Säkenöiviä runoajatuksia

Satu Grünthal (toim.): Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas. Wsoy 2016. Kirjoittajat Satu Grünthal, Silvia Hosseini, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juhani Karila, Kirsti Mäkinen, Pauli Tapio ja Ilpo Tiihonen.

img_1837

Hienoinen varoitus: tämä teksti sisältää intoilua ja ihastusta sekä poukkoilevia ajatuksia asiasta toiseen. Runointoilua on myös Satu Grünthalin toimittamassa Säkeilyvaara! Runouden käyttöopas -kokoelmassa, jota lukiessa altistuu ihanasti runoille. Teosta lukiessa uppoutuu runoihin ja niihin sekä löyhästi että kipakasti tarttuviin ajatuksiin. Vaikka runon voi lukea hitaasti, esseet ovat lyhykäisyydessään nopealukuisia, pienoisesseitä vain. Niitä lukiessa ehtii ajatella myös itse.

Olen siis innoissani Säkeilyvaarasta, sillä runojen käsittelytapa on siinä tuore ja henkilökohtainen. Lisäksi ajatukset tosiaan liikkuvat laajallekin, sekä kirjoittajien että lukiessani omani. Ehkä joku muukin ajattelee, että runoista on vaikea puhua ja kirjoittaa, minä ainakin. Että pitää aina miettiä, mistä aloittaa ja mihin tarttua, mitä käsitteitä käyttää. Säkeilyvaaran miniesseissä tartutaan mihin milloinkin ja käytetään käsitteitä perin vähänlaisesti. Kyllähän ajatukset liittyvät runoihin ja kirjoittajat avaavat runojen maailmaa, mutta käsittely on yleistajuista, kepeää ja jollain tavoin taloudellista. Joku voisi sanoa, että ei koko ajan niin kovin syvällistä, mutta minä pidän ansiona sitä, että runo lennättääkin lukijan johonkin muuhun ajatukseen kuin runomittaan.Ja kyllä ajatukset ovat syviä.

Esseekokoelmassa on 44 runoa ja runosta kirjoitettua pienoisesseetä. Runot ovat niin kansanperinnettä (esimerkiksi Mataleenan virsi Kantelettaresta), nykyrunoutta kuin räp-lyriikkaa (Asan Musta mieli), ja tunnettuja nimiä kuten  Eino Leinoa, Eeva-Liisa Mannerta tai Kaarlo Sarkiaa ei ole unohdettu. Runot ovat hyvin erilaisia, ja jo se, että ne on koottu tähän teokseen, herättelee lukijaa kirjaston runohyllyn äärelle. Tekee mieli lisää! Minulle ainakin tuntuu helpommalta tarttua joskus kuulemaani nimeen, ja ehkä nyt luen niitä uusiakin runoja taas hieman rennommalla otteella. Säkeilyvaarassa runojen käsittelyn lisäksi virkistävää onkin lukea Chisun Baden-Baden-hitin herättämistä ajatuksista tai vaikkapa siitä, miten Asan lyriikka liittyy Edgar Allan Poen runouteen. Kirjoittajilla nimittäin on tietämystä ja tajua runoista, joten on oikeastaan ihan sama, millaisesta runosta on kyse – kirjoittaja nostaa siitä esille jotain, ja minä lukijana palaan runoon, jos näkemys on yllättävä, tai nyökyttelen myötämielisenä (ja palaan silti runoon).

