Aika voi olla ystävä

Satu Pihlaja: Aikaansaamisen taika. Näin johdat itseäsi. Atena, 2018.

Olen innostuja. Minulla on jatkuvasti juttuja kehitteillä tai mielessä, mutta valmiiksi en näytä saavan suurtakaan projekteistani, koska aikaa ei tunnu olevan tarpeeksi tai se valuu ihmettelyyn. Aloitan mielelläni uusia kirjoja, neuletöitä, kieliopintoja tai muita harrastuksia ja tartun niin luku- kuin kasvissyöntihaasteisiin, ja toki pidän itsestäni tällaisena. Usein kuitenkin haluaisin kokea sen aikaansaamisen, valmiiksi tai loppuun saattamisen taian, mistä Satu Pihlajan self help -oppaassa Aikaansaamisen taika on kyse. Teoksen alaotsikko on Näin johdat itseäsi, ja teoksessa tosiaankin vinkataan, miten oman elämän innostuksista saisi enemmän irti. Kyse ei ole suorittamisesta vaan siitä, että moni kärsii aikasyöpöistä tai tyytymättömyyden tunteesta, kun itselle tärkeät asiat jäävät kesken tai arjen varjoon. Kyse ei ole siis varsinaisesti elämän tehostamisesta vaan ennemmin jopa onnellistamisesta, tavallaan yksinkertaisin keinoin – mutta taaas kerran – helpommin sanottu kuin tehty.

Satu Pihlajan ajatukset ja vinkit pohjaavat positiivisen psykologian tutkimukseen, ja siihen perehtyneelle kirjassa vilisee tuttuja nimiä ja ajatuksia, ja saattaa olla, että kirjallisuuslista kourassani lähden etsimään lisätietoja lähiaikoina. Aikaansaamisen taiassa puhutaan siitä, miten keskittymällä positiivisiin asioihin elämässämme – vaikkapa siihen, mikä on meille tärkeää ja arvokasta, mitä elämältä haluamme ja mistä voimme olla kiitollisia – voimme kokea onnellisuutta ja olla onnellisia. Se ei tietenkään tarkoita, että negatiivisa ajatuksia pitäisi välttää, vaan kyse on siitä, mihin suuntaamme huomiotamme: ennemmin tavoitteen saavuttamiseen kuin siihen, mitä ongelmia saatankaan kohdata tai miten ehkä epäonnistun kokeillessani jotain uutta. Itsensä johtamisessa onkin kyse siitä, miten omia tunteita ja ajatuksia voi opetella ohjastamaan, jotta ei jäisi junnaamaan arjen ja työn sekamelskaan, ja tähän siis liittyy myös esimerkiksi se, että on tärkeää miettiä, mitkä asiat ovat omassa elämässä tai tulevaisuudessa arvokkaita eli mitä kohti kannattaa kulkea.

Kirja on jaettu lukuihin, joten jos vaikkapa kaipaa kertausta jostakin tärkeästä asiasta, joka helpottaa omiin tavoitteisiin pääsyä, voi sitä lukea myös pala kerrallaan – minulle tällä hetkellä tärkeimpänä nousi tavoitteita käsittelevä luku, ja siihen aion myös palata. Toisaalta koska mielikuvaharjoittelu, niin hyvin kuin sen merkitys onkin perusteltu, tai keskittymisharjoitukset, tuottavat epämiellyttäviä tunteita, ohitan näitä asioita käsittelevät luvut. Kirjassa toki neuvotaan ”pysähtymään tunteeseen ja päästämään siitä irti”, joten ehkä jossain vaiheessa maltan asettua puhdistamaan mieltäni kirjan hiljentymisharjoituksella (tai jollain muulla). Oppaassa on siis myös harjoituksia, joita en vielä ole malttanut tehdä – ja vaikka kovasti innostuin tästä kirjasta, jäi lukeminen niin viime tippaan, että kirja on nyt jo palautettu.

