Klassikkohaaste 6: Vuonna 1984

Klassikkohaaste kannustaa lukemaan ainakin muutaman klassikon vuodessa, vaikka uutushyllyt huutelevat puoleensa. Tällä kertaa haastetta emännöi Heidi P. blogista Kirjapöllön huhuiluja ja klassikkopostauksia on luettavissa 31.1. lähemmäs neljäkymmentä (osa toki samoista kirjoista). Olen aiemmin osallistunut haasteeseen muutaman kerran, vanhat jutut löytyvät täältä, täältä ja täältä.

Screenshot_20180129-200115__01.jpg

 

George Orwell: Vuonna 1984. Alkuperäisteos 1984 ilmestyi vuonna 1949. Luin Raija Mattilan suomennoksen (ilmestynyt 1999).

Tämänkertaisen klassikon valitsin itse asiassa seitsemäsluokkalaisen oppilaan pöyristyneen katseen vuoksi, kun rehellisenä paljastin, etten ole lukenut tätäkään (en kerro, mikä se toinen klassikko on), joten ehkä valinta nousi siitä poskia polttelevasta häpeästä, että tosiaan tämäkin klassikko on lukematta (en sentään valehdellut!). George Orwellin Vuonna 1984 -dystopianhan tuntevat kaikki! Ja tunnenhan minäkin ne tärkeimmät viittaukset, jotka tähän tarinaan palauttavat, joten siksikin kirjaan tarttuminen oli jäänyt. Mitä siis saan irti teoksesta, jonka jo melkein tunnen tai jonka ainakin luulen tuntevani?

Päätin siis heittää ennakkoluuloni ja arvasin oikein: lukeminen kannatti. Vuonna 1984 on tietenkin paljon muutakin kuin sitä valvovaa isoveljeä. En kuitenkaan arvannut sitä, miten ahdistavaksi lukukokemus äityi tai miten kieron maailman Orwell olikaan onnistunut luomaan, ja alkukankeuksien jälkeen aloin ymmärtää nuoren suosittelijani fanaattista suhtautumista tämän kirjan maailmaan (toki ymmärrän myös sen, että tietynlainen fanaattisuus ja hurmaantuminen kuuluvat myös tuohon ikään). Lukeminen kannatti myös siksi, että kirjasta on hyvä tietää aika paljon muutakin kuin  ”Isoveli valvoo” -lausahdus, uuskieli-, ajatusrikos- ja ajatuspoliisi-sanat, ja vaikka tarinan lähtökohdat olisivatkin todellisten diktatuurien kuvauksessa, toimii teos vertauskuvana paljon muullekin. Erityisesti minua kiehtoi juuri uuskieli, se, miten kielen valta on nähty teoksen tarinassa. Uuskieli on yksi tavallaan hauskoistakin asioista tässä tarinan lohduttomassa ja ankeanahdistavassa maailmassa. Ei tietenkään ole hauskaa, että kielen kimppuun käydään, mutta siinä, miten tästä prosessista kerrotaan, on hitunen humoristisuutta:

”Se on ihmeellistä, tuo sanojen hävittäminen. Eniten tietenkin häviävät verbit ja adjektiivit, mutta hyvin voi sadoista substantiiveistakin päästä eroon. Ei vain samaa merkitsevistä sanoista, vaan myös vastakohdista. Mitä perusteita oikeastaan on sanalle, joka on toisen sanan vastakohta? Sanathan sisältävät oman vastakohtansa. Otetaan esimerkiksi sana ’hyvä’. Jos ’hyvä’ on olemassa, mihin tarvitaan ’huonoa’? ’Epähyvä’ riittää ihan hyvin – paremminkin, koska se on tarkka vastakohta, mitä se toinen ei ole. Tai jos tarvitaan vahvempaa  ’hyvän’ muotoa, mitä järkeä on käyttää kokonaista ritirimssua sellaisia epämääräisiä turhia sanoja kuin ’mainio’, ’loistava’ ja ties mitä? Sen tarkoituksen täyttää ’plushyvä’ tai ’tuplaplushyvä’, jos vielä vahvempaa sanaa kaivataan.” (s. 65)

Kirjan lopussa on vielä tarkempaa selvitystä uuskielestä, ja entiskielestä olisi siis tarkoitus päästä eroon vuoteen 2050 mennessä.

