Onnenkissa saa lukijankin kehräämään

Aino Vähäpesola: Onnenkissa. Kosmos 2019.

Minulla on onnenkissa sylissä, / se kehrää onnenlankaa.

Edith Södergranin runon säkeet jäävät hyrisemään mieleen Aino Vähäpesolan Onnenkissan kansien sulkeuduttua. Ja minäkin hyrisen! Onnenkissa on tänään onnenkissani, joka kehrää olevasta hyvää ja taikoo ja saa uskomaan innostukseen.

Onnenkissan ainekset ovat mitä kutkuttavimmat: esittelytekstissä mainitaan kirjan kertovan esimerkiksi joogasta, naiseudesta ja Södergranista, ja jokaisen luvun aloittaakin Södergranin runo. Teos kertoo kirjallisuudenopiskelijasta, ruotii runoutta ja hieman kirjallisuudentutkimuksen erikoisuuksia, kuvaa nuoren aikuisen elämää ja kaupunkilaisuutta sekä pohtii muun muassa sukupuolen – tai oikeastaan naiseuden – performatiivisuutta. Vaikka teoksessa on tavallaan juoni tai ainakin tapahtumia, jotka liittyvät päähenkilön elämään, ei kyse ole romaanista, sillä runo- ja muut pohdinnat vievät ajatuksia esseen suuntaan. Esseistäkään ei ehkä kuitenkaan ole kyse, sillä teos on kuitenkin jollain tavoin (auto)fiktiivinen kokonaisuus, ja Onnenkissa onkin ihanan omalaatuinen  yksilö, jossa  sekoittuvat iloisesti tieto- ja kaunokirjallisuus, pohdiskelevuus ja tarinallisuus, viittaukset eri suuntiin, arkisuus ja ylevyys… Ja paljon muuta.

IMG_20200101_123933

Kaikessa moniulotteisuudessaan Onnenkissa onnistuu olemaan hauska ja syvällinen, vaikka kyseessä on melko lyhyt teos. Nuoren aikuisuuden kuvaus on terävää, ja osin kupliva ilo syntyykin näistä kuvauksista: pienistä yksityiskohdista tai pohdinnoista vaikkapa siitä, mitä eri vaatteet minälle (tai siis yleisemmin meille) edustavat, siirtymistä syvistä pohdinnoista arkiseen tahranpoistoon, asettumisesta kuolleen miehen asanaan kaiken ajatteluttavan keskellä. Onnenkissan timanttisuus on siis sekä sisällössä että muodossa, siinä, että teos herättää ilon ja innostuksen kirjallisuudesta ja elämästä. Teosta tekee mieli selata taaksepäin, ja tähän toki houkuttavat myös luvun aloittavat runot, joita voi lukea uudestaan ja uudestaan. Aloitusruno on myös luvun raami tai alusta tai johtoajatus, ja säkeet nousevat vaivattomanoloisesti, toki ihailtavan harkitusti, osaksi minän arkea tai nykyhetken ilmiöiden pohdintaa. Onnenkissan luvussa nimeltä Hiki  on virtaa  niin mielessä kuin kehossakin. Luvussa kerrotaan Södergranista ja ajasta sata vuotta sitten, joogataan, mennään solmuun runon ja elämän analyysissä ja vartalonkierrossa. Samalla tutkaillaan pesuaineita ja palataan aiemmin kerrottuihin – ihmissuhteisiin, fiksuun vaatekaappiin ja siihen, mitä kirjoittaminen on.

”Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija? Kaikki nämä hiostavat kysymykset, jotka eivät ratkea. Kohtaamiset, erot, lukemattomat päivät ja ihmiset vetävät solmuun, enkä löydä perusasentoa johon palautua. Niiden rinnalla on suoranainen siunaus saada kokea kaikki mutkikkaat jooga-asanat, joiden äärellä ensimmäinen tunne on on ahdistus, mutta viimeinen aina helpotus.” (s. 168)

Onnenkissa on ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja, ja se saattaa olla koko vuoden paras lukukokemukseni. Se liikautti minua kohti montaa innostustani, erityisesti toki kirjallisuuden ja elämän ihmeellisyyttä, niin kuin erityisen hyvällä kirjallisuudella on taipumusta. Toki Onnenkissa sysäsi minua myös kohti joogamattoani, ja kirja sopiikin joogalle omistetun vuoteni ensi päiviin erinomaisesti.

