Merten gorilla on koskettava tarina ystävyydestä, yksinäisyydestä ja musiikin yhdistävästä voimasta

Lukuviikko on lopuillaan, mutta tänä vuonna se ei elämässäni tai koulussakaan meillä  juuri näkynyt.  Koronakevät saattoi joillekuille tuoda auvoisaa lukuaikaa, kun harrasteet ja menot peruuntuivat. Aikaa on ollut minullakin, mutta lukemiseen vaadittavaa keskittymiskykyä on vienyt poikkeustilassa eläminen ja muuttuviin tilanteisiin eläytyminen tosielämässä. Koulumaailmassani ongelmaksi osoittautui osin se, että kirjoja ei ollutkaan niin hyvin saatavilla, kun kirjastot ja koulu(kirjasto) ovat kiinni. Lähiviikkoina olen taas onnistunut tarttumaan kirjaankin, ja lukemisen ilo on taas viedä mennessään.

IMG_20200426_181153

Lohduttautuakseni tartuin pari viikkoa sitten  uudestaan Jakob Wegeliuksen nuorten seikkailuromaaniin Merten gorilla. Tapahtumat sijoittuvat pääosin  Lissaboniin, ja seikkailu vie myös höyrylaivojen matkassa Intiaan. Sadan vuoden takainen Lissabon on kiehtova miljöö, ja kun ensi kesäksi varattu matkani Portugaliin  nyt  peruuntuu,  pääsinkin sinne näin etuajassa. Tarinassa soi haikea fado, joka saa kirjan henkilöt ja lukijankin herkistymään, ja välillä laukataan pimeillä mukulakivikaduilla raitiovaunujen kolistessa ja kirskuessa ohi. Myös Portugalin historiaa sivutaan: yhdessä käänteessä juoniaan punovat valtaa tavoittelevat monarkistit, kun taas Intiassa  päädytään portugalilaisten siirtokuntaan. Intiassa tosin tärkeimmäksi tapahtumapaikaksi nousee yksinäisen maharadzan hulppea palatsi, jossa sinne tahtomattaan päätynyt päähenkilö Sally Jones saa erikoisen aseman.

Niin, Sally Jones! Merten gorillan päähenkilö ei ole kuka tahansa vaan uskollinen, syvästi tunteva ja rohkea ystävä. Ja gorilla. Puhua hän ei osaa, mutta muuten hän osaakin kaikenlaista – ja jos ei osaa, hän opettelee. Tarina alkaa synkissä merkeissä, kun Sally Jones ja hänen merimiesystävänsä Henry  Koskela joutuvat huijatuiksi ja petetyiksi ja kaiken lisäksi lavastetuiksi murhaajaksi. Koskela joutuu vankilaan, mutta sinnikäs Sally Jones ei anna periksi, vaikka alussa yksinäisyys on lähes nujertaa hänet. Onneksi hän törmää oikeisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita sekä kuuntelemaan, auttamaan että avaamaan kotinsa hänelle.

IMG_20200426_181131

Jakob  Wegeliuksen upea kuvitus sekä esittelee alussa henkilöt että luo tunnelmia lukujen aluissa. Ei kannata säikähtää romaanin muhkeaa kokoa – kuvitus tekee siitä yhdessä vetävän juonen kanssa nopealukuisen.

Jos haluat lukea lämminsydämisistä ihmisistä, valitse Merten gorilla: fadolaulaja, vaatimaton Ana Molina saa puolelleen  kaikki, toiveikkuus puolestaan kantaa Sally Jonesin mitä epätoivoisempien tilanteiden läpi, ja ehkä hitaasti lämpiävä mutta sitten sitäkin huolehtivaisempi Luigi Fidardo tukee ja pitää porukan puolia oikeudentuntoisesti, turhia tunteilematta. Näistä henkilöistä ei voi olla pitämättä! Merten gorilla sopii tähän aikaan, kun olemme etäällä ja epätietoisia tulevasta. Voimme kukin keksiä keinoja selvitä tai auttaa: laulaa parvekkeelta tai kukkulalta kuten Ana Molina, tarjota apua naapurille kuten senhor Fidardo tai uppoutua  uteliaana uuteen  puuhaan niin kuin Sally Jones harmonikanrakennukseen.

Kun harmonikka hiljeni, viereisistä selleistä kuului ylistäviä huutoja. Minä ja Ana taputimme käsiämme. Kolkko kaiku vastasi vankilan korkeasta seinästä.

Sitten Ana alkoi laulaa.

Hän lauloi portugalilaisen laulun, jonka melodia oli hyvin samantapainen kuin se, jota Pomo oli äsken soittanut. Se oli surullinen, mutta silti täynnä hiljaista riemua. — Koko vankila kuunteli. Niin, jopa valtava tiilirakennus tuntui kuuntelevan ihmeissään.

Jakob Wegelius: Merten gorilla. Alkuperäisteos Mördarens apa (2014), suomentanut Kati Valli. WSOY 2017.

 

Road tripillä unelmien perässä

Jack Chen: Kosmoksessa tavataan. Aula & co 2017. Alkuperäisteos See You in the Cosmos, kääntänyt Terhi Kuusisto.

