Metsän poika (ja pari tyttöä)

Laura Gustafsson: Korpisoturi. Into 2016.

IMG_4027

Kansilehtien alta paljastuu syksyinen metsänpohja. Ulkoasu: Jussi Karjalainen.

Melkein maailmanloppu. Lähes selviytymistaistelu. Yksin. Tai ei sittenkään ihan yksin.

”Eräänä aamuyönä Ahma kirjoitti hakukoneelle sanan ”maailmanloppu”. Niin hän löysi yhteisönsä, todellisuudesta, joka oli yhtäkkiä todellisempi kuin real life. Oli olemassa hänen kaltaisiaan, varautumisesta ja valmistautumisesta kiinnostuneita, jotka eivät nähneet Ahman varastointiharrastuksessa mitään erikoista. Pikemminkin ihmettelivät, mitä hän yhä teki kaupunkiyksiössä: kai hän tajusi, millaisessa kusessa olisi sitten kun sähkö katkeaa.” (s. 79)

Laura Gustafssonin Korpisoturin päähenkilö, Ahma, katkoo siteensä yhteiskuntaan (eli ainakin jättäytyy työttömyyskassan ja Kelan tukien ulkopuolelle) ja perustaa oman tilan itäsuomalaisten kylän liepeille. Hän valmistautuu maailmanloppuun tai ainakin ”the end of the world as we know it” -maailmanloppuun, ja poikkeustila koittaakin yllättävän pian.

”Parempi rakastaa maaperää kuin lähimmäistä”, ajattelee Ahma, ainakin alussa, ja ryhtyy viljelemään ja valmisteluihin. Aivan yksin Ahma ei kuitenkaan selviä, vaan apua hän saa hevoselta nimeltä Polle ja Pollen omistaja Linnea ja juttuseuraa rautakaupan myyjästä Pamsusta. Myöhemmin Ahman seuraan lyöttäytyy myös sika. Ahman uurastaessa viljelystensä parissa tarinassa kerrotaan samalla esimerkiksi härkäpavun viljelystä, nokkosesta ja omavaraisuuteen pyrkimisestä (vaikeaa se on Ahmallekin, vaikka kekseliäs ja ahkera hän onkin!), ja samalla kun Ahma yrittää eristäytyä, tunkeutuvat Pamsu ja Linnea pikkuhiljaa hänen elämäänsä.

Tarinan naiset ja Ahman suhde heihin korostavat päähenkilön äärimmäisyyttä, ja lopulta nämä omalla tavallaan rennot ja rempseät, toki kovin erilaiset naishahmot saavatkin Ahman joustamaan monestakin periaatteestaan. Korpisoturi on kuvaamastaan synkästä maailmantilanteesta huolimatta myös hauska, juuri henkilöhahmojensa vuoksi. Kun sähköverkko kaatuu, kekseliäs Pamsu käy tyhjentämässä kaupan roskikset puolijäisistä pakastepitsoista ja suuntaa Ahman tuvalle. Varsinkin Ahma vakavuudesta ja äärimmäisyydessään saa hymähtelemään, mutta oikeastaan vasta henkilöiden hankautuessa toisiinsa syntyy koomisia hetkiä. Samoin vuoropuhelu saa toisinaan hymyilemään: henkilöt tuntuvat aidoilta ja tavallaan kasvavat tyypeistä ihastuttavan rehellisiksi ja rehevissä persoonaksi. Voisin kuvitella montakin kohtausta näytelmäkohtaukseksi, ja varsinkin voisin kuvitella nauttivani näiden henkilöiden heräämisestä eloon (ainakin siis teatterilavalla!).

On Korpisoturi vakavakin: se pakottaa tietysti ajattelemaan, miten avuttomia me kaupunkilaiset olisimmekaan esimerkiksi ilman sähköä. Tai miten helppoa meillä onkaan kaikkien valintojemme edessä – sellaisten, joita emme voisi tehdä, vaikka poikkeustilassa onni kävisikin ja onnistuisimme selviytymään hetken korpisoturiystäviemme suojissa (ne keillä sellaisia on).

 

– – – – –

Tällä viikolla nimipäiväkalenterissa vietetään naistenviikkoa, samoin kirjablogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogiin on koottu naistenviikkohaasteeseen osallistuvia blogeja. Liitän tämän tekstin haasteeseen ihanien naishahmojen vuoksi.

