Teatterissa: hyytävän hyvä Veriruusut

Veriruusut KOM-Teatterissa (21.4.2018, ensi-ilta oli 16.2.2018)

ALKUPERÄISTEKSTI: Anneli Kanto
DRAMATISOINTI JA OHJAUS: Lauri Maijala
LAVASTUS: Markku Pätilä
PUKUSUUNNITTELU: Tiina Kaukanen
MASKEERAUS: Leila Mäkynen
VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski
ÄÄNISUUNNITTELU: Jani Rapo
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Eero Leichner
YLEISÖTYÖ: Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo

ROOLEISSA: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

 

KOM-Teatterin Veriruusut-näytelmä saa katsojat haukkomaan henkeään, kyynelehtimään, vavahtelemaan ja eläytymään sekä iloon että hirveyksiin. Näin ainakin minun penkkirivilläni – enkä siis ollut  ainoa. Sali oli täynnä, ja esitykset syystäkin loppuunmyytyjä, koska kehuja on kuulunut suunnasta jos toisestakin. Lisäesityksiä on tarjolla syksyksi, joten kalenterit esiin.

Anneli Kannon romaaniin pohjautuva tarina kertoo valkeakoskelaisista tehtaantytöistä, jotka ajautuvat punakaartiin, kuka mistäkin syystä. Vaikka näytelmässä kuvataan  aikaa sisällissodan molemmin puolin, ei sodasta tai vankileireistä kerrota suoraan suurtakaan osaa kokonaisuudesta, ja kun kerrotaan, pienetkin vihjeet ja viittaukset riittävät. Toteutus luottaa katsojan kykyyn kuvitella kauheudet, ja se on yksi asia, mikä tekee tästä näytelmästä hienon. Muita syitä riittää luetteloksi asti: näyttelijät, lavastus, pyörölavan käyttö, musiikki, muusikot, valot, äänet, no, kaikki!

Esitys on aloitusta myöten hieno. Puhallinmusiikki hiljentää tarinan äärelle, herättelee jo haikeutta ja vihjaa siitä, että musiikki on osa tarinankerrontaa. Itse tarina alkaa synkeissä merkeissä, kun päähenkilön, Sigridin (Helmi-Leena Nummela), ankea äiti usuttaa tyttärensä töihin tehtaalle. Isäkin usuttaa, vaikka tietänee tehtaanjohtajan kohtelevan naistyöntekijöitään todella huonosti. Synkän tästä alusta tekee  myös ajatus siitä,  että  vaihtoehtoja ei ollut. Tehtaan vaietuille salaisuuksille kerrotaan syitäkin, ja samassa tarinaan tulee lohtua ja ystävällisyyttä. Suosikkihahmoni, elämäniloa puhkuva Maija (Oona Airola), ystävystyy alussa araksi pelotellun ja kolhitun Sigridin kanssa, tartuttaa eloa tähän, ja näytelmän aikana nähdäänkin mieletön muutos Sigridin hahmossa. Melkein kuin näyttelijä olisi vaihtunut, kasvua on niin paljon. Maijan hahmossa on roppakaupalla inhimillisyyttä, ja hän on se, joka saa yleisön niin nauramaan kuin itkemäänkin.

Musiikkia on monessa kohdassa käytetty taitavasti, ja taitavia ovat laulajat ja muusikotkin. Moniääniset laulut ovat vaikuttavia, varsinkin lopun teatterin aulaan katoava laulukulkue, jonka ääni kuuluu kaukaa, muistuttaa etäisyyksistä ja läheisyyksistä niin ajassa kuin maailmassa. Nämä tapahtumat tapahtuivat tasan sata vuotta sitten, tässä. Erityisesti loppupuolen tapahtumat saivat miettimään, miten tuo aika vaikutti pitkään, miten paljon asioista melkein tietämättömätkin saivat kärsiä, kun  hirveät teot ja hirveä aika traumatisoivat ihmisiä molemmilla puolilla. Alun vauhdikkaat kohtaukset, hillitön energia on poissa loppupuolella, ja lavan pimetessä tuntuu lähes sanattomalta. Siksi tuo laulukin vie valtaansa, mutta kyllä näytelmän jälkeen riittää puhuttavaa ja pohdittavaa. Suosittelenkin, että tämä näytelmä kannattaa katsoa seurassa, joka jaksaa käydä läpi niin näytelmän hienouksia kuin historian kauheuksia.

Erityisen vaikutuksen näytelmässä minuun teki rytmitys ankeuden ja ilon, vauhdin ja pysähtymisten välillä. Ajankulun huomasi vain siitä, että penkit olivat aika kovat, mutta siksi sainkin kiemurrella ja vähän purkaa kuristavaa oloa liikkumalla. Alussa tehdasmiljöö oli kuvattu pyörivän lavan avulla niin huimaavasti, että melkein pelotti, että pian vauhdissa sattuu – niin kuin tehtaissa sattuikin. Yksi työläisistä oli kätensä työtapaturmassa menettänyt Lyyti (Eeva Soivio), ja tehdastyön fyysisyyteen rinnastui tehdaskohtausten kiire ja hikisyys. Maijan ja Anttonin hääkohtauksessa oli taas vauhtia ja iloa, kun tanssijat pyörivät vuorostaan, vaikka kirkonaamenet jäivät saamatta. Pyörölava pyöri armottomasti taas lopussa, kun yksi hahmoista toisensa perään kohtasi kohtalonsa.

Paperitehtaan tyttöjen välille syntyy luottamus ja ystävyyttä, ja kun olot kiristyvät, päättävät nuoret naiset, melkein tytöt, liittyä punakaartiin. En ole lukenut juurikaan näistä naiskaarteista, mutta tiedän jotain, ennen kaikkea siitä, mitä naisille kävi sodan loppuvaiheissa, ja siksi naisten uhmaa ja intoa on kamalaa katsella. Näissä kohtauksissa näkyy kuitenkin myös näytelmän (ja romaanin) ajankohtaisuus: miten vietävissä ihminen voi olla, kun nykyisyys tuntuu toivottomalta, mutta tulevaisuudessa näkyy jonkun luotetun lupaama valonpilkahdus. Näytelmän naishahmoissa on näkyvillä erilaista suhtautumista sotaan ja vallankumoukseen, on kovanaamaa, intoilijaa ja myötäilijää. Taas mietin, että tyttöjen vaihtoehdot olivat vähissä, että kyse on joskus ajautumisesta, joskus väärästä valinnasta, eikä ero ole aina kovin suuri.