Cristina Sandu: Vesileikit

Cristina Sandu: Vesileikit. Otava 2019. Kansi Tuuli Juusela.

”Maa, jossa tytöt asuivat, oli kalpea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan.” (s. 5)

Cristina Sandun toinen romaani Vesileikkejä kertoo tytöistä, jotka asuvat suljetussa maassa. Mikä maa on kyseessä, ei sillä väliä, mutta sillä on, että ulkopuolella on jotain muuta, ehkä mahdollisuus, ehkä jotain hienoa. Tyttöjen maassa on betonia, tupakkatehdas ja joki, jossa tytöt opettelevat kuviouintia. On myös valtava urheilukompleksi ja lopulta urheilujoukkueelle viisumit. Vesileikit ovat siis vapautta ja samalla myös tie vapauteen.

Sandun romaani rakentuu kursiivilla kirjoitetuista jaksoista, jotka kertovat tarinaa suljetusta maasta ja tyttöjen tai oikeastaan naisten joukosta. Muodostuu melkeinpä seesteinen kuva – uimarannat, kesä, joki, leikki vedessä. Tätä kehystarinaa katkovat lähteneiden tarinat naisista, jotka ovat päätyneet kuka minnekin, pysyvästi tai käymään.  Yksi heistä, Anita, on Suomessa, jossa hän yrittää salata menneisyytensä maan. Toinen, Paulina, perustaa vanhustenhoitoyrityksen Kaliforniaan. Kaikki kuvatut naiset ovat jollain tavalla ulkopuolisia, irrallisia, kaikkien elämässä on väliaikaisuuden tuntu. Yksi palaa takaisin.

Kuten teoksen naisten tarinoissa, on Vesileikeissä paljon ilmavuutta ja avoimuutta. Kehystarina pyrkii pitämään tarinaa koossa, pakottamatta ja lempeästi,  mutta sekään ei selittele – eikä selittelyjä mahtuisikaan tähän kooltaan pikkuruiseen teokseen. On kuin katselisi elokuvaa, jossa kamera viilettää maasta toiseen, ja naisten elämästä näytetään hetki,  jossa  on joko jotain dramaattista tai arkisten päivien jatkumoa, jossain kuva työstä, jossain lepohetkestä. Kokonaisuudesta jää hieman haikea olo: vuorottelu kehyskertomuksen   ja naisten tarinoiden välillä korostaa sitä, miten etäällä ihmiset ovat toisistaan.  Henkilöt eivät ehkä ole yksinäisiä, mutta jollain tavalla irti repäistyjä, ja tämä koskee myös viimeiden tarinan Lidiaa, joka palaa takaisin. Tämä kepeyden ja raskauden yhdistelmä pitää otteessaan. Tuntuu, kuin jokainen sana ja lause olisi kuin kuviouinnin tarkoin muotoiltu liike. Pidin eritysesti teoksen rytmistä, siitä, miten se kuljettaa tarinasta toiseen kuin virtaava, pyörteilevä joki.

”Iltaisin tytöt kaatuivat sänkyyn kuin puunrungot ja tunsivat veden liikkeet sisällään. He näkivät hulluja unia joista heräsivät hengästyneinä. Ja eräänä päivänä jotakin vielä unenomaisempaa tapahtui: viisumit saapuivat. Ne taittuivat elegantisti passien väleihin, kuin olisivat aina kuuluneet sinne.” (s. 83).

IMG_20191208_144506

 

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla. Alkuperäisteos Un monde à portée de main, suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2019. Kannen graafinen suunnittelu Anna Makkonen.

Maailma käden ulottuvilla on ihmeellinen kirja. Ensin se upottaa sisäänsä, käperryttää puolen sivun, jopa sivun mittaisiin virkkeisiinsä, jotka luovat maailmoja, ajatuksia, kuvia. Sitten se pakottaa katsomaan tarkemmin ympäristöä – mikä on jäljennöstä, mikä on kaunista, millaisia pintoja ympärilläni onkaan – avaamaan Maailman taidehistorian liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen ja sitten nettiselaimen ja hakukoneen, jopa lukemaan Anna Kareninan – ehkä joskus.  Romaanin pariisilainen päähenkilö puolestaan lentää maasta toiseen, projektista seuraavaan, ja  päätyy haikailemaan maan alle, Lascaux’n luoliin.

