Elokuinen lukumaraton

En olekaan pitkään aikaan osallistunut lukumaratonille, ja melkein en malttanut nytkään, kun piti olla retkeilemässä tämä viikonloppu. Miniflunssan vuoksi ei uskallettu lähteä metsään, joten mikäs olisikaan sen lohdullisempaa kotitekemistä kuin lukeminen. Elokuun alun maratonin järjestää Oksan hyllyltä -blogin Marika. Maratonilla siis luetaan (yleensä) vuorokauden ajan, ehkä raportoidaan luetusta kuvin ja/tai tekstein, ja lopuksi luetut kirjat ja sivumäärät kootaan yhteen. Tärkeintä on tietysti lukemisen ilo.

Koska päätin tarttua tähän  lukuhaasteeseen hieman yllättäen, en ole varautunut matkaan kunnon eväillä. Tärkein ainesosa eli luettavaa kyllä löytyy. Tartun ensin ehkä seuraaviin:

– kesäprojektini Tulevaisuuden arabin osat 2-4

– keskeneräiset kirjat eli Emma Hooperin Koti-ikävän laulut ja Carolina Setterwallin Toivotaan parasta (e- ja äänikirjana)

Tai sitten vaikkapa johonkin näistä:

Tässä kasassa on sekä nuortenkirja (Tosi raskas reissu), runoja (Leijonapatsailla, jonka tilasin itselleni jo maaliskuussa…), dekkari (ja Portugalin maisemia! Anu Patrakan Rui Santos -sarjan kolmas osa Totuuden portaat) ja muuta kiinnostavaa omasta hyllystä.

Tavoitteenani on nautiskella siitä, että saan vain lukea (tai kuunnella), sivumäärätavoitteita en aseta.  Maratonini alkakoon vaikkapa kahdeksalta, ja päivitän tähän etenemistäni muutamaan otteeseen (mutta muuten yritän pysytellä erossa laitteista).

— — —

1.8.20, lauantai-ilta:  Aloitin maratoonini kahdeksan jälkeen kuuntelemalla  Toivotaan parasta -romaania. Tarina on aika koukuttava, koska alku on niin surullinen ja aika dramaattinenkin.  Jatkan tätä varmaan vielä yöllä.

Kaivoin myös Tulevaisuuden arabin jatko-osat esille (ensimmäisen osan olin jo lukenut kesäkuussa). Toisessa osassa päähenkilö Riadin ja perheen elämä tuntuu entistä hullummalta, ja mitä pidemmälle luen, sitä enemmän ihmettelen äitiä, joka suostuu asumaan Syyriassa ankeissa ja henkisesti ahtaissa oloissa. Sarjakuvan tarina on siis piirtäjän omasta lapsuudessa, ja kuvattu perhe on muuttanut Ranskasta Syyriaan. Erityisesti koulu näytetään aivan kauheana. Kolmososaa pääsin puoliväliin ennen kuin alkoi väsyttää.

2.8. klo 10.20
Arvasin, että näin voi käydä: olen kolmen kirjan loukussa. Tulevaisuuden arabia ei malttaisi olla lukematta (koska odotan vieläkin epätoivoisena, että äiti päättää muuttaa Ranskaan ja ottaa lapset mukaan) ja Setterwallin Toivotaan parasta vuorottelee niin kutkuttavasti kahdessa  ajassa, menneen rakastumisessa ja toivossa ja nykyhetken tuskassa, että kuuntelin ”vielä yhden luvun” sika monta kertaa (en tosin yöllä, koska nukahdin…). Illalla jatkoin vielä Emma Hooperin Koti-ikävän lauluja, jonka miljöö on tosi kiehtova: syrjäinen kalastajakylä Kanadassa. Aika synkkä alku kyllä tässäkin…

Klo 14.50
Luin aamupäivällä Tulevaisuuden arabin 3. osan loppuun ja jatkoin Koti-ikävän lauluja. Siinäkin vaihtuu kuvattu aika niin kuin Toivotaan parasta -romaanissa, ja molemmat aikatasot ovat mielenkiintoisia. Kalastus elinkeinona tuntuu rankalta jo silloin, kun kyläläiset vielä saavat kalaa. Kokkaillessa kuuntelin Toivotaan parasta -äänikirjaa, mutta alkupuolen vetävyys on kadonnut. Erityisesti menneen ajan tapahtumat tuntuvat pitkäveteisiltä jaksoilta. Päädyinkin kuuntelemaan Aamukahvilla-podcastia – ja lopulta unohdin ruuan uuniin.