Veriruusut on ihailtavan taidokasta teatteria  tärkeiden asioiden äärellä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että on muistettava historia, vaan siitä, että on oltava tietoinen, kuinka moni asia toistuu ja siitä, että joihinkin asioihin voimme itse vaikuttaa. Jos voimaa ja halua tai tarvettakaan ei ole yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, antaa näytelmä mallin myös arjen tekojen merkityksestä.  Naurua hersyvä Maijan äiti (Ursula Salo) on valmis niin jakamaan vähästään kuin tukemaan täysillä omia lapsiaan, mutta Sigridin äiti saa synkeydellään ja synninpelollaan melkein tukahdutettua tyttärensä.  Näytelmän naiskaartilaiset eivät ehkä voineet vaikuttaa kohtaloihinsa, mutta siihen he pystyivät, miten toisiaan kohtelivat. Kaiken kauheuden jälkeen mieleen pulpahtaa tyttöjen välinen nauru ja toivo paremmasta tulevaisuudesta, kun he työstä uupuneina naureskelivat ja unelmoivat rakkauksista. Näytelmästä jää värisyttävän synkkä olo, mutta sitä suuremmalla syyllä se kannattaa mennä katsomaan.

IMG_20180421_144035__01

Keväisen keveä todellisuus tuntui lempeältä hytisyttävän teatterikokemuksen jälkeen.

Mainokset

Teatterissa: Lemminkäinen!

Lemminkäinen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä.

OHJAUS  Juha Hurme
ROOLEISSA Marja Salo, Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Terhi Panula, Cécile Orblin

MUUSIKOT Oskari Lehtonen, Jesse Ojajärvi        MUSIIKKI Petra Poutanen-Hurme

TAITEELLINEN ÄÄNISUUNNITTELU Petra Poutanen-Hurme, Oskari Lehtonen, Jesse

LAVASTUS JA PUKUSUUNNITTELU Heini Maaranen

VALOSUUNNITTELU JA HEIJASTUKSET Kalle Ropponen

KOREOGRAFIA   Saara Hurme     TAISTELUKOREOGRAFIA Seppo Kumpulainen

NAAMIOINNIN SUUNNITTELU  Laura Sgureva

 

Kun ajattelen Juha Hurmeen Lemminkäinen-näytelmää, tekee minun mieli huutaa ja hihkua  ja  kirjoittaa tähän äärettömästi huutomerkkejä, niin energinen kokonaisuus on! Ja hämmentävä, hauska, räävitön! Mitä vielä, mutta ainakaan se ei ole Kalevalaa, se on oma maailmansa. Siinä on Suomi tai Niemi tai Vantaa ja Pälkäne, tai ainakin kuvitelma näistä koulunäytelmän näyttämöllä, ja kyllähän tämänkin Lemminkäisen tarina liittyy kansalliseepokseen. Kansanrunoutta siinä on ja Kalevalasta tuttuja hahmoja, mutta kokonaisuus on oma villi maailma viittauksineen niin  maailmankirjallisuuden teoksiin kuin nykypäivään tai lähimenneisyyteemme. Käsiohjelman etulehdellä Hurme kiittääkin muiden muassa niin Aleksis Kiveä kuin Shakespeareakin, ja syy tähän selviää näytelmän edetessä. Aristoteleskin on syytä mainita, ja kiittäähän Hurme Suomen kansaakin.

 

Näytelmän alkaessa lähes tyhjä lava täyttyy liioitellusti savusta, ja savusta vierii joutsen lavan poikki. Siitä lähtien lava täyttyy milloin tanssista, laulusta, energiallaan yksinkin koko lavan valaisevasta Louhivuoren hahmosta (upea Cécile Orblin!). Louhivuoren hahmon tarkennus on Vastavoima, ja näytelmän henkilösuhteissa se hän onkin, mutta samalla hän on koko näytelmän voima, juontajahahmo, tirehtööri, taikuri ja viihdyttäjä. Ihmettelen Orblinin suoritusta, sitä, miten hänen hahmonsa on niin hurmaavan valloittava ja olemuksensa sädehtivä (mikä vain osittain johtuu kultakimalteisesta asusta). Louhivuori onkin yhtäaikaa näytelmän juontaja ja tähti.

Screenshot_20180309-191545__01

Louhivuori, vastavoima. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri.

Myös muut näyttelijät ovat huikaisevia, ja hahmot erikoisia kukin omalla tavallaan. Vaikka Lemminkäinen, Tiera, Lemminkäisen äiti ja Louhi ovatkin Kalevalasta tuttuja hahmoja, on Hurmeen Lemminkäisessä oma persoonallinen asetelmansa: Lemminkäisiä onkin kaksi, nimittäin Fleming-Lemminkäinen (Tomi Alatalo) ja Lemminkäinen (Marja Salo), joka saa heidän äidiltään eli Emalta kuulla kauheuksia. Lemminkäinen on kuitenkin jääräpää, murrosikäisen räiskyvä ja äkäinen hahmo, ja jos en jo olisi sanonut, että Louhivuori on suosikkini, olisi tässä ehdoton ykkönen!

 

Tarina ei siis kerro Kalevalan kankahista, vaan ajallisesti se sijoittuu jonnekin kaukaiseen menneisyyteen, ja niemeläiset henkilöt ovat kytkeytyneet romurautabisnekseen. Koska sama elinkeino kiinnostaa niin Fleming-Lemminkäisten kuin Louhivuoren väkeä, syntyy sopivasti jännitettä. Ristiriitoja riittää niin näiden joukkojen välillä kuin Lemminkäis-perheessäkin, ja juonen kannalta erityisen merkittäväksi henkilöhahmoksi nousee Kyllikki, tuo saaren kukka, siis entinen sellainen. Hetkellisessä mielenhäiriössä (ihastuminen!) hän on päätynyt Flemingin vaimoksi, ja sitäpä asemaa käy sääliksi! Eipä tätä liittoa Kalevalassakaan kauniisti kuvata, siinähän Lemminkäinen ”koppaa” ja ”reutoo” Kyllikki-paran matkaansa. Ei ole mikään rakkaustarina se! Ja Ema ei miniäänsä kovasti arvosta, tosin eipä muitakaan (paitsi sitä Fleming-Lemminkiä).