IMG_0404

Jhumpa Lahiri: Kaima

Jhumpa Lahiri: Kaima. Tammi 2005. Alkuperäisteos The Namesake ilm. 2003.

Jhumpa Lahiri on yksi niistä kovin kehutuista kirjailijoista, joihin en ollut ennen tätä kesää ehtinyt tarttua. Kun vihdoin sitten aloitin Lahirin Kaiman, en olisi malttanut lopettaa: olin kaivannut eteenpäin soljuvaa tarinaa, henkilöitä, joista janoan lisää tietoa ja joiden kaukaisilta tuntuviin, elämiin haluan eläytyä. Ja Kaima on juuri sellainen kirja. Tarina vie mennessään, henkilöt tulevat tutuiksi. Kaima kertoo intialaislähtöisestä perheestä, joka on asettunut Yhdysvaltoihin, ja vaikka päähenkilönä on perheen esikoispoika, Gogol, myös muiden henkilöiden näkökulmat tulevat tarinassa esille.

IMG_3846.JPG

Tarina alkaa vuodesta 1968, kun päähenkilö Gogol Ganguli syntyy. Gogolin äiti on nuori kalkuttalaisnainen, Ashima, joka on naitettu Ashokelle. Sen lisäksi, että Ashima on jättänyt kotinsa astuessaan avioon, on pariskunta muuttanut kauas Kalkutasta, sillä Ashoke tekee väitöskirjaa Massachusetts Institute of Technologyssa. Monella tavalla sekä Ashima että Ashoken, samoin kuin myöhemmin poika Gogolin tarinat kertovat kahden (tai useamman) kulttuurin välissä elämisestä. Ashiman suku jää Intiaan, mutta Gogolin ja hänen siskonsa elämä on Yhdysvalloissa. Kotona menneisyys ja nykyisyys aiheuttavat ristiriitoja, esimerkiksi kun vanhempien kaipuu Intiaan pakottaa lapset pitkille Intian-matkoille tai lähes jokalauantaisille bengalilaisten tuttavien päivälliskutsuille. Myös tietyt perinteet tuntuvat lasten elämässä painolastina, vaikka vanhemmille ne ovat lähes elinehto, ja erityisesti Gogolin kohdalla nimiperinteet tuottavat hankauksia.

Niin kuin romaanin nimestä voi päätellä, nimi on tärkeä asia  päähenkilön tarinassa. Nimi on tietysti tärkeä osa identiteettiä, ja nimen ympärille tarinassa tiivistyy paljon. Gogol saa nimensä kirjailija Gogolilta, joka on päähenkilön isälle todella merkityksellinen kirjailija. Gogol itse kuitenkin kärsii tästä ”kotinimestään”, ja myöhemmin hän vaihtaa nimensä. Ehkä hän pyrkii nimeä vaihtamalla löytämään uuden identiteetin, ja aluksi nimikokeilu onkin kuin leikki. Nimeä vaihtamalla hän ei kuitenkaan pyri irti vanhasta elämästään, perheestään tai  taustastaan, vaan ehkä ennemminkin pyrkimys on eroon siitä hämmennyksestä, mitä kulttuurien sekamelska hänestä tuntuu. Alkuperäinen nimi ei Gogolin mukaan ole bengalilainen eikä edes etunimi, ja kirjallisuuden tunnilla kaimastaan kerrottu saa Gogolin hämmennyksiin.  Nimeen ja nimiin palataan useaan otteeseen tarinassa. Ne ovat ikään kuin ankkureita, jotka sitovat henkilöt toisiinsa ja taustaansa.

Kaima on kasvukertomus tai – kamppailu, ja tarina vei mukanaan osittain juuri siksi, että  Gogolin elämää, harhailua tilanteesta toiseen tekee mieli seurata. Siinä on yhtä aikaa jotain haurasta ja särkyvää, ja Lahiri kuvaakin Gogolin hahmon kautta nuoruuden epävarmuuksia elävästi. Toinen mielenkiintoinen henkilö on Ashima, Gogolin äiti. Hänen kauttaan kuvataan kykyä säilyttää minuus omia perinteitä ylläpitämällä, vaikka Ashima ei siis jää todellakaan menneisyyteensä kiinni vaan ottaa siitä olennaiset asiat osaksi omaa elämäänsä. Eräänlainen haikeus Ashiman henkilöhahmoon tosin liittyy, mitta ehkä se liittyy myös tarinankulkuun, johon eläydyin todella vahvasti. Tällaista eläytymistä kirjallisuudelta usein kaipaankin, ja siksi tämä teos jäi kuvineen vahvasti mieleen ihanana tunteiden sekoituksena.