Kirjan käytännön harjoituksista erityisesti listat ja taulukot kiinnostavat minua, mutta harjoitusten edellyttämällä tavalla en ole vielä tehnyt vaikkapa täsmällistä tehtävälistaa eri elämänalueitteni tärkeistä tehtävistä. Tiedän, että tästä listaamisesta olisi kuitenkin hyötyä, jotta jatkuva pitäisi sekin ja tuokin -pyöritys jäisi ajatuksissa vähemmälle ja mieli vapautuisi tekemään jotain luovempaa. Toimintasuunnitelma-luvussa harjoitellaan tavoitteenasettelua muotoilemalla tavoite ja välitavoite, ja näitä sitten arvioidaan kysymysten avulla. Tavoitteiden muotoilua ja kirkastamista voi harjoitella Tavoitteet-luvussa vaikkapa arvoja listaamalla tai pohtimalla sitä, mitä konkreettisia asioita voisi valita tavoitteiksi epämääräisten toiveiden ja halujen pohjalta. Tavoitteiden pohdinnassa painotetaan myös sitä, mistä on luovuttava, jos haluaa lähteä ponnistelemaan kohti uusia tavoitteita. Kun olen asettanut itselleni tavoitteeksi esimerkiksi kirjoittaa enemmän blogia, mikä kyllä on jo aika konkreettinen tavoite, täytyy minun siis luopua vaikkapa (ylimääräisestä) some-haahuilusta ja avattava läppäri. Mutta on tehtävä muutakin – ehkä on muutettava asennetta armollisemmaksi, niin kuin kirjan loppupuolella kehotetaan, tai mietittävä, mitä vahvuuksiani voin kehittää tässä. Sen ainakin tiedän jo, miten hyödyn kirjoittamisesta: saan iloa aikaan saamisesta, voin palata luettujen kirjojen pariin vielä hetkeksi, voin haastaa itseäni pohtimaan, pääsen keskustelemaan itselleni tärkeitä aiheista…

Aikaansaamisen taikaan on helppo tarttua, sillä sen lukeminen ei vaadi tutustumista ennakkoon positiivisen psykologian teorioihin, ja aiheeseen ja kirjassa esiteltyihin ajatuksiin tutustuneellekin kirjassa on hyviä harjoituksia ja muistutuksia. Tuntuu, että tällä hetkellä on tarjolla valtavasti luettavaa samantyylisestä aivojen ja mielen itsehoidosta, mikä on hyvä asia ainakin minulle, sillä kaipaan muistutuksia hetkeen pysähtymisestä. Kirja toimi minulle innostajana omien tavoitteiden terävöittämiseen, ja vaikka tyyli on self help -oppaan tavoin välillä ohjaileva, ei se haitannut, sillä kirjaa voi lukea myös silmäillen ja selaillen, vaikkapa harjoituksiin pysähtyen (vaikka niitä ei siis tekisikään heti). Seuraavaksi saatan uskaltaa tarttua ajankohtaiseen 10 syytä tarttua kaikki some-tilit nyt -opukseen, vai mitä muita vinkkejä aikaansaamisen taikaan keksisitte?

Advertisement

Maailma ylösalaisin

Jukka Rajala: Käsilläseisontakirja. Luo oikeita tapoja, opettele uusia taitoja, nosta toimintakykyäsi. Fitra 2017.

Nyt on ilmeisesti virallisen keväthurahduksen aika: runotyttö on astunut askeleen epämukavuusalueelleen, mutta kuinka hauskaa se tällä kertaa onkaan!

Joskus kauan sitten, kun lämmittelin joogaharrastustani uudelleen ja luin Rachel Brathenin teoksen Yogagirl, hieman kauhistelin ylösalaisin tehtäviä liikkeitä ja taisin kutsua niitä akrobaattisiksi vähän siinä mielessä, että ei taida minusta enää olla sellaiseen. Kauhistelin ehkä – ja kiinnostuin. Voisiko sitä näin vanhana oppia täysin uuden taidon, voisinko oikeasti uskaltaa ja olisiko minussa sinnikkyyttä treenata, treenata ja treenata? Kehonpainoharjoittelusta hehkuttavan tuttavan luona tartuin Jukka Rajalan Käsilläseisontakirjaan, ja päätin kokeilla. Nyt kirjan luettuani en todellakaan vielä osaa seistä käsilläni, mutta tiedän jo jotain siitä, miten harjoitella, ja olen innoissani matkalla kohti uutta taitoa.

Käsilläseisontaharjoitukset eivät ole vieneet minua vielä siihen pisteeseen, että osaisin tai uskaltaisin kokonaan käsieni varassa huojua, mutta ranteeni ovat vahvistuneet. Myös ajatus siitä, että matka todellakin on tärkeämpi, on kirkastunut: käsilläseisontaharjoituksista on apua ja iloa toimistotyöläiselle tai muuten paljon näpyttelytyötä tekevälle tyypille eli minulle. Tämä treeni nimittäin vahvistaa ryhtiä, ranteita ja käsivarsia, ja jotkin perusliikkeet toimivat taukojumppana. Lämmittelyliikkeistä ja rannetreenistä on iloa myös neulomisesta ja virkkaamisesta kipeytyville käsille (tästä ei taida Rajala kirjoittaa), ja kaikki harjoitukset ovat tehokkaita keskittymisharjoituksia. Jos nimittäin kokeilet päällä- tai käsilläseisontaa, huomaat: samalla ei oikein voi miettiä mitään muuta!