 

Screenshot_20180309-191557__01

Lemminkäinen, Fleming-Lemminkäinen ja Tiera matkalla meren takaa Niemelle. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri.

 

Kansanrunoutemme ja kalevalainen runonlaulanta saavat osansa hulvattomassa k-alkuisista  sanoista koostuvasta kyy-käki-sekamelskassa, ja kieltä kommentoidaan muutenkin. Fleming-Lemminkäinen riemuitsee uusista sanoista äiti ja rakas, kun hän palaa meren takaa mukanaan miekkojen halpakopioita ja lainasanoja, ja ruotsi on Flemingille tutumpi kieli kuin vaka-vaka-miten se menikään -kieli. Tieran hahmo tietää siitä, mutta tietääpä hän muutenkin kaikenlaista. Juha Hurmeen Niemessä käsitellään melko paljonkin kieltä, ja näytelmän runonäytteitä voi käydä kertailemassa tuosta opuksesta. Lemminkäinen-näytelmä herätteleekin Niemessä kertoiltuja juttuja eloon näyttämöllä, mutta Niemessä ei kyllä löydy tätä Lemminkäisen tarinaa muutoin kuin mainintana siitä, kuinka juuri Lemminkäis-hahmosta kertovissa runoissa alkoi olla uutena juttuna vuoropuhelua. Sepä sopii siis näyttämöllekin. Näyttämölle mahtuu myös näpsäkästi perinteisellä piirtoheitintekniikalla toteutettu tekstitys kohtaan, jossa puhutaan ruotsia. Siinäpä sivistystä eri tasoilla.

 

Musiikki ja tanssi tekevät tästä kokonaisuudesta entistä enemmän spektaakkelin – ja sitten on vielä lisäksi kimaltelevia kankaita, pinkeitä asuja ja yllättäviä yhdistelmiä. Vähänlaisesti lavastetun näyttämön alasta osan vievät suurehkot soitinrakennelmat, ja musiikki on kiehtovaa, moniääninen laulu taidokasta. Muusikot Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi myös näyttelevät osassa kohtauksista.

 

Juha Hurme kertoili tammikuisella bloggariklubilla näytelmästään, kun se oli vielä harjoitusvaiheessa. Hän sanoi joutuneensa kouluaikana ”myrkytetyksi Kalevalalla”, mitä en ihmettele, sillä aiemminkin olen kuullut kauhujuttuja Kalevalan lukemisesta (mutta olen kyllä uskaltautunut sen lukemaan useampaankin kertaan, varsinkin jos Suomen lasten Kalevala lasketaan). Niin Hurmeen Niemi kuin tämä Lemminkäinen-näytelmäkin kuitenkin innostuttavat kansanrunouden pariin, joten ehkä taika onkin siinä, että pitää vain olla riittävän innostava innostaja, niin kuin nyt ainakin Hurme on. Lemminkäis-näytelmän oletan osuvan monen lukiolaisen mahdollisuudeksi tutustua teatteriin taidemuotona (onnekkaat! Tässäpä on paljon kaikkea mahdollista teatterin taikaa!) ja sitten siihen kansanperinteeseenkin. Toivottavasti tämä kokonaisuus hämmentää riittävästi heidänkin käsityksiään Kalevalasta! Ainakaan tämä ei myrkytä!

 


Huutomerkkejä yhteensä ainakin kymmenen!

 

 

 

Teatterissa: Mestari ja Margarita

Mestari ja Margarita Kansallisteatterissa (ennakkonäytös 4.9.2017), ensi-ilta 6.9.2017
IMG_0557

Kuva: Janne Siltavuori

OHJAUS JA DRAMATISOINTI Anne Rautiainen
ROOLEISSA Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Juha Varis
LAVASTUS, NUKET JA PUKUSUUNNITTELU Janne Siltavuori
VALO- JA VIDEOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen
ÄÄNISUUNNITTELU Jani Peltola
KOREOGRAFIA Sonya Lindfors
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Krista Karppinen
DRAMATURGI Eva Buchwald

 