_ _ _

Kaima sopii hyvin Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen. Siinä tulee esille se, millaista toisen polven siirtolaisten saattaa olla intergoitua uuteen kulttuuriin tai millaista on  elää erilaisten kulttuurien vaikutuksessa. Kaimassa olennainen kysymys on myös se, millaista on jättää oma maa ja kulttuuri taakseen ja samalla pitää kiinni omista juuristaan.

_ _ _

PS. Olen yleensä yrittänyt keksiä otsikon tekstin mukaan, mutta nyt väsyttää ja luovun ainakin hetkeksi tästä periaatteestani.

Poliisisarjan vietävänä

Jo Nesbø: Panssarisydän. WSOY 2010. Norjankielinen alkuteos Panserhjerte ilmestyi 2009.

Dekkariviikolla jo tunnustauduinkin Harry Hole -faniksi, tai vähintäänkin olin ehtinyt kehitellä vakavan addiktion näihin yhä hurjemmiksi ja raaemmiksi osoittautuviin dekkareihin. Viimeksi suljin kahdeksannen osan, Panssarisydämen, kannet, ja seuraava osa kutsuu jo omassa kirjahyllyssäni.

Panssarisydämen alussa Harry Hole etsitään Hong Kongin alamaailmasta takaisin Osloon poliisin väkivaltaosastolle, sillä  selvitettävänä on  hirvittäviä murhatapauksia. Näistä toinen  kuvaillaan kirjan ensisivuilla niin, että jouduin keskeyttämään lukemisen hetkeksi. Kirjaa on kuitenkin luettava eteenpäin, ja käänteet muuttuvat yhä karmeammiksi. Bussissa lukiessani yhdestä murhasta – koska kirjan käsistä laskeminen hetkeksikään tuntui niin vaikealta – kiljahdin ääneen ja säikäytin varmaan vieruskaverinikin.

Harry Hole on koko ajan askeleen liian myöhässä, vaikka hän selvittääkin selittämättömiä kuolemantapauksia ja katoamisia vauhdilla. Mielenkiintoiseksi tämänkin osan tekee se, ettei kyse ole kuitenkaan pelkästään mielipuolisten murhaajien perässä juoksemisesta, vaan tässäkin tarinassa kuvataan äärimmäisen raakuuden lisäksi monenlaista pahuutta ja lisäksi itsekkyyttä, kovuutta, julmuutta – pimeitä (pahuuden) puolia, joista toivomme maailman säästyvän, mutta jotka eri  syistä nousevat joissain ihmisissä esille. Poliisit pyrkivät näissä tarinoissa suojelemaan itsestään antamaansa kuvaa (no, Harry Hole ei aina niin välitä siitä), ja hekään eivät suinkaan ole menneisyytensä osalta puhtoisia.

Välillä mietinkin, eikö Oslo-trilogian paha poliisi Tom Waaler jo riittänyt, kun taas osansa tämän Panssarisydämen tarinan jännitteestä luovat poliisiyksiköiden välinen kilvoittelu ja -yksilöiden synkät puolet (joilla on kätevä kiristää, puolin ja toisin). Harry Hole on edelleen se sama maailman synkistämä kovanaama, paha poliisi, muttei niin paha muita kohtaan kuin toiset.

Vaikka tämä osa tuntui välillä herkälle mielelleni liiankin raa’alta, piti murhamysteeri taas selvittää lukemalla tiiliskivi vauhdilla loppuun. Oman säväyksensä tarinaan toivat esimerkiksi ajoittaiset elokuvaviittaukset ja Harryn ja tämän isän suhteen käsittely, jota olisin toivonut olevan lisää – ehkä kuitenkin pidän enemmän ihmissuhdekiemuroiden kuin pahuuden olemuksen tai rikkinäisen mielen mekanismien pohdiskelusta.

Jospa seuraavassa osassa murhaaja ei tavoittelisi tätä julkkispoliisia (tai hänen tyttöystäväänsä!), ja ehkä seuraavissa osissa selviää taas jotain uutta päähenkilöstä. Ehkä juuri siksi  loputkin osat on nyt luettava, vaikka tutun tuntuiset käänteet välillä ärsyttäisivätkin.