Ihastuin Maylis de Kerangalin edelliseen teokseen, joka sekin tarkensi erikoisalalle, sydämensiirtoon, erityisellä tarkkuudella. Maailma käden ulottuvilla kertoo erikoisesta käsityöläisammatista, jäljentäjistä, ja kuvaa päähenkilön,  nuoren Paula Karstin vuosia ensin jäljennystaiteen  koulussa Brysselissä, sitten työtehtävien äärellä ympäri Eurooppaa. Jäljennyskoulussa (en muista, mikä oli koulun nimike – jäljennystä siellä kuitenkin opeteltiin, kuukausi puita, toinen marmoria ja kivipintoja) Paula tapaa Jonasin ja Katen, ja vaikka opiskelu ja maalaaminen haukkaavat nuorten aikuisten elämästä valtavan palasen, toimii taide myös yhdistävänä. Lopputyövaiheessa maalataan yhdessä, vimmaisesti, alun eksymisten ja etsimisen jälkeen. Luodaan maailmaa, pintoja, olevaa.

”Hän oppii näkemään. Silmiä polttaa. Ne ovat räjähtäneet auki, niitä on koeteltu enemmän kuin koskaan, pidetty auki kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa – keskiarvo, johon sisältyvät niin töiden parissa valvotut yöt kuin juhliminenkin.” (s. 43)

Tarina imaisee maagisesti sisäänsä kielen,  yllä olevaa lainausta huimasti laajempien virkkeiden, polveilevan, jopa runollisen ja silti  jollain tavoin jäntevän kerronnan ja kuvauksen vuoksi. On Oreon murusia ja on erikoista taide- ja materiaalisanastoa, kaupunkeja, katuja ja nimiä, erikielisiä ilmauksia. Kerronta etenee intensiivisesti preesensissä, ja aikamuoto onkin yksityiskohtien ohella yksi keinoista, joka upottaa tarinaan ja Paulan visuaaliseen maailmaan. Tarkan kuvauksen vuoksi lukemisen aikana oma katseeni tarkentui ja herkistyi ympäristölle. Luulen myös, että tämän kirjan lukemisesta nauttivat muut kaltaiseni, ihmiset, jotka rakastavat yksityiskohtiin käpertymistä, vaikka tavallaan kerronta maalailee suuriakin linjoja; yksityiskohtainen kuvaus tuottaa tarkkoja kuvia ja tunnelmia, ja on kiehtovaa päästä kurkistamaan sinne, minne Paulan pätkätyöt vievät.

Yksi mielenkiintoisimmista tapahtumapaikoista on Cinecittan elokuvatehdas, illuusioiden tyyssija Italiassa. Paula maalaa lavasteita ja tarpeistoa, ja henkilöt liikkuvat lavasteiden keskellä, elokuva- ja mainosmaailmassa. Illuusioiden luomisesta tarinassa onkin kyse, kun jäljennöksen avulla luodaan kuva jostain muusta, viedään johonkin aikaan tai tilaan niin kuin epookkielokuvassa, annetaan katsojalle tai kokijalle mahdollisuus johonkin kokemukseen.  Maailma käden ulottuvilla saa miettimään myös sitä, millainen kaipuu meillä onkaan kauneuden äärelle, oli kauneus sitten värissä tai pinnanmuodossa tai vaikkapa arvostetussa materiaalissa.

Onko jäljennöksen tarkoitus herättää jotain eloon, säilyttää? Tai pyrkiikö taide jäljittelemään elämää, niin kuin ikivanhoissa luolamaalauksissa? Jäljennöksiä ja taidetta, alkuperäistä ja jäljennöstä on pakko nimittäin pohtia myös toisen merkityksellisen tapahtumapaikan äärellä, Lascaux’n luolien läheisyydessä. Siellä jäljennetään kivikautisia luolamaalauksia, tehdään nykyteknologian avulla täydellistä kopiota, säilytetään ikivanhaa, sillä alkuperäiset teokset ovat vaarassa tuhoutua, eikä niiden äärelle ole päässyt sitten 1960-luvun lopun kuin kuvissa – ja nyt maalaamalla. Paula maalaa luolan eläimiä ja lopulta uppoutuu menneisyyden tarinoihin, mennyt ja nykyhetki sekoittuvat yhdeksi niin kuin värisävyt maaliseoksessa.

