Lempi ja rakkaus – Julia ja Romeo Kansallisteatterissa

Julia ja Romeo Kansallisteatterissa 11.5.2018. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 7.3.2018. Näytökset jatkuvat syksyllä.

ROOLEISSA Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

MUUSIKOT    Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

SÄVELLYS Mila Laine

OHJAUS  Jussi Nikkilä

SOVITUS JA ESITYSDRAMATURGIA Anna Viitala

SUOMENNOS  Marja-Leena Mikkola

LAVASTUS   Katri Rentto

PUKUSUUNNITTELU  Saija Siekkinen

KOREOGRAFIA Ima Iduozee

TAISTELUKOREOGRAFIA Kristo Salminen ja Ima Iduozee

VALOSUUNNITTELU   Pietu Pietiäinen

ÄÄNISUUNNITTELU   Viljami Lehtonen

NAAMIOINNIN SUUNNITTELU    Petra Kuntsi

OHJAAJAN ASSISTENTTI   Johanna Kokko

 

Nuoruus ja rakkaus, niitä Kansallisteatterin Julia ja Romeo pursuilevat. Lempi ja rakkaus on Romeon ylitsevuotavassa rakkaudentuskassaan kirjoittama runo, ja tunteet saavat Romeon kiemurtelemaan – samoin katsojan. Nuorten rakastavaisten, samoin kuin Veronan ”nuorisojengien” uhka ja energia vetäisevät äkkiä mukaan teatterin taikaan, ja parituntinen vierähtää nopeasti. Yleisö on täynnä nuoria, sillä mikä sopisikaan paremmin lukion äidinkielen kurssin teatterikokemukseksi kuin taidolla tehty klassikko. Tällaiseen teatterielämykseen tuo varmasti mielellään nuorisolaisia, ja  nuori yleisö myös tuntui nauttivan. Yhtä lukioikäistä kuulustelinkin kokemuksesta, ja hän oli näytelmästä innoissaan. Koska minäkin olen, voinemme päätellä, että tämä versio sopii niin Julian ja Romeon ikätovereille kuin hieman varttuneemmalle tunteilijallekin.

Kansallisteatterin versio on melko uskollinen alkuperäistekstille repliikeissä, mutta painotus ja miljöö on omansa. Julia on näytelmän nimessäkin siirretty ensimmäiseksi, sillä hän on päähenkilö. Julia on tässä versiossa yhtä aikaa suloinen ja teinityttömäisen ärhäkkä: hän tietää, mitä tehdä, mitä hän haluaa. Romeo puolestaan värisee herkkyydessään – hänen silmistään on jatkuvasti vierähtämäisillään kyynel, häntä tekisi mieli lohduttaa, sanoa, että se on vain se nuoruus, se menee ohi. Olli Riipisen näyttelemässä Romeossa on häivähdystä enemmän herkkyyttä, eikä Romeon hahmo tietenkään alkuperäistekstissäkään mikään macho olekaan, ainakaan muistaakseni.

Julia (Satu Tuuli Karhu) parvekkeellaan. Kuva Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Julian ja Romeon tarinaa kerrotaan melko minimalistisesti lavastetulla suurella näyttämöllä, tosin laajan, välillä melko tyhjänkin lavan vastapainona ovat kukkia pursuavat parvekkeet.  Julian parveke tietysti on keskeinen tapahtumapaikka romanssissa. Romeon karkotuspaikkana toimii toinen, Julian parveketta vastapäätä oleva parveke, Mantova niin lähellä ja rakastavaisten kannalta kuitenkin aivan liian kaukana. Lava kuitenkin laajenee niin pituussuuntaan kuin keskelle katsomoa, sillä neljännen rivin ylle on rakennettu lisälava, joka jakaa ensimmäiset rivit. Onnekseni sain paikan – tästä lisälavasta tietämättömänä siis – riviltä, jonka editse näytelmän henkilöt välillä juoksevat. Lavan laajennus yleisön keskelle tuo tapahtumat ihmeellisen lähelle ja saa tapahtumiin liikettä, tilaan avaruutta. Vain metrin päästä hulmahtava hahmo imaisee tehokkaasti myös näytelmän maailmaan, ja pidin todella paljon tästä lavarakennelman tuomasta lisämausteesta.

Toisen, vielä hurjan paljon vaikuttavamman ”lisäosan” näytelmään tuo musiikki ja muusikot, jotka soittavat ja laulavat lavan etuosassa parvekkeiden alla. Mila Laine ja Aleksi Kaufmann soittavat monipuolisesti eri soittimia, ja musiikki rakentaa tehokkaasti tunnelmaa. Musiikki on Mila Laineen säveltämää.

