Kirjavuosi 2017

Tänä vuonna luin paljon, mutta kirjoitin harmillisen vähän. Pari kertaa jo ajattelin, että näinköhän hiipuu kirjoista kirjoittaminen, mutta nyt selailtuani vuoden lukumuistoja päätin, että ensi vuonna varaan aikaa enemmän myös kirjoittamiselle. Ensimmäinen uudenvuodenlupaus on siis tehty ennen ensimmäisen päivän taianomaisia ensihetkiä.

 

Tänä vuonna luin melko paljon sarjakirjoja. Hurahdin Harry Hole -sarjaan, mutta jätin viimeiset osat odottamaan (yksi on kyllä hyllyssä loppulomaksi). Luin vihdoin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa, josta en VIELÄ ole kirjoittanut, mutta jonka tunnelmiin aion vielä palata. Viimeinen osa on sitä paitsi lukematta. Luin (tai siis kuuntelin) myös ruotsalaista Olivia Rönning  -dekkarisarjaa neljä osaa. Syksy taisi sujahtaa ohi dekkareitta näiden jälkeen.

 

Luin jonkin verran enemmän tietokirjoja kuin aiemmin. Viime vuoden koonnissa taisinkin toivoa, että tietokirjallisuus saisi tilaa lukemistoissani. Yksi tärkeistä tietokirjoista on juuri lukemani 1947 (siitä hieman lukumaratonpostauksessa), ja muita mieleen jääneitä ovat Koko Hubaran Ruskeat Tytöt sekä Eetu Kauppisen Miten lauluni syntyvät. Jälkimmäisestä taisin kirjoittaa vain Insta-vinkkauksen, vaikka muistan kyllä miettineeni teosta laajemminkin lukiessani – ja taas: miksi en kirjoittanut, mikä sykähdytti, hykerrytti tai oivallutti? Toisaalta tämä on sellainen mukava selailukirja, että joitain lukuja voisi hyvin lueskella uudestaankin.

 

Screenshot_20171230-195359_01_01

Osallistuin myös lukuhaasteisiin, joista laajin oli Helmet-kirjastojen lukuhaaste. En saanut kaikkia kohtia täyteen, mutta siitä kiitän itseäni, että tänä vuonna luin yli 50 kirjaa, mikä on minulle paljon (70 kirjaa, ja muutama aloitettu ja kesken jäänyt). Suketuksen Muuttoliikkeessä-haasteeseen luin useammankin kirjan. Tämä aihepiiri kiinnostaa edelleen tai entistä enemmän, ja lukujonossa on tälläkin hetkellä muiden haastepostauksista bongattuja kirjoja. Sivumennen-podcastissa esiteltiin Hyllynlämmittäjä-haaste, ja jo lukulistaa laatiessani taisin kirjoittaa, että nämä kirjat luen seuraavan 12 vuoden aikana, vaikka aikaahan oli oikeasti vuosi. Luin 2,5 kirjaa 12:sta, hups. Onneksi luin kaikkea muuta hyvää, ja nuo hyllynlämmittäjäthän pysyvät hyllyssäni (paitsi se kesken jäänyt saa jatkaa matkaa). Klassikkohaasteeseenkin osallistuin (myös kesällä), ja tammikuussahan se jatkuu taas.

 
Vuoden sävähdyttävimpiä kirjoja ovat olleet ainakin Anni Kytömäen Kivitasku, Pajtim Statovcin Tiranan sydän, Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat (postaus tulossa), Chimamanda Ngozi Adichien  Kotiinpalaajat, Yaa Gyasin Matkalla kotiin, Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät… En ole lukenut ainakaan loppuun yhtään huonoa kaunokirjaa, ja koska en ehdi tuhlata aikaani kirjoihin, jotka eivät innosta, vielä vähemmän ehdin sellaisista kirjoittaa. Onneni onkin ollut löytää mahtavia kirjasuosituksia blogeista ja kuulla mielenkiintoisista luettavista kirjanystäväystäviltäni.