 

IMG_20191110_165220

Anna Makkosen upea kansigrafiikka houkuttelee romaanin visuaaliseen maailmaan. Kirjan alla laukkailevat Lascaux’n härät – romaani innosti lukemaan tästä mystisestä paikasta, maalaustaiteen historian alkuajoilta.

 

Tämän romaanin parissa tekee mieli viipyillä, ja nimensä mukaisesti se tuo erikoisen maailman – jäljentäjän sivellinvalikoiman, luksusasuntojen kovat pinnat, huojuvat tikapuut, ei liian täydelliset lavasteet, ihon ja valon ja harmaan loppusyksyn illan – lukijan ulottuville.

”Paula saa paonazzon valmiiksi määräpäivään mennessä, riisuu huivin jonka on sitonut turbaaniksi päähänsä, pyyhkii kädenselällä otsaansa ja sulkee silmät. Maalaus on loistava, marmori niin hyvin maalattu, että omistajat tuntevat välittömästi kiven mineraalisen viileyden, he kehuvat Paulaa viljellen sanoja miracoloso, incredibile, magico. Nuorelle maalarille tuodaan campari käsinpuhalletussa lasissa – – .” (s. 144)

 

 

Mustarastas laulaa

Inka Nousiainen: Mustarastas. WSOY 2019.

IMG_20191027_204914

Lempeän vaaleanpunaisessa Muka va:n paidassa lentävät mustarastaat, jotka tämän kirjan lukemisen jälkeen näin uudella tavalla.

”Ja tarinat, jotka jäivät kesken, jatkuvat aina jossain muualla.” (s. 138)

Mitä tapahtui? Tämän kysymyksen joutuu esittämään itselleen Inka Nousiaisen romaanin päähenkilö useasti, kun veli ei saapunutkaan Ruotsin-risteilyltä. Suru kadonneesta veljestä on valtava,  ja yläasteikäisen siskon lisäksi 17-vuotiaana kadonnutta surevat isoveli, äiti ja moni muu, kukin tavallaan. Mustarastas on pääasiassa kuitenkin Eevan tarina: itse äidiksi tullut sisko palaa, taas kerran, muistoihin veljestä ja selityksiä vaille jääneeseen katoamiseen, mutta mukana on myös erilainen ymmärrys siitä, miten äiti koki pojan katoamisen: ”Puhelun jälkeen äiti taittui polviensa päälle ja alkoi itkeä, eikä se ollut ihmisen itku, se oli eläimen itku, rannan lintujen huuto. Se oli jotain sellaista, että kun sen kerran on kuullut, niin sitä ei unohda koskaan.” (s. 16)

Mustarastaan, kadonneen veljen, tarinaa esitettiin kaksi vuotta sitten KOM-teatterissa. En mennyt katsomaan, sillä aavistelin, että näytelmä on liian surullinen ja ahdistava, mutta kirjaa lukiessa pystyn paremmin käsittelemään tunteita tai vaikkapa keskeyttämään lukemisen, olemaan rauhassa vaikeiden mutta samalla tärkeiden tunteiden kanssa. Tietysti minua harmittaa nyt, etten nähnyt näytelmää ja kuullut, miten kauniisti kadonneelle veljelle puhutaan, sillä oletan, että samanlaista puhuttelua ja pohtimista oli myös Eeva Soivion monologissa. Romaanissa nimittäin siis puhutellaan veljeä, puhutaan hänelle aina välillä, jutustellaan siitä, miten menee ja miltä tuntuu. Välillä kerrotaan, miten aika kuluu, elämä jatkuu, usein surun varjossa, jossa jokaisella on omat toimintatapansa – yksi heittää veljen tavaroita pois, siivoaa, toinen pukeutuu veljen liian isoon toppatakkiin, kolmas vaikenee. Samalla poissaolevalle kerrotaan, missä mennään. ”Tässä on äiti: valkoiset housut, intianpuuvillapaita, papiljotit päässä, niiden ympärille kiedottu huivi.  Äiti hymyilee, katso. Mutta älä luule, että äiti olisi sua hetkeksikään unohtanut.” (s. 76)

