Juliet/Julieta

Vihdoinkin aloitan Oksan hyllyltä -blogin elokuva-aiheisen lukuhaasteen, Seitsemännen taiteen tarinat.  Tämä haaste on todella mielenkiintoinen, ja yritän ehtiä lukea ja kirjoittaa elokuvista ja elokuviin liittyvistä kirjoista vielä toistamiseen ennen haasteen loppumista.

Pedro Almodovarin uusin elokuva Julieta (2016) perustuu Alice Munron novelleihin Tilaisuus, Pian ja Hiljaisuus. Novellit sisältyvät kokoelmaan Karkulainen (alkuperäisteos Runaway ilm. 2004, Kristiina Rikmanin suomennos 2005). Vihdoinkin sain siis tartuttua Nobel-palkitun Munron tuotantoon, jota on kehuttu niin paljon, ja olen innoissani! Ennen elokuvakokemusta en tosin ehtinyt lukea kuin puolisentoista novellia – mikä oli oikeastaan hyvä: kiinnostuin tarinasta ja päähenkilöstä, mutta en tiennyt liikaa. En aio nytkään kertoa novelleista enkä elokuvasta paljoakaan, sillä ainakin elokuvan viehätys perustuu osin siihen, miten päähenkilön elämästä paljastuu asioita pikkuhiljaa.

Almodovarin Julieta on pääosin uskollinen pohjateksteilleen, mutta väritys, korostukset ja rytmi ovat erilaisia. Ja tietysti elokuvaan – ainakin Almodovarin tapauksessa – tarvitaan intensiivisempiä ja fyysisempiä kohtauksia, novellit kun seurailevat pääosin päähenkilö Julietin ajatuskulkuja ja esittelevät huomioita Julietin näkökulmasta. Elokuvassa tapahtumat on siirretty Kanadasta Espanjaan, mutta perusidea henkilöiden välisistä etäisyyksistä on säilytetty. Juliet/Julieta ajautuu tai kulkee kauas kotipaikkakunnaltaan ja taas uudesta kodistaan. Novelleissa paikkoja on nimetty enemmän, elokuvassa oikeastaan ainoa nimeämisen arvoinen paikka on Madrid, joka on Julietan asuinsijoista viimeisin.

image

Karkulainen ja lukija matkalla kohti Sodankylää ja Julietan ennakkoenskaria

Munron kolmessa novellissa on siis sama päähenkilö, Juliet, joka on novellissa Tilaisuus vielä hyvinkin nuori. Novellien edetessä Juliet rakastuu, vanhenee, saa lapsen, muuttaa, ja hänen elämässään tapahtuu loppujen lopuksi paljon. Elokuvassa tosiaan juoni on sama. Aikarakennetta on rikottu sekä novelleissa että elokuvassa, mutta eri tavoin: elokuvassa lähdetään liikkeelle jo hieman ikääntyneen Julietan elämästä, viimeisen Juliet-novellin loppupuolelta, ikään kuin tarinan nykyhetkestä, jossa paljastetaan, että päähenkilöllä on lastinaan valtava suru. Sitten päähenkilön menneisyyttä aletaan kerimään auki: Julieta kirjoittaa tyttärelleen tarinaa, johon katsoja uppoaa. Suurin osa elokuvasta onkin tätä menneisyyttä, ja elokuvakokemus on intensiivinen. Novellit etenevät hieman eri tavalla, ja niissäkin palataan menneeseen muistojen kautta.

 

Elokuvassa ja novelleissa tunnelma ja kerronta ovat kovin erilaisia. Kumpikaan ei ole toista parempi, molemmat (jos nyt ajatellaan novelleja kokonaisuutena) ovat omalla tavallaan hienoja teoksia, monella tapaa vaikuttavia. Elokuvan intensiivinen tunnelma ja vahvat tunnekokemukset syntyvät tarinan, henkilösuhteiden kuvauksen, musiikin ja hienojen kuvien yhteispelissä. Novellien synnyttämä kuva henkilöistä ja tapahtumista on jollain tapaa hyvinkin hienovarainen, kuin luonnostelma elämästä, jossa välillä keskitytään yhteen hetkeen tarkemmin ja jokin tapahtuma kerrotaan hyvinkin yksityiskohtaisesti. Jotkin asiat taas todetaan kuin sivumennen – tärkeätkin – ja siinäpä novellien hienous onkin: epätasaisessa rytmissä, jossa lukijana keikun mukana, saan yllätyksiä ja mahdollisuuksia omiin johtopäätöksiin.