Otsikkoni on hieman harhaan johtava, mutta tämän haluan muistaa Jack Chengin nuortenkirjasta Kosmoksessa tavataan: romaani on vaikuttava kuvaus unelmista, tavoitteista ja intohimosta, jotka kannattelevat vaikeuksista huolimatta. Unelmien ja intohimon, avaruustutkimuksen ja rakettien, vastapainona onkin sitten roppakaupalla murhetta ja elämän epäreiluutta. Ne jäävät kuitenkin taustalle (ja vähän turhan siirappisesti melkein ratkeavatkin), kun suloisista suloisin päähenkilö Alex, 11 vuotta, kertakaikkiaan suostuu näkemään vain hyvän ja itseään kiinnostavan (sillä miksi tuhlata aikaa muuhun? Kaikki tarvittavahan selviää kysymällä!).

Päähenkilö Alex tietää itsekin olevansa ainakin vastuullisuusiältään  vanhempi kuin virallisesti on. Jo alussa selviää, että Alex on ottanut kahden hengen talouden hoitaakseen, kun äiti nyt vain ei aina kykene. Äidillä saattaa nimittäin olla ”hiljainen päivä” tai hän saattaa lähteä kävelylle ilmoittamatta – ja viipyä päiviä poissa. Kotioloista ei kuitenkaan sen kummemmin kerrota, eikä Alex niitä ehdi tarinan alkupuolella kauhistelemaankaan (eikä hänen tyyliinsä kauhistelu sopisikaan tällaisissa asioissa. Tunnereaktioita herättää ennemminkin erinomainen hampurilaisravintola tai  Alexin ikioma koira Carl Sagan, joka tuntuu olevan päähenkilön läheisin läheinen). Alexille on valtavan tärkeä projekti: hän haluaa lähettää kultaiseksi spreijaamansa iPodin avaruuteen ja äänittää iPodille maailmanmenoa, lähinnä tarinointia omasta elämästään.

Tarinaa kerrotaankin nauhoitteiden muodossa: Alex pajattaa jatkuvasti, ja välillä ääneen pääsevät sivulliset henkilöt ja lopulta myös tärkeiksi osoittautuvat uudet tuttavuudet.  Alex on matkalla rakettifestivaaleille New Mexicoon, ja hän on suunnitellut matkansa tietysti itse. Suurin osa tarinasta kerrotaankin matkan päältä, sillä lopulta Alex päätyy festivaalikavereidensa mukana tien päälle.

”Uusi tallenne 1        6 min 11 s

Keitä te olette? Miltä te näytätte? Onko teillä yksi vai kaksi päätä? Vai enemmän? Oletteko te vaaleanruskeita niin kuin minä, vai sileitä ja harmaita kuin delfiinit vai piikikkäitä ja vihreitä kuin kaktukset?

Asutteko te talossa? Minä asun talossa. Minä olen Alex Petroski ja meidän talo on Rockview’ssa, Coloradossa, Amerikan Yhdysvalloissa, planeetalla Maa.” (romaanin alku)

 

Vaikka Alex on yltiöpositiivinen ja melkein raivostuttavan (mutta kuitenkin lopulta suloisen) lapsellinen, on hän kuitenkin välillä surullinen ja todellakin pulassa moneen otteeseen. Hän kohtaa reissullaan läpi muutamankin osavaltion vain hyviä ihmisiä, mikä tekee tarinasta sadunomaisen, mutta joskus tekee hyvää lukea jotain melkein liian imelää. Ai niin, ei tämä tarina sentään ole pelkästään sitä. Lapsellinen kuvitelma ja tarkasti rajautuneet tavoitteet auttavat joskus suuntaamaan huomion tärkeimpään, muuntavat hankaluudet ratkaistaviksi tehtäviksi ja auttavat myös tarinan sivuhenkilöitä jäsentämään elämäänsä. Ehkä tarinan aikuiset ja aikuiset lukijatkin tajuavat hetken miettiä, mikä asia oikeasti olisi tavoiteltavan arvoinen.

Suosittelen tätä nuortenkirjaa ainakin kepeää luettavaa etsiville aikuisille. Nuorillekin aion suositella, tosin minua kiinnostaa, miten tähän välillä kovinkin lapselliseen päähenkilöön suhtautuu lukija, joka on itse juuri rimpuilemassa irti lapsuudesta. Ja vaikka sanon kepeää, on tarinassa paljon syvällisemmänkin pohdiskelun aineksia, joita erityisesti nuorison kanssa olisi hyvä keskustella: miten hyvin meillä onkaan, kun sairastuminen tai tapaturma ei suoraan vie vaikeuksiin, tai mitä sitten, jos niin käykin? Keneen voimme luottaa, miksi kuuntelemisen ja anteeksiantamisen taito ovat tärkeitä? Miksei sitäkin voisi pohtia tämän kirjan pohjalta, miksi olemme tottuneet ikärajoihin tai mitkä asiat meitä ylipäätään rajoittavat.

Screenshot_20180105-180532_01_01_01

Vuoden 2018 lukuhaasteista Kosmoksessa tavataan sopii kuin nakutettu Helmet-haasteen kohtaan 47: Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.