2.8. klo 20.03, maraton on ohi ja ihana Koti-ikävän laulut luettu loppuun. Pikaisesti kootusta maratonkirjakasasta en sitten tarttunut yhteenkään, sillä tämä Emma Hooperin haikea tarina vei mennessään. Pitää sulatella sitä hetki ja muistaa kirjoittaa myöhemmin toivosta, musiikista ja raa’asta luonnosta.

Tänään en aivan koko päivää ehtinytkään lukea, mutta maltoin asettua lempiharrastukseni pariin pitkästä aikaa. Kävin kyllä myös lueskelemassa muiden maratonkuulumisia, mikä sekin on hauskaa.  Illalla ehkä tartun vielä viimeiseen Tulevaisuuden arabiin.

Maratonilla luetut:
Emma Hooper: Koti-ikävän lauluja 354 s. (olin lukenut ennen maratonia  sivulle 25)
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2 ja 3, yht. 308 s.

Kuunnellut:
Carolina Setterwall: Toivotaan parasta 4 tuntia 50 minuuttia (vielä 8 tuntia jäljellä… Kuinkakohan käy?)

Yhteensä: 664 sivua lukemista ja 4 tuntia 50 min. äänikirjan kuuntelua.

 

Advertisement

Roihuvuoren runokattaus ja #runo2018

 

 

Viime aikoina ja erityisesti eilen ja tänään olen pursuillut kiitollisuutta. Tässä muutamia syitä:

1) Omppu Reader why did I marry him -blogista jaksaa hehkuttaa runoja ja muutenkin kirjallisuutta, ja blogissa on käynnissä oiva runohaaste, joka sai minut jo tarttumaan runokirjaan, kiitos! Vielä melkein vuosi tätä haastetta ja sitten loppuelämä aikaa lukea runoja! Tämä postaus on aloitus runovuodelle 2018.

2) Roihuvuoressa järjestettiin lauantaina eli eilen kaupunginosan oma kirjallisuusfestivaali 60-vuotiaan kirjaston kunniaksi, vau! Ja kiitos tapahtumasta!

3) Näillä samaisilla kirjamessuilla omia runojaan olivat lukemassa Sirpa Kyyrönen, Pauliina Haasjoki ja Aura Nurmi, ja oli ihanaa kuunnella upeita runoja, kiitos, kiitos, kiitos!

4) Kirjastosta sain viime viikolla varaamalla ja etsimällä monta runokokoelmaa, joten kiitos kirjastolaitoksellekin, taas kerran!

5) Runoja kiitän myös. Kiitän siitä, että olen saanut asettua hetkeksi ilmavien, viisaiden, terävien ja mystisten sanojen ja tarinoiden äärelle.

Olen lukenut tällä viikolla kaksi runokokoelmaa ja vähän kolmattakin. On ollut ihanaa pysähtyä runojen äärelle, ja hyviä fiiliksiä olen saanut siitäkin, että olen uskaltanut lukea runoja, minua kun usein jännittää se, että en ymmärtäisikään MITÄÄN. Voisin vihdoin uskoa itselleni antamani luvan olla ymmärtämättä, ja nauttia sanoista, runokuvista, tunnelmista – ja samalla antaa myös luvan ymmärtää. Nauttinut olenkin, monella tavalla. Luin runoja pitkähköllä bussimatkalla Länsi-Helsingistä itään, kuuntelin Roihuvuoren runoaamiaisella keskittyneen joukon kanssa, ihailin sanoja niin luettuna kuin kuultunakin. Oli itse asiassa hienoa kuulla juuri luettu runo lavalta: se aukeni uudella tavalla, eri tavalla, kuin sen vain olisi lukenut itse uudelleen. Esimerkiksi Sirpa Kyyrösen Minä olen sinun äitisi, syyllinen -runo, joka toki aiemmin oli saanut ajattelemaan kasvun ja sen aiheuttaman erkanemisen kamaluutta niin äidin kuin (murrosikäisen) lapsenkin kannalta, herätti ajatuksen siitä, miten tunne on jaettu, yhteinen, monen, ja silti erilainen, selittämätön ristiriitaisuudessaan. Sellainen, johon törmää aina, aalto, joka poistuu ja palaa.

