Ismo Alanko ja yhtye Rauman Dominossa 20.2.2015
Melkein voisin ryhtyä potemaan ikäkriisiä, kun himoan yhä vaan Ismo Alangon keikalle – onhan ensi kokemuksestani jo melkein 20 vuotta. Mutta Ismo Alanko ei vanhene vaan osaa muuntua, uskaltaa kokeilla uutta. Enkä minä suostu luopumaan ekstaattisista keikkakokemuksista, vaikka sitten vanhenisinkin.
Rauman Domino oli minulle keikkapaikkana uusi tuttavuus, ja kun olin myöhästynyt Helsingin-keikkojen lippujonosta, oli huvittavaa astella kymmenen jälkeen lähes tyhjään yökerhoon. Toivoin pääseväni lähelle lavaa, miltä en voinut välttyä, kun tanssilattialla oli väljää vielä muutama minuutti ennen keikan alkua. Ihmeellistä ja ihanaa, outoa tosin se, että samanhenkisiä ikifaneja oli vähemmän kuin yleensä. Toki yleisö oli mukana varsinkin keikan loppupuolella, kun yhtye soitti Siekkareiden ja Ismon vanhoja biisejä.
Ismo Alanko orkestereineen vei meidät vaihteleviin äänimaisemiin, ja alkuosa keikasta koostui uudesta, vielä julkaisemattomasta materiaalista. Odotan uutta levyä: Maailmanlopun sushibaari on jäänyt hyvin vähälle kuuntelulle, mutta keikalla soitetuissa upouusissa biiseissä oli mielenkiintoisia juttuja niin sanoissa kuin soitannossakin – analyysi keikanjälkeisessä euforiassa on kuitenkin vaikeaa. Vaikka kokonaisuudessa paljon olikin vanhoja hittejä, jostain syystä keikkalistalle oli päätynyt itselleni tärkeitä kappaleita niin Sielunveljien levyiltä kuin Säätiön Pulultakin. Ja Rakkaudesta, Ekstaasiin sekä Tällä tiellä, jotka osaltaan vaikuttivat aikoinaan 15-vuotiaaseen tyttöön niin, että rakkaus jäi ikuiseksi.
Vanhoissa lauluissa oli uusi soitto. Hurmaannuin pasuunasta, joka vei vahvasti monessakin kappaleessa. Hellyin poikkihuilun soinnista, joka paikoin välähteli. Rakastuin rytmeihin, mätkähdin musiikkiin. Yli kaksituntinen keikka oli kokonaisuus, joka piti otteessaan loppuun saakka, vielä olisin mielelläni ottanut vastaan biisilistalle kirjatun Ihmisen.
En osaa tarkemmin nimetä tai kuvatakaan musiikin sanoin, kun loppujen lopuksi musiikista en tiedä muuta kuin sen, mitä tunnen ja elän, mutta elivätpä muusikotkin! Ismo Alangon uusi porukka on taiturimainen monipuolisuudessaan, vahvasti Ismon biisejä tulkitseva, humoristinenkin. Erityisesti rakastuin siihen, että kaikki lauloivat ja että muusikoilla oli eläytyvä ote, ei pelkästään Ismo Alangolla, jonka energiaa en koskaan lakkaa ihailemasta.
Kaikkia värejä 