Mustarastaassa palataan samoihin hetkiin useasti, kauemmaskin menneisyyteen, sisarusten lapsuuteen. Muistelemisen hetki ajoittuu kuitenkin päähenkilön aikuisuuteen,  ja välillä ajatus kulkee myös siihen, miten on vaikeaa olla pelkäämättä, että omille lapsille tapahtuu jotain. Tai mitä, jos kuolisi itse, ei voisi enää pitää huolta? On kuitenkin elettävä, sellainenkin ajatus Mustarastaasta välittyy. Pitää keksiä loppu tarinalle, joka jäi kesken. Elämän arvaamattomuus, jonka päähenkilö on joutunut kohtaamaan niin nuorena, palaa ajatuksiin sykleinä, uudestaan, milloin mistäkin syystä. Ja on opeteltava kahta asiaa, ottamaan vastaan ja päästämään irti.

Nousiaisen Mustarastas itkettää väistämättä. Kannattaa valita tarkoin hetki, milloin sen pariin astuu, mutta silloin kun uskaltaa, kannattaa  ottaa vastaan tämä tarina ja nauttia kauniista kerronnasta ja kielestä, jotka kunnioittavat surullista tarinaa. Tämän kirjan äärellä tekee mieli hiljentyä ja sitten taas katsoa kohti niitä asioita, joista saa olla kiitollinen.

”Mustarastas laulaa illalla jossain. Sen kuulee raollaan olevasta ikkunasta, se laulaa jossain lähellä. Niin lähellä, että sen nokan liikkeet voisi erottaa väriseviä lehtiä vasten. Kuulaasti ja kaukaa se laulaa, toisia aikoja, menneitä ja tulevia, hämärän läpi kiitäviä vaunuja. Tienmutkia jotka katoavat näkyvistä, erkaantuvia lauttoja. Käsiä jotka heilahtavat, tervehdykseksi vai hyvästiksi, liike on sama.” (s. 144) 

Caracasissa on vielä yö – ja yö on pimeä ja vaarallinen

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö. Aula & co, 2019. Espanjankielinen alkuteos La hija de la española, suomentanut Taina Helkamo.

Öiset räjähdykset, ammuskelut ja huudot pitävät Karina Sainz Borgon romaanin päähenkilöä hereillä. Caracasissa on vielä yö -teos kuvaa Venezuelan nykytilannetta, kaaosta ja yhteiskunnan ja yksilöiden kriisiä, jossa ainoita selviytymiskeinoja näyttäisi olevan epärehellisyys ja pako. Nämä eivät tietenkään kaikille ole mahdollisia, eikä ole helppoa yrittää selvitä kaupungissa ja maassa, jossa perusasioista on pulaa eikä rahalla ole arvoa.

Kun luin Sainz Borgon teosta, mietin, onko kyseessä dystopia – tähän me joudumme, kun yhteiskunnasta katoaa säännöt ja rakenne. Toki tiedän, ettei tämä dystooppisena näyttäytyvä tilanne ole fiktiota, ja romaani pakottaa ottamaan selvää tilanteesta. Venezuela on ollut kauan kriisissä, ja esimerkiksi Ylen Ulkolinjan dokumentista tai tiivistelmästä voi kertailla syitä tähän uskomattomaan ja traagiseen tilanteeseen.  Caracasissa on vielä yö -romaani kuvaa pääasiassa yhden henkilön kautta Caracasin väkivaltaista todellisuutta, ja tämä kuvaus on todella pysäyttävää. Kun kaikesta on pulaa, lääkkeistä, ruuasta, ennen kaikkea turvasta, tuntuu yhteiskunnallinen tilanne todella toivottomalta. Päähenkilönkin elämää epävarmuus on varjostanut jo pitkään: lapsuusmuistoissa on vielä rauhallista, mutta jo kymmenvuotiaasta saakka Adelaida Falcón on kuunnellut kaduilta räjähdyksiä ja ammuntaa, ja ympäristö on liukunut kohti pelkoa ja vaaraa, köyhyyttä ja epävarmuutta.