Entäs ensi vuosi? Olen luvannut kirjoittaa enemmän, hyvä. Luen paljon, edelleen kaunoa, tietoa ja nuortenkirjoja. Odotan Napoli-sarjan kolmatta osaa. Osallistun lukemattomiin lukuhaasteisiin. Luen pari klassikkoa (ainakin). Luen Knasun kutosen loppuun. Kokoan uuden Hyllynlämmittäjä-kasan ja käytän ahkerasti kirjastoa. Aion myös kirjoittaa muusta kulttuurista kuin kirjallisuudesta, ainakin teatterista ja tietenkin Sodankylästä.

Ihanaa uutta lukuvuotta kaikille kirjojen ystäville!

Mainokset

Vuosi vaihtuu – katsaus vuoteen 2016

Uuden vuoden ensimmäinen päivä. Pohdiskelen lukumaratonin aloittamista, mietiskelen vähän viime vuotta, suunnittelen jo tätä. Tänä vuonna tiedossa on ainakin taas upeita lukuelämyksiä, sillä niin moni viime vuoden helmistä on vielä lukematta. Lisäksi monessa teatterissa on tulossa valtavan mielenkiintoista ohjelmistoa: Komissa Kokki, varas, vaimo ja rakastaja, Kansallisessa ties mitä on jo meneillään, Q-teatterissa kiinnostaa Prinsessa Hamlet – ja lisäksi tarjontaa on näiden vanhojen varmojen lisäksi vaikka kuinka. Viime vuonna kävin muuten ensimmäistä kertaa Espoon kaupunginteatterissa, jossa näin vuoden vaikuttavimman näytelmän, Meidän luokan (ja iki-ihanan Seela Sellan, myöhästyneet synttärionnittelut hänelle!). Ehkä tänä vuonna yllätän itseni ja lähden kotiseudulta kauemmas teatteriretkelle.

Vuoden 2016 lukuelämykset ovat Minna Rytisalon Lempi ja Maylis de Kerangalin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Molemmissa kosketti hieno tarina, mutta erityisesti kerronta ja kieli. Elena Ferranten Loistava ystäväni oli myös yksi viime vuoden löydöistä, ja se vie ajatukset ihanasti tämän vuoden tulevaan kohokohtaan (tai yhteen niistä): Italian-matkaan. Toki itse tarina on kaukana nykypäivän turisti-Italiasta, ja sepä onkin kirjassa hienoa. Aion kirjoittaa tästä vielä tarkemmin hetken Lilan ja Lenún maailmaa sulateltuani. Sarjan toisen osa suomennos ilmestyy tänä vuonna, ja se on yksi odottamistani!

image

Lempi, kirjakaunokainen.

Viime vuonna luin yhteensä 43 teosta, joista vain yksi oli sarjakuvaa, yksi näytelmä. Varsinkin näytelmiä olisi tarkoitus lukea enemmän – ja oli viime vuonnakin, mutta Lukuharjoituksia-haastetta en saanut aloitettuakaan, ennen kuin se jo oli ohi. Haastan siis itse itseni. Nuortenkirjoja sen sijaan luin monta, ja tosi hyviä nuortenkirjoja luinkin! Erityisesti ihastutti Et kävele yksin, ja nyt olen koukussa Siri Pettersenin Korpinkehät-fantasiamaailmaan. Meidän jengin Zlatania olen voinut suositella myös sekä nuorille että sattumalta myös kirjakaupassa nuortenkirjahyllyjen välissä lahjakirjaksi. Nuortenkirjoja luen edelleen, seuraavana jonossa taitaa olla Maanalaiset. Et kävele yksin ja Korpinkehät ovat nimittäin ennemminkin nuorten aikuisten teoksia, ja etsin jatkuvasti uutta suositeltavaa yläkouluikäisille. Toki lukeva ysiluokkalainen nautiskelisi näistä (ja nuorempikin, mutta jotkin tapahtumat ovat aika rajuja), mutta tällä hetkellä olisi tärkeää löytää myös niitä kirjoja, jotka olisivat riittävän helppoja ja silti innostavia, koska huolenani on nuorten lukuharrastuksen hiipuminen. Aion jatkaa innostamista, joten vinkkejä kehiin!

