Heinäkuinen lukumaraton (ohi on!)

Tänään 7.7.2018 kirjablogeissa lukumaratoonataan, enkä malttanut olla osallistumatta, vaikka viikonlopulle oli suunniteltu kaikenlaista ulkoilua. En lähde mukaan siis suurin sivumäärätavoittein, mutta ehkä löydän lukuinnostuksen ja uusia lukupaikkoja.

Lukumaratonia emännöi tällä kertaa Unelmien aika -blogin Katriina. Säännöt ovat tutut: 24 tunnin aikana pyritään lukemaan mahdollisimman paljon, ja kukin osallistuja päättää, milloin aloittaa oman lukumatkansa, kunhan osa siitä asettuu tälle lauantaille. Taukoja saa pitää, nukkuakin kannattaa ja tänä viikonloppuna jalkapallon MM-kisat saattavat häiritä keskittymistä kirjoihin. Omat taukoni käytän rauhalliseen pyöräilyyn ja kesä-Helsingin ihmettelyyn, mutta kirja kulkee mukana.

Maratonille nappasin kirjoja kirjastonkirjahyllystäni, vaikka aloitankin kevättalvella saamallani Erkka Mykkänen Something not good -romaanilla. Dublinilaisia on osa loppukesän Dublinin-matkaan valmistautumista ja ehkä myös kirjani klassikkohaasteeseen. Iltalukemisena on Iltasatuja kapinallisille tytöille ja tietokirjana Erik Bertrand Larsenin Vahva. Omista ja puolison hyllyistä olisi voinut poimia myös muutamia hyllynlämmittäjiä, mutta nyt ei ole aikaa liialliselle pohdinnalle. Jos kuitenkin kaipaan upottavampaa luettavaa, löytyy kirjakasan takaa vielä yksi Harry Hole.

IMG_20180707_162148

Kuvasta puuttuu Jo Nesbøn Poliisin lisäksi myös äänikirjani. Tällä hetkellä kuuntelen Laura Mannisen romaania Kaikki anteeksi.

Aloitan maratonini iltasella ja päivitän tätä postausta ainakin muutaman kerran maratonin aikana.

Lauantai klo 21.30

Aloitin kahdeksalta pienten päiväunien jälkeen ja jaksoin lukea puolitoista tuntia – kunnes kirja loppui! Olin aloittanut Something not goodin jo torstaina, ja nyt luin siis loput 117 sivua. Kepeää ja hyvää, napakkaa, terävää – pitää palata tähän teokseen tarkemmin myöhemmin.

Löysin kirjakasastani Luis Ruffaton Lissabonissa muistin sinut, joka pitää palauttaa maanantaina, joten hylkään ehkä kuitenkin sen Vahvan (kun sekin pitäisi palauttaa…).

La klo 23.20

Luiz Ruffato humpsahti kerralla, hämmentynyt olo. Lissabon, ihana Lissabon, näyttää tässä synkemmät kasvonsa. Oeiras, pikku kylä Lissabonin lähellä, oli minulle peräkkäisiä rantoja ja parasta kalaruokaa, romaanin Serginholle siellä käy huonosti. Hämmentävä romaani haaveista ja todellisuudesta, ajelehtimisestakin, mutta hyvin eri tavalla kuin Mykkäsen nuoruusajelehtiminen.

Tänään luettuna 232 sivua, nyt vielä iltasatu ja äänikirja (ja Kroatia-Venäjä-pelin ratkaisunhetket).

Sunnuntai 8.7. klo 11.30

Nukuin pitkään! Illalla luin muutaman tarinan kapinallisista tytöistä ääneen ja ihastelin kuvitusta. Sitten kuuntelin äänikirjaani, mutta aamulla huomasin, että olin nukahtanut jo 10 minuutin jälkeen. Löydettyäni oikean kohdan en malttanut olla kuuntelematta lisää – ihanat sunnuntaiaamut!

Aamiaispöydässä vietin yli tunnin ja luin Iltasatuja kapinallisille tytöille. Sitä on vaikea lukea kommentoimatta, joten muutkin perheenjäseneni innostuivat ainakin vähän. Tämä sopii kyllä monen ikäisille, ja kirja inspiroi lukemaan enemmän mahtavista, rohkeista naisista. Mulla on se Minä, Malalakin vielä lukematta… Josko lähiaikoina.

Luettuja sivuja 342, äänikirjaa kuunneltu n. 40 minuuttia.

Su klo 14.25

Rento päivä! Riippumattokirjaksi valikoitui IHANA Syvien pohdintojen jaosto – ylläri kirjapinon takaa, kun upeista naisista luettuani halusin ehdottomasti lukea naisten kirjoittaman kirjan. En voinut lukea kokonaan, sillä tämä Jenny Offillin kirja on juuri sellainen, että on yhtä aikaa pakko lukea ja säästellä, en halua, että tämä loppuu! Nyt sivulla 133. Joogasin ja ryhdyin pohtimaan ruokaa. Luettuja sivuja 525.

Su klo 20.00, maraton ohi!

Viimeiset maratonhetket kuuntelin äänikirjaa kokkaillessani, ja luultavasti lukeminen jatkuu vielä. Joogatessani nimittäin ”löysin” kadonneen Persepolis-sarjakuvan toisen osan (se oli kirjahyllyssä ihan väärässä paikassa…), ja ryhdyin lukemaan sitä illalla todella vaikuttavan Syvien pohdintojen jaoston loputtua (liian aikaisin! Tai siis olisin halunnut viettää sen kanssa enemmän aikaa).

Suunnitelmani pyöräilystä, kallioilla makoilusta ja rantakahviloissa lueskelusta jäivät, sillä päivä olikin pilvinen. Aurinkoisen hetken luin riippumatossa parvekkeella, ja liikuntahetken sain kaupassa käynnistä. Kävellessäni kuuntelin tietty äänikirjaa.

Olen tyytyväinen, että maltoin asettua hyvien kirjojen äärelle ja että ylipäätään maltoin asettua. Vaikka kesällä on ihanaa olla liikkeessä, ulkoilla ja matkustaa, on lukeminenkin yksi tärkeimmistä kesätekemisistäni. Nyt sain lukuintoa – ja melko paljon blogattavaa lähi-illoiksi!