Kansallisteatterin Mestari ja Margarita vietteli mukaansa ensi hetkistä alkaen. Olin kyllä valmistautunut heittäytymään synkkään tarinaan, sillä edellinen näkemäni versio tästä Mihail Bulgakovin romaanista teki aikoinaan valtavan vaikutuksen, ja  viime kesänä olin antautunut  nauttimaan vihdoin itse romaanistakin. Tieto Kansallisteatterin näytelmästä oli viimeinen sysäys lukea tämä kirja, ja ehkä moni katsoja nyt näytelmän nähtyään päätyy myös lukijaksi.
I
I
I
Willensauna-näyttämöllä esitettävä Mestari ja Margarita on intensiivinen kokemus alusta loppuun. Näyttämö on synkkä, lavastus on (perinteisessä mielessä) vähäistä, puvustus pimeyden ruhtinaan seurueen asuja lukuun ottamatta melko pelkistettyä. Lavasteet, ne vähäiset, liikkuvat jopa kesken kohtauksen, ja kohtaus liukuu toiseksi. Savukonetta ei säästellä, ja silloin en kadehdi eturivissä istujia. Muuten välillä kyllä: luulen, että näytelmän hahmojen ajoittainen kontakti yleisöön tuntuisi vielä vahvemmin, vaikka kyllä katseen voima tai virnistyksen kutkutus tuntui nelosrivilläkin. Toisaalta etäämpää näki koko lavan, ja jo lähes alkuminuuteilla lavalla rymistellyt raitiovaunu vavahdutti varmasti takarivissä saakka. Paikoista viis – jos haluat tämän nähdä, kannattaa olla ripeä, sillä ennakkonäytöskin oli loppuunmyyty ja loppusyksyn esityksissä ei näyttäisi enää olevan paljoakaan tilaa.
I
I
I
Raitiovaunu oli yksi näytelmän upeista videoprojisoinneista (mikäköhän olisikaan oikea käsite, ehkä kuvaavampi ainakin olisi heijastus), jotka loivat erilaisia tiloja tai tässä tapauksessa tapahtumia näyttämölle, niin että tarinan runsaus ujuttautuu alussa melko pieneltä näyttäneelle lavalle. Heijastus vie välillä Jerusalemin auringonlaskuun ja Pontius Pilatuksen väreilevän päänsäryn maailmaan, ja välillä näyttämö muuttuu ilmakuvaksi Moskovasta tai Varietee-teatteriksi (jonka mustan magian show’hun ei tosin tässä versiossa varsinaisesti päästä). Yhdessä kohtauksessa tilan valtaavat mestarin eli kirjailijan saamat murskakritiikit, jotka valtaavat mestarin mielen ja vievät tämän toisen nimihenkilön sairaalaan. Siirtymiset tilanteesta toiseen ovat nopeita ja taitavasti rytmitettyjä. Esimerkiksi kun kirjailijoiden talolta näytelmän alkupuolelta siirrytään ensimmäistä kertaa sairaalaan, näyttelijät muuttavat sekunneissa muotoaan kirjailijoista sairaalahenkilökunnaksi.
I
I
I
Lava on usein hämärä, vaikka heijastukset toisaalta tuovat tilaan valoa. Myös henkilöhahmot valaistaan korostetusti, vain professori Wolandin hahmo jää usein varjoon. Spottivalot ohjaavat huomiota ja hämäryys reunoilla häivyttää uusiksi muuntuvia kohtaustenreunoja. Kohtaukset, joissa siis liikutaan Moskovassa eri paikoissa ja välillä menneisyyden Jerusalemissa, limittyvät toisiinsa yllättävän sujuvasti, mikä oikeastaan alleviivaa sitä, miten tarinan monet kerrokset lopulta kuitenkin liittyvät yhteen. Näytelmän Saatana, kaikessa vaikuttavuudessaan niin olomuotonsa kuin tapahtumienkin suhteen, jää vähemmän tärkeäksi hahmoksi kuin Pontius Pilatus ja varsinkin värikylläinen, elämää hehkuva Margarita. Oikeastaan mestarin ja Margaritan rakkaustarina siis nouseekin näytelmän nimenkin  (ja romaanin alkuperäisteoksenkin) myötä korostetummin esille kuin Moskovaan saapuva tumma herrasmies. Toinen puoliaika yölentoineen ja täydenkuun tanssiaisineen onkin Margaritan vallassa.
I
I
I
Kirjailijat ja kriitikot ovat tässä tarinassa merkittäviä, mutta näytelmäsovituksessa kirjallisuuteen (ja kirjailijaan) rakastunut nainen nouseekin tärkeämmäksi. Yksi suosikkikohtauksistani tapahtuu kirjailijatalolla, joka nähdään kuin kaukaa, pienenä, tai yksinomaan pienenä, sillä talo on kutistunut nukketaloksi, jossa muka ylevät kirjailijat mässäilevät ruokapuheillaan. Vuoropuhelu saattaa olla sama romaanissakin, mutta puheiden kalankäry alleviivaa kirjailijaseuran turhantärkeyttä ja pönötystä, kun juuri mitään ei näy, vain puhe kuuluu. Nukketalon lisäksi osassa kohtauksista hahmot ovat nukkeja, ja myös nämä kohtaukset ovat erityisiä: niissä korostuu sadunomaisuus, vaikka nuket ovat hyvinkin eläviä. Toisaalta nuket voi joissain kohtauksissa nähdä myös vertauskuvina sille, miten nämä hahmot ovat jonkun muun vallassa, liikuteltavissa ja määrättäviä, oli tämä hallitsija sitten aate, halu tai joku ihminen tai ihmisenkaltainen, niin kuin nukettajallakin on valtaa nukkensa toimiin.
I
I
I
Kansallisteatterin Mestari ja Margarita oli paikoin hauska, mutta hauskuus ei ole todellakaan pääosassa ja se on myös melko erilaista kuin romaanissa. Lukiessani nauroin ihmisen hölmöydelle ja sille, miten helposti uskommekaan meille syötettyjä tarinoita: haluamme uskoa ja selittää absurdinkin todeksi kuin Bulgakovin kuvaamat kansalaiset. Humoristisuutta näytelmäsovitukseen toivat erityisesti Wolandin apurit vampyyri Hella ja kissamies Begemot karnevalistisilla elkeillään ja pikku huomautuksillaan. Hellan ja Begemotin käkätys ja räkätys yhtä aikaa naurattivat ja kauhistuttivat – kaikessa kuolemankuvallisuudessaan nämä hahmot olivat kyllä harvinaisen reheviä, räiskyviä ja eläviä. Pidätyskohtauksessa on villiä vauhtia, ja siinä kissan pidättelemätön hahmo on riemastuttavalla tavalla hetken ansaitsemistaan spottivaloissa.
I
I
I
On vaikea olla miettimättä näytelmäsovituksen suhdetta kirjaan. Tietysti oli heitettävä omat odotukset siitä, miten Bulgakovin ihmeellinen romaani taipuu näyttämölle, mutta koska tarina oli tuttu, oli näytelmääkin ehkä helpompi seurata. Olisi kuitenkin pitänyt kysyä lukiolaisyleisöltä, miten henkilöistä tai tapahtumista sai kiinni, jos kirjaa ei ollut luettu. Vaikka itse muistan vaikuttuneeni lukioikäisenä näkemästäni versiosta, muistan kyllä olleeni hämmennyksissäni monessakin kohtaa. Ja olen minä vieläkin vähän, mutta sehän vähän kuuluukin tähän teokseen. Ennen näytelmän kokemista ihmettelin, miten koko tarinan runsaudesta onkaan mahdollista rajata uusi näkemys, ja nopeasti kuluneen yli kaksituntisen näytelmän jälkeen ihmettelen edelleen, miten näin paljosta olikaan saatu niin toimiva, vaikuttava kokonaisuus.
IMG_0558

Näyttelijät Marc Gassot, Juha Varis ja Maria Kuusiluoma.  Kuva: Tuomo Manninen.

Kiitos Kansallisteatterille medialipusta.
I
I
I
WordPress kieltäytyi tekemästä kappalejakoa, joten kymmenen editoinnin jälkeen päädyin taiteelliseen ratkaisuun I-kirjaimen avulla.

