Ihmisen outous ja outouden inhimillisyys

Pelle Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä

Käsikirjoitus Melli Maikkula

Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén

Rooleissa Anna Ackerman, Tomi Alatalo, Olli Ikonen ja Jukka-Pekka Palo

Lavastus Veera-Maija Murtola

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valosuunnittelu Anna Pöllänen

Äänisuunnittelu Leo Lindgren

Klovnerian suunnittelu ja harjoittaminen Pablo Alvarez

Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi

 

 

Paljastuvat salaisuudet – siinäpä jo ydin hyvälle draamalle. Melli Maikkulan näytelmässä Pelle yhden henkilön salaisuus on tosin niin suuri, että sen varaan rakentuu hyvinkin kaksituntinen näytelmä, vaikka on tässä toki paljon muutakin.  Pelle-nimisessä näytelmässä on siis pelle, ja tämä pelle sattuu olemaan päähenkilö Julian isä. Poissa oleva isä, lapsuuden kuvissa mukana oleva, mutta aikuisuudessa salaisuudeksi jäänyt. Nyt Julian tulevalle puolisolle paljastuu tämä sanomatta jäänyt seikka, ja henkilöt päätyvät suurten kysymysten äärelle kesken häävalmistelujen.

Sympaattiset henkilöhahmot tekevät osaltaan näytelmästä erityisen, vaikka jo tarina on ihastuttavalla tavalla erikoinen ja ihastuttavan outo. Näytelmä alkaa surumielisen pellen (Olli Ikonen) esiintymisellä, ja vaikka pääasiassa seurataankin päähenkilöparin elämää, päästään välillä haikeisiin lapsuuskuviin, joissa pellekin on mukana, vaikkei isänä niinkään läsnä. Pellehahmo, joka nyt kaivetaan menneisyydestä henkilöiden elämään,  ei siis ole hauska, vaan ennemminkin outo ja vähän myös synkkä. Hauskan näytelmästä kuitenkin tekevät juuri päähenkilöt, Julia (Anna Ackerman) ja Kent (Tomi Alatalo), vastarakastunut nuoripari, joka rakkauden huumassaan suunnittelee – tai yrittää suunnitella – häitään. Kai häitä suunnittelee Kentin äitikin, riemastuttava henkilö, joka on pelkkä puhelinääni, mutta Julia pitäisi sukunsa mieluummin loitolla.

48681742978_315499ec74_c

Kuva: Cvijeta Miljak / Kansallisteatteri

Julia on terapeutti, ja yksi hänen asiakkaistaan (Jukka-Pekka Palo) on olennainen osanen juonessa. Terapiaistunnoista lipeää palasia Julian elämään, ja opettaapa asiakas terapeutilleen jotakin. Kent puolestaan on puhelinmyyjä, ja hänenkin työstään lipsuu jotain vähintäänkin miehen energiseen olemukseen. Nuoripari setvii elämäänsä keskellä kysymyksiä siitä, miten asioiden kuuluisi sujua, ja tämän näennäisen tasapainon rikkoo siis salaisuus Julian isästä. Jännite pysyy yllä siirryttäessä tilanteesta toiseen, ja varmaankin voi paljastaa, että häätkin järjestyvät lopulta omalla painollaan.

Jo väliajalla olin hurmioitunut draaman tiiviydestä, vauhdista ja jäntevyydestä. Kyseessä on komedia, ja hauskuus syntyy arkisen ja oudon, tutun ja kummallisen ja jopa surullisen ja höpsön sopivasta annostelusta. Eikä kyse siis ole hömpöttelystä, sillä aika vakaviakin asioita käsitellään.  Nuorehkojen päähenkilöiden kautta tarkastellaan esimerkiksi sitä, miten outoja ihmiset ovat aivan tavallisimmillaan, suorittaessaan asioita, joita ”kuuluu tehdä sillä tavalla kuin niitä kuuluu tehdä”.

Pelle-näytelmässä tarkka rytmitys toimii niin vuoropuhelussa kuin siinäkin, miten välillä siirrytään Julian lapsuuteen tai miten lavalla syntyy uusi tila liikkuvien lavasteiden avulla. Rekvisiitta ja lavastus on sopivasti minimalistista pienin hauskoin yksityiskohdin, ja lopussa hääkoristelu muuttaa sekä lavan että tunnelman aivan uudeksi. Erityisesti pidin lapsuudenkodin vääristyneen tuntuisista kuvista, siitä, miten lavastus kertoo omaa tarinaansa ja samalla luo tilaa ja aikaa.