Vuonna 1984 on kirjoitettu 1940-luvun lopulla  (ja välihuomio: Elisabeth Åsbrinkin kirjassa 1947 kerrotaan hieman syntyprosessista!) ja nimensä mukaisesti se kertoo siitä, millaista kirjoitusajankohdasta nähtynä tulevaisuuden yhteiskunnassa voisi olla. Tapahtumapaikkana on  Oseania-niminen valtio, mutta tapahtumat sijoittuvat varsinaisesti Lontooseen, joka siis Oseaniassa sijaitsee. Oseania on yksi kolmesta supervallasta, jotka hallitsevat maailmaa ja joiden välillä on jatkuva sotatila. Itäaasian ja Euraasian kanssa Oseania on ollut välillä liitossa, välillä vastakkain, ja Totuusministeriössä korjataan tiedot oikeiksi niin, että vallitseva tila on aina oikea eikä muusta puhumista sallita. Samoin on monen muun asian kanssa.

Päähenkilö Winston Smith on yksi mitätön ratas puolueen koneistossa, mutta ei niin mitätön kuin yhteiskunnan pohjasakka, prolet, on. Winston työskentelee Totuusministeriössä, jonka tehtävänä on manipuloida tietoja niin, että maailma näyttää juuri oikeanlaiselta. Joka puolella, niin työpaikoilla kuin ihmisten kodeissakin on teleruutuja, jotka tiedottavat ja valvovat, ja vääränlainen ajatuskin on rikos. Tai oikeastaan: vääränlainen ajatus on kuolema. Winston kiinnostuu menneestä ja siitä, ettei elämä olisikaan vain sitä samaa suorittamista, päivästä toiseen. Hänen pientä kapinaansa on päiväkirjan kirjoittaminen (kiellettyä!) ja suurempaa suhde naiseen (kielletympää!). Oikeastaan kiellettyä on siis kaikenlainen oma ajattelu, ylipäätään kiinnostuminen – ja sehän vasta ahdistaakin. Olisipa helpompaa suorittaa elämää Oseaniassa, jos siinä saisi edetä päivästä toiseen pahanmakuisen ginin huurruttamin katsein. Vaan kukapa tyytyisi helppoon elämään, jos se on tylsää – ellei ole pakko.

Tarinan yhteiskunnassa ihmisiä katoaa selittämättömästi, ja sitä Winstonkin pelkää. Mutta koska Winston ei osaa pelätä tarpeeksi tai hän ei osaa elää annetuilla säännöillä, selviää lopulta hänellekin, minne väkeä katoaa. Vaikka jo kuvattu maailma on tähän mennessä ollut ahtaudessaan ahdistava, muuttuu se yhä kamalammaksi, meno yhä järjettömämmäksi. Manipulointi on yksi tarinan ahdistavimmista ja kieroimmista koukeroista, ja sitä tapahtuu niin Totuusministeriössä kuin kidutuskammioissa, joihin Winstonkin siis päätyy. Vuonna 1984 -romaanista mielenkiintoisen tekee ajatus siitä, keneen tai mihin voimme luottaa sekä kysymys siitä, mikä tai kuka meitä ohjailee, millaisen tiedon varassa teemme päätöksiämme. Winston päättää luottaa tiettyihin ihmisiin, tai ajautuu luottamaan, miten vain. Eiköhän meillä monella ole tarve juuri siihen! Oseaniassa tosin luottaa ei kannata omiin lapsiinkaan – vähemmästäkin syntyy siis tämän tarinan synkkyys.

 

IMG_20180128_174431

 

Orwellin klassikkoteos kannattaa ehdottomasti lukea, sen kaikesta kauheudesta huolimatta. Se pakottaa ajattelemaan esimerkiksi sananvapauden ihanuutta ja tärkeyttä ja sitä, miten ihmisen ajatteluun voi vaikuttaa surullisen kieroilla tavoilla – eikä niiden edes tarvitse olla näin äärimmäisiä. Vaikka lukeminen kaiken pikkutarkkuuden vuoksi välillä takkusikin, olen tyytyväinen, että annoin itseni uppoutua tähän dystopiaan. Seuraavaksi voisin tosin tarttua johonkin pirteämpään klassikkoon, vinkkejä otetaan vastaan!

Mainokset

Miten vähän tiedämmekään lopulta toisistamme

 

Helmi Kekkonen: Vieraat. Siltala 2016.

IMG_20180127_141701__01

Ihmettelen, miksi tämä kirja on mennyt minulta aikoinaan ohi, sillä se käsittelee tärkeitä asioita, on episodiromaani, jotka minua aina kiehtovat, ja vieläpä todella kaunis (onhan se tärkeää!). Ehkä tässä on myös syitä, miksi silloin en uskaltanut tarttua: ulkoisesti kepeä, kuumailmapalloineen ilmaan nostava romaani sisältää paljon piilotettua surua ja vaikeita aiheita, varsinkin ne, jotka liittyvät vanhemmuuteen ja lapsettomuuteen.