IMG_3940

Lainakappaleeni on kulunut ja kolhuinen, mikä sopii yhä murjotumman Harry Holen tyyliin. Nämä dekkarit ovat edelleen kirjastoissa kysyttyä tavaraa – ehkä tieto Harry Hole -filmatisoinnista on saanut väen tarttumaan niihin. 

 

Kun kesä ei koitakaan

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät. WSOY 2017.
Tämä voisi olla dystopia, tämä voisi olla totta. Tiina Laitila Kälvemarkin romaani Seitsemäs kevät kertoo muun muassa ilmastonmuutoksesta ja sen moninaisista vaikutuksista sekä – yhtenä kertomuksena monista – lapsettomuusbisneksestä, kohdunvuokrauksesta tai ihmiskaupasta, kummin vain haluaa asian nimetä. Kirja on ohut, vain 178-sivuinen, mutta siihen mahtuu paljon. Kuvattujen ihmisten reitit hipaisevat toisiaan, yksilöiden pienet ongelmat ja salaisuudet punoutuvat suurempiin kuvioihin; kesä ja unelmien toteutuminen ovat lähellä, mutta eivät saavutettavissa.

 
“Pohjolassa ei ole ollut kunnon kesää kuuteen vuoteen.”

 
Näin romaani alkaa, ja jokaisen kertovan luvun alussa on tietokirjamaisia katkelmia ilmaston tilasta ja muutoksista sekä tietoa kesästä ja keväästä ja niiden määritelmiä. Osa katkelmista on pohdiskelevampia, esseemäisiä, osa jämäkämpää faktaa. Myös kertovissa luvuissa kommentoidaan poikkeuksellisia sääolosuhteita: varsinkin meteorologi Peteristä kertovassa osuudessa, jossa sekä puhutaan small talkia säästä että kerrotaan Peterin työstä.

 
Seitsemäs kevät rakentuu luvuista, joissa näkökulma on aina eri henkilön. Ensin kuvataan Peteriä, joka lähtee sateiseen Skotlantiin (sateisesta Tukholmasta), sitten tukholmalaista lifestyle- tai ihmissuhdeblogaaja Susannea, ja myöhemmin intialaista Padman perhettä. Padma odottaa Susannelle lasta sijaissynnytysklinikalla, ja Susannen Peteriin yhdistää taas Peterin kampaajavaimo, joka hänkin saa ilmi näkökulmansa tarinassa. Oman lukunsa saavat kiinteistövälittäjä Paula, Markus, Susannen mies, sekä Susannen ja Markuksen lukioikäinen tytär. Näidenkin henkilöiden tarinat liittyvät yhteen, ja Matilda punoo ilmastoaiheen kokoon romaanin loppupuolella.

 
Jokaisella henkilöllä on salaisuutensa, ja tästä kirjasta onkin vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa. Henkilöiden salaisuudet, toiveet ja tavoitteet, pyrkimys onneen tai ainakin jonkin toisen tilan löytämiseen, ovat kuitenkin pääosassa, ja niiden kautta kuvataan esimerkiksi sitä, mitä kaikkea ihminen onkaan valmis saavuttaakseen usein kovin itsekkäät tavoitteensa. Erityisesti minua koskettivat Susannen ja Padman sukulaisperheen osiot: tarinat olivat miljööltään niin kaukana toisistaan kuin mahdollista, ja silti nämä ihmiset eri puolilla maapalloa liittyvät yhteen. Ja siksi tässä korostuvat ei pelkästään häikäilemättömyys luonteenpiirteenä vaan myös silmitön sinisilmäisyys ja itsekkyys. Susannen pyrkimyksiä äitiyteen vielä kerran kuvataan sekä pinnallisena, oman tyhjyyden täyttämisenä että auttamiseksi verhottuna ihmisten huono-osaisuuden hyväksikäyttämisenä.

 

“Taiteessa kevät on aina ollut merkittävä inspiraation lähde. Se on innoittanut säveltäjiä, kuvataiteilijoita ja kirjailijoita enemmän kuin muut vuodenajat.” (s. 36)

 

IMG_0122

Kesä löytyi Italiasta ja Firenzen Uffizin galleriasta Botticellin Kevät satojen vuosien takaa. Maalaus veti taiteen tarkastelijoita puoleensa, ja ehkä sen näkeminen onkin monelle unelmien täyttymys.