Käsilläseisontakirjan johdanto-osio on aika pitkä, ja itse käsilläseisontatreenin lisäksi siinä puhutaan muistakin tärkeistä asioista: fyysisen ja henkisen kunnon merkityksestä, tavoitteiden asettelusta ja rutiinien rakentamisesta, motivaation merkityksestä ja uuden taidon oppimisesta. Näitähän asioita voi soveltaa muihinkin tavoitteisiin kuin juuri tähän treeniin, ja ainakin minulla olisi tehtävää tällä alueella  – joskus, tai aika usein,  huomaan olevani  innoissani ja kiinnostunut  niin monesta asiasta yhtä aikaa, että kaikki jäävät puolitiehen tai vähintään unirytmini kärsii. Ihan hyvä on välillä lukea muistutuksia siitä, että perusasioista kannattaa huolehtia, vaikka tietysti tätä kirjaa lukiessa haluaisi heti saada parhaat vinkit ja oppia saman tien kaiken. Varsinaisen treeniosion päädyin lähes selailemaan siinä vaiheessa, kun taso nousi. Loppupuolella on kuitenkin erilaisia harjoitusohjelmia, joissa kirjassa aeimmin esiteltyjä harjoitteita on koottu alkeis- ja perustasolla treenaaville, ja edistyneillekin on kaksi eri ohjelmaa.

Kirjan luettuani ja kaikkein vaativimpien käsilläseisontavariaatioiden kuvat ihmeteltyäni tiedän, että suuntanani on vielä jossain vaiheessa ohjattu käsilläseisontatreeni.  Käsilläseisontatunteja ja -kursseja järjestetään ainakin pääkaupunkiseudulla, jopa joogasaleilla on kursseja (nimitys saattaa olla inversiot, ja tunnilla tehdään ehkä muitakin ylösalaisin-liikkeitä). Ranteidenvahvistusliikkeet olen ottanut jo melkein päivittäiseksi treeniksi, ja L-asentoharjoituksiakin olen tehnyt. Uskallusta puuttuu vielä, eikä sitä voi ammentaa kirjasta, mutta uskon sen kasvavan voimien ja liikkuvuuden lisääntyessä.

Kymmenvuotiaana, kun viimeksi osasin seisoa käsilläni, harjoittelin kohti tavoitettani päiväkausia  pihanurmella, välillä muksahtaen, välillä mustelmilla. Tuollainen rohkeus on tosiasioiden edessä ropissut, mutta ehkä löydän vielä sinnikkyyden itsestäni. Tämä kirja on hyvä inspiraatioteos, ja kuvia on hauska katsella – vaikka ne näyttävät melkein utopistisilta, kun treenaajilla on lähes reisieni paksuiset käsivarret.

Kuvittele bloggaaja leijumaan kirjan yläpuolelle!

Lempeää ystävänpäivälukemista

Maaret Kallio: Lujasti lempeä. WSOY 2016.

Miten pysäyttää välillä konemaisena pyyhältävä mieli? Miten vaatia ja olla armelias sopivassa suhteessa? Miten riemuita hyvästä ja hyväksyä epäonnistuminen siihen takertumatta? Miten olla ystävä itselle?

Muun muassa tällaisia – ja paljon muutakin – saa Maaret Kallion Lujasti lempeä pohtimaan. Se pyytää ihmettelemään ja nostaa esille nyökyteltävän hyviä näkemyksiä, mutta ei neuvo ainakaan liikaa. Sisältö ja Kallion tyylikin siis ovat lempeitä, niin kuin on kirjan ilmava ulkoasukin. Käsiteltävät asiat tuntuvat osin tutuilta, sillä olen lukenut paljon niin Kallion blogia (samoin Lujasti lempeä) kuin muita self help -henkisiä elämäntaitokirjoja. Silti ei turhauta, vaikka moni juttu on ikään kuin jo moneen kertaan sanottu. Tästä kirjasta saattaa nimittäin löytyä juuri oikea lause johonkin heikkoon tai väsyneeseen hetkeen.

Tein tammikuun alussa – hieman vastahankaisena – unelmakartan, joka pilkistelee taustalla. Siinä oli paljon sellaista, johon Kallion kirja kehottaa: toivon itselleni rohkeutta, haluan pitää tärkeät ihmiseni lähellä ja mielessä, olla läsnä ja nähdä hyvän ympärilläni. Unelmakartassani on toki myös kirjoja.