Romaani alkaa kutsuilla: ovikello soi, vieraita saapuu, näkökulma vaihtuu. Kerronnassa on elokuvallisuuden vaikutelma varsinkin alussa, kun lukijana ihmettelen, keitä nämä ihmiset ovat kuumassa kesäillassa, mitä heidän välillään on, mitä tapahtuu – tai mitä on tapahtunut? Näin voisi alkaa elokuva. Henkilöt astuvat kuvaan yksitellen, kamera siirtyy kenkien rivistöön tai taivaalle, vuorosanat tipahtelevat. Tilanteet ja henkilöt piirtyvät  vahvoina mielikuvina juuri yksityiskohtien myötä: alun töölöläisasunto, hiertävät sandaalit, hajuveden tuoksu, viileä porrassyvennys. Monessa tarinassa myös kannessa kuvatut kuumailmapallot näkyvät loppukesän taivaalla, ja niitä katsellaan eri suunnista, mikä sitoo henkilöitä samaan hetkeen, joka koittaa romaanin alussa ja kuvatun päivän lopussa lopussa.

Kireätunnelmaisen juhlatilanteen jälkeen Vieraat-romaanin päähenkilön, Senjan, vieraat saavat eri luvuissa enemmän tilaa. Näkökulma vaihtuu luvuittain, joissa palataan muistoissa jopa lapsuuteen, vaikka kyseessä on siis yhdenpäivänromaani. Muistot rakentavat henkilöhahmoja, eri näkökulmista kerrotut luvut paljastavat henkilöiden välisistä suhteista.

Vieraat tietävät päähenkilöstä, päähenkilö vieraista enemmän tai vähemmän. Vieraat puolestaan eivät tiedä toisistaan, ja saapuupa paikalle pari melkein kuokkavierastakin sekoittamaan pakkaa ja tuomaan jännitettä. Etukäteen tästä romaanista ei kannatakaan tietää liikaa, mutta sen paljastan, että surua on piilotettu paljon keveän kesäisen pinnan alle. Kyse on eksyneistä ja onnettomista, silti osin onnekkaista ihmisistä, inhimillisyydestä ja siitä, miten vähän tiedämmekään toisistamme, vaikka luulemme ehkä tietävämme paljon.

 

Nuortenkirjavinkki: Minä, Simon, homo sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, homo sapiens. Otava 2017. Englanninkielinen alkuteos Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015. Suomentanut Lotta Soininen.

Ihana, ihana Simon! Ihana Becky Albertalli, joka kirjoitti tämän tarinan! Ihana nuortenkirjallisuus! Melkein kateellisena ajattelen nykynuoria, jotka saavat lukea tällaista, rakastua päähenkilöihin, eläytyä kuviteltuun, muualla elettyyn. Oikeasti olen pelkästään onnellinen: saan vinkata tällaisia kirjoja ja riemuita nuorten kanssa lukemisen ilosta. Olen nimittäin siinä mielessä onnekas, että monet oppilaani rakastavat lukemista. Siksi on mahtavaa, että myös kirjojen päähenkilöt tai päähenkilöiden ihailun kohteet lukevat. Albertallin nuortenkirjassa myös kirjoitetaan, harrastetaan teatteria, urheillaan, soitetaan, kuunnellaan musiikkia ja puhutaan siitä ja lisäksi tehdään kaikkea ihan perusteiniä, kai, ainakin haluan säilyttää mielikuvani kilttien, luovien teiniläisten arjesta.

Kirjan Minä, Simon, homo sapiens päähenkilö pähkäilee, miksi ja miten tulla kaapista ulos ja kertoa ystävilleen ja perheelleen seksuaalisesta suuntautumisestaan – ennen kuin kateellinen wanna-be-kaveri juoruaa asiasta kaikille koulun Tumblr-tilillä. Lisäksi Simon kirjoittelee salaperäisen Bluen kanssa sähköpostia. Näistä sähköposteista tapahtumat lähtevätkin liikkeelle: ihastumisen lisäksi siis muut hankalat ihmissuhdekoukerot.