Elokuvassa henkilöiden nimet ovat erilaisia kuin novelleissa, onhan miljöökin eri kulttuuripiiriä, ja elokuvan nuori Julieta on räväkämpi kuin ensimmäisen Juliet-novellin epävarma päähenkilö. Henkilöt ovat Almodovarin näkemyksessä särmikkäämpiä ja heidän välillään näkyy enemmän säkenöintiä kuin mitä hiljalleen eteenpäin soljuvissa novelleissa on aistittavissa. Kun elokuvassa Julieta näkee ensi kertaa uuden rakastettunsa, katsoja arvaa heti: tästä syntyy pian intohimoa ja draamaa. Novellissa Hiljaisuus kuvattu uusi ihmissuhde tuntuu etäiseltä, käytännölliseltä ja jopa tunteettomalta. Kuitenkin Juliet/Julietan hahmoa kuvataan myötätuntoisesti myös novelleissa. Niissä ei ole samalla tavalla dramaattisuutta tai vauhtia, vaan asiat tuntuvat tapahtuvan selittelemättä. Tämän selittelemättömyyden Almodovar on osin säilyttänyt omassa tulkinnassaan, vaikka jonkin verran kohtauksia on lisätty tai muutettu.

Tunnereaktioita elokuva toden totta herätti, ainakin minussa. Itkin paljon ja nauroin lämmöllä. Novelleja lukiessani hymähtelin, hymyilin, kurtistin kulmiani ihmeissäni. Julietassa korostuu päähenkilön syyllisyydentunto, mutta myös äidin ikävä on vahvasti esillä – ja vaikka samoja teemoja novelleissakin on, elokuvassa ne nousevat riipaisevasti esille. Onneksi Almodovar osaa nähdä myös humoristisuutta ihmisen kärsimyksessä, ja pienet asiat (joita novelleissa ei siis ole) saavat hymähtelemään, kyyneltenkin keskeltä. Ja yksityiskohtia myöten elokuva on hieno. Nyt viikkoja katsomisen jälkeenkin mietin pieniä hetkiä ja kuvia: aloituskuvassa syvänpunainen, elävä kangas, elokuvassa usein näkyvät veistokset, työstettävän saven pehmeys, rakkaudella puettu vanha äiti, syntymäpäiväkakkujen raivokas kohtalo… Odotan jo varsinaista ensi-iltaa, jotta pääsen vielä kokemaan tämän. Ja novellikokoelmaankin palaan, luen lisääkin Munroa.

 

Mainokset

Sodankylän elokuvajuhlien onnenhetket

Sodankylän elokuvajuhlat,

Midnight Sun Film Festival, Sodankylä 15.-19.6. 2016

image.jpeg

Reilu viikko sitten palasin leffamaratonista ja unenomaisista hetkistä vuorokaudenajattomassa Sodankylässä: 17 elokuvanäytöstä, vielä useampi elokuva (osa elokuvista lyhäreitä), muutamia tunteja unta vuorokaudessa, lukematon määrä ihania kohtaamisia, kesäyön ihailua, ihmeellistä luontoa… Onnea. Paljon olen taas kokenut ja eläytynyt, paljon jo unohtanut. Monesti mietin, että muistikirjasta olisi apua, jos elokuvista aion kirjoittaa, mutta tyydyn haahuiluni kunniaksi kirjaamaan ylös vain muutaman hetken. Eikä tärkeää olekaan muistaa yksityiskohtia – niitä pulpahtelee mieleen läpi kesän unessa ja valveilla. Ja kaikesta koetusta ei nyt tarvitsekaan syntyä kokonaisuutta.

 

Viime vuonna olin ehkä nukkunut enemmän, kun muisti pelasi vielä festarin jälkeen (enkä sännännyt heti festarin jälkeen viikoksi pyöräilemään ja mökkeilemään). En tainnut ahnehtia näin montaa elokuvaakaan, mutta en olisi voinut mitään jättää poiskaan. Erityisesti viimeisen päivän leffamaratoni oli mahtava sukellus hienojen kuvien, tunnelmien ja tarinoiden maailmaan: viisi näytöstä, kaikki yhtä lyhäriä lukuun ottamatta sykähdyttäviä elokuvakokemuksia! Elokuvajuhlat myös innoittavat uusiin näkemisiin, niin paljon olisi hienoja elokuvia kokematta. Syksyn pimeitä iltoja odottelen sekä syksyn ensi-iltoja – ja kesäöisiä hetkiä sohvalla elokuvan äärellä. Ehkä hieman lyhyempi maraton onkin pian edessä, vaikkapa Almodovaria.

Koska en pysty kokonaisuuksiin, kirjaan tähän muutaman muiston. Aloitan suosikistani Almodovarista.