Tätä näytelmää uskallan suositella monelle, mutta yläkoulun opettajan näkökulmasta toivoisin erityisesti, että nuoret pääsisivät tällaisen teatterin äärelle, tietysti jo näytelmässä käsiteltyjen asioiden vuoksi, mutta myös siksi, että kokonaisuus oli rakennettu terävästi jokaista osastaan myöten. Tämän näytelmän outoutta ei kannata säikähtää, vaan kummalliselta kuulostava asetelma kannattaa ottaa  kutsuna  erilaisten tarinoiden äärelle ja  toki myös uudestaan teatteriin.

 

48681742408_f54d1508b9_c

Kuva: Cvijeta Miljak / Kansallisteatteri

Kiitos Kansallisteatterin bloggariklubille teatterielämyksestä ja lipuista!

 

Kuvittelijoiden lyhyt historia

Kansallisteatteri, Wauhaus ja Zodiak: Sapiens

Täytyy sanoa, että yllätyin keväällä, kun kuulin Yuval Noah Hararin Sapiens-teoksesta olevan tekeillä teatteria. Odotukset olivat tietenkin myös korkealla, koska Sapiens – ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus olivat vaikuttavia lukukokemuksia tietomääränsä ja toki myös kerrontatyylin vuoksi, ja onneksi tämä juuri nämä olivat merkittävässä osassa Kansallisteatterin ja Wauhaus-kollektiivin Sapiensissa. Näytelmä toimii siis vallan hyvin, vaikka Hararit olisivat lukematta, vaikka ehkäpä näytelmän jälkeen tekee mieli tarttua taas kirjaan, koska teatterin lavalle luodusta historiapikakelauksesta ja esityksen maagisesta tunnelmasta ei haluaisi päästää irti.

Tarina alkaa ajasta, jolloin ihmislajeja oli maapallolla useampia. Esitys alkaa kuitenkin siitä ihmetyksestä, että täällä me istumme yhdessä, kansallisteatterissa, tarinoiden äärellä – ja sen jälkeen yleisö pääsee seuraamaan lavalle rakentuvia kohtauksia, ihmettelyn aiheita, kasvottomia ihmislajin edustajia menneestä ja nykyhetkestä.

48675741428_0e058dd775_c

Kuva: Kansallisteatteri / Katri Naukkarinen

Näyttämöversiona Sapiens rakentuu Jarmo Heikkisen kertojanäänen varaan. Tämä Avarasta luonnosta tuttu ääni yhdessä lavalle rakentuvien kuvien kanssa vie luontodokumenttien tunnelmaan, mutta välillä katse kääntyy ihan konkreettisesti myös yleisöön. Niin, me olemme myös homo sapienseja, tarinoiden kertojia ja kuuntelijoita, yhteisöllisiä, kuvittelukykyisiä olentoja, jaetun kokemuksen perässä teatterisaliin raahautuneita – niitä, mistä näytelmä kertoo. Vaikka aikajänne on kymmeniä tuhansia vuosia, ja kyse tosiaan on ihmislajin historiasta, kyse on kuitenkin myös siitä, mitä on olla ihminen, mikä meille on ollut ja on tärkeää. Siksikin tämä yleisöön kohdistuva katse on paikallaan.

Laajasta alkuperäisteoksesta on rakennettu vauhdikkaasti etenevä kokonaisuus, joka rakentuu Hararin kirjasta hyvin valittujen yksityiskohtien varaan. ”Historian kulkua ovat muokanneet kolme merkittävää vallankumousta. Kognitiivinen vallankumous pani historian alulle noin 70 000 vuotta sitten. Maanviljelyn vallankumous vauhditti sitä noin 12 000 vuotta sitten. Tieteellinen vallankumous, joka alkoi vasta 500 vuotta sitten, saattaa hyvinkin lopettaa historian ja aloittaa jotain aivan muuta.” (lainaus  käsiohjelmasta) Alkupuolen tulentekotaidon ihmettelyn jälkeen tarina kulkee  eriarvoistuvien yhteisöjen kuvaukseen, kun yltäkylläisyys lisääntyy toisilla, mutta samalla yhä useampi uurastaa henkihieverissä, ”vehnän kesyttämänä”, niin kuin Harari sanoo. Toisilla on aikaa taiteeseen, kuvitteluun ja ajatteluun, kaikille ei aukea ovi yhteisen hyvän jakamiseen, näytelmässä yhteiseen lasikopperoon keskellä lavaa.