Mulla on tällainen iso palanen, jota vasta sovittelen osaksi itseäni. En tiedä vielä, miten se sopii. Tai miten mä sovin siihen. Niin kuin meikäläisestä olisi tulossa uusi versio. Oli pakko puhua jollekin joka tajuaisi sen.” (s. 234)

Romaanissa käsitellään paljon muutakin kuin Simonin ihastusta tai pohdintaa siitä, miten perhe ottaa Simonin (tai hänen ihastuksensa) uutisen vastaan, koska sivuhenkilöiden kautta ystävyyssuhteet ovat tärkeässä osassa. Niin henkilöt kuin lopulta ehkä lukijakin joutuu miettimään, mitä voikaan tai kannattaa kertoa itsestään ystäville, tai mitä ehkä kannattaisi kysyä. Päähenkilö Simon uppoutuu teatteriharrastukseensa (ja kirjekaveruuteensa), mutta miksi jonkiun toisen voi olla hankalaa puhua salaisista tavoitteistaan? Ihastuttavaa onkin, että ihastumiskiemuroiden lisäksi tarinassa käsitellään harrastuksia ja esimerkiksi esiintymistä, joka voi olla monenkin unelma, vaikkei sittenkään aivan helppoa.

Simon on hurmaava, hauska ja syvällinen henkilö, ja myös kirjan muut henkilöt jättävät positiivisen jäljen. Simonin perhekin on hauskasti kuvattu persoonallisena, lämpimänä ja mukavan omituisena porukkana. Romaanin tapahtumat on helppo kuvitella myös elokuvana, ja voi onnea, tästä tarinasta onkin tekeillä leffa! Toivottavasti se on hyvä – ja toivottavasti nuoret silti löytävät leffan jälkeenkin tämän kirjan, joka varmasti koukuttaa nuorenkin lukijan, se kun on usein toiveena. Jos siis haluat kirjan, joka imaisee heti maailmaansa ja jonka henkilöt tuntuvat ainakin joiltain osin tutuilta, valitse tämä!

IMG_20180112_110411

Simonit valmiina uusia lainaajia varten!

 

 

 

Raastava sadan vuoden takainen

Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2017.

IMG_20180114_111106

 

”Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?” (s. 156)

Heidi Köngäksen Sandra aloittaa minun 1918-vuoteni. Tähän kevääseen mahtuu paljon sadan vuoden takaisesta, sillä sisällissodan tapahtumia käsitellään nyt niin teatterissa kuin tieto- ja kaunokirjallisuudessakin ja vanhemmatkin tarinat nousevat luettaviksi. Tekisi mieli sulkea silmät, mutta en sulje, ja varsinkaan en kadu, että tartuin Sandraan. Enkä jätä aihetta: varaan muutaman pakan nenäliinoja ja lipun ainakin Komin Veriruusuihin (ja koitan ehtiä lukea kirjankin ennen teatteria). Kirjastosta jonotan paria kaunoteosta, tiedon osalta luottanen historiatietäjäystäviini.

Sandrassa tarinaa kerrotaan kolmella tasolla, mutta nimihenkilö on koko ajan keskiössä. Alkupuolella Klaara, Sandran tyttärentytär, löytää isoäitinsä kalenterimerkintöjä, jotka  herättävät mielenkiinnon ja joiden merkitys aukeaa Sandran tarinassa.  Myöhemmin Klaara palaa tutkimaan tätä ilmeisen vaiettua sukunsa historiaa, jota Sandran ja Sandran miehen siskon Lyytin osioissa kerrotaan.

Vaikka Sandra kertoo sisällissodasta, se ei niinkään kerro taisteluista sodasta, ja aika vähän siinä suoraan kerrotaan teloituksista, oikeudenkäynneistä tai vankileireistäkään. Vankileireiltä tihkuu tietoa esimerkiksi Sandran miehen Jannen kirjeissä ja harvojen kotiinpalaajien mukana. Lyhyet kuvaukset, tiedot, jotka päähenkilö Sandran tai myöhemmin tämän lapsenlapsen Klaaran tavoittavat, kuitenkin herättävät lukijan mielikuvat, joita muut aiheesta kertovat tarinat ovat  jättäneet. Kertomuksen kauheudet kiteytyvät aikaan sodan jälkeen, odotukseen, elämään äärimmäisessä köyhyydessä, tautien ja muiden vaikeuksien keskellä, tilanteissa, joihin päätymistä on vaikea kuvitellakaan. Mutta jotka eivät historiassamme ole yksittäisiä.

Kun muualla tapahtuvat taistelut tai sodan jälkeen vangit kituvat epäinhimillisissä oloissa, kertoo romaani hengissä pysymisestä ja itsensä ylittämisestä, siitä, miten  köyhyyden, niukkuuden ja kylmyyden keskellä on yritettävä selvitä, millaista on, kun rakas on jossain, edes toivottavasti elossa, kun  läheisen vähäisiin avunpyyntöihin ei pysty vastaamaan. Jatkuvan epätietoisuuden kidutuksestakin Sandra kertoo. Ja sattumasta – Janne ei edes halunnut sotaan, kukapa haluaisi. Sodalta vaan ei voinut välttyä, ei edes kovin kaukana siitä.