Tässä lukumaratonissa sivumäärä on minulle melko suuri, mikä johtuu kuvakirjasta (Iltasatuja kapinallisille tytöille) ja sarjakuvasta. Olen tyytyväinen valintoihin ja valikoimani monipuolisuuteen. Suunnitelmani aloittaa Dublinilaisia unohtui, mutta onhan tässä vielä hetki aikaa ennen matkaa ja klassikkohaastetta. Ehdinpä löytää jo toisenkin vaihtoehdon tuohon haasteeseen, kun luin muiden maratoonareiden blogeja…

Yhteenveto:

Erkka Mykkänen: Something not good (osittain, 117 sivua)

Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut (122 sivua)

Elena Favilli ja Francesca Cavalli: Iltasatuja kapinallisille tytöille (210 sivua)

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (231 sivua)

Marjane Satrapi: Persepolis 2 (osittain, n. 90 sivua – kirjassa ei sivunumerointia)

Laura Manninen: Kaikki anteeksi (äänikirjan kuuntelua n. 90 minuuttia)

Yhteensä 770 sivua.

 

Mainokset

Kirjeitä kirjojen ystäviltä

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Otava 2010. Englanninkielinen alkuteos The Guernsey literary and potato peel pie society, suomentanut Jaana Kapari-Jatta.

Elokuvan romaanin pohjalta on ohjannut Mike Newell (ensi-ilta Suomessa toukokuussa 2018). Elokuvan pääosissa Lily James, Michiel Huisman, Glen Powell, Jessica Brown Findlay, Katherine Parkinson, Matthew Goode, Tom Courtenay, Penelope Wilton.

 

 

Mikä hurmaava nimi kirjalla: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville! Ja elokuvalla on tietysti sama erikoinen nimi, ja vaikka tämä filmatisointi aika paljon eroaakin kirjasta, on siinä sama ydinajatus: kirjallisuuden voima on valtava. Sain tämän ystävyydestä ja kirjallisuudesta ja kirjojen ystävistä kertovan kirjan yllätyksenä ystävältä, joka jo aiemmin oli sitä minulle etsinyt ja joka sattumalta sitten löysi sen minulle Sodankylästä. Hurmaavaa sekin, ja tällaisella on vaikutuksensa: kuljin Sodankylää seuraavan kesäreissun pokkari kainalossa ja nautiskelin sekä kirjasta että muistoista.

IMG_20180623_203817

Kirjasta tehdyn elokuvan myötä tämä tarina nousi taas esille, mikä on hienoa.  Elokuvakin on todella hyvä ja myös todella koskettava, ehkä hieman hauskempi kuin kirja, vaikka on kirjakin huvittava aina välillä. Aihe ei kuitenkaan ole lainkaan huvittava, vaikka teoksen nimi saattaakin nostaa hymyn huulille. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kertoo nimittäin ajasta toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti toisen maailmansodan vuosista, vuosista, jolloin saksalaiset olivat miehittäneet Iso-Britannialle kuuluvan Guernseyn saaren Ranskan pohjoispuolella. Minulta tämä kahdeksan vuotta sitten suomennettu teos oli mennyt täysin ohi, mutta nyt aiheesta googlaillessani sain kuulla, että kirja on ilmestyttyään tehnyt vaikutuksen laajasti. Onnekkaana olen sen nyt vihdoin itsekin lukenut, ja kävin katsomassa siis elokuvankin heti seuraavaan päivänä kun olin saanut kirjan luettua.

Jos haluat tietää, mistä kirjan ja siis erään kirjallisuuspiirin nimi tulee, kannattaa olla utelias niin kuin kirjan päähenkilö Juliet tai rohkea kuten toinen tärkeä hahmo, Dawsey Adams, joka kirjoittaa kirjeen Julietille. Dawseyn kirjeestä Julietille alkaa kirjeenvaihto, ja pian Juliet saa tietää muutakin guernseylaisista – ja kirjeiden kautta Juliet myös ystävystyy saarelaisten kanssa. Romaani koostuu pääasiassa kirjeistä, ja se tekee tästä teoksesta hienon ja ihanan: monet henkilöt pääsevät ääneen, vaikka Juliet ikään kuin päähenkilö onkin, ja kirjeenvaihdossa muodostuu ystävyyksiä niin, että Juliet lopulta lähtee sodan runtelemasta Lontoosta Guernseylle.

Kirjeet! Miten avoimia kirjeiden kirjottajat ovatkaan, ja kirjeet – mitä kirjoittamisen juhlaa! Alussa kirjeiden lukeminen tuntui oudolta, mutta sitten muoto olikin yksi tärkeimmistä ihastumisen syistä. Sitten elokuvaa katsoessani kaipasin jo kirjeitä, joita toki elokuvassakin on, ja ne toimivat siinä, mutta esimerkiksi ystävystyminen ei tapahdu kirjeissä. Elokuvassa Juliet siis menee saarelle ennen kuin tietää, miten sydämellisiä kirjallisuuspiirin jäsenet ovat, mutta kirjassa kirjeenvaihto on vilkasta, ennen kuin Juliet lähtee Lontoosta.

Ystävyys, kirjallisuus, kirjeet ja kirjoittaminen, mitä mahtavia aineksia hyvälle tarinalle! Vastapainona on synkkä menneisyys, eikä aivan helppoa ole vuonna 1946:kaan, vaikka sota ohi onkin. Miehitysvuosista tietoa pirskahtelee muiden asioiden lomassa, ja niin kuin Juliet, myös minä kiinnostuin tästä Euroopan kolkasta, sen historiasta ja saarelaisista – ja viimeistään elokuvan katsottuani haikailen jylhälle saarelle. Tämä teos on muuten yksi hienoista sota-aikaa kuvaavista romaaneista, jossa kuvataan siviilien poikkeusoloja, ei sotaa rintamalla. Henkilöhahmojen lämpö helpottaa lukemista, vaikka kuvattu aika siis synkkää onkin.

