä illalla todella vaikuttavan Syvien pohdintojen jaoston loputtua (liian aikaisin! Tai siis olisin halunnut viettää sen kanssa enemmän aikaa).

Suunnitelmani pyöräilystä, kallioilla makoilusta ja rantakahviloissa lueskelusta jäivät, sillä päivä olikin pilvinen. Aurinkoisen hetken luin riippumatossa parvekkeella, ja liikuntahetken sain kaupassa käynnistä. Kävellessäni kuuntelin tietty äänikirjaa.

Olen tyytyväinen, että maltoin asettua hyvien kirjojen äärelle ja että ylipäätään maltoin asettua. Vaikka kesällä on ihanaa olla liikkeessä, ulkoilla ja matkustaa, on lukeminenkin yksi tärkeimmistä kesätekemisistäni. Nyt sain lukuintoa – ja melko paljon blogattavaa lähi-illoiksi!

Tässä lukumaratonissa sivumäärä on minulle melko suuri, mikä johtuu kuvakirjasta (Iltasatuja kapinallisille tytöille) ja sarjakuvasta. Olen tyytyväinen valintoihin ja valikoimani monipuolisuuteen. Suunnitelmani aloittaa Dublinilaisia unohtui, mutta onhan tässä vielä hetki aikaa ennen matkaa ja klassikkohaastetta. Ehdinpä löytää jo toisenkin vaihtoehdon tuohon haasteeseen, kun luin muiden maratoonareiden blogeja…

Yhteenveto:

Erkka Mykkänen: Something not good (osittain, 117 sivua)

Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut (122 sivua)

Elena Favilli ja Francesca Cavalli: Iltasatuja kapinallisille tytöille (210 sivua)

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (231 sivua)

Marjane Satrapi: Persepolis 2 (osittain, n. 90 sivua – kirjassa ei sivunumerointia)

Laura Manninen: Kaikki anteeksi (äänikirjan kuuntelua n. 90 minuuttia)

Yhteensä 770 sivua.

 

Miten kertoa kirjasta kertomatta kirjasta liikaa eli kirjavinkkauksen vaikeudesta ja ihanuudesta

Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -romaani (Never let me go, 2005) hurmasi minut pari viikkoa sitten, mutta jämähdin pohtimaan, mitä tästä kirjasta oikein uskaltaisi kertoa. Kun kirjassa vaikutuksen tekee se, miten maailma rakentuu hiljalleen kutkuttavan omalaatuiseksi ja oikeastaan kuristavan kamalaksi, ei tee mieli pilata yllätyksellisyyttä. Tämä oli ensimmäinen teos Nobel-palkitulta kirjailijalta, ja jostain syystä olin onnistunut välttämään sisältöön liittyvät yksityiskohdat. Jonkin suosituksen olin varmasti lukenut, sillä olin varannut teoksen hyvissä ajoin. Onnekseni sain lukea sen ilman ennakkotietoja, vaikka hieno se olisi, vaikka perusajatuksen tietäisikin ennakolta.

Mitä siis kirjoittaa kirjasta, josta ei oikeastaan halua kirjoittaa liikaa? Päädyin pähkäilemään kirjavinkkaamista, mutta  tämän romaanin vinkkauksen jätän kovin lyhyeen: Ishiguron romaanissa kuvattu maailma heilautti minut lukumuistoissani Margaret Atwoodin Oryx ja Crake -dystopian (ja koko sarjan) tuottaman ihmetyksen pariin. Olin kuvitellut, etten enää saa samalla tavalla ihmetellä häiritsevän todentuntuista mutta onneksi ainakin vielä toteutumatonta tulevaisuuskuvaa. Ole luonani aina pakottaa ajattelemaan: lukiessa on pohdittava ihmisen arvoa tai arvottomuutta ja  mietittävä tarkoin sitä, mihin tarinoihin uskomme.