Alussa Sandra-romaani kertoo kuitenkin paljonkin melkein hyvästä, ainakin ihan riittävän hyvästä vaikkei kovinkaan helposta elämästä ilman sotaakaan, ja ehkä tätä nuoren Sandran melkein-onnea vasten hätä ja tuska, kylmä, nälkä, kuolema ja vääryys tuntuvat entistä kamalammilta. Siinä onkin tämän romaanin hienous: alku oli niin hennonkaunista, pientä ja somaa, tavallista elämää, jossa oli toivoa paremmasta. Takana on raastavan kamala huutolaislapsuus, mutta siitä on selvitty, sitä Sandra muistelee omien häidensä alla, pian oman torpan emäntänä. Ei onnea eikä helppoa elämää sekään, mutta sellaista, josta voi selvitä, kun tekee riittävän hyvin.  On 1900-luvun alkupuoli ja vielä aikaa sotaan, jota nämä torpparit eivät olisi ehtineet ajattelemaankaan, kun selviämisessä oli riittävästi.

”Marraskuun yhdentenätoista päivänä Armon Vuonna 1910

Eilen me muutimme sisään Lepistöön, missä kaikki on niin uutta ja puhtoista, ettei melkein raaskisi edes lattialankuilla kävellä. Minä en ole uskoa tätä todeksi. Ensin en osannut tehdä mitään, vaan kävelin klasista klasiin ja katsoin, miltä kaikki eri ikkunoista näyttää.” (s. 123)

Sandra kertoo paljon niin yhden perheen selviytymistaistelusta, johon sadan vuoden takainen maailma jo ilman sotaakin heitti. Lisäksi se kertoo Lyytin (ja toki Sandrankin) tarinan kautta naisen osasta, joka ei ollut eikä tässäkään romaanissa kauniina näyttäydy. Lyyti kulkee palveluspaikasta toiseen, onnekseen sentään saa töitä aina tehdäkseen, mutta palkat ovat toki mitättömiä. Ja eipä vain saa langeta, ei rakastua! Ei naidun naisenkaan osa ole helppo synnytyksineen, lapsikatraineen, ei Sandran lapsuudenperheessä, eikä silloin, kun Sandran mies on vangittuna määrättömäksi ajaksi. Helppo ei ole silloinkaan naisen osa, kun mies palaa sodasta tai tässä tapauksessa vankileiriltä. Tuntuu käsittämättömältä, miten vähän aikaa tällaisesta elämästä on, ja käsittämättömän todelta tuntuu se, miten Sandran tarinaa tästä menneisyydestä kerrotaan. Se nenäliinapakka on paikallaan moneen otteeseen.

Lukuvinkkejä vuoden  1918 tapahtumista on listattuna Reader, why did I marry him? -blogin 1918-haasteessa. Sandra on  tänä vuonna ensimmäinen haasteeseen lukemani teos, ja saa nähdä, kuinka paljon pystyn (tai ehkä en pysty!) tästä aiheesta enää lukemaan.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Otava 2017.

Kjell Westö on ollut minulle tärkeä kirjailija. Hänen teoksissaan sukelletaan lähihistoriaan yksilöiden näkökulmasta. Hän on kuvannut Helsinkiä, nykyistä kotikaupunkiani. Hän on kertonut hienoja, laajoja, kiemuraisia ja sulavia tarinoita, tuonut eteeni hahmoja, joihin olen jäänyt kiinni ja joista on ollut vaikea päästää irti. Leijat Helsingin yllä -teoksen luimme kilpaa puolisoni kanssa, mikä toi oman lisänsä lukuelämykseen.

Westö on tärkeä monelle muullekin – kun jännitykseltäni sain viimein varattua hänen uusimman teoksensa, sain jäädä odottamaan. Ja kun viimein sain teoksen käsiini – en suoraan sanottuna malttanut sittenkään odottaa teosta vaan luin ja kuuntelin sen kirjapalvelustani – ehdin vähän järkyttyä. Se ei hurmannutkaan, niin kuin olin toivonut! Oikeastaan se jopa työnsi luotaan: en halunnut lukea pitkää sepustusta lapsuudesta, kun alussa  vihjataan, että tarkoitus on kertoa siitä, miten päädytään tilanteeseen ajallisesti kovin kaukana tästä päähenkilön lapsuudesta. Tulkitsin itseäni ja ajattelin, että ehkä en halunnutkaan lukea poikalapsuudesta, ja jatkoin. Ja jokin minua pidätteli tarinassa, ja luin kirjan muutamassa päivässä.

