Varjoja kesäidyllissä – dekkariviikon lukuvinkki

Elina Backman: Kun kuningas kuolee. Otava 2020.

Hartola lienee monelle tuttu kesämökkiseutuna, tai ehkä sen ohi on tullut ajettua nelostietä pitkin. Onnibussista Hartolan pysäkillä jää pois myös  Saana, Elina Backmanin Kun kuningas kuolee -dekkarin päähenkilö, kun hän jättää Helsingin taakseen ja päätyy tädin luo maaseudun rauhaan. Samoin Hartolaan päätyy rikostutkijakaksikko Jan ja Heidi, sillä heillä on selvitettävänään sarjamurha. Toinen uhri löytyy siis juuri Hartolasta, ja ensimmäisten uhrien välillä havaitaan yhteys lähiseutuihin.

Oli Hartola tuttu tai ei, samankaltaisia pikku paikkakuntia löytyy Suomesta useita – mutta ei aivan. Hartola on julistautunut nimittäin kuningaskunnaksi, ja onhan paikkakunnalla muitakin persoonallisia piirteitä. Yksi tapahtumapaikoista, Koskipään kartano, alkoi ainakin houkuttaa, vaikka romaanissa kartano ympäristöineen saa synkkiä varjoja. Kuitenkin on helppo kuvitella pikkupaikkakunta, jossa kohtauspaikkoja ovat kauppa, baari, huoltoasema ja kirkko.  Dekkarissa kuvataan myös paikkakunnan menneisyyttä, ja Hartola nouseekin tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Välillä kerronta palaa vuoden 1989 tapahtumiin, ja nykyhetkessä Saana selvittää paikkakunnan tragediaa, kun nuori tyttö oli löydetty kuolleena Tainionvirrasta, mutta tapahtumat hukkumisen taustalla on jätetty jostain syystä tutkimatta.  80-luvun tapahtumista kerrotaankin   myös  tämän kuolleen tytön näkökulmasta ja osin Saanan haastattelemien paikallisten sanoin,  ja lopulta Saanan harrastelijasalapoliisin tutkimukset yhdistyvät sarjamurhatutkintaan.

Screenshot_20200608-170602__01

Kuva e-kirjan kansilehdestä. Aloitin dekkarin äänikirjana, mutta en malttanut edetä äänikirjan hitaudella vaan luin teoksen lopulta lähes kokonaan e-kirjana.

Kepeä kesädekkari Kun kuningas kuolee ei siis kuitenkaan ole, vaikka tapahtumat sijoittuvat heinäkuiseen lomakauteen ja luonto on vehreimmillään, illat vielä pitkiä. Ei siltikään, että laajaan tarinaan sisältyy romanssi ja ihastumisia. Vaikka murhat ovat raakoja, niitä ja uhreja ei onneksi kuvailla mässäillen, mutta menneisyydestä paljastuu kauheuksia. Mikä onkaan saanut monen hartolalaisen katoamaan tai katkomaan siteensä viehättävään paikkakuntaan? Lopulta vanha, synkkä salaisuus paljastuu, mutta ennen sitä sekä tutkijat että lukija ehtivät epäillä yhtä jos toistakin murhaajaksi.

Kun kuningas kuolee on laaja kudelma, joka koostuu murhista, menneisyyden haamuista, pikkupaikkakunnan ihmissuhteista, päähenkilöiden henkilökohtaisen elämän kiemuroista ja jopa viittauksista johonkin yliluonnolliseen. Kokonaisuudessa pilkahtelee iloisesti rikosgenren kliseitä, kuten toisiinsa yhdistyvät henkilöt, pikkupaikkakunnan synkkä menneisyys, muka yllättäen esiin putkahtavat johtolangat ja se, miten lukijaa johdatellaan epäilemään yhtä jos toistakin tekijää. Myös toinen päähenkilöistä, rikostutkija Jan, on tutun oloinen hahmo poliisiromaaneista, kun hän omistautuu  työlle lähes täydellisesti niin, että oma elämä on jäädä elämättä. Tavallaan kunnianosoituksena dekkareille toinen päähenkilöistä, Saana, on totaalinen rikosviihdefani, mikä  myös tekee hänestä mielenkiintoisen henkilön: hän paneutuu antaumuksella tutkimuksiinsa, ja  hänen  innostuksensa ja peräänantamattomuutensa  ovatkin omaa luokkaansa.

Kesä(loma) ja dekkarit kuuluvat jollain oudolla tavalla yhteen, kun yön valoisina tunteina voi ahmia kauheita tarinoita eikä tarvitse jättää jännässä kohdassa kirjaa kesken. Kun kuningas kuolee imaisee mukaansa vaihtuvien näkökulmien ja tapahtumapaikkojen rytmittämänä, ja oman lisänsä tuovat menneisyyden mystissävytteiset tapahtumat.

Tällä viikolla kirjablogeissa  vietetään Dekkariviikkoa, ja Kun kuningas kuolee on lukuvinkkini kesän dekkarihetkiin. Lisää lukuvinkkejä löytyy kootusti Luetut.net-blogista koontipostauksen linkeistä.

dekkariviikkologo2020

Kuva  Luetut.net-blogista. 

 

Epäonnen veljiä

Sarah Crossan: Kuunnousu. Alkuperäisteos Moonrise (2017), suom. Kaisa Kattelus. S & S, 2020.

Jason Reynolds: Long Way Down. Kuvittanut Chris Priestley. Faber & Faber, 2018.

IMG_20200604_122207

 

 

Sarah Crossanin Kuunnousu ja Jason Reynoldsin Long Way Down kertovat  tarinaa  aikuisuuden kynnyksellä keikkuvista nuorista, pikkuveljistä,  jotka yrittävät selvitä hirveässä elämäntilanteessa,  yksin. Pikkuveljen asema on molemmissa rankka ja surullinen: Kuunnousussa Joe matkustaa toiseen osavaltioon viettämään veljensä viimeiset hetket ennen kuolemantuomiota, Long Way Down puolestaan alkaa, kun Willin isoveli kuolee katuväkivallan uhrina. Päähenkilöt molemmissa kirjoissa joutuvat pärjäämään hirveiden asioiden kanssa, eikä elämäntilanne ennen näitä kuvattuja vaikeuksiakaan ole ollut helppo.

Molemmat tarinat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, ja Kuunnousu ja Long Way Down käsittelevät epätasa-arvoisia lähtökohtia ja elämäntilanteita  eri näkökulmasta, kumpikin tavallaan. Niiden miljöö on uutisista, tv-sarjoista ja rap-musiikista tuttu, mutta monella tavalla etäällä täältä. Tällaiset tapahtumat ovat kaukana naapurustoni tai työmaani teinien arjesta, mutta kuitenkin tuttuja ja toisaalta hätkähdyttävyydessään sellaisia, että ne ehkä houkuttelevat lukemaan myös sen  nuoren, joka on jäänyt Kapteeni Kalsareiden, Harry Pottereiden ja Neropatin päiväkirjojen jälkeen vaille kirjan tarinan imua ja valitsisi mieluummin nopeatempoisen videon.  Nämä  kaksi nuortenromaania varmasti herättelevät ajatuksia vaikkapa kahdeksasluokkalaisessa, joka miettii elämää ja vaikkapa oikeaa ja väärää tai sitä, miten erilaisista lähtökohdista toinen saattaa ponnistaa. Teokset toimivat  varmaankin monelle myös ensikosketuksina ya-kirjallisuuteen. 