 

Kansallisteatterin Juliassa ja Romeossa on paljon, mihin tekisi mieli pureutua ja mitä hehkuttaa. Siksi myös nuorempi yleisö saa tästä versiosta varmasti paljon irti. Erityisesti pidän Mercution, Benvolion ja Tybaltin hahmoista,  tai oikeastaan tekisi mieli luetella kaikki henkilöt – henkilöhahmoissa on jokaisessa jotain kekseliästä, niin kuin Julian vanhemmissa jämähtäneisyyttä menneeseen ja etäälle tyttären maailmasta tai imettäjässä, jonka olemuksessa yhdistyvät ronskius ja rakkaus. Henkilöiden lisäksi vaikutuin vauhdikkuudesta, jota toteutukseen toivat taistelukohtaukset ja lisälavan tuoma näyttämömaailman laajennus. Tällaiselle vanhemmalle, pohjatekstin tuntevallekin Nikkilän ohjaus tarjoaa todellisen elämyksen ja kutkuttaa ajattelua – asioita, joita teatterikokemukselta toivon.

Valosuunnittelu oli tärkeä osa kokonaisuudessa, ja valaistus toimi ikään kuin lavastuksena. Kuva Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Mitä siitä, että tiedän, mitä näytelmässä tapahtuu? Väliajan jälkeen istuessani takaisin oivalliselle paikalleni lisälavan eteen  toivon silti sydämestäni, että Julia ja Romeo eivät kuolisi. Ja kyllähän minä tiedän, etteivät he kuole – vaikka heidän kohtalonsa on Kansallisen versiossa sama kuin Shakespearen.

 

Kiitos Kansallisteatterille medialipuista.

Advertisement

Klassikkohaaste 4: Papin perhe

Minna Canth: Papin perhe. Ilmestynyt vuonna 1891. Luin WSOY:n Laatukirjasto-pokkarin.

 

Tammikuun loppupuolella kävin vihdoin katsomassa Kansallisteatterin Canth-näytelmän. Lippuja varatessani ajattelin, että ehdin lukea niin Canthin tuotantoa kuin Minnastakin, mutta toisin kävi. Matkalla teatteriin luin hätäisesti Papin perheen esipuheen, mutta vasta näytelmän ja Klassikkohaasteen innoittamana sain täytettyä yhden aukon kirjallisessa sivistyksessäni – eli luettua Papin perheen. Kirjablogeissa julkaistaan tänään 31.1.2017 klassikkopostauksia. Osallistun haasteeseen toista kertaa, sillä tämä on hyvä tapa tarttua lukemattomiin klassikkoteoksiin. Ja niitähän riittää! Haastetta emännöi tällä kertaa Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

Canth-näytelmää suosittelen. Siinä törmäilevät uusi aika ja vanhat vaatimukset, ja katkelmat Minna Canthin tuotannosta ovat tehokkaita ajatusten herättelijöitä. Näytelmän jälkeen mietin, miten Minna Canthin ajatukset ja tuotanto ovat tai olivat yhtä aikaa ajattomia ja toisaalta aikaansa edellä. Samoin Papin perheessä on kysymys oikeastaan siitä, miten vanha ja uusi aika asettuvat vastakkain. Kyse on kuitenkin myös perheestä. Ja naisasiasta tietysti.

Vaikka Papin perheessä perheenisä on äärimmäisen vanhoillinen ja lapset taas lepattavat jo tulevassa, ei asetelma ole ärsyttävän osoitteleva. Papin perhe ei myöskään ole sillä tavalla ahdistava, kuin Canthilta aiemmin lukemani novellit ja näytelmät (Kuoleva lapsi, Lapsenpiika, Köyhää kansaa – apua, mitä näitä nyt on! Tuskaa ja ahdinkoa!), koska niitä ihmisiä, joilla menee taloudellisesti huonosti, ei kuvata. Toki heitä, tuon ajan valtaväestöä, ei voi olla ajattelematta. Loppu on jopa arveluttavan sovitteleva. Se olisi suorastaan siirappinen ilman kysymysmerkkiä ja aiempia tapahtumia:

Jussi: Sillä vapaus, se on aina pääasia.                                                                                   Hanna (nojautuu hänen käsivarteensa): Eipäs olekaan, Jussi! Eipäs ole kuin rakkaus. Jussi (vetää häntä luokseen, katsoo häntä silmiin): Rakkaus?

Mutta rakkaus! Ehdoton rakkaus, rakkaus perheessä,  on yksi teemoista, joita nykyajassakin voisi tästä näytelmästä nostaa esille.

Jussi, Hanna ja Maiju ovat pappilan lapsia, jo aikuisia, tai Maiju siinä rajalla, 17-vuotias. Maijua ymmärtävät vain sisarukset, kun taas  isä haluaisi lukita hänet neljän seinän sisään ja nimittelee pojannulikaksi. Varsinkaan teatterihömpötykset eivät käy laatuun, mutta sisarukset kannustavat ”hulivili harakkaa” Ibsenin Nooraksi ja Shakespearen Juliaksi. Mahtavia viittauksia ahtaisiin asemiin muuten nuo näytelmät, vaikka teatteri ja näytteleminen veisivätkin ajatukset vapauteen ja luovuuteen. Lopulta Maiju itse asiassa karkaa Helsinkiin teatterin koenäytökseen. Siinä vaiheessa isosisaruksetkin ovat kääntäneet selkänsä isälleen, joka ei hyväksy uusia aatteita eikä näe tyttären koulutusta niin tärkeäksi kuin omien ajatustensa ajaminen näyttäisi Ilta- ei kun siis Aamuruskon toimitustyössä.