Klassikko herää eloon

 

Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeessa (30.6.2017)
Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen
Teksti: Aleksis Kivi

IMG_3608

Seitsemän veljestä on tekstinä tuttu: olen sen kahlannut kirjallisuuden perusopinnoissa, lukenut Mauri Kunnaksen koiraversiona useampaan kertaan ja vuosittain pureudumme johonkin katkelmaan oppilaiden kanssa. Teatterisovituksena en veljeksiä ole kuitenkaan koskaan nähnyt, ja nyt Ryhmäteatterin version jälkeen en taida vähään aikaan uskaltaakaan. Eilinen teatterikokemus tuulisessa Suomenlinnassa oli vaikuttava, ja se sai taas tarttumaan Kiven teokseen. Veljesten sanailu jäi mieleen näytelmästä, mutta nyt selailtuani romaania siinä on muistamaani enemmän kertovia osioita.

 

Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä on monella tapaa vaikuttava: se on uskollinen Kiven hienolle kielelle, siinä veljesten väliset suhteet tulevat oivaltavasti esille, rytmitys toimii, ja esille nousevat niin näyttelijälahjakkuudet yksilöinä kuin joukkokohtausten koreografiat. Tunteista päällimmäisenä on riemu, ja nauru raikaa, mutta yli kolmen tunnin aikana käydään läpi tunteiden kirjoa, kiitos Kiven koskettavan tarinan. Esitys ei tosin tunnu kolmituntiselta, vaan aika laukkaa. Kun tarina on tuttu, loppupuolella jo surettaa, että kohta joudun hyvästelemään veljekset, mutta tosiaan, Kiven tekstissähän he elävät.

 

Hyvän omantunnon linnakkeeseen rakennettu lavastus on tällä kertaa yksinkertainen. Lautalattia muuntuu kuitenkin Jukolan talosta muiksikin sisätiloiksi ja saunaksikin, ja välillä ollaan metsässä, pellolla, hiidenkivellä. Kun veljekset muuttavat Impivaaraan, täyttyy lava kuusista, joita siirrellään pirtin noustessa. Lavastus on välillä melkein kuin oma ohjelmanumeronsa, niin kuin tässä kohtauksessa, ja lavasteiden siirtelyyn osallistuvat kaikki näyttelijät luontevasti kohtauksen muuttuessa toiseksi.

 

Veljekset luonteenpiirteineen tulevat nopeasti tutuiksi, varsinkin Juhani ja Eero sekä Aapo alkupuolella. Juhani on eniten äänessä, niinhän se on kai romaanissakin, ja Eero tietenkin pyrkii näpäyttämään veljiään aina kuin vain siihen on mahdollisuus. Eero on ollut suosikkihahmoni tarinassa, vaikka hänessä tämä ilkeilijäpuoli onkin. Nyt näytelmässä suosikikseni nousi Aapo, ja pidin muuten myös siitä, kuinka kaksoisveljekset Aapo ja Tuomas olivat kovin samannäköisiä (alussa heidät tunnisti lähinnä siitä, että heillä oli eriväriset housut ja Tuomas on se, joka ei juuri puhele). Juhani oli tässä versiossa liioitellun pihalla, vaikka sellainenhan hän kai Kiven kuvauksessakin on. Vauhtia ja sanallista ilotulitusta piisasi erityisesti Juhanin hahmon ansiosta! Erityisesti sykähdytti Juhanin lukemaan oppiminen – sinnikkyys palkitaan!

Mahtavat näyttelijät tekivät tästä näytelmästä elämyksen. Juhanin näyttelijä Santtu Karvonen heittäytyi tilanteeseen kuin tilanteeseen täysillä, pysäyttämättämänä, täysin Juhanina, ja Simeonin hahmosta upean vakavuuden, hulluuden ja lempeyden sekoituksen teki Eero Ojala. Naisrooleja ei paljoa tietenkään ollut, kun päähenkilöitä ol se seitsemän miestä, mutta naiset saivat hienoja kohtauksia, suosikkinani kohtaus, jossa rääväsuuteinitytöt puivat maailmanmenoa, mutta muuttuivat kuvitelmiemme mukaisiksi suomineidoiksi, suloisiksi laululintusiksi, kun paikalle temmeltää joukko veljeksiä (jotka siis olivat saaneet päähänsä kosia kaikki Männistön muorin ihanaa Venlaa – voi sentään heidän kosiopuheitaan!).

 

Joukkokohtauksissa mukana olivat naisten lisäksi Toukolassa veljeksiä esittänyt mainio joukko. Yhdessä näyttelijäpoppoo onnistui upeissa musiikkikohtauksissa: esimerkiksi lopussa koskettava Sydämeni laulu sai naurusta vuotavat silmät tihrustamaan vielä vähän lisää kyyneliä, ja Jukolan paluujuhlissa yhteinen tanssi muuntui nopeasti Juhanin ja Venlan häävalssiksi. Suosikkikohtaukseni, suuri lukujuhla, yltyi jopa kohti karnevaalitunnelmaa, kun yleisö nauroi kippurassa järjettömille aapislauseille ja lopulta hurrasi ja taputti yhdessä impivaaralaisten kanssa.

 

Ryhmäteatterin kesäteatteri oli siis taas yksi kesäni kohokohdista – hyytävältä tuulesta ja villasukkavarustuksesta huolimatta. Hyvän omantunnon linnakkeessa tunnelma oli mahtava jo ennen esityksen alkamista katsojien kietoutuessa viltteihin, esityksen aikana heinäpaalit pöllysivät ensimmäisiin riveihin ja yleisö oli mukana, mistä todisteina toimivat naurunpyrskähdykset ja kikatuskohtaukset vastakkaisessa katsomossa.

IMG_3626

Kotimatkalla nyökkäsin kiitoksen Aleksis Kivelle Rautatietorilla. Totta puhuen: lähetin lentosuukkoja, huudahdin: “Kiitos, Aleksis!” Kiitos kirjailijalle älyttömän hienosta, ikuisuuden kestävästä tekstistä ja tuhat kiitosta Ryhmäteatterin työryhmälle tekstin herättämisestä eloon.

Klassikkohaaste 4: Papin perhe

Minna Canth: Papin perhe. Ilmestynyt vuonna 1891. Luin WSOY:n Laatukirjasto-pokkarin.