Long Way Down kuvaa maailmaa, jossa aseet ja laukaukset ovat liian tuttuja päähenkilön  kulmilla.  Moni on kuollut Willin ympäriltä. Koko tarina tiivistyy hissimatkaan,  alas kohti valintaa. Williä ohjaavat vanhat  säännöt: ”If someone you love gets killed, find the person who killed them and kill them. No crying. No snitching. Get revenge.” Näistä ei ole kuitenkaan seurannut mitään hyvää. Tässä teoksessa  on kuvitus, mutta se on viitteellinen, tavallaan osa kerronnan rytmiä, ei lastenkirjamainen – niin kuin ei kerrottu tarinakaan ole.

Kuunnousussa perheen ongelmat ovat alkaneet samoin jo vuosia sitten, eikä sisarusten ainoa ongelma ole ollut se, että vanhin veli odottaa kuolemansellissä määrättyä päivää. Epäonni on tuttua seuraa, ja tukiverkkoja ei ole. Eikä rahaa, ei juuri apua. Joe tapaa kyllä vankilapastorin, ja perhe saa varattomien lakiapua, mutta näistä ei  sisarusten elämässä ole enää pelastajaksi, aika on vähissä. Pikkuveli Joen elämä texasilaisessa pikkukaupungissa on alleviivatun kamalaa, kun aurinko polttaa ja asunnossa ryömivät ötökät, mutta välillä pääsee uuden ystävän uima-altaaseen. Joe käy lähes päivittäin tapaamassa veljeään, joka odottaa teloituspäiväänsä vankilassa. Toivottomuus on kuristavaa.

 

IMG_20200604_122259__01

Säeromaanimuoto toimii molemmissa. Runomuoto antaa aikaa välillä hengähtää ja välillä toisaalta kiirehtiä kohti loppuratkaisua. Long Way Downissa  pysähdyin ehkä hivenen useammin tutkimaan kieltä ja runon tehokeinoja, mutta kyse voi olla siitä, että englanninkielisyys pakotti minut olemaan tarkempi, tarkistamaan merkityksiä ja samalla kerronnan puheenomaista ja runollista, ei kuitenkaan liian kimuranttia,   rytmiä. Säeromaanin lyhyet rivit ja se, että tarina etenee, on hyvä houkutin tai avain lukemisen lukkoon, toki näiden teosten kohdalla myös aihe ja henkilöt toimivat tässä tehtävässä. Englanninkielisyys ei liene suomalaiselle nuorelle este, päinvastoin. Lukija nauttinee  siitä, että kieli vie lähemmäs oikeaa ympäristöä, mutta myös siitä ilosta, että englanninkielisen romaanin lukeminen onnistuu.

Kirjailija Jason Reynolds kirjoittaa: ”Here’s what I know: I know there are a lot – A LOT – of young people who hate reading. I know that these many of these book haters are boys. I know that many of these book-hating boys, don’t actually hate books, they hate boredom. So Here’s what I plan to do: NOT WRITE BORING BOOKS.” Sukupuolista viis, nämä kirjat eivät voi lukea kuka tahansa, ja ne eivär todellakaan ole tylsiä tai mitäänsanomattomia. Nuori (tai vanha) lukija saa tuntea, ihmetellä, kauhistua, kuulostella kieltä, uppoutua tarinaan, toivoa ja edetä. On palkitsevaa, kun vähän lukeva huomaa selvinneensä yli 300-sivuisesta kirjasta, ja näiden kohdalla se ei ole aivan hirveän vaikeaa, jos lukija on valmis luopumaan mahdollisista ennakkoluuloistaan ja antamaan muutaman minuutin aikaa aloittaa. Näiden kirjojen äärellä voi myös miettiä omaa hyväosaisuuttaan, jos sellaisessa asemassa sattuu olemaan.  

”Pretended like yellow tape
was some kind of 
neighbourhood flag
that don’t nobody wave
but always be flapping
in the wind.” (Long Way Down, s. 197)

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua. Alkuperäisteos Notes to Self, 2018. Suomentanut Karoliina Timonen. Atena 2020.

Kesällä 2018 Dublinin Hodges and Figgis -kirjaparatiisissa etsiskelin irlantilaisen kirjailijan teosta matkamuistoksi itselleni. Vaatimattoman tyylikäs  uutuuskirja herätti huomioni, ja nappasin mukaani Emilie Pinen Notes to Selfin. Kun luin sen ensimmäistä kertaa, tuntui lukukokemus niin henkilökohtaiselta, yksityiseltä ja salaiselta, etten pystynyt kirjoittamaan kirjasta. Muistan, miten luin puolisolleni ääneen kohtia, ihmettelin, eläydyin ja elin mukana. Osa ääneen lukemista kohdista kuvasi oivaltamisen hetkiä, osa irlantilaisen yhteiskunnan omituisuuksia (esimerkiksi avioero oli kielletty vuoteen 1997, ja silloinkin kansanäänestys oli tiukka). Jotkin kohdat saivat vaikenemaan. Mutta Pine kuitenkin uskaltaa ja haluaa kirjoittaa, ja hänen  yksityiset tarinoista koostuva kokoelma pysähdyttää pohtimaan laajemminkin maailmaa ja ihmisiä, vaikka minulle tarinoissa olikin paljon tuttua ja siksi koskettavaa.

Pinen esseet ovatkin  riipivän henkilökohtaisia, ja aiheet ovat sellaisia, mitä suomennoksen nimikin paljastaa: näistä asioista on vaikea puhua. Silti aiheet ovat sellaisia, joihin varmaankin monella voi olla kosketuspintaa, vaikka juuri samoja kokemuksia ei jakaisikaan tai vaikka eläisi erilaisessa ympäristössä kuin Pine. Esseet kertovat asioista, joita tapahtuu ja on, mutta joista on helpompaa vaieta: läheisen alkoholismista, lapsen kuolemasta, lapsettomuuden tuskasta, nuoruuden sekoilusta tai itsetuhoisuudesta, erilaisesta perhetaustasta ja kuukautisverestä. Alkuperäinen nimi, Notes to Self, toki kuvaa kokoelmaa myöskin hyvin. Teos sai alkunsa, kun Pine kirjasi itselleen muistoja  sairaan isän hoitamisjaksolta, siitä  mitä on keskittyä ja pysähtyä oman elämän äärelle ja nostaa katse yleisempään: Mitä jos ei olisikaan (tai ei ole) sairausvakuutusta? Mitä onkaan kirjoittaa naisena, elää naisena, elää omanlaisensa elämä? Miten kompleksisia ovatkaan perhetilanteet, millaisia asioita on päälle näkyvän takana? Vaientamisesta tai vaikenemisestakin Pine kirjoittaa, erityisesti esseissä Puhumisesta/puhumattomuudesta ja Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista. 

Kokoelman esseet keskittyvät  kirjailijan oman elämän ja ajatusten kuvaamiseen. Tämä henkilökohtaisuus ja rohkeus kertoa elämän hauraista, surullisista, ankeista ja absurdeistakin hetkistä tekee esseistä hienoja, ja kyllä ne avautuvat laajemmalle kuin yhden ihmisen elämään, joka toimii tarinallisena lähtökohtana pohdinnoille. Esseissä on myös lohdullista se, että joku voi katsoa menneisyyteen, jos nyt ei aina lempeästi niin ainakin rehellisesti. Se ei ole aina helppoa. Mutta helpottavaa se voi olla – myös lukijalle.

Screenshot_20200520-180330__01

Irlanti-painos kesältä 2018. Suomennoksen luin e-kirjana, ja siinäkin versiossa on hieno kansi, ei tosin näin pelkistetty.