Lempeää, hempeää, oivalluttavaa ja auvoista ei lukeminen koko ajan ole. On tietenkin vaikeaa koittaa tavoittaa laajaa kohderyhmää, enkä koko ajan koe kuuluvani puhuteltuihin. Jotkut kohdat kuitenkin riipaisevat liiankin läheltä, ja kyllä tällaisille kirjoille on minun elämässäni paikkansa. Tällaistahan haluan elämään: pohdiskelevia näkemyksiä, joita vasten voin peilailla omaa olemistani. Se ei kuitenkaan ole aina helppoa, ja oikeastaan ne osuvimmat kohdat olivatkin lopulta hankalimpia, ja vaikka kirja ei varsinaisesti pyri neuvomaan, kyllä se haastaa ajattelemaan. Miten päästää irti riittämättömyyden ja epätäydellisyyden vastustamisesta hyväksymällä nuo ja muutkin epämukavat tunteet ja tosiasiat? Maaret Kallio puhuu ”elämälle ja inhimillisyydelle suostumisesta”, sen hyväksymisestä, että emme ole koneita, emme lähellekään täydellisiä, emme aina parhaimmillamme.

Mielenkiintoinen pysähdys ja pohdinta on itsensä ihmettelemisen taidosta, itsehavainnoinnista. Tämä ohjaa siihen, että ajatus tai tunne on erotettavissa pysyvämmästä, kuten ominaisuuksista tai persoonallisuudesta: en ole kateellinen ihminen, vaikka tunnen kateutta. Havaitsemalla tällaisenkin (niiiin inhottavan ja hankalan) tunteen voin ennemminkin tarkkailla – ja ehkä joskus hyväksyä – asioita sen sijaan, että vastustaisi niitä ja voisi huonosti. Hyväksymisen harjoitteluun on kirjassa myös ohje, ja samankaltaiseen ajatteluun olen törmännyt niin joogatunneilla kuin minfulness-harjoituksissa. Taas totean, että todellakin helpommin sanottu kuin tehty, kun pyydetään pysähtymään ja tarkkailemaan jotain ajatusta tai tunnetta, mutta tästä ainakin minä kaipaan jatkuvaa muistuttelua, joten kiitän kirjaa tästäkin kohdasta. Vaikka vähän raivostuttaa.

Lujasti lempeä nostaa esille myös leimojen lyömisen ja uskomusten haitallisuuden, sen, miten uskomme meistä joskus sanottuun, toistuvasti tai kerran painokkaasti, tai miten saatamme alkaa elää itse itsellemme antamaa leimaa. Kun tarpeeksi kauan hokee, että minä nyt vain olen tällainen tai sitäpä minä en ainakaan osaa, alkaa näistä uskomuksista tulla ahdas lokero. Kaipa me leimaamme ja lokeroimme kanssaihmisiämmekin, mutta hyväksyvä mieli auttaa näkemään näiden uskomusten ulkopuolelle. Onnekkaana opettajana pääsin kuuntelemaan Krista Kososen unelma-aiheista puheenvuoroa tällä viikolla, ja Kosonen puhui nuorille  näistä samoista leimoista (toki myös paljon muusta). Kosonen oli rohkaiseva, kannustava ja avoin, sata kertaa parempi esimerkki ja ääni kuin äiti, ammattikasvattaja tai ehkä ihana Maaret Kalliokaan (Kallion ajatukset sopisivat yläkouluikäisten vanhemmille tai nuorille aikuisille). Toivoisin tällaisia puheenvuoroja ja aiheen käsittelyä erityisesti kouluihin mutta myös muualle: paljon jo puhutaan siitä, miten tärkeää on huomata vahvuuksia itsessään, miten tärkeää on huomata hyvä. Vielä lisää voisi puhua siitä, miten tärkeää on myös osata hyväksyä, ettei monikaan asia suju heti, ja miten tärkeää on uskaltaa yrittää, epäonnistua ja oppia.

Minulle Kallion kirja puhuu myötätuntoisesti, kannustaa pysähtymään ja havainnoimaan mutta myös tekemään. Se kannustaa myös tuntemaan. Tärkeä tehtävä kirjasta löytyy sivulta 90, jossa pysähdytään tunnepysäkille. Tunteitahan ei voi sulkea pois päältä  (vaikka yrittää aina voi), mutta säädellä niitä voi. Tai voi harjoitella säätelemään niitä, harjoitella tarkastelemaan niitä. Taas helpommin sanottu kuin tehty, mutta koska koko ajan on kuitenkin kyse siitä, että on tärkeää hyväksyä oma keskeneräisyys, ei tässäkään tarvitse olla valmis. Tässä luvussa palasi mieleeni Arto Pietikäisen Joustava mieli -kirja, jonka olen lukenut joskus kauan sitten (siitä on muuten tullut jo uusi painoskin). Tuossa kirjassa on konkreettisia harjoituksia, joiden avulla on – muistaakseni – tarkoitus kohdata ja hyväksyä päälle hyökyviä negatiivisia ajatuksia, vähän samaa kuin mistä Kallio kirjoittaa. Negatiivisiksi miellettyjen ajatusten ja tunteiden sulkeminen pois mielestä tai vastustaminen ei ole hyväksi eikä aina onnistukaan. Siksi ahdistus, pelko, suru tai kateus kannattaa ottaa vastaan, ja niiden sietämistä vai pitäisikö sanoa neutraalimmin kohtaamista ja säätelemistä pitää sinnikkäästi harjoitella. Ja harjoittelu onnistuu yhdessä jonkin toisen kanssa! Joskus se toinen voi olla ystävä tai muu läheinen, joskus kirja tai joskus mielen ammattilainen. Kirjassa annetaankin ”Turvaohjeet tukaliin tunnehetkiin” (s. 105-106).