”Näin ryöstöjen lisääntyvän ja asettuvan osaksi maisemaa, sulautuvan siihen kuin ne olisivat osa meidän  normaalia elämäämme: epäjärjestykseksi ja kaaokseksi naamioitunutta toimintaa, jota vallankumous suojeli ja ylläpiti.” (s. 48)

Tarina alkaa, kun Adelaida hautaa äitinsä. Äidin viimeisten hetkien kautta kuvataan muun muassa sitä, miten terveydenhuolto on olematonta, ja esimerkiksi lääkkeitä ja hoitotarvikkeita ei ole saatavilla, ei hautauspalveluakaan, ellei satu olemaan ylimääräisiä euroja. Ja kaikki maksaa, todella paljon. Adelaidan viimeiset säästöt hupenevat, ja vähäinen omaisuus viedään, kun vallankumouksellisten naisten joukkio valtaa hänen asuntonsa ja pahoinpitelee hänet. Epätoivoisessa tilanteessa Adelaidan onneksi kääntyy toisen onnettomuus: naapuri, jonka asuntoon Adelaida pakenee, on kuollut, ja Adelaida joutuu miettimään, miten paljon hän on valmis lipeämään sääntöjen toiselle puolelle.

Räjähdykset, kyynelkaasu, sekasorto ja jyskyttävä reggaetonbiitti rytmittävät Caracasin öitä Adelaidan kaupunginosassa. Välillä hengähdetään muistoissa tai kauneudessa, jota löytyy vaikkapa äidin perhospaidasta (joka sekin kyllä ryöstetään), välillä taas avataan ovi yhä synkempiin kuviin, esimerkiksi kun Adelaidan suojiin päätyy ystävän veli, joka kertoo, mitä mielenosoittajille käy tai on käynyt. Kerronta ja tarina ovat vangitsevia, eikä lukemista voi juuri keskeyttää, vaikka ahdistaisikin.

Adelaidalla ei ole tulevaisuutta Caracasissa, miten kenelläkään voisi olla tässä tilanteessa? Romaanissa kerrotaan, kuinka aiemmin Venezuelaan saapui ihmisiä ympäri maailmaa tekemään töitä ja rakentamaan elämää, mutta nyt suunta on toinen. Adelaida saa mahdollisuuden, jota ei voi jättää käyttämättä, vaikka hänen on tingittävä periaatteistaan ja uhrattava paljon. Taakse on lähtiessä jätettävä  äiti, muistot, kirjat – jopa oma nimi – kaikki mitä vanhasta elämästä on jäljellä.

IMG_20191017_152220

”Kello oli puoli yksitoista aamupäivällä. Kanariansaarilla puoli kymmenen. Caracasissa oli vielä yö.” Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

 

Suosittelen tätä teosta varauksella: kuvaus on osin ahdistavaa. Toki tämä ahdistavuus on myös syy lukea Caracasissa on vielä yö, sillä kyseessä on monella tavalla vaikuttava teos, ei pelkästään aiheensa ja kuvattujen asioiden vuoksi.

Hyytäviä tyrskyjä pohjoisesta Norjasta

 

Heine Bakkeid: Meren aaveet. Alkuperäisteos Jeg skall savne deg i morgen (2016), suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Into, 2019.

15700271137944452407537035906674

Sadetta vihmovaa syysiltaa huimasti synkempiin vesiin pääsee uppotumaan norjalaisen Heine Bakkeidin esikoisdekkarin Meren aaveet äärellä. Tässä teoksessa houkuttelee moni: roisoinen päähenkilö, kiehtova Pohjois-Norja majakkasaarineen ja vihjaus jostain yliluonnollisesta. Päähenkilönä on poliisinviran menettänyt ja vankeusrangaistuksen kärsinyt Thorkild Aske, joka mieluiten vajoaisi muistoihinsa ja yksinäiseen yksiöönsä lääketokkurassa mutta saa tehtäväkseen selvittää mystinen katoaminen pikkupaikkakunnalla Pohjois-Norjassa. Siihen on syynsä, miksei Aske voi kieltäytyä, ja tiivis, nopeasti etenevä tapahtumien kulku pyörähtää liikkeelle.

Tapahtumat sijoittuvat pääosin Tromssasta vielä pohjoiseen asetttuvassa pikku kylässä, jossa elämä on melko pysähtynyttä. Kylän keskus tuntuu olevan vanhusten hoitokoti ja asuntola, mutta merellä olevalla majakkasaarella alkaa tapahtua kummia. Thorkild Aske joutuu keskelle erilaisia uhkaavia tilanteita, joista myrskyävä meri ei ole ainoa. Lääketokkuraisen näkökulman läpi tapahtumat saavat jopa mystisiä piirteitä, vaikka sinänsä yliluonnollisiltakin kuulostavat tapahtumat selittynevät ainakin joten kuten järjellä. Majakkasaarelta on kadonnut aiemmin yksi henkilö, jota Aske etsii, mutta hän löytääkin aivan väärän ruumiin. Lopulta mereen kadonneita on useampia, ja tietysti myös Aske on vaarassa painua pinnan alle.