Kirjavinkkaaminen on minulle haastava laji. Olen saanut siitä valtavasti hyviä malleja, olen harjoitellut ja heittäytynyt – ja ennen kaikkea olen heittänyt vinkkauspallon muille. Oman vinkkauksen muotoilussa ongelmaksi koituu aina se, että joko tuntuu siltä, että kerron liian lihattomasti enkä pääse ytimeen napakasti, tai sitten ajaudun jaaritteluun ja laverteluun ja paljastan liikaa. Luen kyllä mielelläni muiden vinkkejä, ja huomenna lukuviikon alkaessa blogeissa ilmestyykin vinkkauksia, kiitos, Marika, vinkkaushaasteesta Oksan hyllyltä -blogissa! Olen kirjoitellut muutamia nuortenkirjavinkkejä aiemmin, mutta tähän haasteeseen en ehdi osallistumaan. Jatkan vinkkauksia omalla tavallani ja vien nuoriani oikeiden vinkkareiden pariin, mutta itse nappaan huomenna taas hyviä lukuvinkkejä tuon haasteen postauksista. Käykääpä kurkkaamassa!

Kirjavinkkaus olisi hyvä blogitekstin muoto, vaikka omassa kirjoittamisessa rakastankin sitä, että saan kirjoittaa ihan vapaasti, ilman kaavoja tai vaatimuksia. Vinkkaustyylisessä blogauksessa saisi merkittyä itselle muistiin jonkin olennaisen jutun lukuelämyksestä ja luku- ja blogiharrastuksessa aikaa jäisi seuraaviin kirjoihin tarttumiseen, mutta ihana uppoutuminen, vaikuttavaan lukuelämyykseen palaaminen ja vajoaminen takaisin erinomaisen kirjan maailmaan jäisi.  Joskus kirjavinkkaus on kuitenkin paikallaan, kun kirjasta ei voi kertoa sen yllätyksellisyyden säilyttämisen vuoksi. Ennemmin kuin että jättäisi merkitsemättä muistiin mainiosta lukukokemuksesta spoilaamisen pelossa voi siis kertoa jonkin jujun, joka houkuttelee kirjan pariin.

Kirjavinkkauksen muotojakin olisi erilaisia: joskus kuva kertoo enemmän kuin löpinä, ja tiivistyksellä voisi avata vain tiettyjä asioita, keskittyä vaikkapa kohderyhmään. Instagramissa seuraan montaa bookstagrammaajaa, ja jo hienot kirjakuvat toimivat vinkkeinä, houkuttelijoina ja muistuttelijoina hyvistä kirjoista. Joskus taas lukunäytteeseen sukeltaminen ja  elämyksellisyys tuovat kirjan kiinnostavuutta hyvin esille. Tästä mieleenpainuvimpia esimerkkejä olen nähnyt Kirjamessuilla Kirjakallion lavalla, kun lukiolaiset ovat herättäneet kirjoja eloon lukemalla niistä taiten valittuja kohtia. Jostain kirjasta vinkkari kertoo ehkä vain supermielenkiintoisesta päähenkilöstä, jostain paljastetaan vain alkutilanne ja jätetään kuuntelija roikkumaan lukuhalun herättävään uteliasuuteen – mistä ihmeestä tässä onkaan kyse, mihin kaikki päättyy? Kirjavinkkauksen voi tietysti tehdä vlogauksena tai kirjoitettuna, sen voi julkaista Instassa, jos kuva on pääasia (tai miksei muutenkin) tai hehkutella spontaanisti ilmoille lounaskeskustelussa.

Kirjavinkkauksia ovat omalla tavallaan myös takakansitekstit (vaikka kyseessä on tietysti oma tekstilajinsa). Kazuo Ishiguron romaanin takakannessa kerrotaan näin:

”Ole luonani aina on sekä poliittinen romaani että futuristinen trilleri, mutta sisimmältään se on koskettava kuvaus lapsuuden lopusta ja elämänmittaisen valheen vähittäisestä paljastumisesta.”

Takakansitekstistä puuttuu kuitenkin henkilökohtaisuus, mikä yleensä on kirjavinkkauksessa yksi ihanimmista asioista. Kirjavinkkaus tehdäänkin yleensä jollekin kohderyhmälle ja kirjavinkkauksen tekijän on uskallettava kertoa, miksi juuri tämä kirja sykähdytti, miksi juuri näiden kuulijoiden kannattaa se lukea. Takakansitekstin pitää hurmata laaja yleisö, joten vaikka muoto on ihailtavan tiivis, kannattaa vinkkaukseen etsiä jotain omaa sanottavaa.