Kallio kirjoittaa vuorovaikutuksen, ryhmän ja yhdessäolon tärkeydestä. ”Viisas osaa tarvita toista” on hieno otsikko ja ajatus, jonka olen toki omakseni ottanut, mutta välillä kuitenkin huomaan kuitenkin pyristeleväni yksin hampaat irvessä, vaikka helpommalla pääsisi, kun näkisi ystävät, avun ja yhdessä tekemisen. Itsestäänselvyyksien sanominen ja toistelu ei siis ole huono asia, ehkäpä senkin tämä kirja opettaa (enkä väitä, että ajatukset tässä kirjassa olisivat itsestäänselvyyksiä!). Siksi kai hyvän elämän oppaat eivät itsessään riitä – ne ehkä vahvistavat lukijan ajattelua, ohjaavat sitä ehkä johonkin, toivottavasti oikeaan suuntaan, mutta hyvienkin oppien saaminen osaksi omaa elämää ja toimintaa vaatii toistoja ja harjoitusta.

 

”Lujasti lempeä elämä on keskeneräistä, vaivalloista ja työtä pelkäämätöntä. Mutta se on myös myötätuntoista, houkuttelevaa ja kaiken kehityksen edellytys.” (s. 215)

 

Lujasti lempeä -kirjan nostattamia ajatuksia pääsee työstämään juuri ilmestyneen Lujasti lempeä – Mielen työkirja -teoksen avulla. Se on minulla ainakin selailuvuorossa, sillä lainasin opuksen kirjastosta ja tajusin, että kyseessä tosiaankin on kirja, joka vaatii kynää ja tehtävien tekemistä. Tämä teos tuntuisi kuitenkin olevan juuri se konkreettinen jatko sille tärkeälle pohdiskelulle, johon Lujasti lempeä saattelee.

Aloita siitä, missä olet

Kirjablogaukset ovat tältä keväältä jääneet, vaikka lukenut olen ja kirjoista intoillut itsekseni. Ensi syksyksi on suunnitteilla lukuprojektia kouluun, ja oma Helmet-lukuhaastekin on päivittynyt, mutta vain yhden – mutta sentään yhden – hyllynlämmittäjän olen aloittanut.

Lukemisen lisäksi aikaa on tänä keväänä saanut jooga, ja toukokuussa tietysti työt, työt ja työt. Vuoden kiireisin ja stressaavin aika – mutta tänä keväänä siis tasapainona joogaa ja onni siitä, että työt jatkuvat. Jooga kuitenkin tavallaan sai minut palaamaan tännekin, niin joogakirja kuin sekin, että keväässä oli hetkiä, jolloin ehdin hetken miettiä, mitä haluaisin tehdä. Ja nyt siis yritän aloittaa juuri lukemani kirjan oppien mukaan juuri tästä, vaikka vaikeaa on.

Joogakirja, eli Rachel Brathenin hieman hunajainen, akrobaattisia asanoita ja upeita maisemia esittelevä Yoga Girl hieman epäilytti, mutta koska luen ja koska joogaan (ja koska joskus haluaisin osata seisoa käsilläni niin kuin Brathen, vaikka kirjoittajan mukaan päämäärä ei ole niin tärkeä kuin joogamatka), tartuin tähän opaskirjaan. Yllätyin kuitenkin siitä, miten tämä kaunis ja ilmavasti taitettu teos on ennemminkin elämäntarina tai self-help-kirja kuin joogaopas – ainakin minulle. Onhan teoksessa jonkin verran vinkkejä hyvään harjoitukseen ja joihinkin asanoihin eli jooga-asentoihin, mutta nämä asentokuvat hyppelin nopeasti yli, sillä lukiessa huomasin haluavani itse harjoitukseen, sellaiselle joogasalille, jossa joku ohjaisi paremmin kuin kuva tai mielikuva.