48675740558_9e4e6a913d_c

Kuva: Kansallisteatteri / Katri Naukkarinen

Lavastus on liikkuvaa ja monikäyttöistä, ja liikkuvat osaset kuljettavat katsojaa ajasta ja tilanteesta toiseen. Yksi lempikohdistani kirjassa, vehnän näkökulma, on näyttävä kohtaus: vehnä kasvaa näyttämön etureunasta ja liikkuvat elementit kulkeutuvat lavaa täyttäväksi viljapelloksi. Muutenkin lavastus on välillä jopa mahtipontista, ja toisaalta samoilla elementeillä rakennetaan monenlaisia tiloja. Yksi toistuva rakennelma on lasilla tai seinillä rajattu koppero, jonka avulla näytetään monta tärkeää tilannetta. Ihmiset rajaavat itsensä sisäpuolelle, samalla toiset ulkopuolelle. Toisaalta koppero näyttäytyy valitun joukon elintilana, jonka ihmiset ovat valmiit saastuttamaan – säästyäkseen vaikkapa tunkeilijoilta tai osoittaakseen ylemmyyttään.

Vaikka osa kohtauksista on pieniä ja rajattuja, antaa Kansallisteatterin suuri näyttämö myös hienot puitteet loppupuolen mahtipontisille kuville siitä, miten tieteellisessä vallankumouksessa ei kaikkea kehitystä ole tietenkään käytetty vain hyvään. Siinäpä ihminen ihmettelee. Alkupuolella ihmishahmot vielä huokailivat suureen ääneen ”Oooooooh” – ihmetystä ja ylistystä esimerkiksi syttyvän tulen tai palvottavan hahmon edessä. Loppupuolella vauhti kiihtyy ja yksityiskohdat lisääntyvät. Yhteisöllinen ihminen käpertyy laitteensa äärelle.

48676079616_c7dfc0ed7a_c.jpg

Kuva: Kansallisteatteri / Katri Naukkarinen

Sapiens toimii näytelmänä paremmin, kuin osasin odottaakaan. Jarmo Heikkisen kertojan ääntä olisin kuunnellut pimeässäkin salissa sen tunnin ja 40 minuuttia, mitä esitys kesti, mutta lisäksi olen vaikuttunut upeista asetelmista, joita näyttelijä-tanssijat rakensivat lavalle, liikkeestä, valoista ja väreistä. Erityisesti olen vaikuttunut siitä, miten tämä hieno tietokirja sai uuden elämän, sellaisen muodon, joka ei voi olla jättämättä jälkeä katsojaan, pakottamatta ajattelemaan vaikkapa sitä lopussa esitettyä suurta kysymystä: Mitä me haluamme haluta?  Tällä produktiolla on varmasti valtaa lumota moni nuori, ehkä vasta vähän tai ei lainkaan  teatterinpenkkejä kuluttanut ihminen näyttämötaiteen pariin, sillä Sapiensissa on niin paljon tarttumapintaa meille ihan kaikille, kuvittelemaan ja  kertoilemaan kykeneville ihmisille.

 

Ohjaus ja koreografia: Anni Klein ja Jarkko Partanen
Alkuperäisteos: Sapiens. A Brief History of Humankind. Yuval Noah Harari
Sovitus ja esityksen käsikirjoitus: Minna Leino
Kertoja: Jarmo Heikkinen
Näyttämöllä: Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen, Juha Varis
Lavastus: Samuli Laine
Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas
Valosuunnittelu: Jani-Matti Salo
Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen
Alkuperäisen musiikin sävellys: Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen
Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen
Naamioiden ja tarpeiston suunnittelu: Sanna Sucksdorff
Screenshot_20190928-122324__01

Sapiens lomalukemistonani kesällä 2017 Italiassa.

Kiitos Kansallisteatterin Bloggariklubille lipuista, joista toisen sai minut ja monen muun Hararin teosten äärelle innostaneelle lukijalle.

 

 

Huoli ja huolenpito

Alina, Kansallisteatteri

Rooleissa: Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka
Ohjaus: Riikka Oksanen
Käsikirjoitus: Elli Salo
Skenografia: Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Virtanen
Äänisuunnittelu: Harri Kejonen
Kansallisteatteri Alina

Kuva: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

Elli Salon  kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Alina on intensiivinen, lyhyt mutta monella tavalla täysi näytelmä: se alkaa jo katsomon täyttyessä, kun valkoisella lavalla istuu nainen, joka heti valojen sammuttua alkaa puhua kuin tuttavalle. Yhtä aikaa kerrotaan monesta, monta tasoa asettuu limittäin, ja tiheässä esityksessä näyttäytyvät toivo ja toivottomuus, huoli ja huolenpito, silmien sulkeminen ja näkeminen, etäinen ja läheinen…

Aiheeltaan näytelmä on raastava. Se  kertoo sisarusten välisestä siteestä, jossa toinen, tässä tapauksessa päähenkilö Alina (Anna Valpuri), on tiukasti kiinni, vaikka suhde on epätasapainoinen ja vahingollinen. Alinan veli (Pyry Nikkilä) on päihderiippuvainen, ja Alina on valmis huolehtimaan hänestä, ottamaan aina kotiinsa, jäämään huolehtimaan, laittamaan vastaan, pelastamaan ja lohduttamaan. Oma elämä ja oma minä jäävät sivuun, salaan, varmaan tarkoituksellakin, sillä kaikkea ympäröi häpeä, huoli ja sääli, joista ei oikein voi puhua. Oikeasti mikään ei tietenkään ole salassa – terveydenhoito tietää, poliisi tietää, ystävät tietävät, mutta Alina jää tilanteeseensa yksin. Yksinäisyydestä syntyykin näytelmän surullinen juonne, kun sisaruussuhteen hyvä näyttää olevan  vain riivittyjä muistoja.