 

Elokuva, joka kosketti

Almodovarin edellinen leffa, Matkarakastajat, oli hömppä. Hyvä, hauska, mutta hömppä, vähän pettymys. Silti odotin Julietaa, jännitin, saanko edes lippua, ja saanko lopulta elämyksen. Sain! Julieta oli yksi parhaimmista elokuvista juhlilla: rakastan Almodovarin elokuvien visuaalista maailmaa, espanjaa, henkilöitä, tarinoita. Julieta kertoo äideistä ja tyttäristä. Se kertoo myös rakkaudesta, syyllisyydestä ja hajonneista perheistä. Se kertoo masennuksesta, siitä, mitä perheessä voi käydä, kun yksi järkkyy. Äitien ja tyttärien kuvaukset ravistelivat, ja juoni kulki traagisesta kohdasta toiseen. Henkilöhahmot ovat keskiössä, tärkeitä, omalaatuisia, särmikkäitä ja rakastettavia – niin kuin aina Almodovarin elokuvissa. Tässä elokuvassa Julietan hahmo erityisesti, mutta myös sivuhenkilöissä on särmää: erityisesti mieleeni jäi etäinen kodinhoitaja, joka epäluuloisuudessaan oli jopa huvittava.

 

Elokuva perustuu kriitikon sanoin hyvinkin uskollisesti Alice Munron kolmeen novelliin (Tilaisuus, Pian ja  Hiljaisuus kokoelmassa Karkulainen), mutta Almodovar on vienyt tarinan Kanadasta Espanjaan, ja päähenkilö Juliet/Julieta on ainakin alkupuolella hyvinkin erilainen novellissa ja elokuvassa. En ollut lukenut kuin 1,5 novellia (matkalukeminen jäi festivaalikatalogin varjoon), ja oikeastaan olen tyytyväinen, etten ollut antanut novellien vaikuttaa minuun liikaa ennen Almodovarin näkemystä. Koitan ehtiä kirjoittaa Munrosta lähiaikoina lisää, nyt pysyttelen vielä elokuvissa.

 

Tunturi

Tällä elokuvajuhlareissulla pääsin näkemään myös tunturin. Kävin nukkumassa yhden yön Luostolla, joka olisikin ihana majapaikka, jos leffafani malttaisi olla poissa teltoista ja elokuvateattereista vähän kauemmin… Yöllisellä automatkalla aurinko paistoi taustapeiliin. Porot olivat nukkumassa. Joka suuntaan näkyi avaraa, jylhää luontoa. Luostolta kulkee festaribussi päivittäin, mutta olin tyytyväinen, ettei  Sodankylän ja Luoston väliä tarvinnut kulkea useammin. Perinteeksi muodostuneessa koulumajoituksessa uni tuli hyvin, ja kulku leffaan kesti vartin verran.

image.jpeg

 

Musiikki, laulu ja tanssi

Elokuvamusiikkiin kiinnitin huomiota erityisesti Dagur Kárin elokuvissa. Elokuvat eivät kertoneet musiikista, mutta musiikki toi oman tunnelmansa moneen kohtaukseen. Varsinainen musiikkielämys oli kuitenkin dokumentti Saimaa-ilmiö vuodelta 1981, sillä elokuva esitettiin suuressa teltassa karaoke-esityksenä (suuren maailman nimitys olisi sing-along), jossa esilaulajana oli Ismo Alanko. Esilaulajaa ei sinänsä olisi edes tarvittu (paitsi Ismo Alanko tietysti mukaan tunnelmaan!), sillä yleisö lauloi, hihkui, tanssi ja eli koko dokumentin ajan mukana. Dokumentissahan on tähän päivään saakka kestäneitä hittejä Hassisen koneelta, Epuilta ja Juicelta. Musiikin ja tunnelman lisäksi dokumentti oli mielenkiintoinen nähdä nyt pitkän tauon jälkeen uudestaan, sillä onhan siinä ajankuvaakin, vaikka näkökulma on suomirockissa. Ilta oli kokonaisvaltainen elämys, ja tunnelma jäi vellomaan. Onneksi superelämyksen jälkeen ei ollut enää elokuvia sille illalle!

 

Dokumentit

Vaikuttavia dokumentteja näin näillä juhlilla jopa neljä! Gianfranco Rosin Fire at Sea (Fuocoammare 2016) kertoo Italian Lampedusan saarella asuvasta pojasta sekä muutamasta saarelaisesta ja kuvaa samalla siirtolaisten saapumista saarelle, jonka kautta kuljetaan muualle Eurooppaan. Kerronta keskittyy muutaman saarelaisen puuhiin, mutta välillä ollaan merellä. Ja silloin tunnelma muuttuu: hätä on huuto, kun maissa se on vain epämääräinen ahdistus.

Viimeinen elokuvani oli Katja Gauriloffin Kuun metsän Kaisa. Elokuva sai Suomen-ensi-iltansa Sodankylässä, ja onneksi se äänestettiin myös yleisön toiveuusinnaksi. Tunnelma elokuvateatteri Lapinsuussa oli harras, ja tarina kolttasaamelaisista ja ranskalaisesta kirjailijasta imaisi mukaansa maailmaan, josta tiedän aivan liian vähän. Kansojen juurille -haasteeseen osallistujat, katsokaa myös tämä elokuva!