Rakkaus kirjallisuuteen on tämän teoksen ydin: vaikka kirjallisuuspiiri saa alkunsa sattumalta ja vaikka lukeminen ei kaikilla jäsenillä ole pääasia, on kirjallisuus asia, joka yhdistää ensin piiriläisiä, sitten myös saarelaiset ja Julietin. Juliet on siis kirjailija ja kolumnisti, joka lopulta päätyy saarelle tapaamaan inspiroivia kirjallisuuden ystäviä ja lopulta myös kirjoittamaan. Myöhemmin hänellä on ehkä jokin muukin syy jäädä saarelle… Elokuvassa tapahtumat etenevät hieman suoraviivaisesti, vaikka paljon on tarinasta saatu kaksituntiseen elokuvaan. Romaanissa ehditään syvemmälle, henkilöhahmoja on enemmän ja hekin ovat tietysti monitahoisempia, kuin mitä elokuvassa pystyy näyttämään.

Kirjeissä ja kirjeromaanin muodossa on oma viehätyksensä, kun lukijana saa täyttää aukkoja – mitä välillä tapahtuu, mitä ”julkaisemattomissa” kirjeissä on kerrottu. Kuva henkilöistä muodostuu heidän kirjeistään tai kirjeissä tiivistettyn, kirjoittajan näkökulman pohjalta. Tarinan tapahtumiin ja aikaan kirjemuoto sopii: eristyksissä eläneillä saarelaisilla on  tarve kertoa elämästään, Julietille puolestaan kirjeet ovat yhteys tärkeisiin ystäviin, sekä vanhoihin että uusiin. Saarelaiset todellakin vievät jo kirjeillään Julietin sydämen, samoin minun. Juliet esimerkiksi miettii, miten ihminen, jota hän ei ole koskaan tavannut, saa aikaan niin suuren tunneryöpyn – ehkä sellaisen kuin tällainen  eläytyvä lukija kokee.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, kirja tai elokuva, sopii kaikille, jotka rakastavat kirjoja ja hyviä tarinoita. Yhteinen innostuneisuus kirjallisuutta kohtaan, kaunoon tai vaikkapa reseptikirjaan, sitoo näitä tarinan ystävyksiä yhteen. Vaikka kirjat piirin synnyssä olivatkin tekosyy, syntyy kirjallisuuden myötävaikutuksella innostusta ja  paikka ja syy yhdessäololle, yhteyksiä, ystävyyttä ja hetken pakopaikka ankeasta todellisuudesta sodan aikana. Jos en jo sanonut ja vaikka sanoinkin: tämä on ihana kirja!

IMG_20180617_213714

Pokkaripainos kuvattuna Kitisen rannalla vielä uudenuutukaisena ennen reissujaan läpi Suomen.

Dekkariviikko 2018: Camilla Läckbergin Noita

Taas vietetään blogeissa ja kirjamaailmassa dekkariviikkoa, ja olen huomannut, että dekkarit sopivat hyvin kesälukemistooni – jo senkin takia, että ei haittaa, että yöunista on tingittävä hyytävien juonenkäänteiden vuoksi. Teemaviikon kunniaksi kaivoin #hyllynlämmittäjä2018-pinostani vuosia hyllyssäni odottaneen Harry Hole -sarjan yhdeksännen osan (se odotti siis sitä, että saisin luettua kahdeksan edellistä), ja bloggausluonnoksistani löytyi juttu Camilla Läckbergin Noita-dekkarista.

dekkariviikko 5

Niina T:n blogista Yöpöydän kirjat löytyy sekä listaus dekkariviikkoon osallistuvista blogeista että tämä hieno kuva. Blogeissa on jo tänäänkin julkaistu monta dekkariaiheista juttua lukuvinkeiksi dekkarikesään.

 

Camilla Läckberg: Noita. Gummerus, 2017. Alkuteos Häxan, suomennos Outi Menna. Äänikirjan lukija: Elina Latva.

Dekkarinälissäni tartuin toukokuussa, viimein, Camilla Läckbergin tuotantoon, siitä kun  olen kuullut kehuja – ja vähän muutakin. Haluan kuitenkin yrittää muodostaa oman mielipiteeni, joten valitsin luettavakseni ja kuunneltavakseni syksyllä 2017 suomennetun Noidan. Aloitin siis kymmenosaisen sarjan toiseksi viimeisimmästä, mikä ei ehkä ole järkevää, mutta nähtävästi sarjaa voi lukea näinkin tietämättä sen enempää esimerkiksi henkilöhahmoista.  Läckbergin Fjällbacka-sarjassa kuulemma rikos ei ole pääosassa. Tämä kuitenkin oli tällä kertaa juuri se, mikä hieman häiritsi lukukokemusta. On toki ihan ok, että fiktiiviset poliisihahmot tekevät muutakin kuin töitä, ja tavallaan Noita on yhdistelmä hömppää ja vakavia, hirveitäkin asioita. Sinänsä todella mielenkiintoinen kirjailijahahmo, poliisi Patrick Hedströmin  puoliso Erica, säätää ties missä polttarimeiningeissä, kun minä lukijana odotan, että rikos selviäisi – tai joku pitäisi huolta eksyneistä teineistä. Yllätyshäät ovat kaiken huippu, mutta onneksi tässä dekkarissa on monta muutakin sivujuonta. Ja kyllähän Ericakin selvittelee rikosta, sillä hän kirjoittaa kirjojaan todellisista rikoksista. Tässä romaanissa hän tutkii 30 vuotta sitten tapahtunutta lapsenmurhaa, kun tarinan nykyhetkessä tapahtuu toinen, lähes samanlainen tapaus.

Noidassa on kolme aikatasoa: pääosin kerrotaan Patrickin ja Erican työstä, kun he selvittävät neljävuotiaan Nean kuolemaa, välillä palataan 30 vuoden taakse, välillä kerrotaan 1600-luvun tapahtumista samalla alueella. Paikkakunnalle saapuu kuuluisa näyttelijätär Marie Wall, joka on aikoinaan tuomittu 13-vuotiaana Stella-tytön murhasta, ja toinen murhasta syytetty, Helen, asuu edelleen Fjällbackassa. Naiset eivät ole tavanneet koko aikana, mutta nyt heidän lapsensa tutustuvat. Tästä seuraa yksi tämän jännitysromaanin kauheimmista tapahtumaketjuista.