 
Väliosioissa viitataan useisiin kevätaiheisiin teoksiin ja pohditaan sitä, mitä kevät (tai kesä) merkitsee. Romaanihenkilöiden toivo kesän suhteen saattaa olla hiipunut, mutta he pyristelevät muita tavoitteitaan kohti, melko kieroinkin menetelmin. Se, kuka mitäkin saavuttaa, jääköön lukijan selvitettäväksi. Teoksen lopussa on vielä kirjallisuusluettelo, jossa mainitaan kevät- kesä- ja ilmastoaiheisia teoksia, joihin romaanissa on viitattu. Lista houkuttelee lukemaan aiheesta, varsinkin, kun romaani loppuu niin äkkiä, vaikkakaan ei ollenkaan kesken.

 

 

Luulen, että olen löytänyt aarteen. On ihanaa löytää esikoiskirjailija ja odottaa uutta, mutta vielä ihanampaa on marssia kirjastoon ja lainata vaikutuksen tehneen kirjailijan kirjoja. Laitila Kälvemarkilta on ilmestynyt aiemmin romaani Karkulahti (2015) ja novellikokoelma Kadonnut ranta (2012). Siinäpä jatkoa luettavien kirjojen listaani, joita jo tämän romaanin lopusta löysin muutenkin lisää.

 

IMG_3582

Luin Seitsemäs kevät -romaania epätavallisen kylmän kevään jälkeen epätavallisen kylmässä kesäkuussa 2017. Välillä pilkahti aurinko kuin muistutuksena siitä, että emme voi ennustaa, mitä ilmastonmuutos tuo tullessaan. Ongelmahan ei suinkaan ole se, ettei rantakelejä ole luvassa…

 

Joskus on katsottava kauas

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava 2017.

“Alempana kaupunki leviää kuin ilmassa väräjävä hyttysparvi.” s. 206

Terhi Törmälehdon esikoisteos vie minut monella tavalla vieraisiin paikkoihin. Toisaalta uskonto ja hurmio, hurahtaminen, toisaalta Kainuu ja Kolumbia ovat magneetteja, jotka saavat minut pysymään tarinan imussa. Kaikkein tärkein on kuitenkin kieli, joka näihin maailmoihin vie.

Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo rinnakkain tarinaa Elsan nuoruudesta lukioikäisenä Kainuussa ja ajasta noin kuusi vuotta myöhemmin Kolumbiassa, Elsan nuoruutta tämänkin, vain vähän vanhempana. Luvut vuorottelevat ja etenevät kronologisesti: Lukiovuosista kuvataan ensirakkautta, kokoontumisia helluntaiseurakunnassa ja rukoushetkiä ystävien kanssa, yhteentörmäyksiä äidin ja isovanhempien kanssa. Aika Kolumbiassa kytkeytyy ihmissuhde- ja uskonpohdintoihin, ja näissä luvuissa kuvataan myös kaupunkia – ihmisiä, tuoksuja ja värejä, elämää. Tuntuu, kuin Elsa kasvaessaan tai kasvettuaan heräisi eloon, ja näistä luvuista pidänkin. Ajattelen romaania kasvukertomuksena, jossa yhtä aikaa tärkeitä ovat päähenkilön suhde jumalaan tai uskontoon ja päähenkilön suhde itseensä. Koska Kolumbia-luvuissa päähenkilö on valmiimpi kohtaamaan itsensä, tämä “myöhäisemmän nuoruuden” tarina viehättää enemmän.