 

Kielten sorinaa

Rosin dokumentti Fire at Sea oli aiheeltaan ja sisällöltään äärimmäisen koskettava. Se toi maailman kriisit lähelle, se näytti kuvan lapsesta myllerryksen rajamailla. Kun en kyennyt sulattamaan kauheuksia, kuuntelin italiaa, nautin kielestä, joka on tuttu vain elokuvien kautta. Sukelsin pois päivänpolttavista aiheista myös syventyessäni seuraavaan elokuvaan, Nanni Morettin Mia Madren (2015) tarinaan, ja nautin taas italiasta, vaikka suru pisaroi tässäkin elokuvassa, nyt henkilökohtaisella tasolla. Mia madre kertoo tyttärestä, joka joutuu kohtaamaan äitinsä lähestyvän kuoleman. Mia madre on elokuva vanhenemisesta, kuolemasta ja elokuvastakin, ja yksityiskohtana mainittakoon, että siinä viitataan yhteen suosikkielokuvaani, Berliinin taivaan alla.

Ainoa pitkäveteiseksi ja ahdistavaksikin elämykseksi äitynyt elokuva oli unkarilaisen Zoltán Huszárikin Sindbad – suuri rakastaja (1971), jota katsoessani kuitenkin pääsin nautiskelemaan siitä ilosta, että ymmärsin sanan jos toisenkin unkaria. Tarina oli mielenkiintoinen, samoin toteutus välähtelevine leikkauksineen, ja ehkä olisin saanut enemmän elokuvasta irti, jos olisin antanut synkän unenomaisuuden viedä mennessään.

Moni näkemäni elokuva siis innoitti taas kieliopintojen pariin. Haluaisin näiden juhlien jälkeen kerrata espanjaa, oppia italiaa, ehkä ranskaakin…

 

Keitä me olemme, mitä kieltä me puhumme?

Saimaa-ilmiöstä jäi soimaan monikin laulu, mutta nämä säkeet pulpahtelivat monenkin elokuvan jälkeen. Elokuvat todellakin veivät ties mihin: menneeseen, fiktiivisten ihmisten todentuntuisiin elämiin, joissa toinen ei ymmärrä toista, eri elämäntilanteisiin, ikuisiin kysymyksiin ihmisyydestä. Kuun metsän Kaisa -dokumentin jälkeen huokaisin: miten vähän tiedänkään, miten paljon haluaisin tietää! Ja miten paljon voin saada elokuvista (ja kirjoista tietysti myös…).  Kiitos Sodankylä!

image.jpeg

 

Islanti!

Pakko on lopuksi osallistua vielä Islanti-huumaan: islantilainen elokuvaohjaaja Dagur Kári oli yksi elokuvajuhlien erikoisvieraista. Kävin kuuntelemassa häntä aamukeskustelussa, jossa puhuttiin – tietysti – myös jalkapallosta. Jalkapalloon Kári suhtautuu intohimoisesti, samoin elokuviinsa, ja iloni oli nähdä kolme hänen elokuvaansa. Kaksi niistä vei Islannin maisemiin, ja varsinkin Kárin Virgin mountain (Fúsi 2015) oli yksi suosikeistani. Se kertoo lämminsydämisesti miehestä, joka on jäänyt äidin nurkkiin mutta joka astuu muutosten virtaan.

 

 

Kirjojen vuosi 2015

Joulukuu vierähti työkiireissä ja joulun juhlapäivät sukulointihulinoissa, joten loppuvuoden lukemiset jäivät vähiin. Valoa olen näemmä kaivannut, kun marras-joulukuun kirjoista kaksi on niin kesäisiä kuin suinkin – ja toistoon olen sortunut otsikoinnissani, mutta olkoon, kesää tai ainakin kevättä kohti siis! Toisteisuutta tulee nyt kuvienkin osalta, sillä vuoden viimeisenä päivänä innostuin ottamaan/otattamaan ensimmäiset kirjanaamakuvani.

 

Loppukuusta luin lähes vuoden vuoroaan odottaneen Kirsi Kunnaksen elämäkerran ja vuoden viimeisenä päivänä huomasin sittenkin onnistuvani suorittamaan Lue! Les! -blogin elämäkertahaasteen minihaasteen. Innostuin elämäkertojen lukemisesta, ja ehkä jonkun elokuvaihmisen elämästä luen lähiaikoina.

