kuolema, suru, runo

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja.  S & S, 2018. Tanskankielinen alkuteos Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage, suomentanut Katriina Huttunen.

”Sinä laulat minussa.” (s. 25)

Suru kuuluu tässä pienessä teoksessa. Pelotti ottaa koko kirjaa lukuun, silti en voinut olla lukematta. Pysähtyä piti monesti, itkeä kertojan tahdissa, sulkea kirja ja katsoa ikkunasta tai sisälle omaa elämää.

Tässä kirjassa kuuluu myös runo. Se on rytmissä, joka luo itkua huohottavaa tahtia, kuristavaa ja riipivää tunnetta. Runoa on jo nimikin, joka saa melkein umpisolmuun. Kirjassa on myös runolainauksia, ja kieli on runollista, kerronta välillä runomaisen fragmentaarista.

Kuolemasta tässä on kyse, ennen kaikkea. Kyse on myös siitä, miten oman lapsen kuolemasta voi kirjoittaa. Tai kuolemasta ylipäätään.

Tanskalaisen Naja Marie Aidtin teoksessa Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja kuvataan suruprosessia, kun kirjailijan poika, kirjan nimessä mainittu Carl,  kuolee kamalalla tavalla 25-vuotiaana (voiko olla muuta kuin kamala tapa kuolla?). Kerronta etenee sykäyksittäin: se alkaa siitä, kun suruviesti on saapumaisillaan, palaa takaisin ajassa, keskittyy välillä hetkeen, muistoon, Carlin kuvailuun tai vaikkapa nimeen. Samoja tapahtumia kuvataan aaltomaisesti uudestaan, aivan kuin niistä ei voisi puhua, aivan kuin olisi liian vaikeaa puhua.

Kirjailija tuo kerronnassaan esille ryöppyäviä tunteita, raivoa ja surua, mikä näkyy niin kerrotussa kuin typografiassakin, mutta myös pohdiskelevaa, analyyttistä ihmettelyä. Ihmettelyn kohteena on esimerkiksi menetys ja toisaalta kieli ja kirjallisuus, kysymys siitä, miten kuolemasta voi kirjoittaa:

”Raa’asta surusta ei voi kirjoittaa taiteen keinoin. Mikään muoto ei sovi. Miten kirjoittaa todellisesta olemattomuudesta, elämän poissaolosta? Miten kirjoittaa siitä tuntemattomasta ja vaitonaisesta, minkä me kaikki tulemme kohtaamaan? Jos haluaa vältellä tunteilua, kipu pysäyttää lauseet kesken lauseen. Sanat riippuvat riveillä riittämättöminä ja mitättöminä, rivit katkeavat.” (s. 128)

Aidt myös esittelee lyhyesti muiden kirjailijoiden ajatuksia kuolemasta tai menetyksestä kirjoittamisesta, mainiten, lyhyesti lainaten. Kerronta kuitenkin keskittyy Carliin, kuolemanjälkeisen ajan kuvailuun, vaikka eteneminen on tosiaan poikkoilevaa, se liikkuu ajatuksesta ja hetkestä toiseen, aaltoillen muistojen, nykyhetken ja etäisten kirjailijoiden ajatusten välillä.

Tässä kirjassa on äärettömän paljon surua. Ja todella paljon rakkautta. Ja surua.

”Kirjoitan tuoksuorvokki, kirjoitan pikarililja, kirjoitan ruskeat silmäsi. Kirjoitan lumikello, kirjoitan saniaisenvihreä, kirjoitan sinä kaunis lapseni. Kirjoitan arvoituksellinen sinä, pikku aurinko, lapseni maankuoren alla. Kirjoitan täysikuu nousee yönsiniselle taivaalle, sydämeni on sairas, suruni on valkoinen.” (s. 57)

---

 

Naja Marie Aidt on yksi tämän kevään Helsinki Litin vierailijoista, ja hän esiintyy tapahtumassa lauantaina. Toivon, että pääsen kuuntelemaan häntä.