Screenshot_20180415-103023__01

Lukuviikolla 16.4.-22.4.2018 koulussamme haastetaan oppilaita vinkkaamaan juuri lukemiaan kirjoja koko koululle ja lukiolle keskusradion kautta. Myös meitä opettajia haastettiin  vinkkaamaan kirjoja aamunavaustyyppisesti mutta elävinä luokan edessä, ja pähkäilen vieläkin omaa panostani. Kertoako kirjasta, joka teki teini-ikäiseen minuun vaikutuksen? En ole ehtinyt kirjastoon ja omassa kirjahyllyssä ei näitä kirjoja ole, joten tämä on haastava kohta. Voisin myös napata koulukirjastosta kirjan, jonka vaikkapa ysiluokkalaiset ehtisivät vielä lukea ennen lähtöään omille teilleen… Tai mitäpä jos kertoisin siitä, mikä on tehnyt minuun vaikutuksen juuri nyt, kun olen saanut käsiini kevään kirjauutuuksia tai kauan jonottamiani varauksia – mutta ehkä ei Ishiguroa kuitenkaan, koska näissä viimeaikaisissa kirjoissa on ongelmana juuri se, etten halua vinkata liian ahdistavaa tai surullista kirjaa teineilleni.  Tässäpä juuri vinkkauksen ihanuus ja vaikeus ihmiselle, joka ei kerta kaikkiaan osaa päättää! Onneksi blogiluonnoksista löytyy pari hyvää, joten ehkäpä vinkattavaksi päätyy Sarah Crossanin siamilaisista kaksosista kertova Yksi tai nuoren minulle vinkkaama klassikko Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat pelkästään siitä ilosta, että oli mahtavaa saada tällainen lukuvinkki 15-vuotiaalta.

Lukuiloa lukuviikkoon kaikille!

IMG_20180415_113816

Superlaputettu Juha Hurmeen Niemi odottaa, että vinkkaisin nuorilleni erilaista näkökulmaa niemeläiseen  kansanrunouteen. Pinossa päällimmäisenä vahvin ehdokas kirjaksi, joka ihan kaikkien kannattaa lukea, vaikka se nuorisopuolelta löytyykin.

Lukurauhan päivän minilukumaraton

Blogissa Kirjavarkaan tunnustuksia käynnistyi tänään 10.2.2018 ystävänpäivän lukumaraton. Maratoonata voi 10.-14.2., ja osallistujat valitsevat itselleen sopivimman vuorokauden, jonka rauhoittavat lukuharrastukselle. Niin kuin on käynyt ilmi, pidän lukumaratoneista. Viimeksi osallistuin superlukumaratoniin, joka kesti viikon, mutta nyt en ehdi aivan täyttä vuorokauttakaan maratoonata, joten lempinimeän oman maratonini nyt minilukumaratoniksi. Huomenna 11.2. vietetään Suomen kirjasäätiön Lukurauhan päivää, joten lukumaraton sopii oivallisesti tähän viikonloppuun.

Tässä jo valmiiksi Lukurauhan päivän ohjeistus:

LUKURAUHAN LAKI

1§ Lukurauha koskee kaikenlaisia kirjoja ja kaikkia lukupaikkoja.

2§ Yhdessä lukeminen on sallittu.

3§ Yksin lukeminen on sallittu.

4§ Toisille lukeminen on sallittu.

5§ Toisen lukurauhan häiritseminen on kielletty.

6§ Oman lukurauhan häiritseminen toissijaisilla toiminnoilla on ankarasti kielletty.

Näistä erityisesti kohta 6 saattaa olla hankala, sillä lukupäivityksiä tehdessä tekee ehkä mieli kurkistella someen. Lukurauhasunnuntain aloitan ystävien seurassa brunssilla, joten koko päivää en aio lukea. Aloitan kuitenkin kirjaviikonlopun ja maratonini lauantaina, ja luen sen verran mitä muulta elämältä ehdin.

IMG_20180210_145227

 

Luettaviksi kirjoiksi valikoitui aika kasa teoksia tiedosta selfhelpiin ja kaunosta sarjakuviin. Kirjakasan ulkopuolelle jäivät helposti tartuttaviksi pari novellikokoelmaa ja yksi runoteos. Nuortenkirjojakin kirjastokasassa olisi, joten valinnanvaraa on.