Sivujuonet ovatkin romaanin juju: mielenkiintoiseksi nousee se, miten pienessä yhteisössä leimahtaa vierauden viha niin turvapaikanhakijoita kuin pieneen yhteisöön ulkopuolelta muuten tulleita kohtaan. Osa luvuista kertoo tarinaa 1600-luvun noitavainoista samalla alueella, ja tämä vaino rinnastuu siihen, miten tarinan nykyajassakin viha syttyy äkkiä julmin seurauksin. Ei tämä siis ole mitenkään väkivallaton dekkari – viha, pelko ja väkivalta kytevät jatkuvasti pienissä pesäkkeissä niin koulukiusattujen ajatuksissa kuin idyllisissä saaristoseudun kodeissakin.

Paljon mietin lukiessani sitä, miten vähän aikaa tarinan aikuisilla on jälkikasvulleen. Aikaa ei nimittäin juuri ollut, ei 1600-luvulla eikä 2000-luvullakaan. Lapsille ja nuorille ei nimittäin käynyt hyvin, vaikka heitä ei välttämättä murhattukaan. Tällaisia harvemmin tulee dekkaria lukiessa mietittyä, mutta tässä se oli aika korostettua. Ericakin puhui lapsistaan ”kaksosina” eikä nimillä, aika ankeaa, vaikkei juonen kannalta oleellista.

Varsinaista Camilla Läckbergin teosten fania minusta ei tullut, mutta ymmärrän kyllä viehätyksen tässä sarjassa. Henkilöhahmoista tulee tuttuja, he ehkä kehittyvätkin (mitä yhden kirjan aikana ei tapahtunut), ja Fjällbacka miljöönä on kiinnostava. Jos muissakin sarjan romaaneissa näkökulma vaihtelee yhtä mielenkiintoisten hahmojen välillä kuin tässä, saattaisin nauttia useammankin annoksen tätä. Ehkä palaan kuitenkin takaisin Harry Holen ja muiden kauhistusten seuraan, vaikka nyt halusinkin lukea dekkarin, jossa väkivalta ei olisi hillitöntä.  Noidassa toki viehätti vieraudenpelon teema, ja vaikka henkilöiden yksityiselämästä ja pussailuista en niin jaksaisi lukea, oli tässä mielenkiintoista seurata esimerkiksi Erican kirjailijan työn kuvausta.

Yhtenä kimmokkeena kirjan lukemiselle oli myös se, että tiesin kirjassa kuvattavan kirjailijuuden lisäksi myös elokuvan tekemistä, joten voin merkitä tämän teoksen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18. Elokuvan tekemistä kuitenkin kuvattiin todella vähän, mutta elokuva oli syynä siihen, että yksi tärkeistä hahmoista palasi Fjällbackaan vuosien jälkeen.

 

Screenshot_20180611-115527__01

Jatkoin taas kirjapalvelun tilausta kesälahjana itselleni. Storytelin e-kirjapalvelussa todella hyvä ominaisuus on se, että monia kirjoja voi sekä lukea että kuunnella. Äänikirjaa kuuntelen joskus pyöräillessäni ja kävelyillä, e-kirja etenee nopeammin esimerkiksi iltalukemisena. Lisäksi unettomina öinä on kivempi kuunnella kirjaa kuin vatvoa työjuttuja, ja torkkuominaisuus auttaa oikean kohdan löytämistä, jos kirja tuudittelee uneen.

 

Perinteiden painamat

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois. Atena 2018. Alkuperäisteos Stay with me, suomentanut Heli Naski.

Nigerialaisen Ayọ̀bámi Adébáyon esikoisteos Älä mene pois on kuvaus päähenkilöiden Yejiden ja Akinin ahtaasta tilanteesta: nuori pari ei useamman avioliittovuoden jälkeen ole saanut lasta, ja aviomiehen suku sekä Yejiden äitipuolet painostavat paria. Laajennetussa perheessä ajatellaan ja sanotaan suoraan, että naisen on annettava miehelle lapsia, muuten nainen ei ole nainen ollenkaan. Kovat paineet saavat päähenkilöt päätymään ensin melko yllättäviin ratkaisuihin, kun tahallista eikä tahatontakaan lapsettomuutta nähdä ratkaisuna, josta voisi jatkaa elämää.

Älä mene pois -romaani vie lukijan keskelle päähenkilöiden parisuhdetta ja nigerialaiseen kaupunkiin, jossa Yejidellä on oma kampaamoyritys ja siinä työtä riittämiin ja Akinillakin kiireinen työ pankissa. Akinin äiti ei painosta pelkästään Akinia viemällä hänelle jatkuvasti uusia vaimoehdokkaita näytille, vaan myös Yejide saa osansa. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Yejidestä tehdään ”ensimmäinen vaimo”, eli Funmi-nimisestä naisesta tulee Akinin uusi vaimo. Funmin on tarkoitus tuottaa liittoon lapsi, joka houkuttelisi perheeseen lisää lapsia. Ymmärrettävästi Yejide ei suhtaudu tähän järjestelyyn kovin myötämielisesti. Tuntuu, ettei aviomiehellä ole juuri vastaan sanomista äideilleen, ja tämä – muun muassa – saa vihaiseksi ja surulliseksi. Kerronnan näkökulma vaihtelee vuoroin Yejiden ja Akinin välillä, ja mutta kuva Akinista jää alkuun etäiseksi. Näkökulmien vuorottelu kuitenkin toimii, sillä henkilöt saavat ikään kuin puheenvuoronsa siitä, miksi asiat menevät lopulta niin kuin menevätkään – solmuun. Romaanin edetessä pariskunnan salaisuudet paljastuvat yksi kerrallaan, ja vaikka Yejide lopulta tulee raskaaksi, useammankin kerran, ei loppu todellakaan ole kovin auvoisaa.