Sirpa Kyyrösen runot Ilmajuuret-kokoelmassa sisältävät paljon luontoainesta:  Tähän kaikkeen lomittuvat hiekkalaatikot, äiti, murrosikä, ryövärintytär – äitiyttä ja lapsuutta. Ne limittyvät ja vertautuvat:

Pyhät oli pihlajat ja mäntyjen pylväät

kun sinä synnyit savinen ja puhdas 

nyrkkikivestä puhjennut pikkulintu          minun juureni ilmassa 

kunnes kasvoit 

jalat ja minä istutin     

sinut maahan, kertomuksiin ja kukkiviin puihin             / – – /

 

Luontokuvat ovat reheviä, luontoa arvostavia, jopa luonnon puolesta huutavia, varsinkin neljännen osan valasrunot. Ihminen kietoutuu osaksi luontoa, kaarnaa, juuret pitävät maata koossa.

Aura Nurmen runonluenta oli upeaa. Minulla ei ole sanaa Nurmen ilmaisulle, mutta yritän: kirkas, avoin, tavoittava. Hän onkin lavarunoilija, ja kyllä, nyt minäkin haluan päästä kuuntelemaan enemmän runoja, ainakin, jos muutkin yltävät tällaiseen hätkäytykseen. Nurmi luki sekä vielä ilmestymättömän runon että runoja Villieläimiä-kokoelmasta. Kokoelman arvostelusta oli  kasvanut myös oma kommenttinsa, jonka Nurmi esitti. Villieläimiä-kokoelma on mielenkiintoinen (sekin). Runot kertovat esimerkiksi lapsuudesta ja nuoruudesta Pikku Huopalahdessa, tai laajemmin lapsuuden lähiössä. Minulle Pikku Huopalahti on ennemmin se Pariisin kevään keksipaketti, jota lauloin, kun asuin vaaleanpunaisessa talossa melkein merinäköalalla. Siksi lapsipuhujan arkipäiväiset havainnot poliisiautosta tai roskiksessa asuvasta miehestä näyttävät uuden kuvan, joka laajenee siihen, miten naapureina voivat asua erilaiset kohtalot, joissa toinen ei tiedä toisesta.

 

Ihana viikonloppuni, jota piristämään ostin 20 tulppaania ja jota syventämään lainasin kolme runokokoelmaa.

 

 

Pauliina Haasjokea en ollut ehtinyt lukea ennen lauantaita, mutta olin sentään käynyt hakemassa kirjastosta hänen teoksensa Hiukset. Haasjoki luki kokoelmaansa Planeetta, jonka senkin aion käsiini haalia, mutta eiliset sanat ovat unohtuneet, on vain häivähdys siitä mielettömästä rauhasta, kun Haasjoki luki, tyynenä. Hiukset-kokoelman runot tuntuvat tiheiltä: ne joita jo luin, haraavat vastaan, pysäyttävät joskus jo kesken säkeen, ovat välillä vain säe, ovat täynnä, jos ovat pidempiä. Luen tätä vielä pitkään ja tarkkaan, nyt olen sanaton.

 

Pauliina Haasjoen tuotanto odottaa vielä tarkempaa tutustumista. Kuinka kaunis onkaan tämä kokoelma jo ulkoasultaankin, niin kutsuva!

 

Palaan runojen maailmaan myöhemmin. Tämä oli avaus ja ahmaisu.

 

– – –    – – –    – – –

 

Roihuvuoren kirjamessut 17.3.2018 Porolahden koululla ja Roihuvuoren kirjastolla. Toivottavasti tämä ei jäänyt ainokaiseksi tapahtumaksi!

 

Runokokoelmat, joita kuulin, luin ja luen:

Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret. Otava 2016.

Aura Nurmi: Villieläimiä. Kolera 2016.

Pauliina Haasjoki: Hiukset. Otava 2013. Runoaamiaisella runot olivat kokoelmasta Planeetta (Otava 2016).

Heinäkuinen lukumaraton (on ohi tältä erää)

On siis virallisen lukumaratonpäivän aatto, ja bussini Sysmästä starttaa kohta. Samoin starttaa oma lukumaratonini, sillä yhteisestä maratonista ainakin osa kuuluu kuluttaa 8.7., ja osa maratoonaajista jatkaa siis vielä sunnuntaille.