Helsinki Lit  -kirjallisuustapahtuma järjestetään 25.-26.5.2018 Savoy-teatterissa.

 

Advertisement

Roihuvuoren runokattaus ja #runo2018

 

 

Viime aikoina ja erityisesti eilen ja tänään olen pursuillut kiitollisuutta. Tässä muutamia syitä:

1) Omppu Reader why did I marry him -blogista jaksaa hehkuttaa runoja ja muutenkin kirjallisuutta, ja blogissa on käynnissä oiva runohaaste, joka sai minut jo tarttumaan runokirjaan, kiitos! Vielä melkein vuosi tätä haastetta ja sitten loppuelämä aikaa lukea runoja! Tämä postaus on aloitus runovuodelle 2018.

2) Roihuvuoressa järjestettiin lauantaina eli eilen kaupunginosan oma kirjallisuusfestivaali 60-vuotiaan kirjaston kunniaksi, vau! Ja kiitos tapahtumasta!

3) Näillä samaisilla kirjamessuilla omia runojaan olivat lukemassa Sirpa Kyyrönen, Pauliina Haasjoki ja Aura Nurmi, ja oli ihanaa kuunnella upeita runoja, kiitos, kiitos, kiitos!

4) Kirjastosta sain viime viikolla varaamalla ja etsimällä monta runokokoelmaa, joten kiitos kirjastolaitoksellekin, taas kerran!

5) Runoja kiitän myös. Kiitän siitä, että olen saanut asettua hetkeksi ilmavien, viisaiden, terävien ja mystisten sanojen ja tarinoiden äärelle.

Olen lukenut tällä viikolla kaksi runokokoelmaa ja vähän kolmattakin. On ollut ihanaa pysähtyä runojen äärelle, ja hyviä fiiliksiä olen saanut siitäkin, että olen uskaltanut lukea runoja, minua kun usein jännittää se, että en ymmärtäisikään MITÄÄN. Voisin vihdoin uskoa itselleni antamani luvan olla ymmärtämättä, ja nauttia sanoista, runokuvista, tunnelmista – ja samalla antaa myös luvan ymmärtää. Nauttinut olenkin, monella tavalla. Luin runoja pitkähköllä bussimatkalla Länsi-Helsingistä itään, kuuntelin Roihuvuoren runoaamiaisella keskittyneen joukon kanssa, ihailin sanoja niin luettuna kuin kuultunakin. Oli itse asiassa hienoa kuulla juuri luettu runo lavalta: se aukeni uudella tavalla, eri tavalla, kuin sen vain olisi lukenut itse uudelleen. Esimerkiksi Sirpa Kyyrösen Minä olen sinun äitisi, syyllinen -runo, joka toki aiemmin oli saanut ajattelemaan kasvun ja sen aiheuttaman erkanemisen kamaluutta niin äidin kuin (murrosikäisen) lapsenkin kannalta, herätti ajatuksen siitä, miten tunne on jaettu, yhteinen, monen, ja silti erilainen, selittämätön ristiriitaisuudessaan. Sellainen, johon törmää aina, aalto, joka poistuu ja palaa.

Sirpa Kyyrösen runot Ilmajuuret-kokoelmassa sisältävät paljon luontoainesta:  Tähän kaikkeen lomittuvat hiekkalaatikot, äiti, murrosikä, ryövärintytär – äitiyttä ja lapsuutta. Ne limittyvät ja vertautuvat:

Pyhät oli pihlajat ja mäntyjen pylväät

kun sinä synnyit savinen ja puhdas 

nyrkkikivestä puhjennut pikkulintu          minun juureni ilmassa 

kunnes kasvoit 

jalat ja minä istutin     

sinut maahan, kertomuksiin ja kukkiviin puihin             / – – /

 

Luontokuvat ovat reheviä, luontoa arvostavia, jopa luonnon puolesta huutavia, varsinkin neljännen osan valasrunot. Ihminen kietoutuu osaksi luontoa, kaarnaa, juuret pitävät maata koossa.