Elokuvista en kirjoittanut paljoa tänä vuonna, mutta lienee selvää, että elokuvavuoden kohokohta oli taas Sodankylän elokuvajuhlat. Tänä vuonna en pääse Sodankylään, joten on nautiskeltava muistoista (ja vuoden 2018 elokuvajuhlien odotuksesta. Onneksi keväällä minua lohduttaa toukokuulle siirtyvä Espoo Ciné) ja hyvistä elokuvista. Yksittäisistä elokuvista (ja elokuvakokemuksista) mieleeni jäi Hymyilevä mies: se on sykähdyttävä, kaunis ja hieno. Näin hymyilevän miehen Orionissa erikoisnäytöksessä, ja kyllä sillä on merkityksensä, missä elokuva esitetään. Lisäksi elokuvan jälkeen näytettiin osa Olli Mäki -dokumentista. Hieno yhdistelmä: upea elokuvateatteri, tekijäpuheenvuorot, ilmassa väreilevä yleisön innostus, upea elokuva…

image

Kesäinen leffamaraton Sodankylässä: viisi näytöstä putkeen (välissä kahvia ja hämäriä höpinöitä).

Viime vuoden ajatuksille voin hieman hymähtää, ainakin mitä tulee Knausgårdiin: odotin kuudetta Taisteluani, ostin sen, ryhdyin kesäloman alkajaisiksi lukemaan, luin, taistelin ja luovutin. Oliko se Hitler, joka uuvutti, en muista. Tänä vuonna aion kuitenkin aloittaa alusta tai ainakin kirjanmerkin kohdalta. Onhan se selvitettävä, mistä tässä kaikessa on kyse! Toive nuortenkirjojen lukemisesta kuitenkin toteutui, ja heitinpä ilmaan toiveen joogainnostuksen löytämisestä. Sen sain, ja aion pitää siitä kiinni. Tälle vuodelle toivon aikaa itselleni tärkeille asioille ja hippusellisen armollisuutta itseäni kohtaan. Esimerkiksi tämä koko blogi on välillä jäänyt hunningolle, kun en ole mielestäni saanut aikaiseksi tarpeeksi kokonaisia tekstejä. Harjoittelin keskeneräisyyden sietokykyä nyt vuoden lopulla paljastamalla palasia luonnosarkistosta (toki raakileita hioen). Blogiani olen pohdiskellut muutenkin, jatkanko, vaihdanko osoitetta, luovutanko… Aloittaessani en ajatellut muuta kuin kirjoittamista ja nimikin – en tiedä, mistä se tuli –  mutta nyt haikailen jotain kirjallisempaa nimeä ja ehkä sittenkin Bloggeriin. Siirtämiseen tarvitsisin kuitenkin jonkun digigurun apua, sillä en haluaisi luopua jo kirjoittamistani (Blogger on muuten kyllä jo tuttu). Jos vielä vuoden päästä mietin samoja, aloitan vaikka kokonaan uuden blogin!

Blogimaailmasta vielä: tänä vuonna aion osallistua haasteisiin vain kirja jo valmiiksi kädessä. Yleensä hihkun mukaan kaikkeen, ja nyt harmittaa, että moni haaste jäi pahasti kesken. Toki nämä haasteet ohjailivat ehkä lukijan katsettani, joten eihän se intoilu hukkaan mene. Helmet-kirjaston haasteeseen osallistun hieman tavoitteellisemmin kuin viime vuonna, jospa vaikka saisin vihdoin koko listan täyteen. Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa on kutkuttavan mielenkiintoinen Muuttoliikkeessä-haaste, johon en varmaankaan pysty olla osallistumatta. Muuten luen kaikkea mahdollista, yhdessä (ainakin pojan kanssa taas Kepler62-sarjaa, kun se jatkuu), yksin, äänikirjoina, sarjakuvina. Ehkä tänä vuonna myös tietoa. Siis varmasti. Tämä olkoon lupaus! Ainakin yksi elämäkerta ja yksi jokin muu tietokirja!

image

Kesän lukusuunnat muuttuivat, ja tästä kasasta löytyy vielä luettavaa vuodelle 2017.