Viime talvena istuin raitiovaunussa — kun muistot hyökkäsivät yhtäkkiä kimppuuni. Oli kylmä iltapäivä ja satoi hiljaa lunta, ihmisten suusta nousi savua, mätää höyryä sisuksistamme, ja joka kerta kun raitiovaunun ovet avautuivat, sisään tuulahti jäätävästi. Jälkeenpäin ajattelin, että juuri lumisade ja kylmät tuulahdukset herättivät muistoni. –”

Rikinkeltainen taivas alkaa tarinan nykyhetkestä, kun päähenkilö joutuu uhatuksi ja vähän myöhemmin hänen pitkäaikaista ystäväänsä puukotetaan. Alku on jopa trillerimäinen: mikä on johtanut tähän tilanteeseen? Mistä on kyse? Miksi Rabellin perheen kimppuun hyökätään? Sitten siirrytään 1960-luvun lapsuuteen, jossa Rabellin klaani tavataan ensi kertaa. Tässä vaiheessa myös tyyli muuttuu maalailevammaksi: päähenkilö uppoaa muistoihinsa ja ryhtyy käymään elämäänsä läpi. Päähenkilön nimeä ei mainita, kun minäkertoja muistelee elämäänsä, eikä nimeä tietenkään tarvitakaan. Rabellit ovat rikas suku, johon keskiluokkainen päähenkilö tutustuu ja joiden vaikutuspiiriin hän jää loppuiäkseen. Muistot liittyvätkin päähenkilön ystävään Alexiin, tämän siskoon Stellaan ja myöhemmin pieneen piiriin, johon nämä henkilöt kuuluvat.

Tarina ulottuu ajallisesti laajalle: se kertoo päähenkilön lapsuudesta 1960-luvun lopulta nykyhetkeen saakka, ja lopussa (ja alussakin) päähenkilö on lähemmäs 60-vuotias. Romaani on suurimmaksi osaksi muistelua, ja vaikka siinä kuvataan pitkää  ystävyyssuhdetta, käsitellään rakkautta ja lisäksi esimerkiksi suvun merkitystä tai vanhempien ja lasten suhteita, kertoo Rikinkeltainen taivas myös muistamisesta. Miten muistettu rakentuu tarinaksi, miten muistot vievät uusiin tilanteisiin, miten muistot liittyvät paikkoihin, miten ne sitovat ihmisiä yhteen. Monen muun asian lisäksi – ja tämä on se, mikä minua kavahduttaa – Rikinkeltainen taivas kertoo ihmisen kylmyydestä ja etäisyyksistä. Henkilökaarti on tiukasti sidoksissa toisiinsa, mutta silti etäällä. Päähenkilö on etäällä vanhemmistaan, osa henkilöistä katsoo toisiaan etäisyyksien päästä, kylmästi, laskelmoidenkin. Tai tekeekö kulunut aika etäisyyksiä? Henkilöhahmot eivät ole kovin rakastettavia, päin vastoin. He kohtelevat toisiaan huonosti, vaikka heillä on pitkä yhteinen ystävyys historia, ja he tavoittelevat eivätkä uskalla puolustaa heikompaa. Tämä kaikki kuvataan toki päähenkilön muistelemana, ja lukiessani mietinkin, että kun minäkertoja hallitsee tarinansa, ei kaikkea tietenkään kerrota. Ehkä Alexin ja Jajon (yksi kaveriporukasta) huonojen puolien korostamisella pyritäänkin siihen, että minäkertoja olisi jalomman oloinen – paitsi että päähenkilöstäkään ei paljastu pelkkää hyvää. Mielenkiintoista, mutta jotenkin synkkää, välillä toivotontakin. Ilmeisesti siis eläydyn tarinaan ja näiden fiktiivisten henkilöiden elämiin kovinkin vahvasti!

Muistot siis rakentavat tarinaa: joitakin kohtauksia henkilöiden elämästä toistetaan, mikä on rasittavaa, mutta ajattelen, että kyse on päähenkilön tarpeesta alleviivata näitä asioita. Loppupuolella kerrotaan jo uudesta sukupolvesta, kaveriporukan aikuistuvista lapsista, jotka elävät omaa elämäänsä etäämmällä keskushenkilöistä. Mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä enemmän tapahtumat tuntuvat irrallisilta, mutta historialliset tapahtumat tutummilta.  Vaikka niinhän se kai on, että historiaa on helpompi rakentaa katsomalla kauas, ja nykyhetken yksittäiset tapahtumat asettuvat paikoilleen vasta seurauksien jälkeen.