Suunnitelmat lukumaratonin luettavien kirjojen osalta muuttuivat hieman, niin kuin aina käy. Panssarisydän oli luettava viime yönä loppuun, ja päätinkin  aloittaa Laura Gustafssonin Korpisoturista. Alkumatkalle lukumaratonissani toivon saavani seuraa pojastani, jonka kanssa ihan konkreettisestikin matkaamme bussilla kohti kotia. Ehkä nappaan hänen matkakirjaansa Painajaisten lintukoto (Siiri Enorannan nuortenfantasiaa).

Aurinkoa ja kirjoja Sysmän torilla. Tapahtumassa oli kymmeniä myyjiä, laatikoittain kirjoja ja paljon innokasta yleisöä.

Taakse jää siis kesäinen Sysmä ja kirjakyläpäivät, joihin ehdimme osallistua vain aloitustohinoita ihmetellen. Yhden kirjan nappasin sieltä mukaan: Alice Munron novellikokoelman Hyvän naisen rakkaus. Ehkä luen siitä vielä jonkin kertomuksen tämän vuorokauden puolella.

7.7. klo 14.20. Nyt laitteet kiinni hetkeksi ja tien päälle läpi ihanan Päijänne-maiseman –  luku-urakka alkakoon!

7.7. klo 15.50, bussin vaihto Lahdessa. Aloitin Korpisoturin, ja se on hyvä! Lukurauhaa hieman häiritsivät kiroilevat teinit (ei oma!) ja upeat maisemat. Etenin Ahman tarinassa ajoittain hymähdellen sivulle 78 ja sain matkakaverin tsempattua lukemaan 32 sivua, vaikka Painajaisten lintukoto kuulemma on ärsyttävän sekava (mutta sinnikkyys siis palkittiin – lukeminen jatkui vauhdikkaasti takkuisen alun jälkeen).

7.7. klo 19.20, kotisohvalla

Toisessa bussissa sain vielä luettua, mutta kotona piti pitää pieni lukutauko. Kuuluukin kuitenkin hieman muiden lukijoiden blogeihin, kovasti nyt jo luetaan! Korpisoturissa olen edennyt jo sivulle 194, enkä malttaisi lopettaa. Tästä tulee mieleen hieman Mikko-Pekka Heikkisen Terveisiä Kutturasta -romaani, ja silti tämä on tosi omaperäinen. Ehkä yhteistä onkin vain poikkeustilan kuvaus – Korpisoturin tilanne on tavallaan kutkuttavan realistinen ja pakottaa miettimään, miten hauras tämä systeemi onkaan. Ahma, päähenkilö siis, ei ole ajatuksineen yksin. No, siirryn iltahetkeksi riippumattoon ja nautin siitä, että kaikki toimii.

7.7. klo 21.15

Luin Korpisoturin. Hilpeys karisi loppua kohden, sulattelee nyt tuota kokonaisuutta. Hieno. Synkkä. Erikoinen.

Iltapala löytyikin kotoa, vaikka reissussa olimme tiistaista saakka, joten lukeminen ei häiriintynyt kauppareissun vuoksi (olisi minulla äänikirja kävelykengät varalle). Reissaaminen uuvuttaa ja lukeminen rentouttaa sen verran, että käyn iltahommiin. Iltasaduksi Painajaisten lintukotoa. Perjantaina sivuja 249 + se, mitä jaksan ennen unia.

Lauantai 8.7.2017 klo 9.10

Uni ei meinannut eilen tulla, vaikka silmät jo uupuivat lukemaan. Kuuntelin äänikirjaa (Anthony-isä Doerr: Kaikki se valo jota emme näe), ja vasta useamman torkutuksen jälkeen olin nukahtanut. Aamulla kelailin 15 minuuttia (torkutusaika) taaksepäin ja totesin nukahtaneeni noin minuutissa.

Illalla luin myös Painajaisten lintukotoa. Se vaikuttaa mielenkiintoiselta – tavallaan hyvinkin nuorelle sopivalta sadulta, mutta kerronta on varmaankin haastavaa ja se, että maailma on niin epätarkka. Henkilöt eivät ole aivan ihmisiä, eivät sitä miltä näyttävät. Liikoja ei selitellä, ja sehän voi nuoresta lukijasta olla joko turhauttavaa tai – toivottavasti – kiehtovaa.

Nyt tartun Kaimaan.

