Tiitu Takalo: Memento mori

Tiitu Takalo: Memento mori. Wsoy 2020.

Muista kuolevaisuutesi, muista kuolevasi. Tiitu Takalon omaelämäkerrallisella sarjakuvaromaanilla on vaikuttava nimi, ja tarina pysäyttääkin elämän ja kuoleman rajamaille, kertoo peloista, sairaudesta, toipumisesta – vaikuttaa siis erityisesti niin, että tarina ja kuvat jäävät mieleen, pakottaa palaamaan äärelleen.

Memento mori alkaa hetkestä ennen Takalon aivoverenvuotoa, kun taiteilija työstää teostaan, mutta työ jää kesken. Alun sairaskohtauksen kuvaus on dramaattinen, kun päähenkilö kieriskelee yksin kivuissaan ja päätyy ambulanssilla ensiapuun, jossa hoitotoimenpiteet ja tutkimukset alkavat vauhdilla, mutta potilas jää avuttomaan hämärään. Alkupuolen harmaan, mustan ja ruskean sävyttämien kuvien seassa on hetkittäin punaista: ensimmäisten sivujen tasaisten verisuonirihmastojen jälkeen päänsäryn räjäyttää puhkeava verisuoni, joka ikään kuin nousee pahaksi sivuhenkilöksi. Sairaalan henkilökunta jää taustahenkilöiden joukoksi. Leikkauksen jälkeistä mielen hämäryyttä ja sekavuutta korostaa värittömyys, kunnes tajunnan kirkastumisen myötä tuttu ruosteenpunaisuus palaa kuviin. Myöhemmin myös muita värejä, niin kuin toipumistaipaleen alkuhetkillä saadut sukulaislapsen siniset taikaesineet.

Toipumisjako leikkauksen jälkeen on pitkä, sillä ensimmäisen leikkauksen jälkeen on myöhemmin vuorossa toinen ja totta kai palautuminen on hidasta niin fyysisesti kuin erityisesti henkisesti. Raastavan Takalon tarinasta tekee se, millaisia pelkoja ja millaista avuttomuuden tunnetta elämään astuu sairauskohtauksen ja sairaalajakson jälkeen. Elämään astuu harmaus, hitaus ja epätietoisuus, ja esimerkiksi pelko mahdollisesta työkyvyn menettämisestä ja keskittymiskyvyn puutteesta välittyvät kuvista. Joukossa on myös koskettavia onnenhetkiä: kotiinpaluu, ensimmäinen piirros, pysähtyminen uudenvuodenyönä revontulien äärelle. Ja sitten on taas pelkoa, ahdistusta siitä, ettei kysymyksiin ole vastauksia, mieleen palaavat menneisyyden ahdistuksen hetket, suru työkyvyn menetyksestä, pompottelua väärin diagnoosein ja vääriin hoitomuotoihin. Vahva tunnelataus, jota rakentavat tarinaan myös värit ja tehokas ruutujen sommittelu, onkin Memento morin yksi vaikuttavimmista asioista. Teosta ei malta laskea käsistään, ei edes silloin, kun kääntää viimeiselle sivulle, jolla on ahdistuksen jälkeen pastellinen rauha.

Luen (liian) harvoin sarjakuvia, mutta onneksi sattumalta käsiini päätyvät ovat näin erinomaisia. Memento morin vaikuttavuus piilee niin tarinassa kuin kerronnassa: kuvissa, väreissä ja kuvien rytmissä. Jo kannen kuva pysäyttää, ja tunnustankin siirtäneeni lukemisen aloittamista lähes palautuspäivään saakka, sillä aavistelin, että sisältö voi olla raskas ja surullinen. Se kannatti kuitenkin kohdata. Ja kuolevaisuuden lisäksi on paljon muuta, mikä kannattaa muistaa.

Advertisement

Talvilukemistossa kesän hehkua ja haikeutta

Vuoden pimeimmän ajan jäädessä minuutti minuutilta taakse kirjapinoistani käsiini tarttuivat kaksi kesäistä kirjaa. Taina Latvalan viime syksynä ilmestynyt Venetsialaiset on herkkä tarina jo aikuisten sisarusten välisistä suhteista ja salaisuuksista, Jillian ja Mariko Tamakin This One Summer puolestaan hauska, ravisteleva ja elämää pursuava kuva hetkestä, kun lapsuus jää taakse niin kuin lapsuuden kesätkin.  Muuta yhteistä näillä ei äkkiseltään olekaan kuin kesän hehku, Latvalassa jo loppumaisillaan, Jillian ja Mariko Tamakin sarjakuvaromaanissa täytenä, hersyvänä, hikisen epämukavana ja lähes loputtomana joutilaisuuden aikana. Ehkä kesissä, niin fiktiivisissä kuin todellisissakin, kuitenkin on jotain samaa, näissäkin mökki, joka osoittautuu monella tavalla merkitykselliseksi niin sarjakuvan Rosen perheen kuin Latvalan romaanin keskushahmojen Iiriksen, Paulan ja Elinan tarinoissa. Omista lapsuuden kesistä muistan paljon samaa kuin Tamakien sarjakuvassa: olen saanut lipua järvessä tuntikausia, huoletta, antaa ajan kadota, päivien vaihtua uusiksi. Ehkä samoin on ollut Latvalan romaanin siskosten kesissä, jossain ihan muualla. Nyt istun hämärtyvässä tammikuun illassa ja huomaan kaipaavani kesään. En mökille, mutta kesään, tekemättömyyteen, valoon ja lämpöön. Samalla olen tyytyväinen kirjojeni (ja kesäunelmieni) keskellä.