Onnea uudelle vuodelle, lukijani! Mahtavia lukuelämyksiä, avartavia kulttuurikokemuksia, valoa, liikettä ja kaikkea muuta hyvää! Kiitos hyvistä lukuvinkeistä ja ajatuksista sekä innostamisesta!

 

Kirjojen vuosi 2015

Joulukuu vierähti työkiireissä ja joulun juhlapäivät sukulointihulinoissa, joten loppuvuoden lukemiset jäivät vähiin. Valoa olen näemmä kaivannut, kun marras-joulukuun kirjoista kaksi on niin kesäisiä kuin suinkin – ja toistoon olen sortunut otsikoinnissani, mutta olkoon, kesää tai ainakin kevättä kohti siis! Toisteisuutta tulee nyt kuvienkin osalta, sillä vuoden viimeisenä päivänä innostuin ottamaan/otattamaan ensimmäiset kirjanaamakuvani.

 

Loppukuusta luin lähes vuoden vuoroaan odottaneen Kirsi Kunnaksen elämäkerran ja vuoden viimeisenä päivänä huomasin sittenkin onnistuvani suorittamaan Lue! Les! -blogin elämäkertahaasteen minihaasteen. Innostuin elämäkertojen lukemisesta, ja ehkä jonkun elokuvaihmisen elämästä luen lähiaikoina.

 

Kirjan vuoden lukuhaasteesta jäi muutama kohta ensi vuodelle, ja uusi vuosi alkaakin lukemisen merkeissä: lomaa ja lukuaikaa edessä, vihdoinkin! Uusia haasteita on jo kiikarissa. Elokuvallisia kirjoja ja tietysti elokuvia saan nautiskella Oksan hyllyltä -blogin haasteessa Seitsemännen taiteen tarinat. Blogista Eniten minua kiinnostaa tie löytyy Kansojen juurille -haaste, johon osallistuminen avartanee maailmaani alkuperäiskansojen menneisyyden  ja toivottavasti myös nykyisyyden osalta. Klassikkohaasteeseenkin osallistun, tosin Paavo Rintalan Pojat on edelleen kesken… Tähän nuortenklassikkoon tarttumisen innostivat oppilaani (ja huono omatunto, kun teosta luettavaksi tarjoan, vaikka itselläni se on ollut lukematta). Vuoden 2016 Helmet-kirjaston lukuhaasteen aion puolestani esitellä oppilailleni ja suorittaa taas ainakin joitakin kohtia siitä (kunhan saan vanhan haasteen loppuun). Vähintäänkin seuraan aktiivista keskustelua haasteen FB-sivulla ja nappaan lukuvinkkejä.

 

Tänä vuonna olen lukenut enemmän kuin moneen vuoteen, vaikka edelleenkin tuskailen sekä lukuhitauteni että ajoittaisen aikaansaamattomuuteni kanssa. Kokoan ahkerasti lukulistoja ja kirjapinoja, ja toki tämä kirjojen ihailukin on melko nautinnollinen harrastus… Lukemisen lisäksi olen kirjoittanutkin taas kirjoista, vaikka blogini päivittyy hitaanlaisesti (enkä ole kaikista lukemistani, näkemistäni tai kokemistani kirjoittanutkaan). Sain kesällä läksiäislahjaksi Lukupäiväkirjan, jota on ollut kiva täyttää ja selailla. Kesän kirjat ja sää ovat muistissa lukupäiväkirjassa, ja ostinpa itselleni joululahjaksi uuden samanlaisen, jotta tämä huvitus säilyisi elämässäni.