Suosikkiesseeni on ehkä Silvia Hosseinin Biodiversiteettiaakkoset. Sen ”ensimmäinen luku” (A) liittyy tiiviisti runoon ja siihen, millaisen kuvan Mikael Bryggerin runo Metsä luo aiheestaan. Kahdessa muussa luvussa (tai siis kirjaimessa) käsittely laajenee metsä-aiheen käsittelyyn, mutta myös runoon viitataan tiivisti: ”Kuvittelen itseni Bryggerin runon metsäkadon keskelle. Huuhkajien huuto kuuluu, mutta mitään ei näy. Oksat narisevat. Mäntyklooniarmeija huojuu ympärilläni ja lausuu tuomionsa multaisella äänellä.” (s. 24). On hienoa, miten kovin hiljaiselta vaikuttava kuvaruno puhkeaa ääneen Hosseinin esseessä. Kun ennen esseen lukemista mietiskelin Bryggerin runoa, se pysyi hiljaa ja oli kuin kuollut runkojen rakennelma tai jopa jo kokoon puristettua selluloosaa. Ajatukseni hipaisevat Hosseinin runolliseksikin taipuvaa esseetä, jossa kuitenkin yhdistyy niin henkilökohtainen metsäkokemus kuin ajatus metsästä tuottavana yksikkönä. Monesta esseestä huokuukin hyvin henkilökohtainen ote: runo vie muistoon tai ehkä johonkin paikkaan. Tämä voisi olla helpompi tapa käsitellä runoutta kuin se iänikuinen ymmärtäminen.

Toki esseissä tarkastellaan runojen vertauskuvallisuutta, rytmiä ja kielen leikkiä – kaikkia runon mahdollisuuksia. Satu Grünthal kirjoittaa esseessään Kartalla ja sen ulkopuolella Aale Tynnin runosta Viimeinen anoja. Esseessä käsitellään runon symboleita, mutta Grünthal kirjoittaa myös Aale Tynnin runoudesta yleisemmin ja siitä, miten Tynnin runoudessa kaukaisen ihannemaan tavoittelu on tyypillistä. Ja minun tekee mieli lukea lisää Tynnin runoja! Tämä essee sopii mielestäni myös yläkoululaisille luettavaksi (en voinut riisua opettajasilmälasejani lomasta huolimatta…), sillä runosta saanee kiinni myös nuorempi lukija, samoin esseen ajatuksenkuluista.

Runoista suosikeiksini nousivat Viimeisen anojan lisäksi ainakin Aura Nurmen Laamapaita (myös Pauli Tapion miniessee siitä kosketti: Tapio esitti runoa ponnahduslaudaksi keskustelulle lapsuudesta) ja Saila Susiluodon nimetön proosaruno. Laamapaita kosketti: nostalgisen vaatteen pehmeys asettuu runossa kuvattua kamalaa tilannetta vasten. Siinä vanhempi latistaa lasta puheella – vaikka pitäisi silittää! Runosta on arjen kamaluus ja kolisevia tunteita, ja lopulta siitä kasvaa tarina. Susiluodon runon (kokoelmasta Auringonkierto, 2005) kieli vie mennessään, upottaa mystisiin sanoihin, jotka luovat välähteleviä, vyöryviä kuvia. Se on outoudessaan kiehtova.”Pidä tuulen sylistä kiinni”, siinä käsketään, kaiken kuohun, kovan ja värikkään keskellä. Ja minä ihmettelen.

 

Oikeastaan kaikki kokoelmassa käsitellyt runot muutuvat mielenkiintoisiksi viimeistään silloin, kun esseissä niitä tarkastellaan erilaisista näkökulmista. Siksi tästä kirjasta voisi aloittaa, jos miettii, miten eri tavoin runoa voi lukea. Säkeilyvaarassa hienoa on myös se, miten runot johdattelevat muihin teksteihin ja maailmoihin: samalla tavalla kuin runot harhauttavat esseistit sivupoluille, lapsuusmuistoihin, muiden runoilijoiden tuotantoon, huomaa lukija ehkä ottavansa selvää karaveleistä ja karakeista tai hytkyvänsä Youtubesta löytyneiden reggaetonrytmien tahdissa. Näin kävi ainakin minulle. Joku toinen lukija ehkä googlaa muita asioita, ja moni pelkästään tarrutuu runoon, hyvä niinkin.

– – – – – – –

Tämän kirjan luettuani päädyin itse tosiaankin runohyllyille, ja lisäksi Ompun blogissa Reader, why did I marry him? julkistettiin juuri mahtava runohaaste. Vuoden alussa yritin hetken (hyvin pienen) olla liittymättä mihinkään haasteeseen, mutta tämä on kyllä otettava vastaan. Saatan siis myös uskaltautua kirjoittamaan runoista lähiaikoina.