Alina on monella tavalla vähäeleinen esitys, vaikka teatterin keinoja on hyödynnetty täyttämään melko tyhjää lavaa, jolla pääosin on vain kaksi näyttelijää. Omapohjassa tarina ja henkilöt tulevat lähelle, ja tunteita, ajatuksia ja niiden kaaosta kuvataan takaseinään heijastuvin sanoin  ja kirjaimin, mikä mahdollistaa tapahtumien näyttämättömyyden ja toisaalta joidenkin asioiden näyttämisen pelkästään nimeämällä. Lavastus on vain valkeita kuutioita ja taustaa, puvustus pääasiassa valkoisen eri sävyjä (päähenkilöt) ja harmaata (sivuhenkilöt, joita kaikkia esittää Pirjo Lonka). Valkoinen tuntuu jollain tavalla etäännyttävältä, se vie ikään kuin persoonallisuutta pois näytelmän henkilöiltä, häivyttää paikat ja asiat, joista pitäisi puhua tai joiden äärelle pysähtyä. Monella tavalla näytelmä puhuukin yleisemmällä tasolla elämän hankaluuksista, joilla joskus ei ole nimeä tai joista ei saa kiinni, jotka yritetään häivyttää taustalle tai peittää puhumalla muusta.

Kokonaisuus on tiivis, ja tunnetila värisee vielä esityksen jälkeen. Vaikka lavalla kaikki on pientä, laajenee tarina itseään suuremmaksi juuri laajan tunneskaalan vuoksi. Tarinan intensiivisyys ja erityisesti pääroolin näyttelijän Anna Valpurin läsnäolo pakottavat eläytymään esitykseen, vaikka monessa kohtauksessa välähtää ahdistus, jota haluaisi paeta. Näytelmän kirjoittaja Elli Salo kertoi ennen ennakkonäytöstä, että hän halusi käsitellä huolta ja sääliä, ”tahmeita” tunteita, jotka eivät sysää tapahtumia eteenpäin ja siksi ovat ehkä hieman hankalia draamassa. Tahmaisuus ei kuitenkaan ole negatiivinen asia näytelmässä tai näytelmän ominaisuus, vaan tunteet kiinnittyvät kliiniseen näyttämöön ja seuraavat sieltä teatterin ulkopuolelle  loppukesäiseen iltaan esityksen jälkeen.

Kansallisteatteri Alina 2

Kuva: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

 

Alinan ensi-ilta oli Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä 28.8.2019. Näin ennakkonäytöksen bloggariklubin kutsumana, kiitos lipusta ja elämyksestä!

Lannistumaton laputtaja, kaikkien hienojen juttujen sinnikäs listaaja

Kaikki hienot jutut Kansallisteatterin Willensaunassa 29.3.2019, ensi-ilta oli 20.3.2019

Esiintyjät: Mari Lehtonen / Ilja Peltonen ja yleisö
Käsikirjoitus: Duncan Macmillan yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa
Ohjaus ja suomennos: Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Valosuunnittelu: Aslak Sandström
Äänisuunnittelu ja DJ: Olli Valkola
IMG_20190329_185040

 

”Jos elää pitkän elämän eikä koskaan oo tuntenu itseään täydellisen masentuneeks, ei oo luultavasti ollu ihan hereillä.” Näin toteaa Kaikki hienot jutut -näytelmän päähenkilö (näkemässäni esityksessä Mari Lehtonen), jonka  ollessa seitsemänvuotias hänen äitinsä yrittää itsemurhaa ensimmäistä kertaa. Tästä alkaa kaikkien hienojen juttujen listaaminen – 1. jäätelö! – ja listan tarkoitus on ensin piristää äitiä, mutta myöhemmin se saa lisää merkityksiä myös päähenkilön omassa elämässä. Ja uusia kirjoittajia. Vaikka aihe on synkkä, toteutus pirskahtelee iloa ja toivoa. Luultavasti nauroin enemmän kuin itkin, mutta liikuttumatta ei tätä esitystä voi katsoa.