Jos romaani herättää vahvoja tunnereaktioita, se ei voi olla huono. Se, mikä herätti positiivisia tunteita, melkein jäi kaiken murheen ja ahdistuksen varjoon: Värit, luonto, meri, kalliot, taivas. Tunnelma raitiovaunussa. Helsingin talot erkkereineen. Haaga (jota ei kylläkään kuvailla kerrostalojen tai mäntyjen korkeutta enempää, mutta jonka mainitseminenkin saa minut hyvälle tuulelle). Yksityiskohdista, ennemmin eletyn elämä kuin historian tapahtumien, muodostuu kuvia, joissa Helsinki ja toisaalta saaristo näyttäytyvät tärkeinä tarinan osina. Edelleen olen Westö-fani, vaikka tämä ei kaikilta osin suosikikseni ylläkään. Paljon siinä kuitenkin on, mihin ihastua.

Screenshot_20180110-183612_01

Häivähdys rikinkeltaista (ja paljon muita värejä) Haagan kattojen yllä tammikuussa 2018.

Terveisiä yksinäisten perheestä

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra. Otava 2017.

Nadja Sumasen esikoinen, Rambo, teki pari vuotta sitten vaikutuksen koskettavuudellaan, lämmöllään ja sillä, että sen kautta avautuvat mahdollisuudet laajaan, polveilevaan keskusteluun yläasteikäisten kanssa. Kun nyt olen pyyhkinyt kyyneleeni suljettuani Terveisin Seepra -romaanin kannet, en melkein malttaisi odottaa, mitä kaikkea teiniläiseni saavat siitä irti. Heti aluksi siis suositus sekä kohderyhmälle että kohderyhmän kanssa touhuaville!

Terveisin Seepra -romaania on hankala lukea vertaamatta sitä Ramboon. Rambon lukeminen ei kuitenkaan ole millään tavoin välttämätöntä, eivätkä teokset liity yhteen, ja jos näistä kahdesta pitäisi valita, nousee Seepra kirkkaaksi ykköseksi. Molemmat ovat tarkkanäköisiä nuoruuden ja (ongelma-)perheen kuvauksia, Rambo ehkä hivenen humoristisempi ja keveämpikin letkeän päähenkilön vuoksi, Terveisin Seepra taas kuristavampi ja ahdistavampi – mutta myös moniulotteisempi.

IMG_20180104_203804_01

”Irja oli ymmärtänyt jättää keittiön himmeimmän halogeenivalon palamaan. Äiti, korjasin mielessäni, ei Irja. Aina kun muistin, yritin vääntää aivoni ajattelemaan Irjan äidiksi, Erikin isäksi ja Kimin veljeksi. Yritin, koska kerran joku terapeutti oli vihjaissut, että perheellemme voisi tehdä hyvää, jos kotona Irjan, Erikin, Kimin ja Iriksen sijasta asuisivat äiti, isä ja lapset.” (s. 9)

Jo ensimmäisestä kappaleesta alkaen alleviivataan sitä, miten erillään perheenjäsenet ovat. Toki siinä vihjataan, että menneisyydessä vaikeuksia on ainakin yritetty selättää. Taustat avautuvat hiljalleen, kun tarina lähtee liikkeelle, ja kuvattavan vuoden mittaan välit osittain lämpenevätkin. Vaikka alun kuvaus on jopa ärsyttävän äärimmäistä, on se jollain tavalla uskottavaa ja perheestä haluaa tietenkin tietää lisää.

Päähenkilö, ysiluokkalainen Iris, saa psykologilta tehtäväksi etsiä kirjekaveri, ja hän löytääkin elämäniloa pursuavan Runotytön. Iris kirjoittaa nimellä Seepra, ja kirjeenvaihto on osa kerrontaa. Muuten Iriksen elämä tuntuu suljetulta, rajatulta – paljolti hänen omien ajatustensa ja ahdistustensa vuoksi. Ahdistus ajaa Iriksen viiltelemään itseään, ja vaikeat tunteet ja kahlitsevat ajatukset kuristavat  yhä enemmän yksinäisyyteen. Elämä ei ole muutenkaan helppoa: isoveli on vieroituksessa (ja myöhemmin kadulla), äiti sairaalloisen perfektionisti, isoäiti kuolemanvanha, läheisten välit kireällä solmulla. Isä on etäinen, mutta vihdoin jokin lykkää hänet huomaamaan tyttärensä – olkoonkin se jokin kuolemanvaara.