”’Yejide, henkilökohtaisesti haluan kehua sinua. Arvostan vaivannäköäsi sen eteen, että poikamme jättää kuollessaan jälkeensä lapsen. Siksi me tiedämme, ettet pidä tätä vaimoa kilpailijana. Hänen nimensä on Funmilayo, ja me tiedämme ja uskomme, että otat hänet pikkusiskoksesi.’ ’Ystäväksesi’, Iya Martha sanoi. ’Tyttäreksesi’, Baba Lola sanoi.” (s. 18)

Älä mene pois -romaani sijoittuu suurimmilta osin 1990-luvulle, mutta kirjailija kertoi Helsinki Litin haastattelussa, että Nigeriassa on vieläkin moniavioisuutta, ei tosin yhtä yleisesti kuin mitä romaanissa kuvattuna aikana. Tarinassa monivaimoisuus on kuitenkin ennemminkin normi: myös Yejiden ja Akinin isällä on ollut useampi vaimo, ja nämä äidit jatkavat samaa perinnettä tuputtaessaan uutta vaimoa Akinille.  Se, että perheessä olisi monta äitiä, ei kuitenkaan tunnu olleen  lapsen etu, sillä esimerkiksi Yejide on jäänyt äidittömäksi, koska hänen biologinen äitinsä on kuollut ja muut äidit suosivat omia biologisia lapsiaan. Tämä saa miettimään biologisen vanhemmuuden merkitystä, samoin eräs tärkeä juonenkäänne romaanin loppupuolella.  Toisaalta Yejide pitää yhtä Akinin äideistä tärkeämpänä kuin muita.

IMG_20180520_194820

Minua romaani koskettaa lapsettomuuden suruun liittyvillä asioilla: erityisesti lähipiirin painostus tuntuu hirveältä, samoin kuin  perinteiden paine, joka siis olisi luultavasti läsnä, vaikka äidit eivät vaatisikaan lapsiaan lisääntymään. Tilanne on toki täysin eri kuin vaikkapa nyky-Suomessa, mutta yleisemmällä tasolla voi pohtia sitä, millaisia odotuksia perheille tai naisille asetetaan missäkin, miten katseilla ja kulmien kohottelulla jatketaan samaa tarinaa, että perhe olisi hyvä tietynlaisena (tai miten jotkut jaksavat kommentoida lasten tekemisestä tai lasten hankkimisen sopivasta ajankohdasta…). Kun ajattelee sitä, miten nämä vihjailut saattavat satuttaa, tuntuu romaanin henkilöiden tilanne sietämättömältä. Älä mene pois -romaanissa myös lapsen kuolemaa käsitellään todella raastavasti, eikä äiti saa tilaa surra.

Tästä romaanista on siis vaikea puhua niin, ettei se kuulostaisi todella surulliselta tai ahdistavalta. Älä mene pois ei kuitenkaan ole  aiheistaan ja teemoistaan huolimatta vain surullinen. Lapsettomuus ja myöhemmin todella surulliset lasten kuolemat rytmittävät kertomusta ja tekevät siitä koskettavan, mutta yksilöiden kohtalon kuvauksen ohella siinä kerrotaan yhteiskunnallisista mullistuksista Nigeriassa, Yejiden kampaamotoiminnan yhteydessä arkisesta ystävyydestä, perheiden elämästä, lasten syntymän ja nimeämisen juhlinnasta ja siinä samalla yhteisöllisyydestä. Tarina kerrotaan sitä paitsi mielenkiintoisesti sekä aikarakennetta rikkoen että kertojia vaihdellen, niin että yllättävät asiat paljastuvat arvaamatta. Monella tavalla romaani on todellakin siis saamiensa kehujen arvoinen. Uskoisin, että siinä on ihasteltavaa ja ajateltavaa hyvin erilaisille lukijoille, ja erilaisessa elämäntilanteessa saattaisin tarttua johonkin muuhun kuin juuri äitiys- tai perheteemoihin. Myös  kerronta on  tässä romaanissa sellaista, joka viehättää: henkilöiden elämänvaiheiden kerrostumien kautta muodostuu kuva erilaisesta, mielenkiintoisesta ja kiehtovasta maailmasta. Älä mene pois ei ole nimestäänkään huolimatta pelkästään surullinen tai haikea!

”Lohdutin itseäni ajattelemalla, että äidittömyyteni ansiosta sain valita mieleiseni sadut. Jos en pitänyt sadusta, jota yksi vaimo kertoi lapsilleen, saatoin yksinkertaisesti siirtyä seuraavalle ovelle. En ollut vankina lukkojen takana niin kuin sisaruspuoleni. Sanoin itselleni, että olin vapaa.” (s. 134)

Kevään kirja- ja kiiremuistoja

Kevät, ihana vuodenaika, joka sujahtaa aina liian nopeasti ohi, on täynnä työkiireitä ja valon yllyttämiä suunnitelmia, joista osa jää auttamatta toteuttamatta. Toukokuu ei varsinaisesti ole koskaan ollut kaunokirjallisuuden ahmimisen kannalta otollinen kuukausi, sillä luettavana on yleensä hirmuinen määrä tekstiä työn puolesta. Toukokuussa myös työmatkalukeminen jää, sillä pyöräily houkuttaa, mutta vaikka määrä ei ole hirmuinen, on laatu ollut tänä keväänä sitä parempaa.

Luin nimittäin toukokuussa – ehkä näin uskaltaa sanoa –  koko kirjavuoden parhaan kirjan, Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin -dystopian. Lukemisesta on jo hetkinen, ja silti synkkä maailma pyörii mielessä, ja erityisesti lukukokemuksen hämmentävyys vetää takaisin romaanin maailmaan. Olin odottanut pääseväni Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan kuuntelemaan ja fanittamaan Anyurua (ja aika montaa muutakin kirjailijaa), mutta väsymys iski ja osallistuin kirjallisuusfestivaaliin etänä:

img_20180525_174545.jpg

Johannes Anyurua haastatteli Kjell Westö.