Joogavinkkien ja kuvien lisäksi  kirjassa on ruokaohjeita terveelliseen elämään, mutta tarinahan tässä teoksessa viehättää, vaikka monivaiheinen elämäntarina kerrotaan hyvinkin vauhdikkaasti ja kuvat, vinkit ja ”elämänohjeet” tekevät tarinoinnista hieman rikkonaisen. Oikeastaan Rachelin tarina on elämäntarinan osalta kuin laajennettu naistenlehden artikkeli (tai monta yhdistettynä), mutta tämähän ei ole moite. Joskus sitä kaipaa tällaista, samoin kuin niitä toisteltuja lausahduksia siitä, että todellakin, kannattaa tehdä parhaansa, joskus pelottavaakin kohti kannattaa astella tai että itsensä kuuntelemisesta voi olla hyötyä. Ihanaa hömppää siis: tähän kirjaan ei tuhlaannu kauaa aikaa, mutta se kyllä irrottaa sopivasti arjesta auringonlaskukuvineen ja vihersmoothieohjeineen, joita ei ehkä  tarvitse ajatella kirjan kansien sulkeuduttua.

Jätän tämän kirjan kirjastoon kiertoon, avaan joogamattoni ja pidän kesälomallani mielessä tuon otsikkoon nappaamani elämänohjeen, kun aloitan  käsilläseisontaharjoitukset.

Säkenöiviä runoajatuksia

Satu Grünthal (toim.): Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas. Wsoy 2016. Kirjoittajat Satu Grünthal, Silvia Hosseini, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juhani Karila, Kirsti Mäkinen, Pauli Tapio ja Ilpo Tiihonen.

Hienoinen varoitus: tämä teksti sisältää intoilua ja ihastusta sekä poukkoilevia ajatuksia asiasta toiseen. Runointoilua on myös Satu Grünthalin toimittamassa Säkeilyvaara! Runouden käyttöopas -kokoelmassa, jota lukiessa altistuu ihanasti runoille. Teosta lukiessa uppoutuu runoihin ja niihin sekä löyhästi että kipakasti tarttuviin ajatuksiin. Vaikka runon voi lukea hitaasti, esseet ovat lyhykäisyydessään nopealukuisia, pienoisesseitä vain. Niitä lukiessa ehtii ajatella myös itse.

Olen siis innoissani Säkeilyvaarasta, sillä runojen käsittelytapa on siinä tuore ja henkilökohtainen. Lisäksi ajatukset tosiaan liikkuvat laajallekin, sekä kirjoittajien että lukiessani omani. Ehkä joku muukin ajattelee, että runoista on vaikea puhua ja kirjoittaa, minä ainakin. Että pitää aina miettiä, mistä aloittaa ja mihin tarttua, mitä käsitteitä käyttää. Säkeilyvaaran miniesseissä tartutaan mihin milloinkin ja käytetään käsitteitä perin vähänlaisesti. Kyllähän ajatukset liittyvät runoihin ja kirjoittajat avaavat runojen maailmaa, mutta käsittely on yleistajuista, kepeää ja jollain tavoin taloudellista. Joku voisi sanoa, että ei koko ajan niin kovin syvällistä, mutta minä pidän ansiona sitä, että runo lennättääkin lukijan johonkin muuhun ajatukseen kuin runomittaan.Ja kyllä ajatukset ovat syviä.

Esseekokoelmassa on 44 runoa ja runosta kirjoitettua pienoisesseetä. Runot ovat niin kansanperinnettä (esimerkiksi Mataleenan virsi Kantelettaresta), nykyrunoutta kuin räp-lyriikkaa (Asan Musta mieli), ja tunnettuja nimiä kuten  Eino Leinoa, Eeva-Liisa Mannerta tai Kaarlo Sarkiaa ei ole unohdettu. Runot ovat hyvin erilaisia, ja jo se, että ne on koottu tähän teokseen, herättelee lukijaa kirjaston runohyllyn äärelle. Tekee mieli lisää! Minulle ainakin tuntuu helpommalta tarttua joskus kuulemaani nimeen, ja ehkä nyt luen niitä uusiakin runoja taas hieman rennommalla otteella. Säkeilyvaarassa runojen käsittelyn lisäksi virkistävää onkin lukea Chisun Baden-Baden-hitin herättämistä ajatuksista tai vaikkapa siitä, miten Asan lyriikka liittyy Edgar Allan Poen runouteen. Kirjoittajilla nimittäin on tietämystä ja tajua runoista, joten on oikeastaan ihan sama, millaisesta runosta on kyse – kirjoittaja nostaa siitä esille jotain, ja minä lukijana palaan runoon, jos näkemys on yllättävä, tai nyökyttelen myötämielisenä (ja palaan silti runoon).