8.7. klo 14.30

Lukumaraton on osaltani ohi. Luin aamiaisen ja lounaan välillä Jhumpa Lahirin Kaimaa, ja tarina vei mukanaan. Aamupäivällä kävin kaupassa ja kävelyllä, jolloin kuuntelin äänikirjaa 50 minuuttia. Kaimaa luin maratonaikani puitteissa sivulle 183, mutta jatkan varmaankin illalla. Tästä teoksesta myöhemmin lisää, ja ensi viikon alussa koitan ehtiä koota ajatuksiani juuri ennen maratonia lukemastani Panssarisydämestä ja maratonin aikana luetuista/aloitetuista  kirjoista.

Tässä maratonissa luin yhteensä 552 sivua ja kuuntelin äänikirjaa 120 minuuttia. Lukuvalintojen suhteen olen tyytyväinen, vaikka en nyt uskaltanutkaan vielä aloittaa sitä lukematta jäänyttä klassikkoa (Saatana saapuu Moskovaan). Jonkinlaisen minimaratonin tai pari aion viettää sen parissa vielä ennen heinäkuun loppua, sillä klassikkohaasteen dead line lähestyy. 😉

Kiitos vielä emännälle eli Janelle! Käykääpä katsomassa muiden saavutuksia koko maratonin koontipostauksessa!

—   —   —   —   —   —   —

KOONTI:

Yhteensä luin 552 sivua

Äänikirjaa kuuntelin 120 minuuttia

Kirjat, joita luin kesälukumaratonissa 7.-8.7.2017:

Laura Gustafsson: Korpisoturi (Into, 2016) 249 sivua

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto (WSOY, 2012) 120 sivua (alusta)

Jhumpa Lahiri: Kaima (Tammi, 2005) 183 sivua (alusta)

Kirja, jota kuuntelin:

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY:n äänikirja) 120 min. (keskeltä, olen aloittanut kirjan kuuntelun jo kuukausi sitten).

 

 

 

 

Dekkariviikko ja poliisiromaani

Kati Hiekkapelto: Kolibri. Otava, 2013.

Dekkariviikon tunnus on Oksan hyllyltä -blogista

Tällä viikolla on vietetty dekkariviikkoa, jonka kunniaksi kaivoin hyllystä siellä kauan hautuneen Kati Hiekkapellon Kolibrin. Kolibri aloittaa jo kolmanteen osaan ehtineen Anna Fekete -sarjan. Sarjan toisen osan,  Suojattomat, luin pari kesää sitten, ja kyllähän se kolmas, Tumma, on luettava pian.

 

”Ensimmäinen työpäivä ei ollut vielä edes lopuillaan ja minulla on riesanani kunniaväkivaltaepäily, raa’alla tavalla toteutettu henkirikos ja vittumainen työpari, Anna ajatteli ja avasi silmänsä.” (s. 38)

 

Anna Fekete on mielenkiintoinen poliisihahmo. Terävä tietysti, mutta myös äkkipikainen, avoin ja itsenäinen. Kolibrissa myös melko yksinäinen ja hieman hauraskin, ja ehkä säröt tekevät hänestä aidontuntuisen hahmon. Pidän tästä unkariksi kiroilevasta nuoresta naisesta, ja vaikka hänen kollegojaan ei kuvata pelkästään imartelevasti, tykästyin heihinkin. Harmittaa oikein, että kakkososa on melkein unohtunut.

 

Kolibrissa Anna saapuu pohjoiseen kaupunkiin saatuaan viran rikososastolta. Annan lapsuudenkaupunki ei ota häntä täysin lempeästi vastaan, ja lisäksi virkauran alku on dramaattinen. Kesädekkariksi Kolibri sopii miljöönsä puolesta hyvin: alussa on elokuu, mutta samaan aikaan kun juoni tiivistyy, saapuvat mustuus, kylmyys ja tihku ja räntä. Kesän sylissä olen kaukana kaikesta siitä.

 

Anna Feketet tuntuvat näiden kahden dekkarin perusteella melko  kantaaottavilta: Kolibrissa mietitään sitä, miten hankalaa ei-suomalaisen on löytää paikkansa työelämästä. Päähenkilö Anna saa jatkuvasti kuulla, kuinka hänen suomen kielensä onkaan niin hyvää, ja välillä luulla, että hänet on palkattu jonkinlaisena kiintiömamuna poliisivoimiin. Yksi juonenkäänne liittyy kunniamurhiin, toinen taas seksuaaliseen häirintään. Annan työpariksi sattuu ennakkoluuloinen ja avoimen rasistinen Esko, joka kylläkin muuttuu tarinan edetessä. Hän edustaa laajemminkin rasistisia ääniä ja ajatuksia, enkä osaa päättää, onko muutos lainkaan uskottava. Annan Akos-veli puolestaan edustaa henkilöä, jonka kotoutuminen ei ole onnistunut. Akos on jäänyt heitteille kahden (tai useamman) kulttuurin välille; hänellä ei ole paikkaa Suomessa, Serbiassa eikä Unkarissakaan.