Helmet-haasteessa Säkeilyvaara menee kohtaan 9: toisen taideteoksen inspiroima kirja. Tässähän runot inspiroivat vaikka mihin!

 

 

 

Kirjojen yö, Sysmä

Tämä olkoon virallinen blogin yksivuotispostaus – vuosi sitten uskaltauduin vihdoin kirjoittamaan itselleni tärkeistä asioista, ja vaikka aina en kaikesta ehdikään, en kaikkea edes ajatella loppuun, olen onnellinen näistä kaikista väreistä, joita olen onnistunut kirjaamaan itselleni muistiin. Kiitos lukijoilleni, kommentit ovat innostaneet ja vieneet myös uusiin blogeihin, joiden lukemisesta on tullut minulle uusi ihana harrastus kirjoittamisen lisäksi.

Sysmän kirjojen yö 7.-8.8.2015

Kirjojen yö on jo viisivuotias kirjallisuus- ja kulttuuritapahtuma itähämäläisessä Sysmän kylässä, ja sisällön lisäksi myös sympaattiset mainokset ovat houkutelleet minua mukaan:

FullSizeRender

Tänä vuonna vihdoinkin pääsin nauttimaan Kirjojen yön tapahtumista. Aloitin perjantaina Villa Sarkian avoimista ovista, jatkoin iltamiin ja lauantaina vietin päivän kirjailijavieraita kuunnellen. Lauantai-ilta olisi jatkunut vielä Majutveden rannalla jameissa, mutta kotiseutu kutsui jo kulttuurimatkailijaa.

Villa Sarkia on Nuoren voiman liiton ja Sysmän kunnan ylläpitämä kirjailijaresidenssi, ja tämänhetkiset vieraat olivat järjestäneet ohjelmaa ja pientä tarjottavaa – lomatunnelmissani löysin paikalle tosin vasta esitysten jälkeen, mutta sain esittelykierroksen ja ilon tutustua asukkaisiin myöhemmin illalla. Iltaohjelma Sysmän hienolla teatteritalolla oli vaikuttava: illan ensimmäinen esitys oli Essi Luttisen ja Petri Haapasalon Rakkauden kartta – La carte du tendre. Rakkaus, mikä ihana aihe! Ja miten hienosti runot, laulut ja tekstikatkelmat oli koottu, niin että itse liikuin tunnetilasta toiseen – kyyneliä kirvoitti tulkinta Tamara Lundin Sinun omasi -kappaleesta (ja sitä ennen kerrottu tarina), hymyn nostattivat esimerkiksi katkelmat Väestöliiton parisuhdeoppaasta ja encorena esitetty M.A. Nummisen Varkain vattupensaan taa. Essi Luttinen on upea, muuntautumiskykyinen ja herkkä esiintyjä, eikä minua lainkaan haitannut, etten ymmärtänyt kaikkia sanoituksia, kun tunnelma oli asitittavissa ja kuviteltavissa musiikin kautta.

Väliajan jälkeen oli vuorossa näyttelijä Mirjami Heikkisen ja viola da gambaa soittavan Mikko Perkolan Hippopotamus, Eeva-Liisa Mannerin tekstiin perustuva tarkkarytminen, herkkä, hauska, viimeistelty, kaunis ja ihastuttavan absurdi esitys. Mirjami Heikkinen lausui, esitti ja eläytyi ihastuttavan läsnäolevasti, ja esiintyjien yhteistyö oli toimivaa niin kuin tekstin, äänen liikkeen ja musiikin yhteen liittyminen. Ihmeellinen soitin muuten tuo viola da gamba, minulle tuttu vain Kaikki elämäni aamut -elokuvasta (joka muuten aikanaan teki vahvan vaikutuksen nuoreen tyttöminään).