 

Tammikuun loppupuolella kävin vihdoin katsomassa Kansallisteatterin Canth-näytelmän. Lippuja varatessani ajattelin, että ehdin lukea niin Canthin tuotantoa kuin Minnastakin, mutta toisin kävi. Matkalla teatteriin luin hätäisesti Papin perheen esipuheen, mutta vasta näytelmän ja Klassikkohaasteen innoittamana sain täytettyä yhden aukon kirjallisessa sivistyksessäni – eli luettua Papin perheen. Kirjablogeissa julkaistaan tänään 31.1.2017 klassikkopostauksia. Osallistun haasteeseen toista kertaa, sillä tämä on hyvä tapa tarttua lukemattomiin klassikkoteoksiin. Ja niitähän riittää! Haastetta emännöi tällä kertaa Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

klassikkohaaste

Canth-näytelmää suosittelen. Siinä törmäilevät uusi aika ja vanhat vaatimukset, ja katkelmat Minna Canthin tuotannosta ovat tehokkaita ajatusten herättelijöitä. Näytelmän jälkeen mietin, miten Minna Canthin ajatukset ja tuotanto ovat tai olivat yhtä aikaa ajattomia ja toisaalta aikaansa edellä. Samoin Papin perheessä on kysymys oikeastaan siitä, miten vanha ja uusi aika asettuvat vastakkain. Kyse on kuitenkin myös perheestä. Ja naisasiasta tietysti.

Vaikka Papin perheessä perheenisä on äärimmäisen vanhoillinen ja lapset taas lepattavat jo tulevassa, ei asetelma ole ärsyttävän osoitteleva. Papin perhe ei myöskään ole sillä tavalla ahdistava, kuin Canthilta aiemmin lukemani novellit ja näytelmät (Kuoleva lapsi, Lapsenpiika, Köyhää kansaa – apua, mitä näitä nyt on! Tuskaa ja ahdinkoa!), koska niitä ihmisiä, joilla menee taloudellisesti huonosti, ei kuvata. Toki heitä, tuon ajan valtaväestöä, ei voi olla ajattelematta. Loppu on jopa arveluttavan sovitteleva. Se olisi suorastaan siirappinen ilman kysymysmerkkiä ja aiempia tapahtumia:

Jussi: Sillä vapaus, se on aina pääasia.                                                                                   Hanna (nojautuu hänen käsivarteensa): Eipäs olekaan, Jussi! Eipäs ole kuin rakkaus. Jussi (vetää häntä luokseen, katsoo häntä silmiin): Rakkaus?

Mutta rakkaus! Ehdoton rakkaus, rakkaus perheessä,  on yksi teemoista, joita nykyajassakin voisi tästä näytelmästä nostaa esille.

Jussi, Hanna ja Maiju ovat pappilan lapsia, jo aikuisia, tai Maiju siinä rajalla, 17-vuotias. Maijua ymmärtävät vain sisarukset, kun taas  isä haluaisi lukita hänet neljän seinän sisään ja nimittelee pojannulikaksi. Varsinkaan teatterihömpötykset eivät käy laatuun, mutta sisarukset kannustavat ”hulivili harakkaa” Ibsenin Nooraksi ja Shakespearen Juliaksi. Mahtavia viittauksia ahtaisiin asemiin muuten nuo näytelmät, vaikka teatteri ja näytteleminen veisivätkin ajatukset vapauteen ja luovuuteen. Lopulta Maiju itse asiassa karkaa Helsinkiin teatterin koenäytökseen. Siinä vaiheessa isosisaruksetkin ovat kääntäneet selkänsä isälleen, joka ei hyväksy uusia aatteita eikä näe tyttären koulutusta niin tärkeäksi kuin omien ajatustensa ajaminen näyttäisi Ilta- ei kun siis Aamuruskon toimitustyössä.

Olen aina ajatellut, että Minna Canth on ollut etuoikeutettu ajassaan, sillä hän on saanut opiskella.  Monella tavalla Canthin elämä on kuitenkin ollut haastavaa, ja arvostan hänen uskallustaan. Koulutus ehkä jäi kesken, mutta Canth raivasi oman tiensä muun muassa yrittäjänä, kirjailijana, ajattelijana, lehtinaisena ja seitsemän lapsen yksinhuoltajana, huh! Myös Papin perheen vanhempi tytär on päässyt jatko-opintoihin, mikä kuvaa ajan ylemmän luokan etuja, harvojen siis, mutta näytelmässä käy ilmi, miten kouluttautumisesta ei naiselle tuossa ajassa nähdä olevan lopulta hyötyä. Jopa uudistusmielinen Jussi-veli sanoo: ”Kuule, Hanna, elä sinä halveksi naimista, se se kumminkin  on naiselle tärkeintä kaikesta.” (s. 109). Isä puolestaan on sitä mieltä, että perheellä ei enää ole varaa kouluttaa tyttäriä, sillä konservatiivisen Aamurusko-lehden kustantaminen nousee tärkeämmäksi. Perheenpää tarraa kiinni menneeseen ja pyrkii lyttäämään monen muunkin hiukankin uusia tuulia tuovan asian. Pastorin hahmo on osuva kuva muutosta pelkäävästä ihmisestä: onhan uhattuna rutiinit, asema, totuttu järjestys. ”Mitä ovat nuo niinsanotut uudet aatteet: naiskysymys, työväenkysymys, yleinen äänivalta, – mitä ne muuta ovat kuin itsekkäsyyden ja vallanhimon ilmauksia?” kysyy pastori. Ja jos sanoinkin, ettei näytelmä ole niin alleviivaava kuin aiemmin lukemani köyhien kuvaukset, niin kyllähän se paikoin on. Pakko on myös ajatella sitä, mitä tässä jätetään kertomatta niistä suomalaisista maijuista ja jusseista, joiden vanhemmat eivät satu olemaan ylemmän luokan edustajia, joten joutunen perumaan puheeni siitä, etteikö osuva ajankuvaus olisi ahdistavaa.

img_2128

Perhe ja sen ristiriidat ovat tässä näytelmässä tärkeitä, ja perheenjäsenet edustavat erilaisia ihmistyyppejä ja ajatuksia. Pastori eli pappa on siis huolissaan uusista tuulista, joita lapset edustavat. Jussi ei halua jatkaa isänsä jalanjäljissä vaan ryhtyy Nuori Suomi -lehden toimittajaksi – siis täysin isän tahtoa vastaan. Isä kun on suunnitellut pojalleen uran Aamuruskon toimituksessa. Jo pelkästään ajatus siitä, ettei poika taivu tähän toiveeseen, tuntuu pöyristyttävän isää, ja tarinassa ajaudutaan välirikkoon. Äiti jää taustalle, Hanna-sisko asettuu veljensä puolelle. Maiju tuntuu lähinnä ajattelevan omaa haavettansa, jota hän siis lähteekin toteuttamaan. Omatunto alkaa kuitenkin kolkuttaa, ei liene helppoa astella omaa tietä, kun on nöyräksi yritetty iänkaiken lytätä, ja Maiju ahdistuu ja muuttuu harhaiseksi. Ei ole helppoa kellään, ei!