 

Kirjan vuoden lukuhaasteesta jäi muutama kohta ensi vuodelle, ja uusi vuosi alkaakin lukemisen merkeissä: lomaa ja lukuaikaa edessä, vihdoinkin! Uusia haasteita on jo kiikarissa. Elokuvallisia kirjoja ja tietysti elokuvia saan nautiskella Oksan hyllyltä -blogin haasteessa Seitsemännen taiteen tarinat. Blogista Eniten minua kiinnostaa tie löytyy Kansojen juurille -haaste, johon osallistuminen avartanee maailmaani alkuperäiskansojen menneisyyden  ja toivottavasti myös nykyisyyden osalta. Klassikkohaasteeseenkin osallistun, tosin Paavo Rintalan Pojat on edelleen kesken… Tähän nuortenklassikkoon tarttumisen innostivat oppilaani (ja huono omatunto, kun teosta luettavaksi tarjoan, vaikka itselläni se on ollut lukematta). Vuoden 2016 Helmet-kirjaston lukuhaasteen aion puolestani esitellä oppilailleni ja suorittaa taas ainakin joitakin kohtia siitä (kunhan saan vanhan haasteen loppuun). Vähintäänkin seuraan aktiivista keskustelua haasteen FB-sivulla ja nappaan lukuvinkkejä.

 

Tänä vuonna olen lukenut enemmän kuin moneen vuoteen, vaikka edelleenkin tuskailen sekä lukuhitauteni että ajoittaisen aikaansaamattomuuteni kanssa. Kokoan ahkerasti lukulistoja ja kirjapinoja, ja toki tämä kirjojen ihailukin on melko nautinnollinen harrastus… Lukemisen lisäksi olen kirjoittanutkin taas kirjoista, vaikka blogini päivittyy hitaanlaisesti (enkä ole kaikista lukemistani, näkemistäni tai kokemistani kirjoittanutkaan). Sain kesällä läksiäislahjaksi Lukupäiväkirjan, jota on ollut kiva täyttää ja selailla. Kesän kirjat ja sää ovat muistissa lukupäiväkirjassa, ja ostinpa itselleni joululahjaksi uuden samanlaisen, jotta tämä huvitus säilyisi elämässäni.

 

Joululomasta pyhitin (ja pyhitän) pari päivää kirjoille, vaikka varsinaista lukumaratonia en suoritakaan. Olen myös miettinyt perinteisiä uuden vuoden toiveita ja tavoitteita, joista lukuharrastuksen ja blogini osalta tärkein on tietysti se, että haluan edelleen lukea ja kirjoittaa enemmän, ja lisäksi haluaisin keksiä (ja toteuttaa) jonkin tavan osallistua kirjamaailmaan aktiivisemmin. Ensi askel voisi olla tietysti se, että kertoisin tästä blogiharrastuksestani laajemmalle joukolle tai vaikka edes äidilleni.

 

Tänä vuonna lukemistani kirjoista mieleeni ovat jääneet erityisesti Anni Kytömäen Kultarinta, Margaret Atwoodin Oryx ja Crake -trilogian viimeinen osa Uusi maa sekä Päivi Alasalmen Joenjoen laulu. Nämä herättivät ajatuksia luonnosta ja maailman tilasta – siitä, mikä minulle tässä elämässä on tärkeää. Lisäksi tarinat on upeasti kerrottu!

 

Teatterielämyksistä ykkönen on Q-teatterin Jälkeenjäävät. Joulukuun alussa näkemäni näytelmä on hykerryttänyt koko viime viikkojen pimeän ajan, kun muistot kohtauksista välähtelevät mieleen. Elokuvavuoden kohokohta oli  – ja  on varmaan vuodesta toiseen – Sodankylän elokuvajuhlat. Taianomainen tunnelma, valoisa yö, puoli vuotta kestävä valmistautuminen ja puoli kesää jatkuva muistelu, ah! Pääkaupunkiseudun elokuvafestareille en useinkaan ehdi osallistumaan niin aktiivisesti kuin haluaisin, ne kun osuvat työviikkojen päälle, mutta Sodankylässä voi omistautua elokuville ja nauttia ihmisten innostuksesta.

 

Tänä vuonna siis luen ja kirjoitan, ja haastelistojen lisäksi lukulistallani on taas nuortenkirjallisuutta. Vuoden 2016 kirjoista odotan Juha Itkosen uutukaista ja viimeistä Knausgårdin Taisteluni-kirjaa (nyyh!). Kirjallisten asioiden vastapainona jatkuu jooga ja Baba Lybeckin innoittamana toivottavasti muukin liikunta. Olen edelleen onnellinen kaikista kommenteistanne ja kiitollinen muista kirja- ja kulttuuriblogeista saamistani lukuvinkeistä ja lukemistani keskusteluista. Erityiskiitos blogimaailmalle lukuhaasteista ja lukuinnostajista!

FullSizeRender (3)

 

Keskiyön aurinko ja muita ihmeitä Sodankylän elokuvajuhlilla

Kun saavuin kolmatta kertaa Sodankylän elokuvajuhlille, tuntui aluksi niin tutulta: samat putiikit pääkadun varrella, hyväksi koettu koulumajoitus kahvintuoksuineen, tutut naamat lipputiskeillä – sekä asiakkaissa että asiakaspalvelijoissa. Silti ihmeet tupsahtelevat eteeni yksi toisensa jälkeen. Festivaaliyleisön innostus, olkoonkin jo koettua, on käsinkosketeltavan vahvaa, kuuluvaa ja loistavaa ja aina yhtä uutta. Ja se hetki, kun astun pimeästä salista tai teltasta kesäyöhön, joka on kirkas ja kellonajaton. Elokuvien ihme on oma lukunsa, samoin taiteilijapuheenvuorot aplodeineen ja hurraahuutoineen. Rakastan tätä tunnelmaa!