Ennen esityksen alkua sain käsiini hassun lapun, jossa lukee: ”1009.  julkisesti tanssiminen estoitta.” Koska tiesin, että esiintyjiksi päätyvät myös yleisön jäsenet eli kyseessä on vuorovaikutteinen esitys, myönnän, että hieman jännitti – siitäkin huolimatta, että tanssiminen julkisesti estoitta kuuluu omalle listalleni ja olen sitä harrastanutkin. Lempeän välitön Mari Lehtonen kuitenkin rauhoittelee yleisöä, että laput on tarkoitus lukea, kun esityksessä mainitaan lapussa oleva numero, ja esityksen mittaan todella moni pääseekin ääneen: kuulostaa aina mahtavalta, kun sattumanvaraisista suunnista kuuluu jokin Hieno juttu, oli se sitten se, että ystävyys on niin syvää, että voi pyytää ystävää tarkistamaan, onko hampaissa salaattia tai vaikkapa jokin lapsuuden ihana juttu, kuten  jäätelö, raidalliset asiat tai pukeutuminen viittaan. Jossain kohdassa hieno juttu on se, kun kuuntelee vinyylilevyä ensimmäistä kertaa. Musiikki onkin tärkeä osa tarinaa, ja levyjen lisäksi kuuntelemme esimerkiksi päähenkilön äidin ja puolison versioita tunnetuista biiseistä.

 

img_20190331_1540247987583618879314568.jpg

Käsiohjelmassakin näkyy musiikin tärkeä asemassa näytelmässä: esityksessä kuullut kappaleet on listattu käsiohjelmassa vinyylilevyn ulkoreunalle.

 

Osa yleisöstä kuitenkin pääsi lavalle tai vaikkapa  autonrattiin tai sairaalan aulaan. Vaikka lavastuksena on vain suuri matto, eikä rekvisiittaakaan juuri ole, lavalle rakentuvat niin yliopiston kirjasto, luentosali, leikkipuiston parkkipaikka ja monta muuta paikkaa. Ja yleisöstä löytyi niin isä, ihastus ja parisuhde, terapeutti ja eläinlääkärikin. Koko esitys on mahtavaa heittäytymistä näyttelijältä, jonka monologiin näytelmä suurimmaksi osaksi perustuu, mutta raikuvat aplodit ansaitsevat myös ne yleisön jäsenet, jotka asettuvat yllättäviin rooleihinsa ja vievät tarinaa eteenpäin luontevasti ja sitoutuneesti. Katseella voi olla valtava voima, ja Mari Lehtosella on taito sanattomasti kutsua yleisön jäsenet osaksi kokonaisuutta. Vaikka suuria rooleja ei kaikille yleisön jäsenille riitä, joku saa lainata takkiaan näyttelijälle, toinen kirjaansa, ja välillä koko yleisö muuntuu  häävieraiksi, välillä vertaistukiryhmän jäseniksi. Yhteisöllisyyden tunne on vahva.

Tarina etenee siis lapsen maailmasta nuoruuteen, äidin uusiin itsemurhayrityksiin, kotoa muuttamiseen, ihastumiseen ja aikuisuuteen. Näytelmä kestää vähän yli puolitoista tuntia, ja imaisee täysin omaan maailmaansa. Niin kuin tarinassa päähenkilön ystävät osallistuvat uusien hienojen juttujen listaamiseen, istumme yhdessä pimeyden ympäröimänä, valossa, lavalla ja osana näytelmää siis. Näytelmän jälkeen saamme myös kirjoittaa hienoja juttuja, mikä viimiestään pyyhkii kyyneleet, vaikka näin jälkikäteen näytelmää miettiessäni ja esityksen soundtrackiä kuunnellessani en taaskaan voi olla kyynelehtimättä. Suru, nauru, ilo ja itku sekoittuvat.

 

46695697744_98f8fe86f1_o.jpg

Kaikkien hienojen juttujen lista kasvaa, kun päähenkilö vanhenee. Lopulta lista toimii apuna päähenkilölle, vaikka hän alun perin kirjoittaa sitä äidillee. Kuva Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko

 

Näytelmän jälkeen, junassa muistiinpanoja kirjoittaessani, löysin vanhoja kiitollisuuspäiväkirjamerkintöjä muistikirjastani. Olen ollut kiitollinen esimerkiksi juureksista (19.9.2018) ja ystävästä, joka jakaa kanssani kirjallisuus-, kulttuuri- ja muut innostukseni (27.10.2018). Päällimmäisiksi tunteiksi mylläkän jälkeen jäävät toiveikkuus ja rakkaus. Ja tietysti kiitollisuus.