Ehdottomuus ja sinisilmäisyys, joiden ajattelisi kuuluvan nuoruuteen, yhdistävät Elsan kahta tarinaa, sillä tavallaan ne ovat osa Elsan uutta elämää Kolumbiassa. Lukioikäisenä Elsa siis löytää helluntalaisseurakunnan, oman yhteisön, jossa vanhemmat seurakuntalaiset ohjaavat nuoria ihmeiden äärelle. Elsan ystävät ovat seurakunnassa, samoin ihastus, ja nuori tyttö on vahvasti mukana toiminnassa ja yhteisissä aatteissa. Myöhemmin, Kolumbian aikana, Elsa ei enää ole niin riippuvainen muista ja muiden ajatuksista, mutta tietyllä tavalla hän edelleen on ehdoton ja ankara itselleen, vaikka suuri maailma näyttää vaihtoehtoja. Toki tämä tekee tarinasta uskottavankin – aikuisuuden pohdinnat kytevät hiljaa uusiksi ajatuksiksi, ja ehkä vasta välimatka voi joskus auttaa näkemään uudella tavalla.
“Nyt yksi sana, närästys, repäisee harson, joka pitää sen maailman tästä toisesta. Sama pieni kiusa niillä, jotka illan tullen kietoutuvat pahviin ja pelkoon, ja niillä jotka kääntävät avainta lukossa ja menevät lämpimään suihkuun.” s. 196
Romaania ei voi lukea miettimättä, mitä helluntailaisuus tai herätysliikkeet oikeastaan ovatkaan, tai laajemmin millaista elämä on tiiviissä, rajatuissa yhteisössä, varsinkin, kun tällainen on minulle vierasta. Toki ymmärrän, että kyse on yhdestä kuvasta, yhden henkilön mahdollisesta tarinasta: siitä, miten helppoa nuorena (ja vähän vanhempanakin) on löytää jokin kohta, johon jäädä turvaan – oli se sitten aate, uskonto, ystäväpiiri, fanijoukko. Elsankin tarinassa kuitenkin tulee ilmi, miten uskonto on niin paljon muita isompi asia. Muut edellä luettelemani voi hylätä nuoruuden (tai keski-ikäisyyden) villityksinä, valita uuden tilalle tai seestyä. Yksi romaanihenkilöistä, Mira, Elsan hyvä ystävä, kyllä “aateshoppailee” helluntalaisaikojensa jälkeen, mikä hieman keventää aiheen käsittelyä.

 

Elsan tarinoista tai tarinasta syntyy ristiriitainen kuva helluntailaisuudesta tai vastaavista tiukasti säännellyistä herätysliikkeistä. Osa on Elsan omaa pohdintaa siitä, miksi jokin asia on syntiä, miten kuuluu elää, mitä käykään Elsan vanhemmille, jotka eivät pelastu. Kasvukertomuksen mielenkiintoisuus syntyykin oikeastaan siitä, millaisia ristiriitoja Elsan mielessä myllertää. Kainuun helluntalaisnuoret paheksuvat tanssia ja Ultra brata, Bogotassa tanssahdellaan kadulla ennen kuin rukoillaan. Bogotassa rukoillaan yhdessä, ei jonkun puolesta, niin kuin Suomessa. Elsa näkee itsensä monessa kohtaa ulkopuolisena niin kotona perheessään kuin Kolumbiassakin – eri tavalla uskovana, ei niin uskovana, erilaisena kuin perheenjäsenet, ulkomaalaisena…

IMG_3574

Vaikka vuoret järkkyisivät on kaunis kirja kanttaan ja kieltään myöten. Se auttaa lempeällä tavalla näkemään palan omaa nuoruuttani, joka on kaukana tarinan henkilöiden nuoruudesta ja jossa ihmettelin jo elsoja ja miroja. Romaanissa kuvattu aika on melkein samaa, kuin mitä elin, mutta vaikka nuoruudet ovat erilaisia, voi niistä jälkikäteen löytää muitakin yhdistäviä osasia kuin Ultra bran.

#dekkariviikko ja Harry Hole

Jo Nesbø: Harry Hole -sarja.

Olen todellakin myöhäisherännäinen Harry Hole -dekkareiden suhteen. Jo Nesbøn luomaa poliisihahmoa ja synkkiä, väkivaltaisia rikosromaaneja on hehkutettu jo vuosia sitten, mutta minä en melkein uskaltanut sukeltaa tähän yönmustaan maailmaan. Tällä viikolla luin sarjan viidennen osan, Veritimantit, ja neljä aiempaa osaa olen lukenut ja kuunnellut keväällä.

 
Ensimmäisen Harry Hole -romaanin julkaisusta onkin jo 20 vuotta, ja tänä keväänä ilmestyi sarjan viimeisin osa, Jano. Moni sarjan fani on huokaillut, että minulla onnekkaalla on vielä niin paljon luettavaa… On todellakin: kirjat ovat järkäleitä, ja välillä tuskailen kiemuraisten käänteiden kanssa. Kolme viimeksi lukemaani kertoivat osin samaa tarinaa, eli paljon jäi auki vaikka Punarinnassa ja Suruttomassa rikollisia jäikin kiinni. Harryn lisäksi tässä ns. Oslo-trilogiassa mukaan on tullut muita mielenkiintoisia henkilöitä.