Olen aina ajatellut, että Minna Canth on ollut etuoikeutettu ajassaan, sillä hän on saanut opiskella.  Monella tavalla Canthin elämä on kuitenkin ollut haastavaa, ja arvostan hänen uskallustaan. Koulutus ehkä jäi kesken, mutta Canth raivasi oman tiensä muun muassa yrittäjänä, kirjailijana, ajattelijana, lehtinaisena ja seitsemän lapsen yksinhuoltajana, huh! Myös Papin perheen vanhempi tytär on päässyt jatko-opintoihin, mikä kuvaa ajan ylemmän luokan etuja, harvojen siis, mutta näytelmässä käy ilmi, miten kouluttautumisesta ei naiselle tuossa ajassa nähdä olevan lopulta hyötyä. Jopa uudistusmielinen Jussi-veli sanoo: ”Kuule, Hanna, elä sinä halveksi naimista, se se kumminkin  on naiselle tärkeintä kaikesta.” (s. 109). Isä puolestaan on sitä mieltä, että perheellä ei enää ole varaa kouluttaa tyttäriä, sillä konservatiivisen Aamurusko-lehden kustantaminen nousee tärkeämmäksi. Perheenpää tarraa kiinni menneeseen ja pyrkii lyttäämään monen muunkin hiukankin uusia tuulia tuovan asian. Pastorin hahmo on osuva kuva muutosta pelkäävästä ihmisestä: onhan uhattuna rutiinit, asema, totuttu järjestys. ”Mitä ovat nuo niinsanotut uudet aatteet: naiskysymys, työväenkysymys, yleinen äänivalta, – mitä ne muuta ovat kuin itsekkäsyyden ja vallanhimon ilmauksia?” kysyy pastori. Ja jos sanoinkin, ettei näytelmä ole niin alleviivaava kuin aiemmin lukemani köyhien kuvaukset, niin kyllähän se paikoin on. Pakko on myös ajatella sitä, mitä tässä jätetään kertomatta niistä suomalaisista maijuista ja jusseista, joiden vanhemmat eivät satu olemaan ylemmän luokan edustajia, joten joutunen perumaan puheeni siitä, etteikö osuva ajankuvaus olisi ahdistavaa.

Perhe ja sen ristiriidat ovat tässä näytelmässä tärkeitä, ja perheenjäsenet edustavat erilaisia ihmistyyppejä ja ajatuksia. Pastori eli pappa on siis huolissaan uusista tuulista, joita lapset edustavat. Jussi ei halua jatkaa isänsä jalanjäljissä vaan ryhtyy Nuori Suomi -lehden toimittajaksi – siis täysin isän tahtoa vastaan. Isä kun on suunnitellut pojalleen uran Aamuruskon toimituksessa. Jo pelkästään ajatus siitä, ettei poika taivu tähän toiveeseen, tuntuu pöyristyttävän isää, ja tarinassa ajaudutaan välirikkoon. Äiti jää taustalle, Hanna-sisko asettuu veljensä puolelle. Maiju tuntuu lähinnä ajattelevan omaa haavettansa, jota hän siis lähteekin toteuttamaan. Omatunto alkaa kuitenkin kolkuttaa, ei liene helppoa astella omaa tietä, kun on nöyräksi yritetty iänkaiken lytätä, ja Maiju ahdistuu ja muuttuu harhaiseksi. Ei ole helppoa kellään, ei!

Papin perhettä lukiessa ei voi olla ajattelematta sitä ahdasta osaa, joka 1800-luvun lopussa ja pitkään 1900-luvullakin naiselle ja tytölle osoitettiin. Yksittäisiä olivat Minnat, Idat ja Maijut, jotka pystyivät repimään itsensä omalle tielleen – ja Maijuhan ainakin hetkellisesti sekoaa tässä rimpuilussaan, eikä liene ollut helppoa Minnallakaan. Eivät nämä tahtonaiset, fiktiiviset tai todelliset, onneksi olleet ainoita, omaksi onnekseen ja monen muun. Papin perheessä näkyy kuitenkin, miten perheenäiti on alistunut miehensä tahtoon, vaikka näkisikin Hannan ja Maijun koulutuksen ja haaveiden täyttämisen tärkeyden, ja avoimeksi jää, miten Maijulle käy – toiveikkuutta on tämän nuoren näyttelijättärenalun saamissa kukkapuskissa ja aplodeissa ja siinä, miten Maiju suhtautuu ihailijansa herra Rastaan epäsuoraan kosintaan nauramalla puolen sivun verran. Sen kohdan haluaisin nähdä näyttämöllä vaikka heti, ja se on kohtaus, joka jää mieleeni, kun ajattelen Maijun hahmoa. Kouristeleva tyttö Kansallisen näytelmästä toivottavasti unohtuu jo pian.

 

Klassikkohaasteen lisäksi Papin perhe saa paikkansa Helmet-haasteen kohdassa 3, kotimainen klassikkoteos, sekä Sivutiellä-blogin Sirrin Feministisessä lukuhaasteessa.