 

Dekkarista on vaikea kertoa niin, ettei paljasta liikaa. Tämän poliisiromaanin kautta pääsee kurkistamaan poliisiasemalle ja poliisin arkeen, väkivallalta ei säästy, mutta se ei ole pääosassa, ja jonkin verran on pohdittava koston kysymyksiä. Ja järjettömyyttä. Mielenkiintoisinta minusta ovat kuitenkin Annan hahmon kehittyminen ja monikulttuurisuuden kysymykset.

Kirjamessut ja alati kasvava lukupino

Piipahdin Helsingin kirjamessuilla kahdesti, perjantaina työpäivän päätteeksi ja uudestaan lauantaina (muka) pirteämpänä. Kävin kuuntelemassa muutamaa keskustelua, tapasin ystäviä sovitusti ja ihanasti myös sattumalta, haahuilin kirjapaljoudessa ja ihmettelin ihmismassoja. Oma kirjapinoni kasvoi vain kahdella teoksella, mutta mielikuvituskirjapino huojuu korkeuksissaan – voi kuinka paljon haluaisinkaan lukea! Kirjastokin ilmoitti kolmesta saapuneesta varauksesta, joten ostokset jäivät vähäisiksi (myös siksi, että minulla on edelleen pari joululahjakirjaa lukematta).

Perjantaina jäin Katri Vala -lavan ääreen kuuntelemaan Merete Mazzarellaa, jota haastatteli ihana Baba Lybeck. Mazzarellaa kiitän kirjarakkauteni voimistumisesta: Silloin en koskaan ole yksin -teos teki aikoinaan aikuisuuden kynnyksellä horjuvaan minuun valtavan vaikutuksen ja ikään kuin antoi luvan pysähtyä kirjojen äärelle, vaikka koko muu elämä oli yhtä sekamelskaa. Yksitoista vuotta sitten luin lähes kokonaan Mazzarellan siihenastisen tuotannon imetysmaratonin ohessa, mutta mitä sitten kävi? Miksi Mazzarella unohtui? Edes Fredrika Runebergista kertovaa teosta en ole vielä lukenut, vaikka muistan kuunnelleeni Mazzarellaa Tammen tilaisuudessa kirjan ilmestymisaikoihin. Lukulistaan Fredrikan lisäksi ainakin Marraskuu (se on odottanut vuosia hyllyssäni!) sekä uusi Aurinkokissan vuosi ja uusintalukuun Silloin en koskaan ole yksin.

Merete Mazzarella ja Baba Lybeck (etualalla Päivi Alakosken uutuusromaaneja Pajulinnun huuto – lukulistallani sekin totta kai)

Perjantain tärppi oli ehdottomasti Emmi Itärannan haastattelu. Teemestarin kirja on yksi suosikkiteokseni, ja rakastuin Itärannan uutukaiseen Kudottujen kujien kaupunkiin keskustelun ja luennan perusteella. Kirjailija luki pari ensimmäistä sivua ja taisi lumota koko yleisön, minut ja vieruskaverini ainakin. Kirja on yksi juuri saapuneista varauksistani, joten lukulistalla se on kärkipäässä. Itärannan saapumista odotellessani ehdin hetken kuunnella Susanna Alakosken ja Mathias Rosenlundin keskustelua heidän teostensa synkistä teemoista. Alakosken tuotantoon olen ollut tarttumaisillani nähtyäni Sikalat-romaanin elokuvaversion Sovinto. Listalle siis ainakin yksi nimi lisää.

Perjantaina en jaksanut juuri katsella myyntipisteitä enkä oikeastaan lauantainakaan, jolloin kuitenkin vähän aikaa kiertelin antikvariaattiosastolla nostalgioimassa. Teoksen osastolta nappasin mukaani Ulla-Lena Lundbergin Jään ja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -tiiliskiven. Olin nimittäin juuri kuunnellut Marja-Leena Mikkolaa, joka puhui suhteestaan venäläiseen runouteen sekä kääntäjän työstään, ja  keskustelun jälkeen tuli puheeksi tämä Maria Tsvetajevasta kertova romaani, joka jo pitkään on odottanut hetkeään ja oli tyrkyllä alennuspöydässä. Listalle siis kaksi kirjaa lisää.