 
Tähän mennessä olen siis lukenut osat Lepakkomies (1997, suom. 2001), Torakat (1998, suom. 2009), Punarinta (2000, suom. 2005), Suruton (2002, suom. 2005) ja Veritimantit (2003, suom. 2006) ja ensimmäisessä tarinassa vielä mietin, pystynkö tai haluanko edes jatkaa, sillä Hole kumppaneineen joutui tutkimaan niin ahdistavia rikoksia, eikä Harryn hahmo (vielä!) tuntunut kovin mielenkiintoiselta. Mietin, miksi tämä yksinäinen, alkoholisoitunut, vetäytyvä mieshahmo voi olla niin kiinnostava, että joka toinen ystäväni on häneen halunnut tutustua lukemalla kymmenen paksua kirjaa. Sitten kuitenkin jatkoin seuraavaan. Ja seuraavaan – ja jäin lopullisesti koukkuun.

 

Varsinkin kolme viimeksi lukemaani osaa vahvistivat kieroa addiktoitumistani sarjaan: jokaisessa ratkottiin  eri rikosta, mutta taustalla oli aseiden salakuljetuksen selvittämistä ja Harryn entisen työtoverin (väkivaltaisen) kuoleman selvittämistä sekä Harryn tasapainoilua ihmissuhteen, oman alkoholiongelmansa ja työn välillä. Myös yhä tutummaksi käyvät sivuhenkilöt tekevät sarjasta kutkuttavan. Heistä haluaisi tietää lisää, ja monen tosiaan toivon pysyvän mukana jatkossakin.

IMG_3394

Harry Hole -dekkareissa kuolee mies jos toinenkin, mutta ennen kaikkea naiset tuppaavat menettämään henkensä väkivaltaisissa merkeissä – varsinkin, jos sattuvat olemaan tärkeitä sarjan päähenkilölle, pitkänhuiskealle norjalaiselle rikostutkijalle. Se oli ensimmäisiä osia lukiessani välillä niin ärsyttävää, että meinasin jo hylätä koko tyypin, mutta rikoksien sijasta tärkeämpää on kuitenkin päähenkilö: hänen epätoivoinen rosoisuutensa, järjetön heittäytyminen lain rajaseuduille ja lähes rajan yli, raivostuttava omistautuminen työlle… Päähenkilön lisäksi mielenkiintoa jollain kierolla tavalla pitää yllä myös se, että rikostutkijoiden lisäksi aivojaan käyttelevät hirviömäiset rikolliset. Siinä sitten juostaan aina piirun verran liian myöhässä, kuljetaan väärien jälkien perässä, spekuloidaan ja vähän jaaritellaan – henkilöt viettävät siis niin paljon aikaa yhdessä, että myös sivuhenkilöistä selviää paljon, Harrystäkin jonkin verran. Jaarittelulla en siis tarkoita pitkäveteisyyttä vaan sitä, että henkilöt pääsevät ääneen myös muuten kuin rikoksia puidessaan.

 

Raakoja nämä dekkarit kuitenkin ovat: murhia, irtonaisia raajoja, kidutusta, raiskauksia ja pahoinpitelyitä on niin paljon, että en suosittele näitä kovin herkkähermoiselle. Silti haluan jatkaa sarjan lukemista, ahmia ihmisten pimeistä puolista ja nähdä takaa-ajopainajaisia. Harry Holen maailmaan on päästävä taas  pian, ja toivottavasti sarjan seuraavissakin osissa pysytellään Norjassa!

IMG_3241

Tällä viikolla kirjablogeissa ja muutenkin kirjamaailmassa vietetään Dekkariviikkoa, ja omaan dekkarikesääni kuuluvat Harry Hole -sarjan seuraavat osat.

Yksinäisiä Euroopassa

Jan Forsström: Eurooppalaisia rakastajia. Teos 2016.