Isän ja Iriksen suhteessa on romaanin toiveikkuus. Surullista on se, miten perheessä ollaan niin erillään, mutta tarinassa muutos on positiivinen. Toiveikkuutta tarinaan tuovat myös perheen siivooja, myöhemmin isoäidin avustaja Leeni (aikuishenkilöhahmo, joka on kuin äidin vastakohta), isän ja Iriksen yhteiset hetket, ilon pirskahdukset kirjeissä ja unelma, joka herää yhtäkkiä. Päällimmäiseksi jääkin tunne siitä, miten nopeasti muutos saattaa tapahtua, vaikka nuoren elämässä vuosi tai pari tuntuu tietenkin ikuisuudelta. Onni toisaalta, että lyhytkin hetki voi.

IMG_20180104_210049_01

 

Kirsi julkaisi tänään blogissaan #nuortenkirjatorstai-haasteen. Jos haluat osallistua siihen lukemalla hienoa kotimaista nuortenkirjallisuutta, aloita vaikkapa tästä.

 

 

 

Kurkistus Romanian historiaan

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat. Otava 2017.

”Huhtikuu tuoksuu jäältä ja hiekalta. Aurinko on sirppi taivaan nurkassa.”

Cristina Sandun esikoisteos viettelee mukaansa ensi sivulta. Sillä tutustun Sandun kieleen, jota tekee mieli lukea ääneen. Ensi sivuilta alkaen mukana ovat myös kiehtovat, osin salaperäisiksi (ja kai myös siksi mielenkiintoisiksi) jäävät henkilöt: päähenkilö Alba, joka toimii Helsingissä tulkkina, Alban isoisä Susi, jonka kuolema vie tapahtumat ja Alban (taas) Romaniaan, ja Albert, mies, joka on sitonut Suomeen asettuneen Alban tämän suvun kotimaahan. Myöhemmin esille nousevat myös Popescun veljekset, Alban isä ja setä sekä Suden sukupolvi.

Romaanin tapahtumat keskittyvät päiviin isoisän kuoleman jälkeen, jolloin suku kokoontuu perheen kotikylään. Tarina laajenee kuitenkin Alban ja suvun menneisyyteen, suvun tarinoihin ja hieman myös Romanian historiaan. Pienessä kirjassa on siis paljon: moni asia jää kurkistukseksi tai välähdykseksi, mutta näistä hetkistä ja kuvista rakentuu  kokonaisuus, johon liittyvät omat mielikuvani kuvatuista ajoista. Teos vei minut muistoissa sekä lapsi-minua järkyttäneisiin uutiskuviin Ceaușescun viimeisistä päivistä että elokuvamuistoihin diktatuurin ajan Romaniasta.

”Punainen kylä 1973

Vaaleissa äänestäminen ei tietenkään ole pakollista, mutta vaaliuurnalla on kuitenkin hyvä käydä. /–/ He astuvat vuoronperään äänestyskoppiin ja äänestävät sitä yhtä joka on listassa. Salissa tunnelma käy riehakkaasti. Viinilasit täyttyvät ja suklaakonvehdit tahraavat sormet. Illalla uutiset kertovat: ’Kansa on puhunut, toveri Ceaușescu on saanut äänistä 100 prosenttia!'” (s. 147)

Romaanissa luvut vuorottelevat menneisyyden Punaiseen kylään tai Bukarestiin sijoittuvien ja tarinan nykyhetkestä kertovien osioiden välillä. Tarina ulottuu Suden nuoruuteen, vuodesta 1952 alkaen. Menneisyydestä paljastuu perheen poikien lähtö ulkomaille, helpomman tai hienomman elämän perässä. Myös Alban kesät Punaisessa kylässä luovat kuvaa siitä, millaista Ceaușescun aika rajoituksineen ja hulluuksineen oli. Sekä Alban isä että myöhemmin tämän veli tuovat materialistista yltäkylläisyyttä Punaiseen kylään, jossa isovanhemmat ja lopulta vain isoäiti Flavia asuvat hiljalleen homehtuvassa talossa.

 

1514732967489722560684

Entä sitten se valas? Goliat on kuollut valas, jota kuljetetaan ympäri Eurooppaa ihmeenä ja jota Susi vie poikansa katsomaan. Se on yksi tarinoista, joita kerrotaan ja joissa tosi, keksitty ja muistot sekoittuvat.

Sandun teos oli Finlandia-ehdokkaana 2017. En ole ehtinyt lukea muita ehdokkaita, en siis voittajaakaan, mutta jos ne ovat yhtä lailla särmikkäitä ja moniulotteisia kuin tämä, on minulla vielä paljon hyvää luettavaa tiedossa.