Suosikkiesseeni on ehkä Silvia Hosseinin Biodiversiteettiaakkoset. Sen ”ensimmäinen luku” (A) liittyy tiiviisti runoon ja siihen, millaisen kuvan Mikael Bryggerin runo Metsä luo aiheestaan. Kahdessa muussa luvussa (tai siis kirjaimessa) käsittely laajenee metsä-aiheen käsittelyyn, mutta myös runoon viitataan tiivisti: ”Kuvittelen itseni Bryggerin runon metsäkadon keskelle. Huuhkajien huuto kuuluu, mutta mitään ei näy. Oksat narisevat. Mäntyklooniarmeija huojuu ympärilläni ja lausuu tuomionsa multaisella äänellä.” (s. 24). On hienoa, miten kovin hiljaiselta vaikuttava kuvaruno puhkeaa ääneen Hosseinin esseessä. Kun ennen esseen lukemista mietiskelin Bryggerin runoa, se pysyi hiljaa ja oli kuin kuollut runkojen rakennelma tai jopa jo kokoon puristettua selluloosaa. Ajatukseni hipaisevat Hosseinin runolliseksikin taipuvaa esseetä, jossa kuitenkin yhdistyy niin henkilökohtainen metsäkokemus kuin ajatus metsästä tuottavana yksikkönä. Monesta esseestä huokuukin hyvin henkilökohtainen ote: runo vie muistoon tai ehkä johonkin paikkaan. Tämä voisi olla helpompi tapa käsitellä runoutta kuin se iänikuinen ymmärtäminen.

Toki esseissä tarkastellaan runojen vertauskuvallisuutta, rytmiä ja kielen leikkiä – kaikkia runon mahdollisuuksia. Satu Grünthal kirjoittaa esseessään Kartalla ja sen ulkopuolella Aale Tynnin runosta Viimeinen anoja. Esseessä käsitellään runon symboleita, mutta Grünthal kirjoittaa myös Aale Tynnin runoudesta yleisemmin ja siitä, miten Tynnin runoudessa kaukaisen ihannemaan tavoittelu on tyypillistä. Ja minun tekee mieli lukea lisää Tynnin runoja! Tämä essee sopii mielestäni myös yläkoululaisille luettavaksi (en voinut riisua opettajasilmälasejani lomasta huolimatta…), sillä runosta saanee kiinni myös nuorempi lukija, samoin esseen ajatuksenkuluista.

Runoista suosikeiksini nousivat Viimeisen anojan lisäksi ainakin Aura Nurmen Laamapaita (myös Pauli Tapion miniessee siitä kosketti: Tapio esitti runoa ponnahduslaudaksi keskustelulle lapsuudesta) ja Saila Susiluodon nimetön proosaruno. Laamapaita kosketti: nostalgisen vaatteen pehmeys asettuu runossa kuvattua kamalaa tilannetta vasten. Siinä vanhempi latistaa lasta puheella – vaikka pitäisi silittää! Runosta on arjen kamaluus ja kolisevia tunteita, ja lopulta siitä kasvaa tarina. Susiluodon runon (kokoelmasta Auringonkierto, 2005) kieli vie mennessään, upottaa mystisiin sanoihin, jotka luovat välähteleviä, vyöryviä kuvia. Se on outoudessaan kiehtova.”Pidä tuulen sylistä kiinni”, siinä käsketään, kaiken kuohun, kovan ja värikkään keskellä. Ja minä ihmettelen.

 

Oikeastaan kaikki kokoelmassa käsitellyt runot muutuvat mielenkiintoisiksi viimeistään silloin, kun esseissä niitä tarkastellaan erilaisista näkökulmista. Siksi tästä kirjasta voisi aloittaa, jos miettii, miten eri tavoin runoa voi lukea. Säkeilyvaarassa hienoa on myös se, miten runot johdattelevat muihin teksteihin ja maailmoihin: samalla tavalla kuin runot harhauttavat esseistit sivupoluille, lapsuusmuistoihin, muiden runoilijoiden tuotantoon, huomaa lukija ehkä ottavansa selvää karaveleistä ja karakeista tai hytkyvänsä Youtubesta löytyneiden reggaetonrytmien tahdissa. Näin kävi ainakin minulle. Joku toinen lukija ehkä googlaa muita asioita, ja moni pelkästään tarrutuu runoon, hyvä niinkin.

– – – – – – –

Tämän kirjan luettuani päädyin itse tosiaankin runohyllyille, ja lisäksi Ompun blogissa Reader, why did I marry him? julkistettiin juuri mahtava runohaaste. Vuoden alussa yritin hetken (hyvin pienen) olla liittymättä mihinkään haasteeseen, mutta tämä on kyllä otettava vastaan. Saatan siis myös uskaltautua kirjoittamaan runoista lähiaikoina.

Helmet-haasteessa Säkeilyvaara menee kohtaan 9: toisen taideteoksen inspiroima kirja. Tässähän runot inspiroivat vaikka mihin!