Papin perhettä lukiessa ei voi olla ajattelematta sitä ahdasta osaa, joka 1800-luvun lopussa ja pitkään 1900-luvullakin naiselle ja tytölle osoitettiin. Yksittäisiä olivat Minnat, Idat ja Maijut, jotka pystyivät repimään itsensä omalle tielleen – ja Maijuhan ainakin hetkellisesti sekoaa tässä rimpuilussaan, eikä liene ollut helppoa Minnallakaan. Eivät nämä tahtonaiset, fiktiiviset tai todelliset, onneksi olleet ainoita, omaksi onnekseen ja monen muun. Papin perheessä näkyy kuitenkin, miten perheenäiti on alistunut miehensä tahtoon, vaikka näkisikin Hannan ja Maijun koulutuksen ja haaveiden täyttämisen tärkeyden, ja avoimeksi jää, miten Maijulle käy – toiveikkuutta on tämän nuoren näyttelijättärenalun saamissa kukkapuskissa ja aplodeissa ja siinä, miten Maiju suhtautuu ihailijansa herra Rastaan epäsuoraan kosintaan nauramalla puolen sivun verran. Sen kohdan haluaisin nähdä näyttämöllä vaikka heti, ja se on kohtaus, joka jää mieleeni, kun ajattelen Maijun hahmoa. Kouristeleva tyttö Kansallisen näytelmästä toivottavasti unohtuu jo pian.

 

Klassikkohaasteen lisäksi Papin perhe saa paikkansa Helmet-haasteen kohdassa 3, kotimainen klassikkoteos, sekä Sivutiellä-blogin Sirrin Feministisessä lukuhaasteessa.

Vinksahtaneet hetket

Q-teatterin Kevyttä mielihyvää, 29.10.2016 (ensi-ilta 15.9.2016)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Antti Hietala

Rooleissa: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jussi Nikkinen, Jani Volanen, Pia Andersson

Muut tiedot esim. Q-teatterin sivuilta.

Q-teatteri onnistuu taas  kietomaan minut ihastukseen ja hykertelyyn – ja vähän ahdistukseen. Hesarin arvostelu sai viimeistään ostamaan liput, vaikka muutenkin Q yhtenä suosikkiteatterinani houkuttelee.  Monesta asiasta olenkin samaa mieltä Sanna Kangasniemen kanssa. Ensinnäkin: Kevyttä mielihyvää -näytelmästä ei tekisi mieli paljastaa liikaa, mutta ajoittaista hämmentyneisyyttä vähän hälvensi se, että tiesin ainakin perusasetelman. Ja sain silti myös hämmentyä rauhassa. Siksi uskallan jotain paljastaakin, vaikka muuten keskitynkin tunnelmiin ja toteutukseen. Hienoa Kangasniemen mukaan on tietysti myös näyttelijäntyö ja tunnelmaa alleviivaava lavastus, ja minäkin vaikutuin yhtä aikaa melko vähäeleisestä mutta tehokkaasta lavastuksesta. Ja ne näyttelijät, aivan huippua!

Kevyttä mielihyvää kertoo Alposta (Tommi Korpela), joka ajattelee, että todellisuus on manipulaatiota. Alpo ei voi hyvin, hänen elämässään ovat etäällä sairas äiti ja äidin kuolema lähempänä vaimo, veli, hypnoositerapeutti, horjuva mieli ja yksinäinen koti. Näkyvää  ei Alpon elämässä ole muu  kuin pari ihmissuhdetta, työkin ehkä, mutta tärkein tapahtuu pään sisällä, oudoissa, piinaavissa ajatuskuluissa. Näytelmä rakentuu kuvista, jotka toistavat samaa hetkeä tai samoja hetkiä pienin muutoksin, ja kohtauksien sekoittuminen aiheuttaa katsojassakin ihmetyksen, joka ehkä hieman vertautuu Alpon mielenliikkeisiin. Onko kaikki unta, hypnoosia, totta, kokeilua, kuvitelmaa, vai näiden sekoitus ja pyörre, josta ei saa otetta? Näkyjä tai mahdollisuuksia? Sille tavallaan annetaan selitys – ja sitten ei anneta. Hämmentävää, kyllä. Mutta toteutus on hieno ja paikoin näytelmä on hauska, vaikka säikäyttääkin pari kertaa ja jättää lievästi hämmentyneen kaiherruksen siitä, että on vaikeaa muotoilla väitettä siitä, mistä tässä kaikessa on kyse.

Huumori  syntyy tilanteiden absurdiudesta ja roolihahmojen outoudesta: hahmot tuntuvat alussa karikattyrimäisiltä, mutta vähän väliä paljastuvat yllätykset aiheuttavat naurunpyrskähdyksiä yleisössä, ja hahmot kasvavat, muuttuvat hetkessä. Ja näyttelijät tekevät hahmonsa hienosti: kummalliset käänteet ja toistot, joista hauskuuskin osittain nousee, on rytmitetty taitavasti, ja kaikki hahmot ovatkin moniulotteisia.

Q-teatterin vahvuus on upeat näyttelijät, tälläkin kertaa. Jani Volasen Jan Hellesøe on karmiva, ja olin tyytyväinen, ettei hän puhunut suoraan minulle (eturivissä jotakuta voi onnistaa tai kauhistuttaa, miten sen nyt ottaa). Myös Volasen toinen ilmentyminen tekee vaikutuksen: Volasen Tuomo-hahmo on sattumalta joukkoon saapunut tuntematon – tai voimmeko ylipäätään sanoa tuntevamme ketään, niin kuin ilmestys toistelee vastauksena kysymykseen tuttavuudesta. Tommi Korpelan Alpo on hienosti kehitelty hahmo, ja Korpela tietysti upea näyttelijä. Alussa – ja monessa muussakin kohdassa – Alpo vaikuttaa hauraalta, jopa surumieliseltä ja etäiseltä, ja sitten toisaalta lämpimältä ja läsnäolevalta. Ristiriitaiselta niin kuin koko näytelmä.