Ensiksi aion lukea Napoli-sarjan kolmososan loppuun, sitten ehkä tartun sarjakuvaan. Olen ostanut Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet puolisolleni lahjaksi viisi tai kuusi vuotta sitten, ja siitä saakka se on odottanut vuoroaan. Pinossa on myös Maaret Kallion Lujasti lempeä -teos ja sen pari Mielen työkirja. Jospa saisin ripauksen itsemyötätuntoa tai vaikkapa mielenlujuutta niistä. Hyvän sään aikana vaikuttaa erityisen ajankohtaiselta ja tärkeältä tietokirjalta. Aloitin sitä jo aiemmin, ja se tulee luettua jos ei nyt maratonilla niin lähiaikoina kuitenkin. Ja sitten on tuo kaunokainen Niemi, jolta odotan niin paljon, etten ole uskaltanut aloittaa!

 

Mutta nyt, 10.2. klo 15.35, lukumaraton alkakoon.

Lauantai klo 19.05: Luin Elena Ferranten Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät loppuun, 178 sivua. Huh ja hui, miten meno muuttui viimeisten lukujen aikana! Söin jännityksessäni huomaamattani pussillisen Pommixeja, enkä siis malttanut laskea kirjaa käsistäni ja syödä vaan sain kitalakeni rikki. Edellisten osien lukemisesta on aikaa, ja muistanko väärin, että kakkososa ei ollut näin kuohahduttava? Tässä kolmannessa osassa taustalla jyllää poliittinen sekamelska ja kotien ristiriitojen lisäksi väkivaltaisuudet yltyvät. Ja vaikka pääosin Lenu onkin etäällä synnyinkaupingistaan, mukana  ovat samat napolilaiskorttelin hahmot ja jännitteitä näiden välillä on edelleen jos jonkinlaisia. Miten voin nyt aloittaa mitään uutta?

 

Sunnuntai klo 12.20: Aika vaikeaa onkin aloittaa järisyttävän kirjan jälkeen heti mitään uutta. Mietintätauon pidinkin blini-illallisen ja Rimakauhua ja rakkautta -sarjan äärellä. Illalla luin vielä Maaret Kallion Lujasti lempeää 120 sivua ja aloitin blogeissa ja nuorten lukijoiden piireissä hehkutettua  Angie Thomasin ya-kirjaa Viha jonka kylvät. Yöllä uni tuli parin sivun jälkeen (ihan hyvä, sillä maailma on synkkä ja kohtalot karmaisevia heti alkupuolella – olisin nähnyt pahoja unia). Jatkoin kirjaa kotimatkalla aikaistetulta ystävänpäivän brunssilta. Lukuaika jää tänään varsinaisena lukurauhan päivänä vähäiseksi, mutta päivä on ollut aamusta saakka mitä ihanin. Hotellilla, jossa aamiaistimme, bongasin muuten kirjahyllyn, mahtava idea!

IMG_20180211_111037

Sunnuntai-iltapäivä: maraton on ohi, lukeminen ei – Viha jonka kylvät eteni puoliväliin, sarjista, Niemeä enkä ilmastonmuutoskirjaa en ehtinyt nyt aloittaakaan, mutta lukuinto palasi. Ja lukurauha jatkuu.

 

Lukumaratonin saldo on 514 sivua. Luin kolmea eri kirjaa ja lisäksi kuuntelin äänikirjaa 35 minuuttia (Kyung-sook Shin: Jään luoksesi). Maratonin aikana ehdin hieman puuhailla muitakin mukavia, ja olo on viikonlopun loppuhetkillä levännyt ja onnellinen.

Klassikkohaaste 6: Vuonna 1984

Klassikkohaaste kannustaa lukemaan ainakin muutaman klassikon vuodessa, vaikka uutushyllyt huutelevat puoleensa. Tällä kertaa haastetta emännöi Heidi P. blogista Kirjapöllön huhuiluja ja klassikkopostauksia on luettavissa 31.1. lähemmäs neljäkymmentä (osa toki samoista kirjoista). Olen aiemmin osallistunut haasteeseen muutaman kerran, vanhat jutut löytyvät täältä, täältä ja täältä.