Aura Nurmen runonluenta oli upeaa. Minulla ei ole sanaa Nurmen ilmaisulle, mutta yritän: kirkas, avoin, tavoittava. Hän onkin lavarunoilija, ja kyllä, nyt minäkin haluan päästä kuuntelemaan enemmän runoja, ainakin, jos muutkin yltävät tällaiseen hätkäytykseen. Nurmi luki sekä vielä ilmestymättömän runon että runoja Villieläimiä-kokoelmasta. Kokoelman arvostelusta oli  kasvanut myös oma kommenttinsa, jonka Nurmi esitti. Villieläimiä-kokoelma on mielenkiintoinen (sekin). Runot kertovat esimerkiksi lapsuudesta ja nuoruudesta Pikku Huopalahdessa, tai laajemmin lapsuuden lähiössä. Minulle Pikku Huopalahti on ennemmin se Pariisin kevään keksipaketti, jota lauloin, kun asuin vaaleanpunaisessa talossa melkein merinäköalalla. Siksi lapsipuhujan arkipäiväiset havainnot poliisiautosta tai roskiksessa asuvasta miehestä näyttävät uuden kuvan, joka laajenee siihen, miten naapureina voivat asua erilaiset kohtalot, joissa toinen ei tiedä toisesta.

 

Ihana viikonloppuni, jota piristämään ostin 20 tulppaania ja jota syventämään lainasin kolme runokokoelmaa.

 

 

Pauliina Haasjokea en ollut ehtinyt lukea ennen lauantaita, mutta olin sentään käynyt hakemassa kirjastosta hänen teoksensa Hiukset. Haasjoki luki kokoelmaansa Planeetta, jonka senkin aion käsiini haalia, mutta eiliset sanat ovat unohtuneet, on vain häivähdys siitä mielettömästä rauhasta, kun Haasjoki luki, tyynenä. Hiukset-kokoelman runot tuntuvat tiheiltä: ne joita jo luin, haraavat vastaan, pysäyttävät joskus jo kesken säkeen, ovat välillä vain säe, ovat täynnä, jos ovat pidempiä. Luen tätä vielä pitkään ja tarkkaan, nyt olen sanaton.

 

Pauliina Haasjoen tuotanto odottaa vielä tarkempaa tutustumista. Kuinka kaunis onkaan tämä kokoelma jo ulkoasultaankin, niin kutsuva!

 

Palaan runojen maailmaan myöhemmin. Tämä oli avaus ja ahmaisu.

 

– – –    – – –    – – –

 

Roihuvuoren kirjamessut 17.3.2018 Porolahden koululla ja Roihuvuoren kirjastolla. Toivottavasti tämä ei jäänyt ainokaiseksi tapahtumaksi!

 

Runokokoelmat, joita kuulin, luin ja luen:

Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret. Otava 2016.

Aura Nurmi: Villieläimiä. Kolera 2016.

Pauliina Haasjoki: Hiukset. Otava 2013. Runoaamiaisella runot olivat kokoelmasta Planeetta (Otava 2016).

Säkenöiviä runoajatuksia

Satu Grünthal (toim.): Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas. Wsoy 2016. Kirjoittajat Satu Grünthal, Silvia Hosseini, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juhani Karila, Kirsti Mäkinen, Pauli Tapio ja Ilpo Tiihonen.

Hienoinen varoitus: tämä teksti sisältää intoilua ja ihastusta sekä poukkoilevia ajatuksia asiasta toiseen. Runointoilua on myös Satu Grünthalin toimittamassa Säkeilyvaara! Runouden käyttöopas -kokoelmassa, jota lukiessa altistuu ihanasti runoille. Teosta lukiessa uppoutuu runoihin ja niihin sekä löyhästi että kipakasti tarttuviin ajatuksiin. Vaikka runon voi lukea hitaasti, esseet ovat lyhykäisyydessään nopealukuisia, pienoisesseitä vain. Niitä lukiessa ehtii ajatella myös itse.