— — — — —   — — — — —   — — — — —

Kiitollisuuspäiväkirja 29.3.2019

Olen kiitollinen Kansallisteatterin bloggariklubille lipusta upeaan esitykseen. Olen kiitollinen Mari Lehtoselle ja Ilja Peltoselle upeasta versiosta Duncan McMillanin teoksesta Every Brilliant Thing. Olen kiitollinen siitä, että perjantai-iltana saan höpistä kaikista hienoista jutuista ystävälleni WhatsAppissa ja kotona ihanalla puolisolleni, joka toisinaan myös lähtee mukaan teatterireissuilleni.

— — — — —   — — — — —   — — — — —

 

Kansallisteatteri: Yhdestoista hetki

Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa, ensi-ilta 6.3.2019

Rooleissa: Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Markku Maalismaa, Sari Mällinen, Cécile Orblin, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Timo Tuominen, Juha Varis ja Vesa Vierikko
Muusikko: Samuli Laiho
Ohjaus: Esa Leskinen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simone
Tutkiva journalisti: Jarno Liski
Musiikki: Samuli Laiho
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Paula Lehtonen
Livekuvasuunnittelu: Ida Järvinen
Videografiikan ja -animaatioiden suunnittelu: Ville Virtanen
Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen
Ohjaajan assistentti: Helena Vierikko

 


 

Kansallisteatterin  pääohjaajan Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän  dokumentaarinen näytelmä Yhdestoista hetki on  teatteria, joka pakottaa ajattelemaan demokratian tilaa Suomessa ja Euroopassa. Se katsoo kymmenisen vuotta taaksepäin, vähän tulevaisuuteen, siihen, mikä meitä ehkä odottaa, ja avaa oven poliitiikan kabinetteihin viime hallituskaudella. Vaikka välillä faktojen, lainausten ja nimien vyörytys oli vauhdikastakin, informaatiotulvaa voi ajatella myös vertauskuvana siitä tiedon ja mielipiteiden määrästä, joka meitä ympäröi. Kuinka kiinnittää huomio oikeaan, kuinka olla tarkkanäköinen, kuinka kurkistaa oman kuplan ulkopuolelle tai selvittää näkymättömät taustavaikuttajat?

img_20190306_1850482463508281499353202.jpg

Näytelmä alkaa vuodesta 2008 ja talouden kriisistä. Katsoja päätyy  kuuntelemaan poliittisia keskusteluja kabinetteihin, katsomaan vaaliväittelyä, todistamaan vaalien jälkeisen lupausten rikkomisen, leikkurit ja lainalaskurit. Näytelmän kohtauksissa ja  esitellyissä lainauksissa valta valuu talouden piiriin, ja rivipoliitikko ei voi kuin katsoa vierestä, kun päätöksiä jyrätään läpi. Lavalla on vuorotellen ja yhtä aikaa talouden ja politiikan vaikuttajia – vuoroin sanelemista, selittelemistä ja ihmettelyä.   Videoilla näkyvät vakavat, keskittyneet kasvot, puheet ja henkilöt tulevat katsojaa lähelle, vaikka seuraankin tätä kaikkea  kaukana parvella.

Poliittisuutta ja politiikkaa näytelmän aiheena ei kannata säikähtää, vaikka itse parvellani välillä hieman värisinkin – mietin, ymmärränkö riittävästi, olenko riittävän perillä. Ja oikeastaan tämä on ydinajatus, josta pursuaa paljon: teatterin mahdollisuus on herätellä ajatuksia, näinkin suoraan. Jos ei kaikista käsitellyistä asioista niin edes siitä, keneltä voin kysyä ja millaisia kysymyksiä olisi osattava kysyä.  Eihän teatterin tehtävä ole antaa vastauksia vaan herättää ajattemaan, tässä tapauksessa vaikkapa sitä, mistä kaikesta voisi ja pitäisi ottaa selvää. Paljon on tähän näytelmään aineistoa kerättykin, ja se näkyy. Videoscreeneille heijastetaan tiedotteita ja lainauksia, ja henkilöiden repliikeistä osa on suoraa lainausta sekin.

Kansallisteatterin näyttelijät muuntuvat vaihtuviin rooleihinsa upeasti, ja videon käyttö tuo näyttelijäntyötäkin lähemmäksi, niin kuin se tuo monessa tilanteessa henkilöhahmon tunnetilan, jähmettyneisyyden koneiston edessä tai ylitsepursuavan itseriittoisuuden. Toisaalta poliitikot ja päätöksentekijät tuntuvat jäävän etäälle, ruudun taa, katse omaan ruutuun naulittuna.  Lavastus, videot ja henkilöhahmojen käsiin liimautuneet älylaitteet kuvastavat koneistoa ja sitä liikettä, jossa on pysyteltävä mukana tarkkanäköisenä ja -korvaisena. Yhdennessätoista hetkessä pidin erityisesti siitä, miten tilanteesta toiseen soljutaan tai oikeastaan ryöpsähdetäänkin nopeasti, ja tarkkailtavana on joissain kohtauksissa jopa liikaa liikkuvia osia. Välillä kuitenkin kuva tarkentuu, ja tilanteesta siirrytään välillä yllättävästikin mahtipontisiin musiikkiosuuksiin. Kun taitavaa väkeä on lavalla paljon, musiikkikohtaukset ovat upeita, ja laulut myös kommentoivat tilanteita.