 

 

 

Onnellisessa kodissa on iloa tuottavia tavaroita ja asukas, joka osaa kiittää

Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava voima. 2015, Bazar. Alkuperäisteos ilmestynyt 2011, englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Päivi Rekiaro.

Kanssa-asujani ovat joutuneet tottumaan kasoihini – kirjoja, töitä, neuleita ikkunalaudalla, sohvanreunalla, hyllyköiden päällä – mutta itse alan jo kyllästyä. Siksipä ilahduin, kun törmäsin mitä suloisimman näköiseen järjestysoppaaseen, vaaleanpunaiseen KonMariin. Ja enemmän ilahduin, kun ryhdyin lukemaan: järjestysopas on hupaisa! Siinä kuvaillaan pikkutarkasti, miten järjestys syntyy heivaamalla kaikki iloa tuottamaton, järjestelemällä jäljelle jääneet tavarat rakkaudella ja yksinkertaisuudessaan päättämällä kullekin tavaralle oma paikka. Bonuksena ohjeistetaan kiittämään. KonMari-menetelmällä järjestyksestä tulee pysyvä osa elämää, joka muuten muuttuu valoisammaksi. Kotinsa uuteen uskoon saanut asukki saattaa nähdä paremmin tärkeät asiat ja muuttaa suuntaa. Miksipä siis en kokeilisi?

Lukukokemuksen jälkeen olisi siis aika ottaa esiin jätesäkkejä (kirjailija-ammattijärjestäjä Marie Kondo jaksoi useaan otteeseen mainita, kuinka monta jätesäkillistä kotiaan järjestäneet ihmiset heittivät pois) ja tarttua toimeen. Resepti on yksinkertainen: kun kotona on vain sellaisia tavaroita, jotka tuottavat iloa, voivat koti ja asukas hyvin. Tämä kuulostaa hyvältä. KonMari opas ohjaa tarkasti, miten uusi järjestys syntyy, ja on hellyttävää lukea siitä, miten sukat ja sukkahousut tulee rullata rakkaudella – kunkin vaatekappaleen pitää saada levätä mutta ennen kaikkea näkyä, kun ne ovat komerossa. Tiedän: komeroitteni perällä on kaikenlaista roinaa, mitä en haluaisi muistaakaan! Nämä tavarat varmastikin kuuluisivat niihin jätesäkkeihin.

Marie Kondo on siis ammatiltaan järjestäjä, ja hän kuvailee, kuinka hän on auttanut erilaisia ihmisiä järjestämään. Tärkeää on siis se, ettei kukaan muu voi järjestää kotiasi – vain asukas tietää, mikä hänelle tuottaa iloa ja siten ansaitsee paikkansa asunnossa. Pääajatus on hykerryttävä, ja kesäprojektikseni otan uuden järjestyksen luomisen. Olen jo hieman aloittanutkin, vaikka urakka tuntuu massiiviselta, ja vaikka se käsketään tekemään ikään kuin kerralla, voi uuden järjestyksen luomiseen kulua kuukausiakin. Oppaassa ohjataankin etenemään vaiheittain, tarttumaan kerralla tietyn ryhmän tavaroihin, kuten ensin vaatteisiin, jotka nekin on syytä työn keventämiseksi jakaa ryhmiin, viimeiseksi, kun järjestäjä on jo harjaantunut valitsemaan tärkeimmät, voidaan tarttua tavaroihin, joihin liittyy paljon tunteita (esimerkiksi valokuvat).  Teoksessa luvataan, että järjestämään voi oppia, mutta sen voi oppia vain harjoittelemalla, miten tunnistaa, mikä esine  todella tuottaa iloa.

Asiat ohjataan laittamaan vierekkäin, ei päällekkäin. Ja minä olen kasaihminen! Aloitin siis tärkeimmästä kasastani: kirjaston kirjat. Niihin noudatin ”tavaroilla pitää olla paikka” -sääntöä, mutta kasasta en luopunut. Kirjat tuottavat minulle iloa, ja kirjoista tuskin luovun, vaikka  Kondo kirjoittaakin näin kirjaluvussa kirjoista, jotka odottavat hyllyssä lukemista: ”Jos ohitit oikean hetken lukea tietyn kirjan, vaikka sitä suositeltiin sinulle tai vaikka olet jo vuosikausia aikonut lukea sen, nyt sinulla on tilaisuus päästää siitä irti. – – Jos kaipaat pois heittämääsi kirjaa niin kovasti, että olet valmis ostamaan uuden, sen kun ostat sen – ja muista tällä kertaa myös lukea se.” (Kondo, s. 102-103). Tai lainaa kirjastosta, sanoisin. Aloitin järjestämiseni kirjastonkirjakasastani ja jatkan siitä vaatekaappiin. Ehkä sen jälkeen osaan luopua jo jostakin kirjastakin.