FullSizeRender

Kun olen tavannut tuttuja leffojen välillä, käydään samoja hölmöjä keskusteluja, joissa aluksi ei kukaan muista, mitä elokuvia edellisen lisäksi on nähty. Keskusteluissa muistikuvat kirkastuvat, ajatukset putoilevat, vaikkeivät väsymyksessä virtaisikaan kunnollisiksi lauseiksi. Vaikka festarin jälkeenkin olisi vaikea nimetä parasta tai koskettavinta elokuvaelämystä, on elokuvien virran kokeminen hieno elämys: vaihtuvat kielet, maisemat, fiktion maailma, joka liittyy omaan elettävään tai muihin kuviteltuihin. Filmin säksätys, elokuvaan eläytyvän yleisön reaktiot, yhteinen nauru tai kiljahdus – taitaa olla niin,  että väsyneenä, pitkin päiviä ja öitä elokuvissa kulkeneena aistit ja mieli ovat herkempinä. Näin yhteensä 15 elokuvaa, joten ei ihme, että syvällinen analysointi on vaikeaa. Se ei olekaan tärkeää, vaan tunnelma, ihmiset ja hetket jäävät, vaikka elokuvista muistaisin lopulta vain nimen tai kohtauksen.

Tänä vuonna ahnehdin siis ehkä liikaa elokuvia, vaan minkäpä olisi voinut jättää näkemättä,  kun elokuvalista vaan kasvaa? Huomasin haalineeni elokuvia samoilta tekijöiltä: Mike Leighiltä ja Małgorzata Szumowskalta  molemmilta kolme elokuvaa ja Miquel Gomesilta neljä. Gomesin Arabian Nights (As 1001 Noites, Portugali/Ranska/Saksa/Sveitsi 2015) tosin on ikään kuin yksi hieman yli kuusituntinen kokonaisuus – ja ei kokonaisuus. Kolme elokuvaa, joissa sekoittuivat uutiskuvat, tarinat ja nykyportugalin todellisuus Tuhannen ja yhden yön rakenteeseen tai pikemminkin ideaan. Sheherazade kertoo tarinoita, mihin viitataan lähinnä lyhyellä kuvatekstillä: kun aamu valkeni, Sheherazade vaikeni. Tarinat jatkuvat kuitenkin kuvassa: Lissabonin laitamilla miehet kouluttavat peippoja, telakkateollisuuden ympärille rakentunut kaupunki Portugalissa kärsii, kun työt loppuvat sadoilta, kerrostalokasarmien asukkaat elävät elämäänsä, kohtaavat ja eroavat. Höpsöt kuvitelmat muinaisesta Bagdadista, kummalliset elämät ja sattumukset Portugalissa (joita Sheherazade kertoi) sekoittuvat. Kuva kääntyy nurin ja hämmentää, niin kuin koko elokuva. En ole varma, pidinkö vai en. Aamukeskustelussa Gomes lupasi joskus vielä tehdä elokuvan, jossa rakennetta ei rikota niin paljoa kuin Arabian Nights -kokonaisuudessa tai Tabussa. Tabu (2012, Portugali/Saksa/Brasilia/Ranska) jäi minulta harmillisesti kesken, kun lähtö koitti, mutta toivoisin törmääväni tähän hienoon mustavalkoelokuvaan vielä.

Kuplivan iloinen Małgorzata Szumowska teki minuun vaikutuksen sekä persoonallaan että elokuvillaan. Szumowskan elokuvissa oli kaikissa ripaus huumoria, vaikka aiheet olivat synkkiä. Bodyssä (Cialo 2015, Puola) kuvataan nuoren tytön kärsimystä äidin kuoleman jälkeen ja syömishäiriöitä, Strangerissa (Ono 2001, Puola/Saksa/Ranska) nuori tyttö yrittää kasvaa sisällään kasvavan lapsen äidiksi isän ollessa kuolemansairas ja In the Name of -nimisessä elokuvassa (W imię… 2013, Puola) miespäähenkilönä on homoseksuaalinen katolinen pappi, joka yrittää juoksemalla sietää elämän ristiriitaisuuden. Huumori on mustaa, se pilkahtelee yksittäisissä kohtauksissa tai tulee esiin sivuhenkilöiden kautta.