”Heti kun auto on mennyt, vedän verhot täysin auki ja päästän pimeyden sisään. Jään seisomaan ja pohtimaan, kuinka rivakasti asiat alkavat mennä päin helvettiä, kun kerran kääntää sukset väärään mäkeen, tapahtui se sitten puolison kanssa keittiönpöydän ääressä, poliisikuulustelussa tai elämässä yleensä, ja sitten sitä viilettää kohti omaa tuhoaan kykenemättä jarruttamaan tai muuttamaan suuntaa.” (s. 178)

Erikoisesta, elämänhallinnan menettäneestä päähenkilöstä tulee välillä mieleen Harry Hole, vaikka dekkarina Meren aaveet on tiiviydessään ja eräänlaisessa suoraviivaisuudessaan hyvin erilainen kuin Jo Nesbøn  sarja. Jotain tuttua on kuitenkin esimerkiksi pitkäksi ja tarkaksi äityvässä ruumiinavauskohdassa – tekee mieli laittaa silmät kiinni ja ehkä myös nipistää nenästä – tai päähenkilön kuolemaa uhmaavassa toiminnassa. Meren aaveet on kuitenkin napakka kokonaisuus, oikeastaan melko nopeasti ahmaistavissa. Siinä myös kuvataan melko lyhyt ajanjakso, ja kirja onkin jaoteltu tyylikkäästi mustin viikonpäiväsivuin.

Toivon, että joko kuulemme Thorkild Askesta pian lisää tai että Bakkeid kirjoittaa (ja että hänen teoksiaan suomennetaan) muuta uutta. Ahdistavuudestaan ja raakuuksistaan huolimatta Meren aaveet on oikein viihdyttävä dekkarilukukokemus.

Klassikkohaaste 9: Mrs. Dalloway

”Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat.”

 

Kesän klassikkokirjaksi valikoitui jo useamman vuoden hyllynlämmittäjäpinossani vuoroaan odotellut, kertaalleen aloitettu Virginia Woolfin Mrs. Dalloway. Teos kuuluu modernismin klassikoihin tajunnanvirtatekniikan ja vaihtuvien näkökulmien perusteella, ja klassikko se lienee siksikin, että tämä 1925 ilmestynyt romaani tarjoaa lukuisia tarkastelumahdollisuuksia ja se ehdottomasti on kestänyt aikaa. Luin teoksen Kyllikki Hämäläisen suomentamana (julkaistu ensi kertaa suomeksi 1956). En ole – vielä – lukenut muuta Woolfilta, mutta toivottavasti osaan korjata tämän epäkohdan nyt viimein aloitettuani.

Aloitin Mrs. Dallowayn kesän alussa matkallani Sodankylään, mutta henkilöstä toiseen risteilevä kerronta ei sopinut univajeiselle lukijalle. Lopulta aloitin romaanin kolmannen kerran – ja luin sen loppuun – Portugalissa Atlantin rannoilla, hyvin kaukana romaanin kuvaamasta maailmasta. Tämä klassikko vaatiikin keskittymistä, ja parhaimmillaan lukukokemus oli silloin, kun sain rauhassa uppoutua kerronnan vietäväksi. Woolfin romaani kertoo periaatteessa yhdestä päivästä lontoolaisen nimihenkilön elämässä. Oikeasti kyse ei kuitenkaan ole yhdestä päivästä eikä todellakaan vain Mrs. Dallowaystä tai tämän edustamastaan elämäntyylistä. Kun keskittyminen lukiessa herpaantui, en välillä tiennyt, kenestä puhutaan. Alkupuolella myös ihmettelin, milloin päästään juhliin saakka ja miten henkilöt liittyvät yhteen, mutta lopulta itse juhlat eivät ole oleellinen seikka, yhtä Clarissan korviin kantautuvaa uutista lukuun ottamatta, vaan näkökulmien vaihtelusta, poukkoilevista muistoista ja kohtaamisista muodostuu kokonaisuus, joka on sopivalla tavalla rosoinen ja ailahteleva.