 

Joululomasta pyhitin (ja pyhitän) pari päivää kirjoille, vaikka varsinaista lukumaratonia en suoritakaan. Olen myös miettinyt perinteisiä uuden vuoden toiveita ja tavoitteita, joista lukuharrastuksen ja blogini osalta tärkein on tietysti se, että haluan edelleen lukea ja kirjoittaa enemmän, ja lisäksi haluaisin keksiä (ja toteuttaa) jonkin tavan osallistua kirjamaailmaan aktiivisemmin. Ensi askel voisi olla tietysti se, että kertoisin tästä blogiharrastuksestani laajemmalle joukolle tai vaikka edes äidilleni.

 

Tänä vuonna lukemistani kirjoista mieleeni ovat jääneet erityisesti Anni Kytömäen Kultarinta, Margaret Atwoodin Oryx ja Crake -trilogian viimeinen osa Uusi maa sekä Päivi Alasalmen Joenjoen laulu. Nämä herättivät ajatuksia luonnosta ja maailman tilasta – siitä, mikä minulle tässä elämässä on tärkeää. Lisäksi tarinat on upeasti kerrottu!

 

Teatterielämyksistä ykkönen on Q-teatterin Jälkeenjäävät. Joulukuun alussa näkemäni näytelmä on hykerryttänyt koko viime viikkojen pimeän ajan, kun muistot kohtauksista välähtelevät mieleen. Elokuvavuoden kohokohta oli  – ja  on varmaan vuodesta toiseen – Sodankylän elokuvajuhlat. Taianomainen tunnelma, valoisa yö, puoli vuotta kestävä valmistautuminen ja puoli kesää jatkuva muistelu, ah! Pääkaupunkiseudun elokuvafestareille en useinkaan ehdi osallistumaan niin aktiivisesti kuin haluaisin, ne kun osuvat työviikkojen päälle, mutta Sodankylässä voi omistautua elokuville ja nauttia ihmisten innostuksesta.

 

Tänä vuonna siis luen ja kirjoitan, ja haastelistojen lisäksi lukulistallani on taas nuortenkirjallisuutta. Vuoden 2016 kirjoista odotan Juha Itkosen uutukaista ja viimeistä Knausgårdin Taisteluni-kirjaa (nyyh!). Kirjallisten asioiden vastapainona jatkuu jooga ja Baba Lybeckin innoittamana toivottavasti muukin liikunta. Olen edelleen onnellinen kaikista kommenteistanne ja kiitollinen muista kirja- ja kulttuuriblogeista saamistani lukuvinkeistä ja lukemistani keskusteluista. Erityiskiitos blogimaailmalle lukuhaasteista ja lukuinnostajista!

FullSizeRender (3)

 

Kirsi Kunnaksen kirjallinen elämä

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa. WSOY, 2014.

image

Leena Kirstinä, Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden professori (emerita), kotimaisen kirjallisuuden tuntija, on tehnyt suurtyön kirjoittaessaan Kirsi Kunnaksen elämästä. Suurtyö siksi, että eletty, pitkä elämä on vaikeaa saada kirjojen kansiin, mutta ennen kaikkea siksi, että upea, tuottelias Kirsi Kunnas ansaitsee huomiota ja arvostusta! Teosta lukiessani arvostukseni tätä kiitettyä kirjailijaa kohtaan kasvoi entisestään: Kirsi Kunnas on ollut todella tuottelias, osallistuva ja pidetty henkilö, ja hänen elämäänsä tutustuminen oli seikkailu.