Leighin elokuvia minulla on vielä listalla. Näin nyt elokuvat Vera Drake (2004, Iso-Britannia), Elämä on ihanaa (Life is Sweet 1990, Iso-Britannia) sekä Suuria toiveita (High hopes 1988, Iso-Britannia). Näissä elokuvissa viehättivät komedia, vaikka aiheet eivät olleet keveitä, se, että ongelmia ei alleviivattu, ja erinomaiset näyttelijät. Erityisesti Ruth Sheen esittämä Shirley Suuria toiveita -elokuvassa ja Alison Steadmanin Wendy Elämä on ihanaa -elokuvan äitinä jäivät mieleen henkilöinä, joihin voisi samastua ja joiden elämänasenteeseen ihastua. Erikoisvieraiden elokuvista näin vielä kaksi Whit Stilmanin elokuvaa, Damsels in Distress (USA 2011) ja Barcelona (USA 1994). Pidin molemmista, erityisesti ensin mainitusta, joka oli hupaisa komedia (ja jälkimmäisestä, koska se oli kuvattu Barcelonassa). Erikoisvieraiden elokuvien lisäksi pääsin kuuntelemaan Armi Toivasta, joka kertoi Antti Heikki Pesosen elokuvasta Päin seinää (jossa Toivanen siis on pääroolissa) ja näin Lisandro Alonson erikoisen, hienon ja erityisesti kuvillaan vaikutuksen tehneen Jaujan (2014, Argentiina/Tanska/Ranska/Meksiko/USA/Saksa/Brasilia/Hollanti). Jaujassa erikoista oli tarinan, maisemien ja hiljaisuuden lisäksi kuva: elokuva näyttäytyy postikorttimaisena, tavallista elokuvakuvaa pienempänä ja neliömäisenä, ja värit ovat vahvat ja vaikuttavat. Myös yhden säestetyn mykkäelokuvan näin. Avanti! -orkesteri säesti Jacques Feyderin elokuvaa The New Gentleman, ja tunnelma  isossa teltassa oli mahtava – huolimatta siitä, että penkit olivat auttamatta liian kapeita ja kovia, auts! Loppuaika elokuvanautinnosta meni kärvistelyyn, ja loppufestarin ajan osasin todella kiittää  ihanaisen elokuvateatteri Lapinsuun pehmeitä istuimia.

Puoli yhdeltä Kitisen rannassa

Festivaalikokemukseen kuului elokuvien lisäksi haahuilu Kitisen rannassa ja festivaalialueella sekä festivaaliklubi, jossa tänä vuonna olisin voinut olla useampanakin iltana – harmi vaan, että ihmisen on nukuttavakin välillä! Helmistä valikoin kuitenkin Jonna Tervomaan ja J. Karjalaisen, jotka molemmat ovat minulle tärkeitä artisteja. Vaikka tämän vuoden elokuvat eivät juuri itkettäneet, tunteita ne nostattivat, ja lauantai-iltana Jonna Tervomaan Tikapuut laittoi kyyneleet valumaan. Onneksi J. Karjalainen lauloi Meripihkahuoneen ja kiteytti festarifiiliksen: ”Miljoona miljoona vuotta oon onnellinen!”

Kaunis, kaunis Ida!

Ida (2013) Kino Engelissä Ohjaus Pawel Pawlikowski, pääosissa Agata Kulesza, Agata Trzebuchowska, Dawid Ogrodnik

Olen sanattomaksi vaikuttunut. Ida-elokuvaa ei ole syyttä ylistetty ja nimetty ties kuinka monen elokuvapalkinnon saajaksi tai julistettu voittajaksi. Pienieleisten mutta suurten kuvien ja kohtausten kokonaisuudesta syntyy jotain todella kaunista, vaikka tarina on surullinen ja henkilöhahmojen kohtalot jäävät osin auki. Mustavalkoinen elokuva vie 1960-luvun Puolaan, ja alun melko lyhyet kohtaukset Annan eli Idan elämään nunnaluostariin. Siitä siirrytään kaupunkiin, kohtaamiseen Wandan, Idan tädin, kanssa, ja toisilleen hyvin vastakkaiset henkilöt lähtevät matkaan selvittämään Idan kuolleiden vanhempien kohtaloa. Tärkeä kohtaaminen on myös nuori saksofonisti, joka nousee matkalaisten kyytiin ja on tärkeä henkilö elokuvan rakkaustarinassa.

Pawlikowskin Idassa jännite syntyy hiljaisuuden ja pidättyvyyden kuvauksesta: rauhasta, pienistä eleistä, syttyvästä (tai syttymättömästä) tupakasta, katseista. Jännite elää myös henkilöhahmojen välillä – niissä katseissa, lyhyissä repliikeissä, vastakkaisuuksissa. Huomaan pidättäväni hengitystäni, eläväni mukana melko nopeasti vaihtuvissa kohtauksissa, kuvissa, joissa henkilöhahmo on läsnä, joskus lähellä, toisinaan kulkemassa alalaidassa tai poistumassa kuvasta, kokonaankin. Myös tarina, pikkuhiljaa paljastuvat yksityiskohdat henkilöiden elämästä ja Idan tasapainoilu vanhan ja uuden elämän välillä pitävät yllä henkeäsalpaavan ehyttä kokonaisuutta.