IMG_20190721_191019

Romaanin päähenkilö on Clarissa Dalloway, jolla on romaanissa kuvattuna päivänä kutsut. Tämän päivän aikana Clarissa valmistautuu juhliinsa, mutta juhlavalmistelujen keskelle saapuu yllättävä kaukainen vieras, nuoruudenrakkaus ja ystävä Peter Walsh. Peterkin saa oman osansa henkilöiden kesken jakautuvista näkökulmista, ja kun päivän kohtaamisia ja henkilöiden puuhia kuvataan, palaa henkilöiden mieleen muistoja, joten kokonaisuus todellakin laajenee yhtä tapahtumapäivää laajemmalle, vaikka kyseessä siis on yhdenpäivänromaani.  Päivää kuvataan välillä yksittäisin tarkoin huomioin ja tapahtumien etenemisestäkin huolehditaan, mutta todella suuressa roolissa on menneisyys – ei ole kauaa ensimmäisestä maailmansodasta, mikä on oleellinen asia Septimus Warren Smith -nimisen henkilön elämässä ja tuskassa, ja Clarissan ja monen muun henkilön menneissä vuosissa on paljon haikailtavaa ja hyviäkin muistoja. Toisaalta lukiessa odotti tapahtumien etenevän kuvatussa päivässä, mutta oikeastaan mennyt, ajan ja ajatusten epälineaarisuus oli se, mikä romaanissa minua viehätti. Henkilöiden ajatus poukkoilee niin ajassa kuin asioissakin, monimutkaisesti, epäsäännönmukaisesti ja siksi jollain tavoin luonnollisesti (kuitenkin niin, ettei kokonaisuus ole liian todenmukaisen sekava). Tuntuu, kuin saisi etäisyydestä seurailla henkilöiden elämää ja ajatuksenjuoksua, ja välillä katse liikkuu kesäiseen Lontooseen, kuuluu Big Benin lyönti, liikenne, lopussa kutsujen tungos ja tervehdykset.

Vaikka romaani alkaa kukista ja kutsujen järjestelystä, yllättävästä kohtaamisesta nuoruudenrakkauden kanssa, on vastapainona Septimuksen henkilöhahmon (ja hänen vaimonsa) kautta nousevat yhteiset synkät muistot ja tuntemukset. Vastakkain ovat hilpeä ja vakava, aivan kuten siinäkin, miten Clarissan seurapiirielämän kepeys ja työtä tekevien, tavallisten ihmisten – muiden – elämän raskauskin ovat vastapareina vaikkeivät rinnan tai vastakkain.

En tiedä, mitä olen pelännyt tai jännittänyt tämän romaanin tai ylipäätään Woolfin teosten osalta. Alussa toki pohdin, että en ymmärrä tai tiedä, mistä on kyse, mutta kun henkilöitä ja näkökulmia tuli lisää, teos eteni sujuvasti. En edelleenkään osaisi luetella ulkoa, keiden kaikkien ajatuksia kerronta seuraa Clarissan ja Septimuksen lisäksi, monen joka tapauksessa, ja välillä jouduin palailemaan joitain virkkeitä tai sivujakin taaksepäin, kun unohdin, kuka ”hän” oli sillä kertaa – ja miksi juuri hän – mutta uskallan suositella tätä klassikkoa sujuvan, syvällisen ja hienovaraisen kerronnan ystäville.

IMG_20190731_181524

 

”Loittonevana ja lähestyvänä, viittoilevana ja kutsuvana valo- ja varjoleikki, joka milloin tummensi seinän harmaaksi, milloin kirkasti banaanit huikean keltaisiksi, milloin tummensi Strandin harmaaksi, milloin valaisi bussit räikeän keltaisiksi, leikki Septimus Warren Smithin edessä hänen maatessaan olohuoneen sohvalla ja katsellessaan kultaisen hehkun syntymistä ja häipymistä kuin elävän olennon hämmästyttävän herkkää liikettä tapetin ruusukuvioissa.” (lainaus sivulta 199 Otavan pokkaripainoksesta)

 

 

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (1925). Suomentanut Kyllikki Hämäläinen, 1956, Otava.

 

Kirjabloggajien Klassikkohaaste  järjestettiin jo yhdeksännen kerran, ja haasteen osallistujat löytyvät  Tuntematon lukija -blogista.

Screenshot_20190731-181132__01