Olen siis innoissani Säkeilyvaarasta, sillä runojen käsittelytapa on siinä tuore ja henkilökohtainen. Lisäksi ajatukset tosiaan liikkuvat laajallekin, sekä kirjoittajien että lukiessani omani. Ehkä joku muukin ajattelee, että runoista on vaikea puhua ja kirjoittaa, minä ainakin. Että pitää aina miettiä, mistä aloittaa ja mihin tarttua, mitä käsitteitä käyttää. Säkeilyvaaran miniesseissä tartutaan mihin milloinkin ja käytetään käsitteitä perin vähänlaisesti. Kyllähän ajatukset liittyvät runoihin ja kirjoittajat avaavat runojen maailmaa, mutta käsittely on yleistajuista, kepeää ja jollain tavoin taloudellista. Joku voisi sanoa, että ei koko ajan niin kovin syvällistä, mutta minä pidän ansiona sitä, että runo lennättääkin lukijan johonkin muuhun ajatukseen kuin runomittaan.Ja kyllä ajatukset ovat syviä.

Esseekokoelmassa on 44 runoa ja runosta kirjoitettua pienoisesseetä. Runot ovat niin kansanperinnettä (esimerkiksi Mataleenan virsi Kantelettaresta), nykyrunoutta kuin räp-lyriikkaa (Asan Musta mieli), ja tunnettuja nimiä kuten  Eino Leinoa, Eeva-Liisa Mannerta tai Kaarlo Sarkiaa ei ole unohdettu. Runot ovat hyvin erilaisia, ja jo se, että ne on koottu tähän teokseen, herättelee lukijaa kirjaston runohyllyn äärelle. Tekee mieli lisää! Minulle ainakin tuntuu helpommalta tarttua joskus kuulemaani nimeen, ja ehkä nyt luen niitä uusiakin runoja taas hieman rennommalla otteella. Säkeilyvaarassa runojen käsittelyn lisäksi virkistävää onkin lukea Chisun Baden-Baden-hitin herättämistä ajatuksista tai vaikkapa siitä, miten Asan lyriikka liittyy Edgar Allan Poen runouteen. Kirjoittajilla nimittäin on tietämystä ja tajua runoista, joten on oikeastaan ihan sama, millaisesta runosta on kyse – kirjoittaja nostaa siitä esille jotain, ja minä lukijana palaan runoon, jos näkemys on yllättävä, tai nyökyttelen myötämielisenä (ja palaan silti runoon).

Suosikkiesseeni on ehkä Silvia Hosseinin Biodiversiteettiaakkoset. Sen ”ensimmäinen luku” (A) liittyy tiiviisti runoon ja siihen, millaisen kuvan Mikael Bryggerin runo Metsä luo aiheestaan. Kahdessa muussa luvussa (tai siis kirjaimessa) käsittely laajenee metsä-aiheen käsittelyyn, mutta myös runoon viitataan tiivisti: ”Kuvittelen itseni Bryggerin runon metsäkadon keskelle. Huuhkajien huuto kuuluu, mutta mitään ei näy. Oksat narisevat. Mäntyklooniarmeija huojuu ympärilläni ja lausuu tuomionsa multaisella äänellä.” (s. 24). On hienoa, miten kovin hiljaiselta vaikuttava kuvaruno puhkeaa ääneen Hosseinin esseessä. Kun ennen esseen lukemista mietiskelin Bryggerin runoa, se pysyi hiljaa ja oli kuin kuollut runkojen rakennelma tai jopa jo kokoon puristettua selluloosaa. Ajatukseni hipaisevat Hosseinin runolliseksikin taipuvaa esseetä, jossa kuitenkin yhdistyy niin henkilökohtainen metsäkokemus kuin ajatus metsästä tuottavana yksikkönä. Monesta esseestä huokuukin hyvin henkilökohtainen ote: runo vie muistoon tai ehkä johonkin paikkaan. Tämä voisi olla helpompi tapa käsitellä runoutta kuin se iänikuinen ymmärtäminen.