Screenshot_20180129-200115__01.jpg

 

George Orwell: Vuonna 1984. Alkuperäisteos 1984 ilmestyi vuonna 1949. Luin Raija Mattilan suomennoksen (ilmestynyt 1999).

Tämänkertaisen klassikon valitsin itse asiassa seitsemäsluokkalaisen oppilaan pöyristyneen katseen vuoksi, kun rehellisenä paljastin, etten ole lukenut tätäkään (en kerro, mikä se toinen klassikko on), joten ehkä valinta nousi siitä poskia polttelevasta häpeästä, että tosiaan tämäkin klassikko on lukematta (en sentään valehdellut!). George Orwellin Vuonna 1984 -dystopianhan tuntevat kaikki! Ja tunnenhan minäkin ne tärkeimmät viittaukset, jotka tähän tarinaan palauttavat, joten siksikin kirjaan tarttuminen oli jäänyt. Mitä siis saan irti teoksesta, jonka jo melkein tunnen tai jonka ainakin luulen tuntevani?

Päätin siis heittää ennakkoluuloni ja arvasin oikein: lukeminen kannatti. Vuonna 1984 on tietenkin paljon muutakin kuin sitä valvovaa isoveljeä. En kuitenkaan arvannut sitä, miten ahdistavaksi lukukokemus äityi tai miten kieron maailman Orwell olikaan onnistunut luomaan, ja alkukankeuksien jälkeen aloin ymmärtää nuoren suosittelijani fanaattista suhtautumista tämän kirjan maailmaan (toki ymmärrän myös sen, että tietynlainen fanaattisuus ja hurmaantuminen kuuluvat myös tuohon ikään). Lukeminen kannatti myös siksi, että kirjasta on hyvä tietää aika paljon muutakin kuin  ”Isoveli valvoo” -lausahdus, uuskieli-, ajatusrikos- ja ajatuspoliisi-sanat, ja vaikka tarinan lähtökohdat olisivatkin todellisten diktatuurien kuvauksessa, toimii teos vertauskuvana paljon muullekin. Erityisesti minua kiehtoi juuri uuskieli, se, miten kielen valta on nähty teoksen tarinassa. Uuskieli on yksi tavallaan hauskoistakin asioista tässä tarinan lohduttomassa ja ankeanahdistavassa maailmassa. Ei tietenkään ole hauskaa, että kielen kimppuun käydään, mutta siinä, miten tästä prosessista kerrotaan, on hitunen humoristisuutta:

”Se on ihmeellistä, tuo sanojen hävittäminen. Eniten tietenkin häviävät verbit ja adjektiivit, mutta hyvin voi sadoista substantiiveistakin päästä eroon. Ei vain samaa merkitsevistä sanoista, vaan myös vastakohdista. Mitä perusteita oikeastaan on sanalle, joka on toisen sanan vastakohta? Sanathan sisältävät oman vastakohtansa. Otetaan esimerkiksi sana ’hyvä’. Jos ’hyvä’ on olemassa, mihin tarvitaan ’huonoa’? ’Epähyvä’ riittää ihan hyvin – paremminkin, koska se on tarkka vastakohta, mitä se toinen ei ole. Tai jos tarvitaan vahvempaa  ’hyvän’ muotoa, mitä järkeä on käyttää kokonaista ritirimssua sellaisia epämääräisiä turhia sanoja kuin ’mainio’, ’loistava’ ja ties mitä? Sen tarkoituksen täyttää ’plushyvä’ tai ’tuplaplushyvä’, jos vielä vahvempaa sanaa kaivataan.” (s. 65)

Kirjan lopussa on vielä tarkempaa selvitystä uuskielestä, ja entiskielestä olisi siis tarkoitus päästä eroon vuoteen 2050 mennessä.