Aika hyvä tapa nauttia kirjallisuuskeskusteluista tämäkin, vaikka aurinko heijasti kuvan melko etäiseksi, mutta kuuluihan ääni. Keskustelut saattoi myös kuunnella ajatuksen kanssa uudestaan, ja jonkin keskustelun kuuntelinkin riippumatossa parvekkeella. Jäin paitsi kirjallisuuspöhinästä, mutta väsyneenä se olisikin voinut tuntua liialliselta (tai sitten se olisi saattanut piristää…). Onneksi on aina ensi vuosi, ja toiseksi onneksi on kirjoja, joihin nyt helleaallon väistyttyä voin palata.

Anyurun tyyli teki vaikutuksen jo häneltä aiemmin suomennetussa teoksessa Myrsky nousee paratiisista. Siinä seurataan 1970-luvulla Kreikassa lentäjän koulutuksen saaneen ugandalaisen P:n kohtaloa, kun hän palaa Afrikkaan saadakseen lentää. Suuri osa tarinasta on P:n selviytymistaistelua, mutta välillä kerronta vaihtuu lähemmäs nykyaikaa, ja kertojana on P:n poika. Myrsky nousee paratiisista -romaanissa kerronta on paikoin runollista, vaikka kuvatut tapahtumat ovat ahdistavia ja pelottavia: kerronta on osin toteavaa, osin yksityiskohtiin tarttuvaa, hengittävää. Sitä on pakko lukea, on selvitettävä, miten ihminen voi selvitä, ja tyyli houkuttelee lukemaan raakuuksista huolimatta.

Synkkä on August-palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanikin. Synkkyys syntyy jo alussa, jossa kuvataan terroristi-iskua sarjakuvakaupassa, mutta yhä tummempi on tulevaisuuskuva, jossa näkyvät iskun jäljet. Erikoisen kiehtovan romaanista tekee se, miten tulevaisuudesta saadaan tietoa: myönnän olleeni vähän väliä sekaisin siitä, miten kaikki oikeastaan menikään, kuka on kuka ja mikä on tarinan maailmassa totta (ja tunnustan, että edelleen vinksahtanutta maailmaa tuntuu olevan hankala selittää – enkä sitä aiokaan tehdä, sanonpa vain, että kannattaa lukea).

Romaanin maailmassa on kuitenkin paljon pelottavan tuttua: tulevaisuuden tyttö kertoo, mihin maahanmuuttajavihamielisessä Ruotsissa on ajauduttu, kun on saatu syntipukki. Kansalaisuus tulevaisuuden Ruotsissa on entistä hankalampi saada tai todistaa, ja romaani ottaakin monella tavalla kantaa maahanmuuttokeskusteluun ja siihen, mitä kansalaisuus oikeastaan onkaan. Suvaitsemattomuuden ja vihan lisäksi esille nousevat vankileirit ja ihmiskokeet niin tarinan nykyajassa kuin tulevaisuusvisiossakin, ihmisten luokittelu ja alistaminen – siis yhtä aikaa  jotain menneisyydestä ja nykyisyydestä, mutta toivottavasti ei tulevaisuudesta.

IMG_20180606_125430__02

”Isralla oli tapana sanoa että me elimme aikaa, jolloin jokainen kivi maailmassa oli todistanut niin paljon inhimillistä julmuutta, että se riittäisi räjäyttämään maailman palasiksi.” (He hukkuvat äitiensä kyyneliin, s. 220)

 

Toukokuun koonti: luin poikkeuksellisesti sarjakuvia, mistä olen tyytyväinen ja mitä aion jatkaa. Luin Marjane Satrapin sarjakuvan Pistoja (hauska!), uusintaluin Satrapin Persepolis-sarjiksen ensimmäisen osan (koska en ole lukenut toista osaa) ja ahdistuin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvan Vihan ja inhon Internetin parissa. Tärkeä kirja, mutta olen edelleen sanaton. Tärkeäksi muistoksi jäi viimeisen sivun kuva: ”Meitä ei vaienneta!” Toukokuussa mietiskelin vielä sisällissodan tapahtumia Yksi kevät -teoksen myötä, valvoskelin flunssan kourissa ja kuuntelin ensimmäisen ja viimeisen Läckbergini (postaus tulossa dekkariviikolla), luin novelleja, jotka unohdin (anteeksi, Anna Gavalda!) ja ihastuin Ayọ̀bámi Adébáyọ̀on, jota olisin fanittanut Helsinki Litissä, jos olisin sinne päässyt, mutta jonka haastattelun onnekseni sain katsoa Yle Areenasta.

 

Kirjoista kirjoittaminen jatkuu pian, kunhan pääsen loman luku- ja kirjoitusmoodiin – paitsi jos aurinko houkuttelee ulos pyöräilemään. Tällä hetkellä herättelen lukuintoani lukemalla uudestaan Harry Potteria, ja siinäpä vierähtää jokunen tunti, vaikka päätin lukea vain viimeisen osan. Ensi viikolla on edessä jokunen tunti matkustamista, ja matkakaverina on tietysti kirjoja ja Sodankylän elokuvajuhlien katalogi.  Sodankylä-raportti on tulossa sitten seuraavalla viikolla. Kiireinen kevät jää taakse, edessä on pitkä ja leppoisa kesä!

 

Johannes Anyuru: Myrsky nousee paratiisista, Schildts & Söderströms, 2014. He hukkuvat äitiensä kyyneliin, Kustantamo S & S, 2018. Suomennos Outi Menna.

Helmet-lukuhaasteessa ujutan kirjat kohtiin 1. kirjassa muutetaan (He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanissa sekä muutetaan että ollaan muuttamaisillaan maasta) ja 28. sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Yksi kevät ja 1918-haasteen koonti

Reader why did I marry him? -blogissa julkistettu 1918-haaste päättyi eilen 15.5., samana päivänä siis kuin sisällissota sata vuotta sitten. Sisällissota kiinnostaa minua  aiheena kirjallisuudessa, mutta toisaalta välttelen sitä, koska kuvaukset ovat ymmärrettävästi hirveitä. Jos kuvaus ei ole tarkkaa tai keskity vaikkapa vankileirien oloihin, pystyy kauheudet silti kuvittelemaan, tai jos hävinneiden sodanjälkeisestä kohtalosta ei kerrota, arvailut elämän vaikeudesta osunevat oikeaan. Aiemmin lukemistani teoksista Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on varsinkin tehnyt vaikutuksen, samoin Kjell Westön Missä kuljimme kerran.