Kevyttä mielihyvää tavallaan siis kuvaa mahdollisuuksia, näyttää välähdyksiä siitä, miten voisi olla, miten ihminen ei hallitse todellisuutta, tai miten todellisuus voi vinksahtaa, ehkä tuntua unelta ja todelta yhtä aikaa. Miten voi tuntua hallitsemattomalta, surulliselta, iloiselta, kevyeltä ja raskaalta melkein yhtä aikaa tai ainakin nopeasti vuorotellen. Kerrokselliselta ja litteältä.

img_1563

Väliajalla napsaistu kuva muutti vaalean, kovan, jopa kliinisen lavastuksen  hämyiseksi ja pehmeäksi.

Vainon ja vainottujen kasvot

Meidän luokka Espoon kaupunginteatterissa 29.9.2016.

Teksti: Tadeusz Słobodzianek

Ohjaus: Satu Rasila

Rooleissa: Wanda Dubiel, Raimo Grönberg, Susanna Haavisto, Samuel Karlsson, Seppo Maijala, Matti Onnismaa, Jukka Rasila, Markus Riuttu, Seela Sella, Timo Torikka

image

Miten näytelmä ja teatterin keinot voivatkaan vaikuttaa! Espoon kaupunginteatterin Meidän luokka tärisytti, itketti, kuristi, puristi ja lopulta valvotti, ja melkein jätin näytelmän kesken kaiken maailman kauheuksien vuoksi.

Meidän luokka kertoo puolalaisesta kylästä, jonka asukkaiden synkkää historiaa kuvataan yhden koululuokan kautta. Samalla kuvataan tietenkin koko Euroopan historian hirveyksiä, mutta ajatukset siirtyvät myös nykyhetken tilanteeseen. Mistä pursuaa se käsittämätön vierauden viha? Tai miten ystävästä voikin kasvaa vihollinen?

En tietenkään lähtenyt väliajalla – ja kesken jättäminen se vasta olisikin valvottanut! Yöllä mietin niitä kysymyksiä, joita tarinat holokaustista heittävät herkkien silmille: mistä viha syntyy, miksi emme näe tai uskalla katsoa lähelle, miten kauheuksien jälkeen voi elää, kummallakaan puolella?  Vastauksia näytelmässä annetaan vähän, ehkä koska niitä ei olekaan. Katsoja viedään ensin keskushenkilöiden lapsuuden hetkiin, yhteiseen luokkaan, siihen ”meidän luokkaan”, jossa unelmat ovat melkein yhtä nykylapsen haaveiden kanssa, askel on kepeä, silmät kirkkaat ja tuikkivat. Nämä luokkatoverit antavat kasvot myöhemmin erilaisille kohtaloille: vainotuille, vainoajille, turvaan päässeille. Lyhyiden tilannekuvien kautta liikutaan ajassa ja oppitunneissa kohti nuoruutta, kohti Euroopan ja Puolan tilanteen kiristymistä. Muutokset näkyvät luokkahuoneessa ja hahmoissa, eikä minimalistinen lavastus eivätkä koko näytelmän ajan samanikäisinä ja -näköisinä pysyvät näyttelijät estä ainakaan minua uppoamasta illuusioon, joka on totta, joka on teatteria, joka oli totta. Miehittäjiä eikä myöhemmin väkivallantekoja varsinaisesti näytetä, ne tulevat kuviksi roolihenkilöiden kertovassa puheessa tai yksittäisten kohtausten kautta. Henkilöt pääosin siis kertovat, hieman jopa puhuvat toistensa ohi, välillä toistavat tapahtumat puheissaan. Tästä syntyy ahdistava tunnelma – ja se ajatus: miten tällaista voi tapahtua?

Näytelmän lavastus ja rekvisiitta ovat tavallaan minimalistisia, tavallaan massiivisia – me katsojat istumme ladossa, joka on yksi hirmutekojen paikoista. Samassa tilassa on kuitenkin ainakin myös koulu, tori, metsä, kodit piilopaikkoineen ja jopa Amerikka, josta yksi näytelmän henkilöistä lähettää kirjeitä vanhoille luokkatovereilleen. Katsomo kiertää ”näyttämöä” kolmella sivulla, mutta näyttämö laajenee katsojien taakse ja korkealle näyttämön yläpuolelle. Korkeuksissa istuvat vuoroin kuolleet, vuoroin vainoja piileskelevät juutalaiset. Samalla tavalla kuin tilassa on päällekkäisiä kerroksia, eivät kuolleet tai lähteneet katoa. He ovat lässä, ja  samalla katsojankin on mahdotonta olla olematta mukana, eläytymättä. Tilaan ja tilanteisiin uppoutumista tuovat valosuunnittelu sekä äänimaisemat, ja erityisesti  valot ja lavastus yhdessä.

Vaikutuin siis tarinasta ja toteutuksesta, ja erityiskiitoksen ansaitsevat näyttelijät. Hahmot kasvavat ja tulevat tutuiksi katsojalle, eikä haittaa, vaikka näyttelijä on toisinaan selin tai oman selän takana. Hahmoista hirviömäisimmät ovat hirvittäviä mutta eivät pelkästään yhden piirteen tyyppejä, ja heistä kuvastuu ajan kamaluus niin kuin toki kaikista muistakin. En voi olla mainitsematta Markus Riutun hienovireisesti rakennettua Jakub Kacin roolia, ja Jukka Rasila oli pelottavan vaikuttava ensin nuoruudenhöpsönä Rysiekinä, joka muuttuu väriseväksi hirviöksi. Erityisen vaikutuksen teki Seela Sella, ja tähän  vaikutti ehkä myös ennen esitystä seuraamani keskustelu myötätunnosta (kiitos toki myös muille keskustelijoille!). Miten muuntautumiskykyinen tämä yksi suosikkinäyttelijöistäni onkaan!

Suosittelen ehdottomasti Meidän luokkaa näytelmänä ja tätä toteutusta. En tosin kovin nuorille, ja vaikka tekisi mieli sanoa, että en suosittele herkille, suosittelen kuitenkin. Kyllä näiden tarinoiden edessä saa ja pitää itkeä, enkä varmasti ollut ainoa.

image