 

Tuntuu pahalta, kun ihmiset kysyvät – kuten he jatkuvasti tekevät – onko minulla lapsia. He tarkoittavat hyvää, mutta se on kauhea kysymys esittää lähes nelikymppiselle naiselle. Sillä helppoa vastausta ei ole. Joskus minun tekee mieleni katsoa ympärilleni ja sanoa: ’Ah, aivan: tiesin että unohdin tehdä jotain.’ En kuitenkaan pysty vitsailemaan niin vakavalla aiheella.” (Esseestä Vauvavuosista)

Koskettavin ja tärkein esseistä on minulle lapsenhankinta-  ja lapsettomuuspohdintaa (ja paljon muutakin) käsittelevä essee, josta yllä oleva lainaus on. 40-vuotissyntymäpäivänäni viikko sitten huomasin ajattelevani, kuinka helpottavaa on olla näin vanha: kukaan ei enää kysele vauvahaaveitteni  perään, saan käyttää löysiä vaatteita ilman, että joku arvailee vatsanympärystäni, eikä kenenkään tarvitse enää arvailla, milloin jään vanhempainvapaalle. Ehkä olin varastanut tämän helpotusajatuksen noin nelikymppiseltä Emilieltä, joka kirjoittaa:

Hyväksymäni totuus on kuitenkin tämä: Voin yrittää saada lapsen ja epäonnistua joka kuukausi ja olla onneton. Tai voin olla yrittämättä saada lasta ja olla epäonnistumatta joka kuukausi. Saamieni lasten määrä pysyy samana joka tapauksessa, isona pyöreänä nollana, vain lopputulos on erilainen. Valitsen onnellisuuden. Tämä onni ei ole täydellistä tai tuskatonta. Sen rinnalla kulkee suru, mutta surun myötä onni on entistä voimallisempaa.

Ja hurraa, viimein olen neljäkymmentä. Se oli aina rajapyykki-ikäni. Sanoin että jos minulla ei ole lapsia täytettyäni neljäkymmentä, käsken itseäni lopettamaan yrittämisen. –”

Enkä edes ole ollut täysin samassa tilanteessa, tietenkään, kuin Pine, mutta olen joutunut pohtimaan ja kohtaamaan samoja kysymyksiä omassa elämässä ja lähipiirissä, vaikka, no, tästäkin on vaikeaa puhua. Siksi on helpottavaa, että joku sanoo, kliseisesti tai ei, kunhan puhuu ääneen siitä, mitä yllättävän moni niin yksin joutuu kokemaan. Joku saattaisi tökerösti huomauttaa minulle, että mitäpä sinä lapsettomuudesta tiedät, mutta oikeastaan myös sen vuoksi tämä(kin) essee on tärkeä – emme täysin voikaan tietää, miltä toisesta tuntuu, miten sanat viiltävät tai kolisevat, mutta voimmepa harjoitella ja eläytyä.

Pinen kuvaamista asioista ei ole pelkästään helppo lukea, vaikka toisaalta esseen tai tarinan haluaakin ahmaista. Isompaa uskallusta on vaatinut kirjoittaminen, mutta on joskus omista – tai toisten – kipupisteistä lukeminenkin hankalaa, epämukavaa ja/tai kiusallista, mutta näin ei ole Pinen esseiden kohdalla. Joskus tällaisten lukeminen on myös lohdullista: sen huomaaminen (yhä uudelleen ja uudelleen), ettei ole yksin ajatustensa tai hiertävien  muistojen kanssa, niiden, joille voi harjoitella naurahtamaan, kun on kulunut riittävästi aikaa.

Tämä kokoelma pakotti minut käpertymään minä-ajatuksiin, ja esseet tuntuivat siksikin tärkeintä. Jos haluat lukea laajempia pohdintoja teoksesta, ovat siitä kirjoittaneet omat näkemyksensä  ainakin Lumiomena ja Tuijata.

Merten gorilla on koskettava tarina ystävyydestä, yksinäisyydestä ja musiikin yhdistävästä voimasta

Lukuviikko on lopuillaan, mutta tänä vuonna se ei elämässäni tai koulussakaan meillä  juuri näkynyt.  Koronakevät saattoi joillekuille tuoda auvoisaa lukuaikaa, kun harrasteet ja menot peruuntuivat. Aikaa on ollut minullakin, mutta lukemiseen vaadittavaa keskittymiskykyä on vienyt poikkeustilassa eläminen ja muuttuviin tilanteisiin eläytyminen tosielämässä. Koulumaailmassani ongelmaksi osoittautui osin se, että kirjoja ei ollutkaan niin hyvin saatavilla, kun kirjastot ja koulu(kirjasto) ovat kiinni. Lähiviikkoina olen taas onnistunut tarttumaan kirjaankin, ja lukemisen ilo on taas viedä mennessään.

IMG_20200426_181153

Lohduttautuakseni tartuin pari viikkoa sitten  uudestaan Jakob Wegeliuksen nuorten seikkailuromaaniin Merten gorilla. Tapahtumat sijoittuvat pääosin  Lissaboniin, ja seikkailu vie myös höyrylaivojen matkassa Intiaan. Sadan vuoden takainen Lissabon on kiehtova miljöö, ja kun ensi kesäksi varattu matkani Portugaliin  nyt  peruuntuu,  pääsinkin sinne näin etuajassa. Tarinassa soi haikea fado, joka saa kirjan henkilöt ja lukijankin herkistymään, ja välillä laukataan pimeillä mukulakivikaduilla raitiovaunujen kolistessa ja kirskuessa ohi. Myös Portugalin historiaa sivutaan: yhdessä käänteessä juoniaan punovat valtaa tavoittelevat monarkistit, kun taas Intiassa  päädytään portugalilaisten siirtokuntaan. Intiassa tosin tärkeimmäksi tapahtumapaikaksi nousee yksinäisen maharadzan hulppea palatsi, jossa sinne tahtomattaan päätynyt päähenkilö Sally Jones saa erikoisen aseman.

Niin, Sally Jones! Merten gorillan päähenkilö ei ole kuka tahansa vaan uskollinen, syvästi tunteva ja rohkea ystävä. Ja gorilla. Puhua hän ei osaa, mutta muuten hän osaakin kaikenlaista – ja jos ei osaa, hän opettelee. Tarina alkaa synkissä merkeissä, kun Sally Jones ja hänen merimiesystävänsä Henry  Koskela joutuvat huijatuiksi ja petetyiksi ja kaiken lisäksi lavastetuiksi murhaajaksi. Koskela joutuu vankilaan, mutta sinnikäs Sally Jones ei anna periksi, vaikka alussa yksinäisyys on lähes nujertaa hänet. Onneksi hän törmää oikeisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita sekä kuuntelemaan, auttamaan että avaamaan kotinsa hänelle.

IMG_20200426_181131

Jakob  Wegeliuksen upea kuvitus sekä esittelee alussa henkilöt että luo tunnelmia lukujen aluissa. Ei kannata säikähtää romaanin muhkeaa kokoa – kuvitus tekee siitä yhdessä vetävän juonen kanssa nopealukuisen.

Jos haluat lukea lämminsydämisistä ihmisistä, valitse Merten gorilla: fadolaulaja, vaatimaton Ana Molina saa puolelleen  kaikki, toiveikkuus puolestaan kantaa Sally Jonesin mitä epätoivoisempien tilanteiden läpi, ja ehkä hitaasti lämpiävä mutta sitten sitäkin huolehtivaisempi Luigi Fidardo tukee ja pitää porukan puolia oikeudentuntoisesti, turhia tunteilematta. Näistä henkilöistä ei voi olla pitämättä! Merten gorilla sopii tähän aikaan, kun olemme etäällä ja epätietoisia tulevasta. Voimme kukin keksiä keinoja selvitä tai auttaa: laulaa parvekkeelta tai kukkulalta kuten Ana Molina, tarjota apua naapurille kuten senhor Fidardo tai uppoutua  uteliaana uuteen  puuhaan niin kuin Sally Jones harmonikanrakennukseen.