Vuonna 1984 on kirjoitettu 1940-luvun lopulla  (ja välihuomio: Elisabeth Åsbrinkin kirjassa 1947 kerrotaan hieman syntyprosessista!) ja nimensä mukaisesti se kertoo siitä, millaista kirjoitusajankohdasta nähtynä tulevaisuuden yhteiskunnassa voisi olla. Tapahtumapaikkana on  Oseania-niminen valtio, mutta tapahtumat sijoittuvat varsinaisesti Lontooseen, joka siis Oseaniassa sijaitsee. Oseania on yksi kolmesta supervallasta, jotka hallitsevat maailmaa ja joiden välillä on jatkuva sotatila. Itäaasian ja Euraasian kanssa Oseania on ollut välillä liitossa, välillä vastakkain, ja Totuusministeriössä korjataan tiedot oikeiksi niin, että vallitseva tila on aina oikea eikä muusta puhumista sallita. Samoin on monen muun asian kanssa.

Päähenkilö Winston Smith on yksi mitätön ratas puolueen koneistossa, mutta ei niin mitätön kuin yhteiskunnan pohjasakka, prolet, on. Winston työskentelee Totuusministeriössä, jonka tehtävänä on manipuloida tietoja niin, että maailma näyttää juuri oikeanlaiselta. Joka puolella, niin työpaikoilla kuin ihmisten kodeissakin on teleruutuja, jotka tiedottavat ja valvovat, ja vääränlainen ajatuskin on rikos. Tai oikeastaan: vääränlainen ajatus on kuolema. Winston kiinnostuu menneestä ja siitä, ettei elämä olisikaan vain sitä samaa suorittamista, päivästä toiseen. Hänen pientä kapinaansa on päiväkirjan kirjoittaminen (kiellettyä!) ja suurempaa suhde naiseen (kielletympää!). Oikeastaan kiellettyä on siis kaikenlainen oma ajattelu, ylipäätään kiinnostuminen – ja sehän vasta ahdistaakin. Olisipa helpompaa suorittaa elämää Oseaniassa, jos siinä saisi edetä päivästä toiseen pahanmakuisen ginin huurruttamin katsein. Vaan kukapa tyytyisi helppoon elämään, jos se on tylsää – ellei ole pakko.

Tarinan yhteiskunnassa ihmisiä katoaa selittämättömästi, ja sitä Winstonkin pelkää. Mutta koska Winston ei osaa pelätä tarpeeksi tai hän ei osaa elää annetuilla säännöillä, selviää lopulta hänellekin, minne väkeä katoaa. Vaikka jo kuvattu maailma on tähän mennessä ollut ahtaudessaan ahdistava, muuttuu se yhä kamalammaksi, meno yhä järjettömämmäksi. Manipulointi on yksi tarinan ahdistavimmista ja kieroimmista koukeroista, ja sitä tapahtuu niin Totuusministeriössä kuin kidutuskammioissa, joihin Winstonkin siis päätyy. Vuonna 1984 -romaanista mielenkiintoisen tekee ajatus siitä, keneen tai mihin voimme luottaa sekä kysymys siitä, mikä tai kuka meitä ohjailee, millaisen tiedon varassa teemme päätöksiämme. Winston päättää luottaa tiettyihin ihmisiin, tai ajautuu luottamaan, miten vain. Eiköhän meillä monella ole tarve juuri siihen! Oseaniassa tosin luottaa ei kannata omiin lapsiinkaan – vähemmästäkin syntyy siis tämän tarinan synkkyys.

 

IMG_20180128_174431

 

Orwellin klassikkoteos kannattaa ehdottomasti lukea, sen kaikesta kauheudesta huolimatta. Se pakottaa ajattelemaan esimerkiksi sananvapauden ihanuutta ja tärkeyttä ja sitä, miten ihmisen ajatteluun voi vaikuttaa surullisen kieroilla tavoilla – eikä niiden edes tarvitse olla näin äärimmäisiä. Vaikka lukeminen kaiken pikkutarkkuuden vuoksi välillä takkusikin, olen tyytyväinen, että annoin itseni uppoutua tähän dystopiaan. Seuraavaksi voisin tosin tarttua johonkin pirteämpään klassikkoon, vinkkejä otetaan vastaan!

Kirjavuosi 2017

Tänä vuonna luin paljon, mutta kirjoitin harmillisen vähän. Pari kertaa jo ajattelin, että näinköhän hiipuu kirjoista kirjoittaminen, mutta nyt selailtuani vuoden lukumuistoja päätin, että ensi vuonna varaan aikaa enemmän myös kirjoittamiselle. Ensimmäinen uudenvuodenlupaus on siis tehty ennen ensimmäisen päivän taianomaisia ensihetkiä.