Elokuvan hiljaisuutta korostavat rappukäytävien äänet, askeleet, liikenne, auton moottori tai hiljaisuuden katkaiseva repliikki. Näiden lisäksi hiljaisuuden vastaparina on musiikki: Wandan levysoitin, nuoren muusikon saksofoni ja bändi, jossa saksofonisti soittaa. Taustamusiikki tulee siis pääosin kohtauksesta, ei väritä sitä, paitsi todella vaikuttavana tehokeinona loppukohtauksessa, jossa soi Bachin Ich rufe zu dir, Herr Jesu Christ. Kauniinsurullisen loppukohtauksen lisäksi kauneus tässä elokuvassa syntyy monesta osasesta: tarinasta, henkilöistä, näytteljöiden tarkasta ja herkästä työstä, kuvakulmista ja vaihtelevista kuvakoista, samoin liikkeen ja pysähtymisen vaihtelusta. Mustavalkoisuus tasapainottaa ja pehmentää, mutta on osaltaan myös korostamassa elokuvan vastakohtaisuuksien läsnäoloa.

Espoo Ciné: elokuvahetki silmät kiinni

Tänä vuonna osallistuin Espoo Ciné -filmifestareille lähinnä lahjoittaen ostamiani lippuja sattumalta ohi kulkeneille, mutta sentään avajaiselokuvan näin itsekin. Kornél Mundruczón elokuva Feher Isten, White God, oli kyllä vaikuttava, monen lunastetun lipun arvoinen kokemus. Elokuvan vaikuttavin kohtaus oli ehdottomasti alun hiljaisuuden katkaiseva koiralauman rynnistys, vaikka moni muukin asia sykähdytti, ennen kaikkea yksinäiseksi itsensä kokeneen nuoren tytön koiraystävästään saama turva.

Kornél Mundruczón elokuva kertoo koirista, joita kohdellaan huonosti, ja ihmisistä, joilla kaikilla ei ole sydäntä. Ohjaaja kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa kokeneensa häpeää, koska hän ihmisenä kuuluu kulkukoirien sortajiin (HS Kulttuuri 20.8.2014), ja elokuvan tarinaa voikin ajatella vertauskuvana syrjinnälle ja sorrolle – kohdistuupa se sitten eläimiin tai ihmisryhmiin.

White God -elokuvassa kuvataan sydämettömyyttä monella tasolla. Jo alkukohtauksessa hohkaa kylmyys: äiti jättää tyttärensä asumaan etäiselle isälle ”vain kolmeksi kuukaudeksi” ja kehottaa tottelemaan isää. Tytär, Lili, on elokuvan ihmispäähenkilö, koirapäähenkilö on puolestaan Lilin sekarotuinen koira Hagen, ja tämän tytölle rakkaimman olennon isä heittää suutuspäissään moottoritien syrjään. Isän sentään annetaan huomata tekemänsä virhe ja katua, mutta tyttö joutuu todistamaan itselleen tärkeiden läheisten välinpitämättömyyttä, ja lopulta Lili purkaa pahaa oloaan huutamalla orkesterinjohtajalleen: ”Sinulla ei ole sydäntä!”

Sydämettömyyden huipentuma on tietenkin koirien kokema kaltoinkohtelu, viha ja jo pelkät puheet. Otsikossa jo paljastin sulkeneeni silmät kesken elokuvan useamman kerran, myönnän myös kirkuneeni, itkeneeni ja irvistelleeni, mutta tiedän kauheuksien jatkuvan sekä elokuvassa että tosielämässä. Myös koirien noustua kapinaan jouduin hetkittäin sulkemaan silmäni verenvuodatukselta. Jokunen katsoja lähti kesken, ja seuraavina päivinä luin festivaalin Facebook-sivustolta kritiikkiä (ja toki kiitoksiakin!) avajaiselokuvan valinnasta. Kritiikki koski juuri näitä raakuuksia, sitä miten tällaista väkivaltaa ei voinut katsoa. Toisaalta kiiteltiin: elokuva on keino herätellä ihmisiä todellisuuteen. Enkä minäkään sulje silmiäni julmuuksilta, osaan kyllä kuvitella, kun annetaan aineksia. Ohjaaja itse kertoi HS:n haastattelussa, että elokuva on taidemuoto, joka toistaiseksi on Unkarissa poliittisesti koskematon toisin kuin muut taiteet – ja juuri taiteen avulla voi saada ihmisiä kiinnittämään huomiota vääryyksiin ja ehkä joskus jopa toimimaan hyvän puolesta.

kuva (1)