Lauantaina kuuntelin lisäksi Jari Järvelää, jonka tuotantoon olen tarttunut vasta nyt tänä syksynä, vaikka kirjailijan esikoisesta on jo 20 vuotta ja tuotanto on jo melko laaja. Järvelältä aion lukea jotain lisää, mutta lukulistalle en osaa nimetä vielä mitään. Vinkkejä suosikeista otetaan vastaan!

Jari Järvelän kanssa keskustelemassa Tuula-Liina Varis

KirjaKallion ohjelmaa ehdin kuuntelemaan yhden keskustelun verran. Nadja Sumasen Rambo voitti Otavan nuortenromaanikilpailun, ja koska uudet (ja vanhat tietysti myös) nuortenkirjat kiinnostavat jo työnkin puolesta, tämä menee sille äärettömän pitkälle lukulistalle Itärannan teoksen kanssa alkupäähän. Rambosta keskustelijat nostivat esille esimerkiksi perhesuhteiden käsittelyn ja sen, miten tärkeää on kertoa teoksen päähenkilön kaltaisten nuorten tarinoita.

Sunnuntainakin olisi ollut mielenkiintoista ohjelmaa, mutta olen tyytyväinen näihin muutamiin keskusteluihin ja erityisesti siihen, että sain viettää paljon aikaa itsekin kirjoista ja lukemisesta pulisten. Nyt käperryn lukemaan ja lupaan lähiaikoina taas kirjoittaa lukemistani kirjoista.

PS. Onneksi messuista on kirjoitettu todella monessa blogissa! Ohjelmahan oli todella laaja ja älyttömän mielenkiintoinen, mutta varsinkaan perjantaiväsymyksessäni en uskaltanut tehdä suuria suunnitelmia keskustelujen suhteen, koska tiesin, etten olisi jaksanut keskittyä. Siksikin oli ilo lukea muiden ajatuksia ja muistiinpanoja kohtaamisista!

Kirjojen yö, Sysmä

Tämä olkoon virallinen blogin yksivuotispostaus – vuosi sitten uskaltauduin vihdoin kirjoittamaan itselleni tärkeistä asioista, ja vaikka aina en kaikesta ehdikään, en kaikkea edes ajatella loppuun, olen onnellinen näistä kaikista väreistä, joita olen onnistunut kirjaamaan itselleni muistiin. Kiitos lukijoilleni, kommentit ovat innostaneet ja vieneet myös uusiin blogeihin, joiden lukemisesta on tullut minulle uusi ihana harrastus kirjoittamisen lisäksi.

Sysmän kirjojen yö 7.-8.8.2015

Kirjojen yö on jo viisivuotias kirjallisuus- ja kulttuuritapahtuma itähämäläisessä Sysmän kylässä, ja sisällön lisäksi myös sympaattiset mainokset ovat houkutelleet minua mukaan:

Tänä vuonna vihdoinkin pääsin nauttimaan Kirjojen yön tapahtumista. Aloitin perjantaina Villa Sarkian avoimista ovista, jatkoin iltamiin ja lauantaina vietin päivän kirjailijavieraita kuunnellen. Lauantai-ilta olisi jatkunut vielä Majutveden rannalla jameissa, mutta kotiseutu kutsui jo kulttuurimatkailijaa.

Villa Sarkia on Nuoren voiman liiton ja Sysmän kunnan ylläpitämä kirjailijaresidenssi, ja tämänhetkiset vieraat olivat järjestäneet ohjelmaa ja pientä tarjottavaa – lomatunnelmissani löysin paikalle tosin vasta esitysten jälkeen, mutta sain esittelykierroksen ja ilon tutustua asukkaisiin myöhemmin illalla. Iltaohjelma Sysmän hienolla teatteritalolla oli vaikuttava: illan ensimmäinen esitys oli Essi Luttisen ja Petri Haapasalon Rakkauden kartta – La carte du tendre. Rakkaus, mikä ihana aihe! Ja miten hienosti runot, laulut ja tekstikatkelmat oli koottu, niin että itse liikuin tunnetilasta toiseen – kyyneliä kirvoitti tulkinta Tamara Lundin Sinun omasi -kappaleesta (ja sitä ennen kerrottu tarina), hymyn nostattivat esimerkiksi katkelmat Väestöliiton parisuhdeoppaasta ja encorena esitetty M.A. Nummisen Varkain vattupensaan taa. Essi Luttinen on upea, muuntautumiskykyinen ja herkkä esiintyjä, eikä minua lainkaan haitannut, etten ymmärtänyt kaikkia sanoituksia, kun tunnelma oli asitittavissa ja kuviteltavissa musiikin kautta.