 

Tänä vuonna luin melko paljon sarjakirjoja. Hurahdin Harry Hole -sarjaan, mutta jätin viimeiset osat odottamaan (yksi on kyllä hyllyssä loppulomaksi). Luin vihdoin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa, josta en VIELÄ ole kirjoittanut, mutta jonka tunnelmiin aion vielä palata. Viimeinen osa on sitä paitsi lukematta. Luin (tai siis kuuntelin) myös ruotsalaista Olivia Rönning  -dekkarisarjaa neljä osaa. Syksy taisi sujahtaa ohi dekkareitta näiden jälkeen.

 

Luin jonkin verran enemmän tietokirjoja kuin aiemmin. Viime vuoden koonnissa taisinkin toivoa, että tietokirjallisuus saisi tilaa lukemistoissani. Yksi tärkeistä tietokirjoista on juuri lukemani 1947 (siitä hieman lukumaratonpostauksessa), ja muita mieleen jääneitä ovat Koko Hubaran Ruskeat Tytöt sekä Eetu Kauppisen Miten lauluni syntyvät. Jälkimmäisestä taisin kirjoittaa vain Insta-vinkkauksen, vaikka muistan kyllä miettineeni teosta laajemminkin lukiessani – ja taas: miksi en kirjoittanut, mikä sykähdytti, hykerrytti tai oivallutti? Toisaalta tämä on sellainen mukava selailukirja, että joitain lukuja voisi hyvin lueskella uudestaankin.

 

Screenshot_20171230-195359_01_01

Osallistuin myös lukuhaasteisiin, joista laajin oli Helmet-kirjastojen lukuhaaste. En saanut kaikkia kohtia täyteen, mutta siitä kiitän itseäni, että tänä vuonna luin yli 50 kirjaa, mikä on minulle paljon (70 kirjaa, ja muutama aloitettu ja kesken jäänyt). Suketuksen Muuttoliikkeessä-haasteeseen luin useammankin kirjan. Tämä aihepiiri kiinnostaa edelleen tai entistä enemmän, ja lukujonossa on tälläkin hetkellä muiden haastepostauksista bongattuja kirjoja. Sivumennen-podcastissa esiteltiin Hyllynlämmittäjä-haaste, ja jo lukulistaa laatiessani taisin kirjoittaa, että nämä kirjat luen seuraavan 12 vuoden aikana, vaikka aikaahan oli oikeasti vuosi. Luin 2,5 kirjaa 12:sta, hups. Onneksi luin kaikkea muuta hyvää, ja nuo hyllynlämmittäjäthän pysyvät hyllyssäni (paitsi se kesken jäänyt saa jatkaa matkaa). Klassikkohaasteeseenkin osallistuin (myös kesällä), ja tammikuussahan se jatkuu taas.

 
Vuoden sävähdyttävimpiä kirjoja ovat olleet ainakin Anni Kytömäen Kivitasku, Pajtim Statovcin Tiranan sydän, Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat (postaus tulossa), Chimamanda Ngozi Adichien  Kotiinpalaajat, Yaa Gyasin Matkalla kotiin, Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät… En ole lukenut ainakaan loppuun yhtään huonoa kaunokirjaa, ja koska en ehdi tuhlata aikaani kirjoihin, jotka eivät innosta, vielä vähemmän ehdin sellaisista kirjoittaa. Onneni onkin ollut löytää mahtavia kirjasuosituksia blogeista ja kuulla mielenkiintoisista luettavista kirjanystäväystäviltäni.

Entäs ensi vuosi? Olen luvannut kirjoittaa enemmän, hyvä. Luen paljon, edelleen kaunoa, tietoa ja nuortenkirjoja. Odotan Napoli-sarjan kolmatta osaa. Osallistun lukemattomiin lukuhaasteisiin. Luen pari klassikkoa (ainakin). Luen Knasun kutosen loppuun. Kokoan uuden Hyllynlämmittäjä-kasan ja käytän ahkerasti kirjastoa. Aion myös kirjoittaa muusta kulttuurista kuin kirjallisuudesta, ainakin teatterista ja tietenkin Sodankylästä.

Ihanaa uutta lukuvuotta kaikille kirjojen ystäville!