Lauantaina Sysmän kirjakaupalla Tarleena Sammalkorpi ja JP Pulkkinen haastattelivat kirjailijavieraita Olli Jalosta, Monika Fagerholmia, Petri Tammista ja Kimmo Oksasta, ja Jarmo Heikkinen luki ihanan rauhallisesti tarkkaan valittuja katkelmia kirjailijoiden teoksista. Olli Jalonen kertoi kirjoittamisestaan ja jonkin verran myös vuodesta 1972, ajasta, johon pääsee sisään myös lukemalla romaanin Miehiä ja ihmisiä. Itse Jalonen oli sukeltanut tuohon aikaan esimerkiksi lukemalla lehtiä päiväkaupalla. Kirja on lukulistallani, johan kävin jo 60-luvullakin tänä kesänä, kun luin Honkasalon uusimman teoksen.

IMG_8504Monika Fagerholmin teoksista olen pitänyt todella paljon ja odotinkin hänen puheenvuoroaan – harmi vaan, että hänellä oli kiire heti esiintymisen jälkeen, enkä ehtinyt kiittelemään häntä. Fagerholm puhui kirjallisuudesta, kirjoittamisestaan, teostensa vastaanotosta ja kirjallisuuden (ja taiteen) merkityksestä. Olen pitänyt Fagerholmin teoksia vaikeina tai vähintäänkin vahvaa keskittymistä vaativina, ja tälläkin hetkellä etenen hyvin hitaasti Diivan lukemisessa, mutta kirjailijan kommentit avasivat uusia näkökulmia hänen teostensa käsittelyyn. Fagerholm puhui esimerkiksi siitä, miten hyvässä, ”elävässä” kaunokirjallisuudessa pitää olla jokin särö; toki pitää olla rakenne, muttei liian hiottu, kielen pitää olla hyvää, mutta ennen kaikkea elävää. Hän puhui myös intuition merkityksestä kirjoittamisprosessissaan ja siitä, miten kirjallisuudessa rytmi, äänteet ja äänenpainot voivat tuottaa samanlaisia sanoittamattomia kokemuksia kuin musiikki kuulijassaan voi tuottaa. Tämä onkin se, mikä Fagerholmin teoksissa sykähdyttää: tiiliskivimäinen romaani onkin välillä kuin runo, jossa kieli väreilee ja soi.

Katja Kettu ei päässytkään paikalle, mutta hän esiintynee myöhemmin syksyllä monessa tilaisuudessa. Kun kulttuurisyksy taas käynnistyy, taidan toden totta hakeutua kirjallisuustapahtumiin ahkerammin. Ja ensi vuodeksi merkkaan Kirjojen yön kalenteriini, niin hyvän mielen tapahtuma tämä oli!

Kaunokirjallisuuden kyllästyttämään viikonloppuuni kuului myös vierailu Sysmän uudessa kirjastossa. Kirjasto oli avara, hiljainen ja kaunis. Erityisen vaikutuksen teki Marjatta Tapiolan teos korkean kirjastosalin seinällä sekä lukusalin huopapäällysteiset tuolit. Kirjasto on muuten kunnanvirastossa ja kuvassa näkyvä sali on entinen valtuustosali.

FullSizeRender (1)

Runoja, päiväkirjamerkintöjä, tarinoita ja kansitaidetta

Aluksi tunnustus: en ole sitten opiskeluaikojen juuri lukenut runoja. Tai joskus luen, mutta harvemmin kokoelmaa kokonaan, ennemmin asetun vain eteeni pudonneen runon äärelle, luen, unohdan… Nyt sattuma toi eteeni kaksi runokirjaa: lukupiirini valitsi Eeva Kilven Kuolinsiivouksen (joka osoittautuikin paljon muuksikin kuin runoteokseksi) ja kirjastosta kannen tai mainoksen perusteella varaamani Juuli Niemen Tuhat tytärtä on, tietysti, runoteos – mitä en tiennyt ennen kuin sain kirjan käteeni. Sattumaa myös: kummassakin kirjassa kantta koristaa puu, Kilven teoksessa syksy on jo voittanut, kirjaimet varisevat, elettyä elämää haravoidaan palasista kasaan. Niemen teoksen puussa saatan kuvitella silmujen heräilevän, vaikka mustat oksat haarautuvat harmaata taustaa vasten. Punaiset, oranssit, mustat ja harmaat pallurat tuovat mieleeni some-kuvien koristelut, vaikka kansi onkin ennemminkin maalausmainen kuin valokuva. Molemmat kirjailijat ovat minulle uusia tuttavuuksia, ja ainakin Kilven vanhempiin teoksiin taidan tarttua. Lukioaikoina muistan pyöritelleeni käsissäni Tamaraa, nyt sen voisin jo avatakin.