Kun harmonikka hiljeni, viereisistä selleistä kuului ylistäviä huutoja. Minä ja Ana taputimme käsiämme. Kolkko kaiku vastasi vankilan korkeasta seinästä.

Sitten Ana alkoi laulaa.

Hän lauloi portugalilaisen laulun, jonka melodia oli hyvin samantapainen kuin se, jota Pomo oli äsken soittanut. Se oli surullinen, mutta silti täynnä hiljaista riemua. — Koko vankila kuunteli. Niin, jopa valtava tiilirakennus tuntui kuuntelevan ihmeissään.

Jakob Wegelius: Merten gorilla. Alkuperäisteos Mördarens apa (2014), suomentanut Kati Valli. WSOY 2017.

 

Klassikkohaaste: Humiseva harju

Emily Brontë: Humiseva harju. Alkuperäisteos Wuthering Heights (1847), suomentanut Juhani Lindholm. Suomennos ilmestynyt Otavan julkaisemana vuonna 2006.

Klassikkohaasteen osa 10 sain minut tarttumaan Emily Brontën Humisevaan harjuun. Ahmaisin osin ahdistavan, mutta toisaalta todella kiehtovan romaanin viikossa, myönnän, viimeiset sivut tänään jonkun muun asettamana dead-line-päivänä, ja taas saan ihmetellä, miksi tämän(kin) olin jättänyt lukematta, vaikka jo nimi on aika kiehtova ja paljon olen kuullut kehuja tästä. Lisää hyviä klassikkolukuvinkkejä voi käydä nappaamassa tämän haasteen vetäjältä Taikakirjaimet-blogista, johon tänään ropisee linkkejä klassikoita ihmetteleviin, ylistäviin ja pohdiskeleviin postauksiin.

klassikkohaaste10

Emily Brontën romaani Humiseva harju sijoittuu englantilaiselle maaseudulle, lähinnä kahteen eri taloon: Humisevaan harjuun ja Rastaslaakson kartanoon, joita ympäröivät nummimaisemat. Ollaan 1800-luvun alussa, ja vaikka kehyskertomus sijoittuu vuosiin 1801 ja 1802, erityisen kertomusrakenteen vuoksi ajassa liikutaan kerrontahetkestä rutkastikin taaksepäin. Tarina alkaa, kun herra Lockwood tapaa vuokraisäntänsä Heathcliffin – oudon miehen, josta paljastuu pikkuhiljaa kauheuksia. Paljastuu toki muutakin, mutta minua hämmensi melko lailla lukiessani se, että olin kuullut ja luullut Humisevan harjun olevan rakkauskertomus, mutta monelta osin liikutaan jo kauhun puolella. Yliluonnollisista kauheuksista ei ole kyse, mutta Heathcliff on ja pari muutakin henkilä ovat niin kauheita ja tunnelma ahdistava, että unohdin nopeasti rakkaustarinamääritelmät. Onhan kyse myös ihmismielen kuvauksesta laajemmin, ja todellakin ennemminkin siitä kuin rakkaudesta, sillä tarinassa kuvataan sitä, miten ympäristö ja muut ihmiset vaikuttavat henkilöihin, ja henkilöhahmot muuttuvat, toimivat ristiriitaisesti ja yllättävästikin – varsinkin nykylukijan näkökulmasta.

Humiseva harju lienee ansainnut klassikkoasemansa monesta syystä. Aikanaan se on hätkähdyttänyt (”sai osakseen paheksuntaa”, kertoo mm. Wikipedia), varmasti sekä rakenteensa että henkilökuvauksen osalta. Kerrontaratkaisu on se, mikä minua kiehtoo: sisäkkäiset kertomukset tekevät kokonaisuuden mielenkiintoiseksi ja tuovat syvyyttä myös henkilökuvaukseen. Pääosin äänessä on palvelija Nelly Dean, jonka silmin  Heathcliffin ja Catherinen ja muiden Humisevan harjun sekä Rastaslaakson asukkaiden elämästä ja oudoista luonteenpiirteistä kerrotaan.

”Jälleen viikko mennyt ja terveys paranee kohisten ja kevät lähestyy! Olen nyt kuullut naapureitteni koko tarinan taloudenhoitajaltani pienissä jaksoissa sen mukaan, miten hänen tärkeimmät taloustyönsä ovat sallineet. Jatkan sitä nyt hänen sanoillaan, korkeintaan vähän lyhennellen. Hän on yleisesti ottaen varsin erinomainen kertoja, enkä varmasti pystyisi hänen tyyliään parantelemaan.” (s. 279)

Herra Lockwood on siis kuuntelijana, kun  Nelly Dean kertoo, toisinaan jopa muilta kuulemaansa, ja on pakko ajatella, miten kertomus  värittyykään. Välillä tuntuu, että rouva Dean on tarinan ainoa lämmin hahmo, mutta miten hän ei voi olla vaikuttumatta ympäröivästä pahuudesta, kärsimyksestä ja katkeruudesta?  No, hänestä ei niinkään kerrota, vaan hänen kertomastaan muodostuu kuva niin muista kuin hänestäkin. Dean luo kertomuksellaan hirviömäistä kuvaa Heathcliffistä, ja tarinaa ei ole koko ajan miellyttävää lukea. Ihmiset kohtelevat toisiaan todella huonosti, ja varsinkin lasten kohtelu puistattaa. Eipä ihme, että monikin horjuu, huutaa ja kiroaa elämäänsä ja muita.

Kauhuelementeistä olennainen on myös ihmisen pahuuden tarkastelu. Äkkiseltään voisi sanoa, että Heathcliff on pelkästään paha, mutta toisaalta monessa kohtaa korostuu se, miten hän muuttuu, hänessä oleva pahuus tulee esille, mutta se ei ole hänen ainoa ominaisuutensa. Kaltoinkohtelu jättää jälkensä muihinkin kuin Heathcliffiin, ja nykynäkökulmasta katsottuna sosiaalinen miljöö ja henkilöiden osa, ihmisen synkkien puolien lisäksi, on ahdistavaa kuviteltavaa: tiivistettynä joku koko ajan sairastaa kuolemanvakavaa flunssaa tai kuolee, ja samalla joku toinen odottaa kierosti jakautuvaa perintöä. Välillä mennään serkun kanssa naimisiin, koska ollaan niin yksinäisiä eikä eri luokasta olevaa voi naida. Ahdistavuus ei siis synny pelkästään ihmisen pahuudesta vaan ajan ankeudesta ja rajoittuneisuudesta. Ankeudesta huolimatta on kuitenkin sanottava, että kirja on kiehtova lukukokemus. Luulen kuitenkin, että iso osa elämyksestä olisi menetetty, jos olisin tiennyt, mitä on odotettavissa.

IMG_20200124_094920_651__01

Hempeä herkku hieman ahdistavan lukukokemuksen vastapainoksi. 

 

Lukemani suomennoksen takana on Juhani Lindholm, ja kyseessä on siis uusin käännös. Romaanista  on myös (ainakin) kaksi vanhempaa suomennosta, ja olisikin mielenkiintoista tarkastella sitä, miten käännös vaikuttaa vaikkapa tunnelmaan tai henkilöihin. Lindholmin suomennos on helppolukuinen, ja pientä särmää tuovat palvelija Josephin ja Haretonin murteellinen puhetyyli, selkeää toki sekin. 