Toki esseissä tarkastellaan runojen vertauskuvallisuutta, rytmiä ja kielen leikkiä – kaikkia runon mahdollisuuksia. Satu Grünthal kirjoittaa esseessään Kartalla ja sen ulkopuolella Aale Tynnin runosta Viimeinen anoja. Esseessä käsitellään runon symboleita, mutta Grünthal kirjoittaa myös Aale Tynnin runoudesta yleisemmin ja siitä, miten Tynnin runoudessa kaukaisen ihannemaan tavoittelu on tyypillistä. Ja minun tekee mieli lukea lisää Tynnin runoja! Tämä essee sopii mielestäni myös yläkoululaisille luettavaksi (en voinut riisua opettajasilmälasejani lomasta huolimatta…), sillä runosta saanee kiinni myös nuorempi lukija, samoin esseen ajatuksenkuluista.

Runoista suosikeiksini nousivat Viimeisen anojan lisäksi ainakin Aura Nurmen Laamapaita (myös Pauli Tapion miniessee siitä kosketti: Tapio esitti runoa ponnahduslaudaksi keskustelulle lapsuudesta) ja Saila Susiluodon nimetön proosaruno. Laamapaita kosketti: nostalgisen vaatteen pehmeys asettuu runossa kuvattua kamalaa tilannetta vasten. Siinä vanhempi latistaa lasta puheella – vaikka pitäisi silittää! Runosta on arjen kamaluus ja kolisevia tunteita, ja lopulta siitä kasvaa tarina. Susiluodon runon (kokoelmasta Auringonkierto, 2005) kieli vie mennessään, upottaa mystisiin sanoihin, jotka luovat välähteleviä, vyöryviä kuvia. Se on outoudessaan kiehtova.”Pidä tuulen sylistä kiinni”, siinä käsketään, kaiken kuohun, kovan ja värikkään keskellä. Ja minä ihmettelen.

 

Oikeastaan kaikki kokoelmassa käsitellyt runot muutuvat mielenkiintoisiksi viimeistään silloin, kun esseissä niitä tarkastellaan erilaisista näkökulmista. Siksi tästä kirjasta voisi aloittaa, jos miettii, miten eri tavoin runoa voi lukea. Säkeilyvaarassa hienoa on myös se, miten runot johdattelevat muihin teksteihin ja maailmoihin: samalla tavalla kuin runot harhauttavat esseistit sivupoluille, lapsuusmuistoihin, muiden runoilijoiden tuotantoon, huomaa lukija ehkä ottavansa selvää karaveleistä ja karakeista tai hytkyvänsä Youtubesta löytyneiden reggaetonrytmien tahdissa. Näin kävi ainakin minulle. Joku toinen lukija ehkä googlaa muita asioita, ja moni pelkästään tarrutuu runoon, hyvä niinkin.

– – – – – – –

Tämän kirjan luettuani päädyin itse tosiaankin runohyllyille, ja lisäksi Ompun blogissa Reader, why did I marry him? julkistettiin juuri mahtava runohaaste. Vuoden alussa yritin hetken (hyvin pienen) olla liittymättä mihinkään haasteeseen, mutta tämä on kyllä otettava vastaan. Saatan siis myös uskaltautua kirjoittamaan runoista lähiaikoina.

Helmet-haasteessa Säkeilyvaara menee kohtaan 9: toisen taideteoksen inspiroima kirja. Tässähän runot inspiroivat vaikka mihin!