IMG_2604

Kirjan kansi houkuttelee hempeällä värillään – mutta vaaleanpunertavasta pinnasta erottuukin mustelmia. Jan Forsströmin novellikokoelma Eurooppalaisia rakastajia sisältää tarinoita,  joissa ihoon hiertyy jälkiä ja joista lukijan mieleen piirtyy yönvarjoisia, synkkiä kuvia. Ei kuitenkaan pelkästään näitä: kokoelman novelleja lukiessa saa myös hymyillä ja nauraa, katsoa lempeästi novellien inhimillisiä henkilöhahmoja.

Suosikkejani teoksen novelleista ovat kokoelman avaava mystinen Suuri Karhu, Italiaan sijoittuva Accademia dei vecchi maestri ja Basel by night, jotka ovat kaikki hyvin erilaisia niin tyyliltään kuin tunnelmaltaan. Itse asiassa kokoelman lukeminen on yhtä tunnelmasta toiseen loikkaamista, ja ehkä suosikeiksini valikoituivatkin sellaiset kertomukset, jotka vievät riittävän etäälle mutta joissa on jotain tunnistettavaa. Suuri Karhu tosin vie lukijan outoon ajattomaan ja paikallistamista karttavaan tilaan, ehkä johonkin Euroopan rajamaille. ”Me matkustimme kohti pohjoista, oli kesä ja henki maisemassa vahva.” Seksuaalisuus on tässä tarinassa jonkinlainen riitti, johon liittyy yhtäaikaa jotain hyvin arkista ja toisaalta jotain maagista. 

Basel by night -novellin minäkertoja selostaa seksiseikkailujaan maailmanmiehen tyyliin, vaikka alusta asti päähenkilö on jollain tavoin säälittävä, keskenkasvuinen ja arka. Kuva henkilöhahmosta on herkullinen kaikessa siinä myötähäpeän ja säälin sekamelskassa, joita lukiessa tunsin. Novelli on kuin matkaraportti, mutta kenelle? Kaikille, ei kenellekään – tai ehkä päähenkilöille itselleen pönkitykseksi. Jos kerronta ei olisi vienyt näin mukanaan, itse aihe olisi karkottanut minut. Tässä, niin kuin monessa muussakin novellissa, on jotain absurdin ja arkisen sekoitusta, sääliä, surua ja naurua, mikä tekee henkilöistä inhimillisiä muttei samaistuttavia.

Musiikin maailmaan ja Italiaan vie orkesterikurssin tapahtumia ja jännitteitä kuvaava Accademia dei vecchi maestri. Novellin alusta asti on vihjataan, että jotain tapahtuu kurssilaisten ja opettajan välillä, vaikka opettajaa ei kuvailla kovin imartelevasti: ”[opettajan] hiestyvä puolikalju ja härkämäisen mahakas olemus olivat kaikille tuttuja –.” Samoin opettajan taipumus suhtautua oppilaisiin turhan intensiivisesti nousee esille. Silti novellia on luettava ihmetellen, mikä saa ihmiset pelaamaan outoja pelejään. Mielenkiintoista on toki myös tarinan kehys cembaloineen ja barokkimusiikkiharjoituksineen. Tässäkin novellissa mielenkiintoa pitää yllä minäkertoja, joka on mukamas kaiken ulkopuolella, aivan toisin kuin Basel-novellin selostaja. Kuitenkin se, mitä tämän novellin kertoja kertoo muista, rakentaa myös kuvaa päähenkilöstä itsestään. 

Rakkaudesta ei kokoelman novelleista puhuta, ja rakastajiakaan ei juuri ole, ennemmin epämääräisiä yhteensattumia ja kohtaamisia ihmisten välillä. Kyse onkin monessa tarinassa läheisyyden, seksin tai joskus hyväksynnän kaipuusta ja tavoittelusta. Osa kokoelman novelleista on tyylileikittelyjä, mikä tuo vaihtelua kokonaisuuteen. Esimerkiksi novellissa Orthocyclen kuvataan (puhelin-)keskustelua, jossa äänen saa vain keskustelun toinen osapuoli. Novellissa Roar puolestaan kuvataan samoja tapahtumia tai samoihin henkilöihin liittyviä tilanteita eri henkilöiden näkökulmista. 

Eurooppalaisia rakastajia on  elokuvan alalta tunnetun Forsströmin esikoisteos kirjailijana. Siksi teos pääsee Helmet-haasteessani kohtaan 11: jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja. Novellihaasteeseen liitän  kokoelman myötä 12 novellia.