Yksi syy, mikä sai minut vihdoin tarttumaan Humisevaa harjuun, on Helsingin kaupunginteatterin juuri ensi-illan saanut dramatisointi. Klassikko siis elää ja saa uusia versioita ja tulkintoja edelleen, ja ehkäpä teatteri innostaa puolestaan jotakuta lukemaan tämän hienon romaanin. Ja vaikka teatteri- tai elokuvaversio olisikin jo nähtynä, kannattaa Humiseva harju lukea vaikkapa hienon kerronnan vuoksi. Ehkä nämä eri versiot tukevat toisiaan ja avaavat ajattelemaan uudella tavalla, sillä näiden henkilöiden ja tämän tarinan kohdalla riittää pohdiskeltavaa.

 

 

Mennä, meni, mennyt, Punainen myrsky ja Other Words for Home – tarinoita paosta ja pakolaisuudesta

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. Alkuperäisteos Gehen, ging, gegangen, 2015, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2019.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky. WSOY 2019.

Jasmine Warga: Other Words for Home. Balzer + Bray, 2019.

Joululomalla lukemani Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt palasi taas ajatuksiin, kun luin Elina Hirvosen Punaisen myrskyn. Kyseessä on kaksi hyvin erilaista teosta, mutta molemmissa kuvataan pakolaisuutta – Punaisessa myrskyssä tullaan Suomeen, mutta syistä ja matkasta kertominen on ennemminkin pääosassa näkökulman ollessa pakenevan perheen lapsen. Mennä, meni, mennyt -romaanissa näkökulma on vastaanottajan ja auttajan, ihmisen, joka on valmis avaamaan kotinsa ovet ja lopulta taistelemaan Saksaan tulleiden turvapaikanhakijoiden puolesta. Sattumalta kuuntelin heti perään Jasmine Wargan Other words for Home -säeromaanin, ja siinä äänen saa Syyriasta USA:han päätyvä Jude.

IMG_20191231_161015__01

”Minun nimeni on, minä tulen sieltä ja sieltä, olen täällä koska.
My name is, I come from, I’m here because.
Je m’appelle, je suis de, je suis ici.” (Mennä, meni, mennyt s. 43)

Mennä, meni, mennyt kuvaa muutaman vuoden takaista Berliiniä, johon saapui yhtäkkiä valtavasti ihmisiä – turvapaikanhakijoita, joista osa joutui palaamaan ensimmäiseen saapumismaahansa Dublin-sopimuksen vuoksi, joista osa oli ollut Berliinissä pidempään ja  joilla ei ollut pysyvää oleskelupaikkaa. Romaanin päähenkilö Richard kiinnostuu näistä ihmisistä nähtyään uutisklipin hiljaisesta mielenosoituksesta. Hän hätkähtää ajatellessaan kulkeneensa ohi, huomaamatta, kun mielenosoituksesta kerrotaan iltauutisissa. Ajatus mielenosoittajista ei jätä häntä rauhaan, ja vaikkakin tyylilleen ominaisesti hyvin hitaasti, hän alkaa ottaa selvää tilanteesta. Uteliaisuus johdattaa hänet ensin vallatulle koululle Kreuzbergiin, ja yksinäisen tiedonhaun ja pohdiskelun sekaan alkaa ujuttautua keskusteluja tai haastatteluja, niin kuin Richard itse ajattelee, kun hän tutkijan ottein haluaa päästä selville ihmisistä, jotka muuttuvat hänelle näkyviksi. Lopulta Richard päätyy ajeluttamaan hiljalleen tutuksi tulevia turvapaikanhakijoita paikasta toiseen ja avaamaan ovensa pianoa soittavalle uudelle ystävälleen. Hän päätyy saksan oppitunneille. Hän kertoo tilanteesta vanhoille ystävilleen. Välillä hän miettii vanhoja tarinoita ja kirjallisuutta, välillä DDR:n aikoja. Kerronta etenee hitaasti, tarkasti ja välillä poukkoilevasti. Näkökulma on Richardin, ja hänen ajatuksensa kulkevat vuoroin ajassa DDR:n puolella, vuoroin nykyhetkessä.

Pidän Erpenbeckin tyylistä erityisen paljon. Tarkka kuvaus antaa lukijalle aikaa seurailla päähenkilö Richardin verkkaiseen tapaan, ja vaikka näkökulma on päähenkilön, avautuu turvapaikanhakijoiden tarinoiden myötä myös saapuneiden näkökulma. Richardin tapaan on pysähdyttävä myös miettimään: mikä on eri puolilla Eurooppaa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tilanne nyt? Arki suurkaupungeista ei yllä uutisiin, vaikka nykytilannetta ei voi olla huomaamatta Kreikan saarilla olevien pakolaisleirien vuoksi. Erpenbeckin kirjassa kuvataan myös sitä uutisten ulkopuolelle jäävää byrokratiaa, mihin turvapaikanhakijat joutuvat – ramppaamista virastoissa ja ensimmäisessä saapumismaassa, työluvan odottelua, epätietoisuutta. Richard kuuntelee myös tarinoita ikävästä, ahdistavista pakomatkoista ja toivottomuudesta kotimaassa, mutta toisaalta hän kuulee myös siitä, miten loputtoman pitkät ja tylsät päivät kuluvat. Ja sitten hän joutuu kuulemaan myös puheita siitä, miten epätoivottuja turvapaikanhakijat ovat, miten negatiivisesti heihin suhtaudutaan. Richard on yksi  ihmisistä, jotka ajautuvat hyvyyttään auttamaan juuri edes ajattelematta auttavansa. Hänen hahmonsa on lohdullinen varsinkin kun saa ajatella, että hänenkin kaltaisia on oikeasti olemassa. Erpenbeckin kuvaama todellisuus ja romaanin henkilöiden kohtalot riipivät ja raastavat. Tarvitsisimme enemmän richardeja.

Punainen myrsky kertoo lapsuutensa pakolaisena eläneen, lopulta Suomeen päätyneen  miehen tarinaa. Romaani pohjautuu Hussein al-Taeen perheen tarinaan, ja lähtökohtana oli kuvata ja tallentaa Husseinin perheen naisten kertomuksia, mutta kirjailija on luonut oman kokonaisuutensa, ja tämä sanotaan myös päätössanoissa: maailma ja kaunokirjalliset henkilöt syntyvät tarinoiden innoittamina.  Punaisen myrskyn aikajänne on pitkä. Alun nykytilanteesta, jonka tunnelma lyhyesti maalaillaan ja johon lopussa palataan, hypätään 50-luvun loppuun eli päähenkilön äidin lapsuuteen ja nuoruuteen. Ollaan Irakissa, Bagdadissa, josta perheelle kertyy joitain hyviä muistoja, kun päähenkilö on juuri syntynyt. 1980-luvulle tultaessa niin perheen kuin Irakinkin tilanne on muuttunut, ja synkäksi kääntyvä tarina lapsuudesta kaaoksen partaalla alkaa.

Hirvosen tapa kuvata tilanteita lyhyesti on intensiivinen. Minäkertojan mukana on pakko eläytyä niin arkisiin huomioihin tai ahdistaviin uniin. Erityisen vahvasti mieleeni jäi kohtaus, jossa perhe käy vankilassa tapaamassa isää – vaikka kohtaus on lyhyt, on ahdistava tunnelma vangitseva, ja se jää pojan painajaisiinkin. Toinen miljöö, joka jäi mieleen vahvasti, on ajatus pakolaisleiristä, joka on kuin suuri kaupunki, mutta jossa ollaan lähes täysin luonnon ja sattuman armoilla. Punainen hiekkamyrsky pyyhältää asumusten yli niin, että äiti sitoo lapset teltan tolppaan. Ja minä itken. Perheen äiti onkin Punaisessa myrskyssä henkilö, johon kiintyy ja jota ei voi olla ihmettelemättä: hän on koko ajan läsnä, hän sitoo ison  perheensä  yhteen, hän kestää pelon ja kärsimyksen. Silti hän on jollain tavalla liian hiljaa – olosuhteiden pakosta? – ja mukautuu ja kärsii ääneti, keskittyy pitämään perheen koossa.