 

 

 

Kirjojen yö, Sysmä

Tämä olkoon virallinen blogin yksivuotispostaus – vuosi sitten uskaltauduin vihdoin kirjoittamaan itselleni tärkeistä asioista, ja vaikka aina en kaikesta ehdikään, en kaikkea edes ajatella loppuun, olen onnellinen näistä kaikista väreistä, joita olen onnistunut kirjaamaan itselleni muistiin. Kiitos lukijoilleni, kommentit ovat innostaneet ja vieneet myös uusiin blogeihin, joiden lukemisesta on tullut minulle uusi ihana harrastus kirjoittamisen lisäksi.

Sysmän kirjojen yö 7.-8.8.2015

Kirjojen yö on jo viisivuotias kirjallisuus- ja kulttuuritapahtuma itähämäläisessä Sysmän kylässä, ja sisällön lisäksi myös sympaattiset mainokset ovat houkutelleet minua mukaan:

Tänä vuonna vihdoinkin pääsin nauttimaan Kirjojen yön tapahtumista. Aloitin perjantaina Villa Sarkian avoimista ovista, jatkoin iltamiin ja lauantaina vietin päivän kirjailijavieraita kuunnellen. Lauantai-ilta olisi jatkunut vielä Majutveden rannalla jameissa, mutta kotiseutu kutsui jo kulttuurimatkailijaa.

Villa Sarkia on Nuoren voiman liiton ja Sysmän kunnan ylläpitämä kirjailijaresidenssi, ja tämänhetkiset vieraat olivat järjestäneet ohjelmaa ja pientä tarjottavaa – lomatunnelmissani löysin paikalle tosin vasta esitysten jälkeen, mutta sain esittelykierroksen ja ilon tutustua asukkaisiin myöhemmin illalla. Iltaohjelma Sysmän hienolla teatteritalolla oli vaikuttava: illan ensimmäinen esitys oli Essi Luttisen ja Petri Haapasalon Rakkauden kartta – La carte du tendre. Rakkaus, mikä ihana aihe! Ja miten hienosti runot, laulut ja tekstikatkelmat oli koottu, niin että itse liikuin tunnetilasta toiseen – kyyneliä kirvoitti tulkinta Tamara Lundin Sinun omasi -kappaleesta (ja sitä ennen kerrottu tarina), hymyn nostattivat esimerkiksi katkelmat Väestöliiton parisuhdeoppaasta ja encorena esitetty M.A. Nummisen Varkain vattupensaan taa. Essi Luttinen on upea, muuntautumiskykyinen ja herkkä esiintyjä, eikä minua lainkaan haitannut, etten ymmärtänyt kaikkia sanoituksia, kun tunnelma oli asitittavissa ja kuviteltavissa musiikin kautta.

Väliajan jälkeen oli vuorossa näyttelijä Mirjami Heikkisen ja viola da gambaa soittavan Mikko Perkolan Hippopotamus, Eeva-Liisa Mannerin tekstiin perustuva tarkkarytminen, herkkä, hauska, viimeistelty, kaunis ja ihastuttavan absurdi esitys. Mirjami Heikkinen lausui, esitti ja eläytyi ihastuttavan läsnäolevasti, ja esiintyjien yhteistyö oli toimivaa niin kuin tekstin, äänen liikkeen ja musiikin yhteen liittyminen. Ihmeellinen soitin muuten tuo viola da gamba, minulle tuttu vain Kaikki elämäni aamut -elokuvasta (joka muuten aikanaan teki vahvan vaikutuksen nuoreen tyttöminään).

Lauantaina Sysmän kirjakaupalla Tarleena Sammalkorpi ja JP Pulkkinen haastattelivat kirjailijavieraita Olli Jalosta, Monika Fagerholmia, Petri Tammista ja Kimmo Oksasta, ja Jarmo Heikkinen luki ihanan rauhallisesti tarkkaan valittuja katkelmia kirjailijoiden teoksista. Olli Jalonen kertoi kirjoittamisestaan ja jonkin verran myös vuodesta 1972, ajasta, johon pääsee sisään myös lukemalla romaanin Miehiä ja ihmisiä. Itse Jalonen oli sukeltanut tuohon aikaan esimerkiksi lukemalla lehtiä päiväkaupalla. Kirja on lukulistallani, johan kävin jo 60-luvullakin tänä kesänä, kun luin Honkasalon uusimman teoksen.