Kansallisteatterin bloggariklubilla joulukuussa ohjaaja Esa Leskinen kertoi, että hän haluaa sekä viihdyttää että ravistella ajatuksia, ja molemmissa Yhdestoista hetki onnistuu, ja tämä on myös syy, miksi näytelmä kannattaa nähdä. On ajateltava politiikkaa, tulevaisuutta ja ilmastonmuutosta, jotka kietoutuvat yhteen viimeistään näytelmän toisessa näytöksessä. Yllättävää, jopa hieman ahdistavaa, lukuisten teatterikeinojen joukossa on loppuolella yhtäkkinen pimeys  koko teatterisalissa. Pimeydessä mietin, miten paljon jääkään näkemättä. Miten voimme itse yrittää avata silmiämme lukemalla ja keskustelemalla, miten voimme myös sulkea silmämme samoissa puuhissa, miten monessa asiassa niin on helppo tehdä. Pimeydessä tai sen jälkeen koko näyttelijäkaartin äänet kertovat filosofi Tere Vadénin ajatuksia, joista osa menee auttamatta ohi. Se ei kuitenkaan kokonaisuuden kannalta ole olennaista, vaan tämäkin töytäilee ottamaan selvää siitä, millaisten ihmisten ja ajatusten antaa vaikuttaa omaan ajatteluun ja ennen kaikkea päätöksentekoon ja tulevaisuuteen. Toki sitäkin sopii miettiä, onko meillä mahdollisuuksia vaikuttaa, ja vaikka synkältä politiikan kenttä välillä tässä näytelmässä näyttikin,  lienee taas monta syytä ryhdistäytyä hyvien kysymysten äärelle.


Kiitos bloggariklubille ja Kansallisteatterille lipusta!


 

Q-teatteri: Medusan huone

Medusan huone Q-teatterissa 1.3.2019 (ensi-ilta 21.2., näytökset keväällä 2019)

Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, 
Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa
Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Ada Halonen
Pukusuunnittelu: Suvi Matinaro
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Koreografi: Janina Rajakangas
Graafinen suunnittelu: Aino Nieminen

 

Q-teatterin Medusan huoneeseen ostin liput jo joulukuussa. Tätä näytelmää todellakin odotin, ja nautiskelin jo ennakkotiedoista – niin ankeita asioita kuin tiesinkin teoksessa käsiteltävän. Nyt olen makustellut ja mietiskellyt näytelmää kaksi päivää, kuunnellut repeatilla näytelmän upeissa kuvissa soinutta Agnes Obelia  ja harmitellut, että näytelmä on loppuunmyyty, sillä haluaisin suositella sitä KAIKILLE! Kannattaa kuitenkin kärkkyä peruutuspaikkoja, jopa nähdä vähän vaivaa, jos lippua ei ole. Ja jos ei näytelmää pääse näkemään, voi  lukea näytelmän ohjaajan Saara Turusen Sivuhenkilö ja Rakkauden hirviö ja/tai  vaikkapa kiinnittää huomiota yhteiskunnan vääristyneisiin valtarakenteisiin. Muistutuksena myös itselleni sanon, että kun työryhmässä on tällainen joukko, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner,  Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa, ei kannata koskaan aikailla lippukaupoilla. Nämä näyttelijät ovat muuntautumis- ja heittäytymiskyvyssään ja valovoimaisuudessaan upeita tässä paljon muullekin kuin vuoropuhelulle perustavassa näytelmässä.

img_20190301_1827511212723909979076247.jpg

Medusan huoneen yhtenä lähtökohtana on kreikkalaisen mytologian tarina Medusasta, jonka Poseidon raiskasi ja joka muutettiin käärmetukkaiseksi hirviöksi. Medusan näkökulmaa tapahtumiin ei koskaan kerrota, vaan hän on joko katseen kohde tai vaarallinen katse (noiduttu Medusa muutti katseellaan tunkeilijat kiveksi). Käsiohjelmassa Turunen kertoo laajasti myytistä ja siitä, miten samanlaiset kuviot ovat toistuneet niin taiteessa kuin naisen elämässä kautta aikain: miehisessä myllerryksessä nainen on himoittava objekti tai kammottava hirviö. Katse ja katsominen ovat ilmeinen osa teatteritaidettakin, ja tässä näytelmässä tehdään näkyväksi, sanotaan ääneen ja alleviivataan järjettömiä tilanteita ja lausumia, joita joudumme kuulemaan ja lukemaan. Yksittäisissä hetkissä naiselle annetaan sekä ääni että aktiivisen toimijan rooli, lupa olemassaoloon,  mutta pääasiassa näytelmässä näytetään niitä rooleja, joihin naisia on tungettu, alistettu ja hyssytelty, tai miehet hyssyttelevät ja pilkkaavat naisia tai naisten ahtaan aseman esille nostamista.