Väliajan jälkeen oli vuorossa näyttelijä Mirjami Heikkisen ja viola da gambaa soittavan Mikko Perkolan Hippopotamus, Eeva-Liisa Mannerin tekstiin perustuva tarkkarytminen, herkkä, hauska, viimeistelty, kaunis ja ihastuttavan absurdi esitys. Mirjami Heikkinen lausui, esitti ja eläytyi ihastuttavan läsnäolevasti, ja esiintyjien yhteistyö oli toimivaa niin kuin tekstin, äänen liikkeen ja musiikin yhteen liittyminen. Ihmeellinen soitin muuten tuo viola da gamba, minulle tuttu vain Kaikki elämäni aamut -elokuvasta (joka muuten aikanaan teki vahvan vaikutuksen nuoreen tyttöminään).

Lauantaina Sysmän kirjakaupalla Tarleena Sammalkorpi ja JP Pulkkinen haastattelivat kirjailijavieraita Olli Jalosta, Monika Fagerholmia, Petri Tammista ja Kimmo Oksasta, ja Jarmo Heikkinen luki ihanan rauhallisesti tarkkaan valittuja katkelmia kirjailijoiden teoksista. Olli Jalonen kertoi kirjoittamisestaan ja jonkin verran myös vuodesta 1972, ajasta, johon pääsee sisään myös lukemalla romaanin Miehiä ja ihmisiä. Itse Jalonen oli sukeltanut tuohon aikaan esimerkiksi lukemalla lehtiä päiväkaupalla. Kirja on lukulistallani, johan kävin jo 60-luvullakin tänä kesänä, kun luin Honkasalon uusimman teoksen.

Monika Fagerholmin teoksista olen pitänyt todella paljon ja odotinkin hänen puheenvuoroaan – harmi vaan, että hänellä oli kiire heti esiintymisen jälkeen, enkä ehtinyt kiittelemään häntä. Fagerholm puhui kirjallisuudesta, kirjoittamisestaan, teostensa vastaanotosta ja kirjallisuuden (ja taiteen) merkityksestä. Olen pitänyt Fagerholmin teoksia vaikeina tai vähintäänkin vahvaa keskittymistä vaativina, ja tälläkin hetkellä etenen hyvin hitaasti Diivan lukemisessa, mutta kirjailijan kommentit avasivat uusia näkökulmia hänen teostensa käsittelyyn. Fagerholm puhui esimerkiksi siitä, miten hyvässä, ”elävässä” kaunokirjallisuudessa pitää olla jokin särö; toki pitää olla rakenne, muttei liian hiottu, kielen pitää olla hyvää, mutta ennen kaikkea elävää. Hän puhui myös intuition merkityksestä kirjoittamisprosessissaan ja siitä, miten kirjallisuudessa rytmi, äänteet ja äänenpainot voivat tuottaa samanlaisia sanoittamattomia kokemuksia kuin musiikki kuulijassaan voi tuottaa. Tämä onkin se, mikä Fagerholmin teoksissa sykähdyttää: tiiliskivimäinen romaani onkin välillä kuin runo, jossa kieli väreilee ja soi.

Katja Kettu ei päässytkään paikalle, mutta hän esiintynee myöhemmin syksyllä monessa tilaisuudessa. Kun kulttuurisyksy taas käynnistyy, taidan toden totta hakeutua kirjallisuustapahtumiin ahkerammin. Ja ensi vuodeksi merkkaan Kirjojen yön kalenteriini, niin hyvän mielen tapahtuma tämä oli!

Kaunokirjallisuuden kyllästyttämään viikonloppuuni kuului myös vierailu Sysmän uudessa kirjastossa. Kirjasto oli avara, hiljainen ja kaunis. Erityisen vaikutuksen teki Marjatta Tapiolan teos korkean kirjastosalin seinällä sekä lukusalin huopapäällysteiset tuolit. Kirjasto on muuten kunnanvirastossa ja kuvassa näkyvä sali on entinen valtuustosali.