Monika Fagerholmin teoksista olen pitänyt todella paljon ja odotinkin hänen puheenvuoroaan – harmi vaan, että hänellä oli kiire heti esiintymisen jälkeen, enkä ehtinyt kiittelemään häntä. Fagerholm puhui kirjallisuudesta, kirjoittamisestaan, teostensa vastaanotosta ja kirjallisuuden (ja taiteen) merkityksestä. Olen pitänyt Fagerholmin teoksia vaikeina tai vähintäänkin vahvaa keskittymistä vaativina, ja tälläkin hetkellä etenen hyvin hitaasti Diivan lukemisessa, mutta kirjailijan kommentit avasivat uusia näkökulmia hänen teostensa käsittelyyn. Fagerholm puhui esimerkiksi siitä, miten hyvässä, ”elävässä” kaunokirjallisuudessa pitää olla jokin särö; toki pitää olla rakenne, muttei liian hiottu, kielen pitää olla hyvää, mutta ennen kaikkea elävää. Hän puhui myös intuition merkityksestä kirjoittamisprosessissaan ja siitä, miten kirjallisuudessa rytmi, äänteet ja äänenpainot voivat tuottaa samanlaisia sanoittamattomia kokemuksia kuin musiikki kuulijassaan voi tuottaa. Tämä onkin se, mikä Fagerholmin teoksissa sykähdyttää: tiiliskivimäinen romaani onkin välillä kuin runo, jossa kieli väreilee ja soi.

Katja Kettu ei päässytkään paikalle, mutta hän esiintynee myöhemmin syksyllä monessa tilaisuudessa. Kun kulttuurisyksy taas käynnistyy, taidan toden totta hakeutua kirjallisuustapahtumiin ahkerammin. Ja ensi vuodeksi merkkaan Kirjojen yön kalenteriini, niin hyvän mielen tapahtuma tämä oli!

Kaunokirjallisuuden kyllästyttämään viikonloppuuni kuului myös vierailu Sysmän uudessa kirjastossa. Kirjasto oli avara, hiljainen ja kaunis. Erityisen vaikutuksen teki Marjatta Tapiolan teos korkean kirjastosalin seinällä sekä lukusalin huopapäällysteiset tuolit. Kirjasto on muuten kunnanvirastossa ja kuvassa näkyvä sali on entinen valtuustosali.

Runoja, päiväkirjamerkintöjä, tarinoita ja kansitaidetta

Aluksi tunnustus: en ole sitten opiskeluaikojen juuri lukenut runoja. Tai joskus luen, mutta harvemmin kokoelmaa kokonaan, ennemmin asetun vain eteeni pudonneen runon äärelle, luen, unohdan… Nyt sattuma toi eteeni kaksi runokirjaa: lukupiirini valitsi Eeva Kilven Kuolinsiivouksen (joka osoittautuikin paljon muuksikin kuin runoteokseksi) ja kirjastosta kannen tai mainoksen perusteella varaamani Juuli Niemen Tuhat tytärtä on, tietysti, runoteos – mitä en tiennyt ennen kuin sain kirjan käteeni. Sattumaa myös: kummassakin kirjassa kantta koristaa puu, Kilven teoksessa syksy on jo voittanut, kirjaimet varisevat, elettyä elämää haravoidaan palasista kasaan. Niemen teoksen puussa saatan kuvitella silmujen heräilevän, vaikka mustat oksat haarautuvat harmaata taustaa vasten. Punaiset, oranssit, mustat ja harmaat pallurat tuovat mieleeni some-kuvien koristelut, vaikka kansi onkin ennemminkin maalausmainen kuin valokuva. Molemmat kirjailijat ovat minulle uusia tuttavuuksia, ja ainakin Kilven vanhempiin teoksiin taidan tarttua. Lukioaikoina muistan pyöritelleeni käsissäni Tamaraa, nyt sen voisin jo avatakin.