Haasteeseen luin Heidi Köngäksen Sandran ja nyt haasteen viime hetkinä myös Laura Lähteenmäen nuortenkirjan Yksi kevät. Lisäksi kävin katsomassa KOM-teatterin Veriruusut, mutta samannimistä Anneli Kannon romaania en ehtinyt lukea. Kaikki nämä teokset kuvaavat tapahtumia punaisten näkökulmasta: Sandrassa sotaan joutuu tahtomattaan nuori mies, Veriruusuissa valkeakoskelaistytöt liittyvät – osa melkoisella innolla – naisprikaatiin ja  Yksi kevät -romaanissa nuoret tytöt, tehdastyöläisiä hekin, ryhtyvät ensin auttamaan punaisten haavoittuneita ja tarttuvat sitten hekin aseisiin, tosin vain hetkeksi, sillä sota loppuu. Yksi kevät sopii hyvin haasteen lopetuskirjaksi, sillä synkästä aiheesta huolimatta tässä teoksessa on nuoruuden toiveikkuutta – niin itse tarinan lopussa kuin osassa päähenkilöitäkin.

 

”Toivoin, että kesään mennessä kaikki olisi järjestynyt ja asiat edenneet oikein, kapina tietysti loppunut. Mutta kaikkein eniten toivoin, että voisin palata vanhaan elämääni. Tämä uusi tilanne, koko vapaustaistelu ja meidän tulomme vieraaseen taloon kutsumattomina vieraina kihelmöi tukkani alla kuin olisin nähnyt ahdistavaa unta tai päässäni juoksisi liuta täitä.” (Laura Lähteenmäki: Yksi kevät. WSOY 2018, s. 10)

Näin ajattelee Yksi kevät -romaanin päähenkilöistä yksi, 16-vuotias Aada, joka on ystävättäriensä kanssa asettunut vallattuun taloon pitämään huolta taisteluissa haavoittuneista. Aada, Linda, Bea, Katri ja Jenny ovat 15-17-vuotiaita, ja heille asettunut vastuu on suuri: he eivät onnistu pitämään kaikkia potilaitaan hengissä, ja kyllähän he huomaavat avuttomuutensa itsekin. Ystävykset ovat tutustuneet kenkätehtaalla, joka on kuitenkin suljettu sodan vuoksi ja johon he ehkä toivovat pääsevänsä myöhemmin takaisin, mutta olosuhteet vievät muihin kuvioihin. Yksi askel on naiskaarti, johon he yhtä lukuun ottamatta liittyvät. Varsinaisiin taisteluihin tytöt eivät kirjassa joudu, sillä kevät on jo pitkällä ja Tampere melkein vallattu, mutta arvata saattaa, että parhain päin ei tytöille käy.

Yksi kevät tuo mielenkiintoisen näkökulman sisällissota-aiheeseen. Jos olisin lukenut Verisruusut-romaanin, saattaisin osata verrata siihen, mutta vankileirejä tässä ei yksittäistä kuulopuhetta enempää kuvata, eikä Yksi kevät -romaanin päähenkilöissä ole ainakaan samanlaista vimmaa kuin KOM-teatterin lavalla eloon heränneissä Veriruusujen naisissa. Taustaa ja sodanjälkeistä ilmapiiriä kuitenkin valotetaan henkilöiden ajatusten ja kohtaloiden kautta, hieman viitataan myös siihen, miten punakaartiin liittyneisiin suhtauduttiin. Romaanin lopussa on muutaman sivun historiapläjäys, mikä onkin hyvä idea, sillä teos on suunnattu nuorille. Myös minulle se toimi muistinvirkistäjänä, vaikka tänä keväänä aiheesta on kuultu ja ollut luettavissa paljon.

”Bea ei kaivannut tehtaaseen, ja se oli nyt suljettukin. Tehtaat polkivat naisten oikeuksia, ja vaikka parempaa palkkaa ja enemmän vapaapäiviä oli luvattu, niitä ei ollut saatu. Edelleen he paiskivat kymmentuntisia työpäiviä maanantaista lauantaihin. Asiat edistyivät liian hitaasti, vastassa oli suuria voimia, ja vapaustaistelu sotki kaiken. Bea ei uskonut, että hänen elinaikanaan mikään muuttuisi, mutta jos hänellä joskus  olisi tyttö, sen asiat voisivat olla paremmin.” (s. 77)

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa aiheesta kiinnostuneille, eikä kannata säikähtää nuoria päähenkilöitä tai sitä, että kyseessä on luokitukseltaan nuortenkirja. Kerronta on kaunista, nuoruudenherkkää, eikä asioita selitetä liikaa, mutta koska romaanin keskiössä on juoni, se, mitä tytöille tapahtuu, on nuorenkin lukijan helppo tätä lukea – paitsi jos tuosta ajasta lukeminen on vaikeaa. Näkökulma on vuoroin eri henkilön, jolloin erot tyttöjen näkemyksissä, toiveissa ja odotuksissa tulevat esille. Tytöissä on paljon tuttua, vaikka kuvattu aika on onneksi takanapäin.

IMG_20180516_201139

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran. Otava 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Det var vi (2017), suomentanut Jaana Nikula.