Ei tietenkään ole tarpeellista tietää kirjailijan elämänvaiheista voidakseen nauttia Tiitiäisestä ja muista klassikkorunoista, Kunnaksen kielitaituruudesta, tarkkanäköisyydestäsi ja lorujen iloittelusta, mutta Kirsi Kunnas on mielenkiintoinen persoona, ja hänen elämäntarinansa kautta on mahdollista päästä kurkistamaan niin modernismin syntyaikojen kirjallisuuspiireihin kuin kustannusalan tai taidekritiikin haastavaan maailmaan. Innostavaa oli lukea myös käännöstyöstä, joka on minulle vierasta. Erityisesti runojen kääntäminen on mutkikasta, tiesinhän sen, ja varmasti jatkossa käännösrunoutta lukiessa tekisi mieli kuulla runoja alkuperäiskielellä – Kunnaksen metodeihin kuuluikin alkuperäistekstien kuuntelu, ja samaa metodia hän suositteli myös omien runojensa kääntäjille.
Elämäkerralta olisin saattanut toivoa enemmänkin arjen kuvausta, hidastusta vaikkapa parisuhde- tai lapsiperhe-elämään, intiaanipoikiin ja hetkiin Jyväskylässä (koska Kunnas on asunut lapsuudenkotini naapurikorttelissa!) tai maalaistalossa elettyyn suurperhearkeen. Varsinkin kirjailijanuran alkuvaiheiden kuvauksen kohdalla päähenkilö jää melkein taka-alalle, kun tarkat, syvälliset runoanalyysit vievät huomion. Tietysti pidän niistäkin! Kuulen Kirstinän innostuneen, keskittyneen äänen, aika katoaa, ja sitten haluan lukea kokoelmat kokonaan. Toki Kunnaksen elämästäkin kerrotaan, lapsuuden perheestä, elämästä Helsingissä ja nuoruudestakin. On luontevaa, että elämästä kerrotaan enemmän silloin, kun asiat liittyvät kirjoihin ja kirjallisuusmaailmaan. Muu elämä rullaa taustalla. Toki ajankuva piirtyy näinkin – erikoista oli mielestäni esimerkiksi se, miten lapsi Kirsi joutui tai sai vaihtaa kotia vähintään kerran vuodessa tai se, miten Kunnas-Syrjän pariskunta jakoi vastuuta perheen taloudesta ruuhkavuosina. Elämästä kerrotaan myös samalla, kun kuvataan Kirsin työtä ja vaikkapa kohtaamisia yhteistyökuviossa, jotka nekin siis liittyvät pääosin kirjallisuuteen.

On  mielenkiintoista kuulla, miten Kunnas etsii paikkaansa kirjamaailmassa ja lopulta löytää itsestään kääntäjän, toimittajan, runoilijan, opettajan, kulttuurivaikuttajan, lukulähettilään… Samalla kun Kunnaksen elämäntyöstä kerrotaan, yhteiskunnalliset muutokset näkyvät, sillä Kunnas-Syrjän perheen vaiheet liittyvät moneen: maaseudun hiljenemiseen, peruskoulu-uudistukseen, kaupunkien rakentumiseen ja Suomen hitaaseen kansainvälistymiseen.  Melkein kaikki liittyy kirjallisuuteen, tai ainakin elämä pyörii kirjojen ja kirjoittamisen ympärillä, kun perheen molemmat aikuiset joko kirjoittavat tai ovat kustannustoiminnassa mukana. Vapaa-aikaa ei juuri tunnu olevan, ainakaan Kirsillä, kun töitä on tehtävä välillä öisin ja tämän tästä on kuljettava Ylöjärveltä Helsinkiin tai toisinaan kauemmaksikin. Silti tuntuu olevan aikaa pysähtyä ystävien tai perheen pariin, vaikka ei näistä hetkistä paljoa kerrotakaan. Ystävyys tunkee esiin myös rivien välistä: ystävän kirjoittama elämäkerta huokuu lämmintä suhtautumista kuvattavaan. Viimeisellä sivulla liikutun – ja lupaukseni lukea enemmän Kunnaksen tuotantoa pysyy, kun en haluaisi päästää irti.

Tunnen Kunnaksen ennen kaikkea lastenrunoilijana ja tiedän lukeneeni hänen käännöksiään, mutta elämäkerran aloitettuani lainasin kirjastosta myös Puut kantavat valoa -teoksen, johon on koottu runot vuosilta 1947-1986 sekä Kunnaksen suomennoksia. Aion jatkaa Herra Piipoon ja Haitulan loruttelua lapsiystävilleni, mutta itsekseni syvennyn näihin kokoelmateoksen runoihin, joista olen nyt saanut maistiaisia.

image