”Vaikka tapahtuisi mitä, tämä maailma on kaunis, sanoi äiti, kun minä olin pieni.
Hän ei tiennyt, miten ruma se voi olla.
Hän ei kertonut.
On monta pikimustaa vuotta.” (Punainen myrsky s. 215-216)

Romaani alkaa ja päättyy Suomeen, johon perhe siis muuttaaa 1990-luvun alussa pakolaisleiriltä Saudi-Arabiasta. Lapset kasvavat nuoriksi Suomessa, ja  lopulta jo aikuinen päähenkilö käy välillä Irakissa työnsä puolesta. Hän on hiljaisen onnellinen, kun hän pystyy maksamaan äidilleen lääkärikäyntejä, pitämään puolestaan huolta, vaikka huoli eivätkä painajaiset täysin haihdukaan.  Punaista myrskyä lukiessa ei voikaan olla ajattelematta, millaista on selvitä kaaoksesta tai hankalasta tilanteesta toiseen, koittaa elää ja löytää toivoa, jota ei ole. Tässä  sitä ainakin yrittää valaa äiti. Olkoonkin, että toivo on haurasta. ”Tämän tiedän: yksinäisimpiä ovat lapset, jotka kantavat raskaimpia salaisuuksia.” (s. 13)

IMG_20200126_162221__01

Other Words for Home on nuortenkirja, ja kansiliepeessä sen kohderyhmälsi määritellään ”middle grade readers”, eli ehkä Suomen ala- ja yläkoulun taitekohdassa olevat nuoret. Sanoisin, että aika monenikäinen lapsi tai nuori, noin 10-vuotiaasta ylöspäin, voisi tarttua tähän, koska kerronta on säemuodonkin vuoksi kepeästi etenevää, eikä sotaa tai väkivaltaa kuvata. Ei kannata myöskään säikähtää englantia – kirja on helppolukuinen kielenkin osalta, ja ainakin yläkoululainen selviäisi tästä helposti. Teini-ikäisillekin kuitenkin riittää pohdittavaa ja eläydyttävää.

Totta kai tämäkin tarina paosta on surullinen: 12-vuotias Jude joutuu jättämään kotimaansa Syyrian ja isänsä ja veljensä, kun hän lähtee raskaana olevan äitinsä kanssa enon perheen luo Yhdysvaltoihin. Lapsuus loppuu yhtäkkiä: USA tuntuu kaoottiselta, uusi koti vieraalta, ympäristö ennakkoluuloiselta.  Jude on ihastuttava päähenkilö, ja hänen toiveikkuutensa ja intonsa elämää – esimerkiksi näyttelemistä ja elokuvia – kohtaan pitää toivoa yllä. Hän valitsee olla pelkäämättä, vaikka se on vaikeaa. Toki turvaksi tarvitaan äiti, tässäkin, ja lisäksi ihana englanninopettaja, Mrs. Ravenwood. Hänestä Jude sanoo näin:

“There is an Arabic proverb that says:
She makes you feel
like a loaf of freshly baked bread.

It is said about
the nicest
kindest
people.
The type of people
who help you
rise.” (p. 238)

Other Words for Home on tavallaan lohdullinen tarina, mutta surullinen se on siksi, ettei elämä suju näin kaikilla. Nämä kolme sattumalta lyhyen ajan sisällä lukemaani kirjaa kertovat  paljon muustakin kuin pakolaisuudesta. Ne toimivat silmien avaajina monella tapaa, muistuttavat, että jossain joku pakenee tai jollain leirillä joku palelee ja toivoo, että kaikki muuttuisi. Ne kertovat kukin tavallaan myös siitä, miten tulijoihin suhtaudutaan. 

Pidän hetken taukoa tästä aihepiiristä, vaikka se vetääkin puoleensa, mutta otan mielelläni vastaan vinkkejä, varsinkin nuorille kirjoitetuista teoksista.

Punainen myrsky saatu, kiitos kustantajalle!

 

Onnenkissa saa lukijankin kehräämään

Aino Vähäpesola: Onnenkissa. Kosmos 2019.

Minulla on onnenkissa sylissä, / se kehrää onnenlankaa.

Edith Södergranin runon säkeet jäävät hyrisemään mieleen Aino Vähäpesolan Onnenkissan kansien sulkeuduttua. Ja minäkin hyrisen! Onnenkissa on tänään onnenkissani, joka kehrää olevasta hyvää ja taikoo ja saa uskomaan innostukseen.

Onnenkissan ainekset ovat mitä kutkuttavimmat: esittelytekstissä mainitaan kirjan kertovan esimerkiksi joogasta, naiseudesta ja Södergranista, ja jokaisen luvun aloittaakin Södergranin runo. Teos kertoo kirjallisuudenopiskelijasta, ruotii runoutta ja hieman kirjallisuudentutkimuksen erikoisuuksia, kuvaa nuoren aikuisen elämää ja kaupunkilaisuutta sekä pohtii muun muassa sukupuolen – tai oikeastaan naiseuden – performatiivisuutta. Vaikka teoksessa on tavallaan juoni tai ainakin tapahtumia, jotka liittyvät päähenkilön elämään, ei kyse ole romaanista, sillä runo- ja muut pohdinnat vievät ajatuksia esseen suuntaan. Esseistäkään ei ehkä kuitenkaan ole kyse, sillä teos on kuitenkin jollain tavoin (auto)fiktiivinen kokonaisuus, ja Onnenkissa onkin ihanan omalaatuinen  yksilö, jossa  sekoittuvat iloisesti tieto- ja kaunokirjallisuus, pohdiskelevuus ja tarinallisuus, viittaukset eri suuntiin, arkisuus ja ylevyys… Ja paljon muuta.

IMG_20200101_123933

Kaikessa moniulotteisuudessaan Onnenkissa onnistuu olemaan hauska ja syvällinen, vaikka kyseessä on melko lyhyt teos. Nuoren aikuisuuden kuvaus on terävää, ja osin kupliva ilo syntyykin näistä kuvauksista: pienistä yksityiskohdista tai pohdinnoista vaikkapa siitä, mitä eri vaatteet minälle (tai siis yleisemmin meille) edustavat, siirtymistä syvistä pohdinnoista arkiseen tahranpoistoon, asettumisesta kuolleen miehen asanaan kaiken ajatteluttavan keskellä. Onnenkissan timanttisuus on siis sekä sisällössä että muodossa, siinä, että teos herättää ilon ja innostuksen kirjallisuudesta ja elämästä. Teosta tekee mieli selata taaksepäin, ja tähän toki houkuttavat myös luvun aloittavat runot, joita voi lukea uudestaan ja uudestaan. Aloitusruno on myös luvun raami tai alusta tai johtoajatus, ja säkeet nousevat vaivattomanoloisesti, toki ihailtavan harkitusti, osaksi minän arkea tai nykyhetken ilmiöiden pohdintaa. Onnenkissan luvussa nimeltä Hiki  on virtaa  niin mielessä kuin kehossakin. Luvussa kerrotaan Södergranista ja ajasta sata vuotta sitten, joogataan, mennään solmuun runon ja elämän analyysissä ja vartalonkierrossa. Samalla tutkaillaan pesuaineita ja palataan aiemmin kerrottuihin – ihmissuhteisiin, fiksuun vaatekaappiin ja siihen, mitä kirjoittaminen on.

”Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija? Kaikki nämä hiostavat kysymykset, jotka eivät ratkea. Kohtaamiset, erot, lukemattomat päivät ja ihmiset vetävät solmuun, enkä löydä perusasentoa johon palautua. Niiden rinnalla on suoranainen siunaus saada kokea kaikki mutkikkaat jooga-asanat, joiden äärellä ensimmäinen tunne on on ahdistus, mutta viimeinen aina helpotus.” (s. 168)

Onnenkissa on ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja, ja se saattaa olla koko vuoden paras lukukokemukseni. Se liikautti minua kohti montaa innostustani, erityisesti toki kirjallisuuden ja elämän ihmeellisyyttä, niin kuin erityisen hyvällä kirjallisuudella on taipumusta. Toki Onnenkissa sysäsi minua myös kohti joogamattoani, ja kirja sopiikin joogalle omistetun vuoteni ensi päiviin erinomaisesti.

Cristina Sandu: Vesileikit

Cristina Sandu: Vesileikit. Otava 2019. Kansi Tuuli Juusela.

”Maa, jossa tytöt asuivat, oli kalpea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan.” (s. 5)

Cristina Sandun toinen romaani Vesileikkejä kertoo tytöistä, jotka asuvat suljetussa maassa. Mikä maa on kyseessä, ei sillä väliä, mutta sillä on, että ulkopuolella on jotain muuta, ehkä mahdollisuus, ehkä jotain hienoa. Tyttöjen maassa on betonia, tupakkatehdas ja joki, jossa tytöt opettelevat kuviouintia. On myös valtava urheilukompleksi ja lopulta urheilujoukkueelle viisumit. Vesileikit ovat siis vapautta ja samalla myös tie vapauteen.

Sandun romaani rakentuu kursiivilla kirjoitetuista jaksoista, jotka kertovat tarinaa suljetusta maasta ja tyttöjen tai oikeastaan naisten joukosta. Muodostuu melkeinpä seesteinen kuva – uimarannat, kesä, joki, leikki vedessä. Tätä kehystarinaa katkovat lähteneiden tarinat naisista, jotka ovat päätyneet kuka minnekin, pysyvästi tai käymään.  Yksi heistä, Anita, on Suomessa, jossa hän yrittää salata menneisyytensä maan. Toinen, Paulina, perustaa vanhustenhoitoyrityksen Kaliforniaan. Kaikki kuvatut naiset ovat jollain tavalla ulkopuolisia, irrallisia, kaikkien elämässä on väliaikaisuuden tuntu. Yksi palaa takaisin.

Kuten teoksen naisten tarinoissa, on Vesileikeissä paljon ilmavuutta ja avoimuutta. Kehystarina pyrkii pitämään tarinaa koossa, pakottamatta ja lempeästi,  mutta sekään ei selittele – eikä selittelyjä mahtuisikaan tähän kooltaan pikkuruiseen teokseen. On kuin katselisi elokuvaa, jossa kamera viilettää maasta toiseen, ja naisten elämästä näytetään hetki,  jossa  on joko jotain dramaattista tai arkisten päivien jatkumoa, jossain kuva työstä, jossain lepohetkestä. Kokonaisuudesta jää hieman haikea olo: vuorottelu kehyskertomuksen   ja naisten tarinoiden välillä korostaa sitä, miten etäällä ihmiset ovat toisistaan.  Henkilöt eivät ehkä ole yksinäisiä, mutta jollain tavalla irti repäistyjä, ja tämä koskee myös viimeiden tarinan Lidiaa, joka palaa takaisin. Tämä kepeyden ja raskauden yhdistelmä pitää otteessaan. Tuntuu, kuin jokainen sana ja lause olisi kuin kuviouinnin tarkoin muotoiltu liike. Pidin eritysesti teoksen rytmistä, siitä, miten se kuljettaa tarinasta toiseen kuin virtaava, pyörteilevä joki.

”Iltaisin tytöt kaatuivat sänkyyn kuin puunrungot ja tunsivat veden liikkeet sisällään. He näkivät hulluja unia joista heräsivät hengästyneinä. Ja eräänä päivänä jotakin vielä unenomaisempaa tapahtui: viisumit saapuivat. Ne taittuivat elegantisti passien väleihin, kuin olisivat aina kuuluneet sinne.” (s. 83).

IMG_20191208_144506

 

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla. Alkuperäisteos Un monde à portée de main, suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2019. Kannen graafinen suunnittelu Anna Makkonen.

Maailma käden ulottuvilla on ihmeellinen kirja. Ensin se upottaa sisäänsä, käperryttää puolen sivun, jopa sivun mittaisiin virkkeisiinsä, jotka luovat maailmoja, ajatuksia, kuvia. Sitten se pakottaa katsomaan tarkemmin ympäristöä – mikä on jäljennöstä, mikä on kaunista, millaisia pintoja ympärilläni onkaan – avaamaan Maailman taidehistorian liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen ja sitten nettiselaimen ja hakukoneen, jopa lukemaan Anna Kareninan – ehkä joskus.  Romaanin pariisilainen päähenkilö puolestaan lentää maasta toiseen, projektista seuraavaan, ja  päätyy haikailemaan maan alle, Lascaux’n luoliin.

Ihastuin Maylis de Kerangalin edelliseen teokseen, joka sekin tarkensi erikoisalalle, sydämensiirtoon, erityisellä tarkkuudella. Maailma käden ulottuvilla kertoo erikoisesta käsityöläisammatista, jäljentäjistä, ja kuvaa päähenkilön,  nuoren Paula Karstin vuosia ensin jäljennystaiteen  koulussa Brysselissä, sitten työtehtävien äärellä ympäri Eurooppaa. Jäljennyskoulussa (en muista, mikä oli koulun nimike – jäljennystä siellä kuitenkin opeteltiin, kuukausi puita, toinen marmoria ja kivipintoja) Paula tapaa Jonasin ja Katen, ja vaikka opiskelu ja maalaaminen haukkaavat nuorten aikuisten elämästä valtavan palasen, toimii taide myös yhdistävänä. Lopputyövaiheessa maalataan yhdessä, vimmaisesti, alun eksymisten ja etsimisen jälkeen. Luodaan maailmaa, pintoja, olevaa.

”Hän oppii näkemään. Silmiä polttaa. Ne ovat räjähtäneet auki, niitä on koeteltu enemmän kuin koskaan, pidetty auki kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa – keskiarvo, johon sisältyvät niin töiden parissa valvotut yöt kuin juhliminenkin.” (s. 43)

Tarina imaisee maagisesti sisäänsä kielen,  yllä olevaa lainausta huimasti laajempien virkkeiden, polveilevan, jopa runollisen ja silti  jollain tavoin jäntevän kerronnan ja kuvauksen vuoksi. On Oreon murusia ja on erikoista taide- ja materiaalisanastoa, kaupunkeja, katuja ja nimiä, erikielisiä ilmauksia. Kerronta etenee intensiivisesti preesensissä, ja aikamuoto onkin yksityiskohtien ohella yksi keinoista, joka upottaa tarinaan ja Paulan visuaaliseen maailmaan. Tarkan kuvauksen vuoksi lukemisen aikana oma katseeni tarkentui ja herkistyi ympäristölle. Luulen myös, että tämän kirjan lukemisesta nauttivat muut kaltaiseni, ihmiset, jotka rakastavat yksityiskohtiin käpertymistä, vaikka tavallaan kerronta maalailee suuriakin linjoja; yksityiskohtainen kuvaus tuottaa tarkkoja kuvia ja tunnelmia, ja on kiehtovaa päästä kurkistamaan sinne, minne Paulan pätkätyöt vievät.