”Kuolema on kai aina kulkenut vierelläni. Tai tuo nyt on latteasti sanottu, noin varmaan sanovat kaikki, jotka tekevät kuolemaa. Mutta haluaisin uskoa olevani erikoinen tapaus, niin kuolemassa kuin kaikessa muussakin.” (s. 9) 

Kun Olimme kerran -romaanin päähenkilö, viisikymppinen Nahid, saa kuulla sairastavansa tappavaa syöpää, hän raivostuu. ”Helvetin noita-akka”, hän ajattelee lääkäristä, joka ei lupaa paljoa elinaikaa. Miten epäreilulta lähestyvä kuolema tuntuukaan, miten hämmentävältä ja vaikealta! Teoksen kerronta on alusta asti tiivistä tunteiden mylläkkää, lyhyitä vuoropuheluita, nopeasti suuntaa vaihtavia ajatuksia, intensiivisiä kohtaamisia, ja tämä kaikki vangitsi minut täysin. Luin kirjan nopeasti, ja onhan se lyhytkin, mutta tarinassa on kirjan lyhyyteen nähden yllättävän paljon aineksia, ja siksi se ei meinaa päästää otteestaan.

Kun Nahid saa huonot uutiset, hän yhtä aikaa sekä raivostuu että ikään kuin lamaantuu. Samalla hänen ajatuksensa kulkevat muistoihin, ja kolmenkymmen vuoden takaisesta Iranista, Nahidin kotimaasta ja nuoruudesta siellä, paljastuu järkyttäviä asioita. Nuoruudessa on myös idealistista intoa ja iloa, hulluutta, ja lopulta myös pelkoa, ja Nahidin pieni perhe onkin joutunut pakenemaan Ruotsiin 1980-luvun alussa. Kun Nahid on nykyhetkessä, hän äksyilee tyttärelleen, vaikka tavallaan hän haluaisi olla kiltimpi. Hän kyllä kuulee ja näkee surun ja pahan olon, mitä hän aiheuttaa tyttärelleen, mutta silti sammakot purskahtelevat hänen suustaan. Tällä tavalla Nahidista tulee kovin inhimillinen surussaan ja kuolemanpelossaan, joka on tavallaan seurannut häntä aina. Hän ei todellakaan ole miellyttävä hahmo, mutta juuri siksi hän on niin mielenkiintoinen, koko teoksen ydin – ei ollenkaan tuttu henkilöhahmona mistään, vaikka hänessä paljon tuttua onkin. Eikä Nahid ole koko ajan vihainen ja äkeä (ainakaan ajatuksissaan), ennemminkin hän on vahva kaikissa tunteissaan.

Menneisyyden kuvailussa on hienoja välähdyksiä siitä, miten siskosjoukko elää itsenäistä elämää ja Nahid on mukana opiskelijapolitiikassa nuoruuden innolla. Näissäkin kohtauksissa on jo synkempiä varjoja, kun menneisyydestä kerrotaan tiiviisti ja kuvataan vain yksittäisiä kohtauksia. Kaikki muuttuu nuoren Nahidin elämässä äkkiä, ja lopulta tosiaan Nahid joutuu erilleen lapsuuden perheestään, sillä äiti ja siskot jäävät Iraniin, kun Nahid, hänen miehensä ja heidän pieni tyttärensä pakenevat Iranista. Pelkästään tähän pakenemisen pakkoon ja ajatukseen perheen jättämisestä taakse kiteytyy hirvittävät määrät surua ja kaipuuta, ja viimeisten Iranin-vuosien tapahtumiin myös kipua, pelkoa ja piilossa vietettyä aikaa.

”Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että olen täällä, koska olen vahva?” (s. 80)

Nahidin tarinaan tiivistyy monen pakolaisen kokemuksia, vihjauksia siitä, millaista väkivaltaa, uhkaa ja pelkoa voi olla lähdön taustalla tai millaista on joutua outoon, vieraaseen maahan, kaikkine pelkoineen ja traumoineen.  Nahid on monen muun pakolaisen tavoin joutunut kohtaamaan ennakkoluuloja, asettumaan sinne, mihin määrätään, olemaan erillään läheisistä ja tietämättä, mitä heille kuuluu. Hän jopa potee huonoa omatuntoa, sillä hän kokee hyljännensä äitinsä. Yksi koskettavista muistoista on kuvaus siitä, millaista vastaanottokeskuksessa oli – tai oikeastaan sitä ei kuvata. Kerrotaan vain lyhyestä puhelusta Iraniin, kun Nahid ei saa sanottua itkultaan mitään, tai miten hänellä on siellä Sonjansa, työntekijä, joka halaa ja itkee asiakkaittensa kanssa kaikkien erillisiä ja yhteisiä suruja. Vaikka kyseessä on vain yksittäinen maininta, jään siihenkin kiinni: on ihmeellistä, miten romaanissa muutamalla virkkeellä kuvataan taas niin paljon, paljastetaan, että kaiken surumassan alla on viipale myötätuntoa.

”Ajattelen saaren isoja puita. Ajattelen, ettei lapsenlapsestani tule samanlaista kuin minä. Hänestä tulee sellainen, jolla on juuret, ei mikään hiekkaihminen.” (s. 147)

Nahid saa elämänsä loppupolella hyviä uutisia, jolloin hänestä tulee esiin muitakin piirteitä kuin se alun raivo ja äkäisyys, varsinkin suhteessa tyttäreensä. Edelleen hän raivoaa mielessään, miksei tytär  vastaa hänen oikutteluihinsa, mutta samalla hän löytää vielä voimia yhteen taisteluun.  Syövän eteneminen on hirveää, ja on hirveää lukea siitä, mitä sairaus ihmiselle tekee – taaskaan ei ehditä kuvata paljoa, mutta tunnelma välittyy. Olimme kerran saa todella pysähtymään monen ajatuksen äärelle: siihen, miten kohtaamme toisiamme tai miten puhumme itsellemme, millaisia valintoja voimme tai emme voi tehdä. Se saa yhden pakolaisen tarinan kautta pohtimaan, millaista tuskaa ihmiset kantavat sisällään. Tunteiden myllerrys ei meinaa kaikota lukemisen jälkeen, olo on kuin vaikuttavaan elokuvaan uponneena. Edelleen ihmettelen tiiviyttä. Todellakin odotan, että kuulen tästä kirjailijasta lisää!

 

IMG_20180426_202200_009

 

Golnaz Hashemzadeh Bonde on yksi tämänkeväisen Helsinki Litin vieraista. Sinne!