IMG_7789

Kuolinsiivous-kokoelma rakentuu päiväkirjamerkinnöistä, huomioista, ajatuksista, jotka liittyvät muun muassa vanhenemiseen tai vanhana olemiseen, äidin ja lasten suhteisiin, kirjailijuuteen, maailmaan, evakkouteen, elämään ja kuolemaan. Katkelmat ovat lyhyehköjä, joskus vain muutama sana tai lause, ja katkelmat noudattavat vuodenkiertoa, kokoelman osat ovat kuukausia. Päiväkirjamerkinnöistä ja runoista rakentuu kuva tarkkailijasta, pohdiskelijasta, herkästä, iättömästä ihmisestä, joka yhtä aikaa kaipaa ja on läsnä.

Kirjoittamista ja kirjailijuutta sivuavat huomiot olivat kiinnostavia, vaikka ne jäivätkin – kuten monet muutkin ajatukset – hyvin lyhyiksi huomioiksi:

”10.8. Kirjoittaminen on mielikuvituksen ahneutta. (2001)” Kuolinsiivous s. 73.

”29.7. Sunnuntai-ilta. Äiti luonani Tapiolassa.

Vasta kun ajatukset kohoavat niin syvältä, ettei niitä voisi kertoa kenellekään, ne kannattaa kirjoittaa muistiin. (1984)” Kuolinsiivous s. 65.

Kirjailijan osa näyttäytyy rankkana siltä osin, että päiväkirjamerkintöjen minä myös aistii ja kokee vahvasti rakkautta, vastuuta ja ikävää.

Niemen Tuhat tytärtä on kuin kertomus, vaikka kyseessä tosiaan on runokokoelma. Runoista ja proosarunoista muodostuu tarina, jonka keskiössä on tyttö: pikkusisar, tytär, nuori nainen, tyttöystävä. Runojen minä on kuopus, tarkkailija, pudokas, minuuden tai oman paikkansa etsijä.

”Lapsista kasvaa aikuisia, jotka synnyttävät lapsia, joista

kasvaa aikuisia, jotka synnyttävät lapsia, joista kasvaa

aikuisia jotka.

Ketjun renkaiden välistä voi pudota. Aina tulisi olla myös

riittävästi tilaa sinne tänne pudota.” Tuhat tytärtä s. 56.

Runoissa puhutaan myös perheestä ja perheistä, siitä, millaisia odotuksia vanhemmilla tai ulkomaailmalla on. Tyyli on kepeä ja toteava, välillä runot ovat hauskojakin, kuten suosikkini Meidän perheen autot, joka ei muuten olekaan kovin runomainen. Tarinassa autoihin kietoutuu muistoja lapsuudesta, kuvia nuoruudesta, kertomus erilleen ajautuvista vanhemmista, aikuistuvista lapsista. Aika juoksee 1980-luvun turvavyöttömyydestä turvaistuimiin ja uusiin sukupolviin. Ehkä tässä on jotain samaa kuin meidän perheen autoissa, ja samastun tarkkailijaan, kyydissä istujaan, joka ei itse oppinut ajamaan vaan antaa ympärillään elämän pauhuta.

Lopuksi lupaus: tänä vuonna luen vielä lisää runoja. Ja toive vielä: haluaisin oppia kirjoittamaan ja puhumaan runoista!

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous. WSOY, 2012. Kansi: Mika Tuominen. Tarkemmin Kuolinsiivousta esittelee esimerkiksi Luettua elämää -blogin Elina.

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä. Otava, 2015. Kansi: Päivi Puustinen.