Taina Latvalan novellikokoelma Ennen kuin kaikki muuttuu ihastutti minut monisärmäisyydellään. En muista tarkkaan novelleja, mutta jollain tavoin Venetsialaiset-romaanista jää sama tunne – ”novelleissa johonkin keveään asettuu varjo, kesä loppuu, vaikka nuoruus ei ihan vielä”, kirjoitin kokoelmasta, ja itse asiassa novellikokoelman aloittaa Viimeinen kesä -niminen novelli, jonka mieluusti lukisin nyt uudelleen. Venetsialaisissa on kyse kesän lopusta, siitä, miten moni asia loppuu tai loppu ainakin huomataan. Kolme sisarusta, Iiris, Paula ja Elina, ovat päättäneet viettää kesän viimeisen illan mökillä. Kesä siis aivan konkreettisesti loppuu. Sisarukset elävät erillään, hyvin erilaisia elämiään, ja myös heidän lapsuutensa ja nuoruutensa ovat hyvin erilaisia. Elina nuorimpana on usein jäänyt pikkusisaren rooliin, jopa nyt aikuisena, Iiriksellä on eri äiti kuin kahdella muulla ja siksi erilainen lapsuus, ja Paula on sisaruksiinsa verrattuna äärimmäisen käytännöllinen –  kun kaksi muuta liihottavat, seikkailevat ja sotkeentuvat, Paula pelastaa. Tarinan sidosaine on sisarusten jo aiemmin kuollut isä ja sisarusten suhde toisiinsa, vähän myös isään ja mökkiinkin.  Tapahtumat tiivistyvät yhteen iltaan, kun rannoilla syttyvät tulet jäähyväisiksi kesälle, mutta kerronta liikkuu menneeseen, asioihin, joista sisarusten olisi pitänyt puhua jo paljon aiemmin. Vaikka kesän hetkessä ja sisarusten kohtaamisessa on paljon iloa, on läsnä myös salaisuus, lukittu laatikko ja puhumattomus, ja samoin on sisaruksilla omat varjoisammat puolensa, tyytymättömyytensä, vaikeutensa. Hienoa onkin, miten tavallaan vähäeleisesti kerrotaan yhtä aikaa paljon. Enemmän tässä kuitenkin on haikeutta ja surua, muistoista venetsialaisyön loppuun saakka. Kesä loppuu, ja niin loppuu moni muukin samassa.

”Awago Beach is this place. Where my family goes every summer. Ever since… like… forever.” (This One Summer, ensimmäiset sivut) 

Toisella tavalla kesän loppu on läsnä This One Summer -sarjakuvaromaanissakin, vaikka suurimmaksi osaksi aurinko paistaa ja järven vesi räiskyy, ja pyörällä pääsee lähikauppaan, jossa tullaan melkein tutuiksi myyjän kanssa. Päähenkilöt, ystävykset Rose ja Windy, ottavat askelia lapsuudesta kohti teini-ikää vertailemalla tissejään, katselemalla yöllä kauhuelokuvia ja tilaamalla isoäidiltä drinkit. Päivät täyttyvät haahuilusta ja retkistä kaupalle salakuuntelemaan paikallisen nuorison kriisejä, ja Rosen idylliä rikkoo myös kriiseily kotipiirissä. Vaikka kyseessä on lapsuuden(lopun) kuvaus, ja suurimpana kohderyhmänä on nuoret ja varhaisteinit, Windyn ja Rosen ikäiset ehkäpä, laajempaa lukijakuntaa koskettanee juuri kesäkuvaus, jossa vuorottelevat leppoisa ja vakava, helle ja päiviä kestävä sade, tylsyys ja riemu. Kesäriemujen keskellä käsitellään myös vakavampia aiheita.

This One Summer on hyvin kuvapitoinen sarjakuva, jossa kuvat rytmittyvät kesäpäivien lailla satunnaisesti – välillä aukeamalla tapahtuu paljonkin, välillä kuvattuna on hetki tai ajatus, joskus vain ääni. Windyn tanssiesitys on riemukas: liike on kuvattu Windyn jamittelevana hahmona, joka hilluu ympäriinsä tanssin lumoissa, kun Rose istuu pysähtyneenä keskellä kuvaa. Kuvat ovat muutenkin tunnetilojen ja tunnelmien osalta ilmaisuvoimaisia, niin kuin vaikkapa tämä pulikointiaukeama, johon tiivistyy joko pitkä uintirupeama tai useampikin:

Tämä ihana pieni sarjakuvakirja sekä naurattaa että itkettää, ja juuri tunnelmoinnissa on sen ydin. En meinannut päästää tätä kultahippusta käsistäni, mutta ehkä on etsittävä Tamakien muuta tuotantoa, tai muita mahtavia sarjiksia tämän vuoden lukemistoihin.

Latvalaltakin minulla on vielä luettavaa. Pidän hänen tyylistään, ja Venetsialaisissa ihastuttivat sekä henkilöt että tarinan rakentuminen menneisyyden ja kuvatun yhden illan etemisen vuorotteluna. Jollain tavoin haikeaa tunnelmaa luo myös kieli, välillä lyhyt, toteava virke, välillä lyhytsanainen vuoropuhelu, joka ei koskaan jatku pitkään. Niin kuin ei jatku kesäkään, kummassakaan näistä. This One Summer jättää kuitenkin tyttömäisen kikattavan jäljen.

– – –

Taina Latvala: Venetsialaiset. Otava, 2018.

Jillian Tamaki, Mariko Tamaki: This One Summer. First Second Books, 2014.