Yksi mielenkiintoisimmista tapahtumapaikoista on Cinecittan elokuvatehdas, illuusioiden tyyssija Italiassa. Paula maalaa lavasteita ja tarpeistoa, ja henkilöt liikkuvat lavasteiden keskellä, elokuva- ja mainosmaailmassa. Illuusioiden luomisesta tarinassa onkin kyse, kun jäljennöksen avulla luodaan kuva jostain muusta, viedään johonkin aikaan tai tilaan niin kuin epookkielokuvassa, annetaan katsojalle tai kokijalle mahdollisuus johonkin kokemukseen.  Maailma käden ulottuvilla saa miettimään myös sitä, millainen kaipuu meillä onkaan kauneuden äärelle, oli kauneus sitten värissä tai pinnanmuodossa tai vaikkapa arvostetussa materiaalissa.

Onko jäljennöksen tarkoitus herättää jotain eloon, säilyttää? Tai pyrkiikö taide jäljittelemään elämää, niin kuin ikivanhoissa luolamaalauksissa? Jäljennöksiä ja taidetta, alkuperäistä ja jäljennöstä on pakko nimittäin pohtia myös toisen merkityksellisen tapahtumapaikan äärellä, Lascaux’n luolien läheisyydessä. Siellä jäljennetään kivikautisia luolamaalauksia, tehdään nykyteknologian avulla täydellistä kopiota, säilytetään ikivanhaa, sillä alkuperäiset teokset ovat vaarassa tuhoutua, eikä niiden äärelle ole päässyt sitten 1960-luvun lopun kuin kuvissa – ja nyt maalaamalla. Paula maalaa luolan eläimiä ja lopulta uppoutuu menneisyyden tarinoihin, mennyt ja nykyhetki sekoittuvat yhdeksi niin kuin värisävyt maaliseoksessa.

 

IMG_20191110_165220

Anna Makkosen upea kansigrafiikka houkuttelee romaanin visuaaliseen maailmaan. Kirjan alla laukkailevat Lascaux’n härät – romaani innosti lukemaan tästä mystisestä paikasta, maalaustaiteen historian alkuajoilta.

 

Tämän romaanin parissa tekee mieli viipyillä, ja nimensä mukaisesti se tuo erikoisen maailman – jäljentäjän sivellinvalikoiman, luksusasuntojen kovat pinnat, huojuvat tikapuut, ei liian täydelliset lavasteet, ihon ja valon ja harmaan loppusyksyn illan – lukijan ulottuville.

”Paula saa paonazzon valmiiksi määräpäivään mennessä, riisuu huivin jonka on sitonut turbaaniksi päähänsä, pyyhkii kädenselällä otsaansa ja sulkee silmät. Maalaus on loistava, marmori niin hyvin maalattu, että omistajat tuntevat välittömästi kiven mineraalisen viileyden, he kehuvat Paulaa viljellen sanoja miracoloso, incredibile, magico. Nuorelle maalarille tuodaan campari käsinpuhalletussa lasissa – – .” (s. 144)

 

 

Mustarastas laulaa

Inka Nousiainen: Mustarastas. WSOY 2019.

IMG_20191027_204914

Lempeän vaaleanpunaisessa Muka va:n paidassa lentävät mustarastaat, jotka tämän kirjan lukemisen jälkeen näin uudella tavalla.

”Ja tarinat, jotka jäivät kesken, jatkuvat aina jossain muualla.” (s. 138)

Mitä tapahtui? Tämän kysymyksen joutuu esittämään itselleen Inka Nousiaisen romaanin päähenkilö useasti, kun veli ei saapunutkaan Ruotsin-risteilyltä. Suru kadonneesta veljestä on valtava,  ja yläasteikäisen siskon lisäksi 17-vuotiaana kadonnutta surevat isoveli, äiti ja moni muu, kukin tavallaan. Mustarastas on pääasiassa kuitenkin Eevan tarina: itse äidiksi tullut sisko palaa, taas kerran, muistoihin veljestä ja selityksiä vaille jääneeseen katoamiseen, mutta mukana on myös erilainen ymmärrys siitä, miten äiti koki pojan katoamisen: ”Puhelun jälkeen äiti taittui polviensa päälle ja alkoi itkeä, eikä se ollut ihmisen itku, se oli eläimen itku, rannan lintujen huuto. Se oli jotain sellaista, että kun sen kerran on kuullut, niin sitä ei unohda koskaan.” (s. 16)

Mustarastaan, kadonneen veljen, tarinaa esitettiin kaksi vuotta sitten KOM-teatterissa. En mennyt katsomaan, sillä aavistelin, että näytelmä on liian surullinen ja ahdistava, mutta kirjaa lukiessa pystyn paremmin käsittelemään tunteita tai vaikkapa keskeyttämään lukemisen, olemaan rauhassa vaikeiden mutta samalla tärkeiden tunteiden kanssa. Tietysti minua harmittaa nyt, etten nähnyt näytelmää ja kuullut, miten kauniisti kadonneelle veljelle puhutaan, sillä oletan, että samanlaista puhuttelua ja pohtimista oli myös Eeva Soivion monologissa. Romaanissa nimittäin siis puhutellaan veljeä, puhutaan hänelle aina välillä, jutustellaan siitä, miten menee ja miltä tuntuu. Välillä kerrotaan, miten aika kuluu, elämä jatkuu, usein surun varjossa, jossa jokaisella on omat toimintatapansa – yksi heittää veljen tavaroita pois, siivoaa, toinen pukeutuu veljen liian isoon toppatakkiin, kolmas vaikenee. Samalla poissaolevalle kerrotaan, missä mennään. ”Tässä on äiti: valkoiset housut, intianpuuvillapaita, papiljotit päässä, niiden ympärille kiedottu huivi.  Äiti hymyilee, katso. Mutta älä luule, että äiti olisi sua hetkeksikään unohtanut.” (s. 76)

Mustarastaassa palataan samoihin hetkiin useasti, kauemmaskin menneisyyteen, sisarusten lapsuuteen. Muistelemisen hetki ajoittuu kuitenkin päähenkilön aikuisuuteen,  ja välillä ajatus kulkee myös siihen, miten on vaikeaa olla pelkäämättä, että omille lapsille tapahtuu jotain. Tai mitä, jos kuolisi itse, ei voisi enää pitää huolta? On kuitenkin elettävä, sellainenkin ajatus Mustarastaasta välittyy. Pitää keksiä loppu tarinalle, joka jäi kesken. Elämän arvaamattomuus, jonka päähenkilö on joutunut kohtaamaan niin nuorena, palaa ajatuksiin sykleinä, uudestaan, milloin mistäkin syystä. Ja on opeteltava kahta asiaa, ottamaan vastaan ja päästämään irti.

Nousiaisen Mustarastas itkettää väistämättä. Kannattaa valita tarkoin hetki, milloin sen pariin astuu, mutta silloin kun uskaltaa, kannattaa  ottaa vastaan tämä tarina ja nauttia kauniista kerronnasta ja kielestä, jotka kunnioittavat surullista tarinaa. Tämän kirjan äärellä tekee mieli hiljentyä ja sitten taas katsoa kohti niitä asioita, joista saa olla kiitollinen.

”Mustarastas laulaa illalla jossain. Sen kuulee raollaan olevasta ikkunasta, se laulaa jossain lähellä. Niin lähellä, että sen nokan liikkeet voisi erottaa väriseviä lehtiä vasten. Kuulaasti ja kaukaa se laulaa, toisia aikoja, menneitä ja tulevia, hämärän läpi kiitäviä vaunuja. Tienmutkia jotka katoavat näkyvistä, erkaantuvia lauttoja. Käsiä jotka heilahtavat, tervehdykseksi vai hyvästiksi, liike on sama.” (s. 144)