Kuolinsiivous-kokoelma rakentuu päiväkirjamerkinnöistä, huomioista, ajatuksista, jotka liittyvät muun muassa vanhenemiseen tai vanhana olemiseen, äidin ja lasten suhteisiin, kirjailijuuteen, maailmaan, evakkouteen, elämään ja kuolemaan. Katkelmat ovat lyhyehköjä, joskus vain muutama sana tai lause, ja katkelmat noudattavat vuodenkiertoa, kokoelman osat ovat kuukausia. Päiväkirjamerkinnöistä ja runoista rakentuu kuva tarkkailijasta, pohdiskelijasta, herkästä, iättömästä ihmisestä, joka yhtä aikaa kaipaa ja on läsnä.

Kirjoittamista ja kirjailijuutta sivuavat huomiot olivat kiinnostavia, vaikka ne jäivätkin – kuten monet muutkin ajatukset – hyvin lyhyiksi huomioiksi:

”10.8. Kirjoittaminen on mielikuvituksen ahneutta. (2001)” Kuolinsiivous s. 73.

”29.7. Sunnuntai-ilta. Äiti luonani Tapiolassa.

Vasta kun ajatukset kohoavat niin syvältä, ettei niitä voisi kertoa kenellekään, ne kannattaa kirjoittaa muistiin. (1984)” Kuolinsiivous s. 65.

Kirjailijan osa näyttäytyy rankkana siltä osin, että päiväkirjamerkintöjen minä myös aistii ja kokee vahvasti rakkautta, vastuuta ja ikävää.

Niemen Tuhat tytärtä on kuin kertomus, vaikka kyseessä tosiaan on runokokoelma. Runoista ja proosarunoista muodostuu tarina, jonka keskiössä on tyttö: pikkusisar, tytär, nuori nainen, tyttöystävä. Runojen minä on kuopus, tarkkailija, pudokas, minuuden tai oman paikkansa etsijä.

”Lapsista kasvaa aikuisia, jotka synnyttävät lapsia, joista

kasvaa aikuisia, jotka synnyttävät lapsia, joista kasvaa

aikuisia jotka.

Ketjun renkaiden välistä voi pudota. Aina tulisi olla myös

riittävästi tilaa sinne tänne pudota.” Tuhat tytärtä s. 56.

Runoissa puhutaan myös perheestä ja perheistä, siitä, millaisia odotuksia vanhemmilla tai ulkomaailmalla on. Tyyli on kepeä ja toteava, välillä runot ovat hauskojakin, kuten suosikkini Meidän perheen autot, joka ei muuten olekaan kovin runomainen. Tarinassa autoihin kietoutuu muistoja lapsuudesta, kuvia nuoruudesta, kertomus erilleen ajautuvista vanhemmista, aikuistuvista lapsista. Aika juoksee 1980-luvun turvavyöttömyydestä turvaistuimiin ja uusiin sukupolviin. Ehkä tässä on jotain samaa kuin meidän perheen autoissa, ja samastun tarkkailijaan, kyydissä istujaan, joka ei itse oppinut ajamaan vaan antaa ympärillään elämän pauhuta.

Lopuksi lupaus: tänä vuonna luen vielä lisää runoja. Ja toive vielä: haluaisin oppia kirjoittamaan ja puhumaan runoista!

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous. WSOY, 2012. Kansi: Mika Tuominen. Tarkemmin Kuolinsiivousta esittelee esimerkiksi Luettua elämää -blogin Elina.

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä. Otava, 2015. Kansi: Päivi Puustinen.