Medusan huone on  hauska, se on järjettömyydessään tai älyttömyyksiään näyttäessään hulvaton, mutta välillä melkein nolostelen nauruani, sillä nauran myös kamalille asioille, jotka ovat totta ja siksi entistä enemmän kamalia. Nauran miehelle, joka nyyhkii, että tasa-arvosta puhuttaessa unohdetaan mies. Nauran vähän sikamiehelle, joka keräilee naisia ja tanssahtelee ylpeänä. Nauran naiselle (vai naisen kanssa?), joka villiintyy uljaaseen tanssiin vain ollessaan yksin, nauran täti-ihmiselle, joka ”hyvää hyvyyttään” osoittaa nuorelle naiselle paikan tulevana vaimona. Nauran jopa miesasiantuntijalle, joka mitätöi nuoren naisen häpeän toteamuksellaan siitä, että ei nyt vaan kannattaisi ottaa sitä paskaa niskaansa. Nauran järjettömyydelle, vaikka samalla tiedän, että tämä järjettömyys on totta, on ollut ja on.

Medusan huone koostuu tuokiokuvista, lyhyistä kohtauksista. Kohtauksia yhdistävät jotkin toistuvat elementit, ja  paljon on kyse katseesta: kuka katsoo, miten katsotaan –  usein arvostellen ja alentavasti.  On alkupuolen puolisoaan katsellaan lytistävä  mies, naisen äänestä ja naurusta valittava hahmo, kikattelijarooliin asettunut tai asetettu, milloin mihinkin poseeraamaan heittäytyvä nainen, jolla ei kuitenkaan ole lupaa katsoa miehiä, ja ämpäreitä jakava tekohymynainen. Aika paljon näytetään, välillä ei puhuta ollenkaan, ja nimeämättömien henkilöiden väliset suhteet kertovat paljon valta-asetelmista ja siitä, millaisia ahtaita rooleja naisella on – usein siis se katseen kohde. Yhdessä kohtauksessa pohditaan jo Sivuhenkilössä päähenkilön miettimää kirjallisuuden klassikkokaanonia. Tämä kohtaus laajenee absurdiksi hekumoinniksi miesten kirjoittamien eroottisten kohtausten äärellä, kun ukkelit kirjaimellisesti sukeltavat telmimään miesklassikoiden sekaan.

Pidän näyttämökuvan estetiikasta: mieshahmojen ruskeansävyistä (mutta en mieshahmoista, tarvitseeko tätä sanoakaan!),  varsinaisena lavana toimivan huoneen taakse jäävästä tilasta, jossa välillä tapahtuu, ja hillitystä sävystä, johon välillä piirtyy väriä. Jopa kirjakohtauksessa kirjojen kannet sopivat murrettuun väritykseen. Medusan peruukki erottuu. Vaikuttavina kuvina mieleen jäävät Georgia O’Keeffen teosten heijastukset – varsinkin alku on niin vaikuttava, että haluaisin viipyä siinä ikuisuuden, mutta tämä ehkä johtuu myös siitä, että ennakkotietojen varassa hieman pelkään sitä, miten ällöttäviä kohtauksia on tiedossa. Upea kohtaus on myös loppupuolella, kun alussa häpeätahroja edustaneet terälehdet täyttävät lavan takaosan.

Medusan huoneen joissakin kohtauksissa naiset etsivät lupaa olla alistumatta turhaan kiltteyteen, lupaa nauraa, tanssia ja huutaa ja lukea ja muodostaa oma mielipide ja lukea niitä kirjoja, joita huvittaa. Tarkastelemalla ja näyttämällä niitä vääristyneitä, jumittavia valtarakenteita, joissa ja joihin olemme kasvaneet, näytelmä on tärkeä puheenvuoro siitä, että vaikka olemme Minna Canthin jälkeen monta askelta ottaneet, pitää edelleen ja yhä enemmän uskaltaa niin puhua tasa-arvosta kuin tehdä tällaisia feministisiä tekoja. Medusan huone on myös vahva ääni hiljentämisen perinnettä vastaan. Kiitos Saara Turunen ja työryhmä!

Tainaron – ei kaupunki, ei paikka vaan tapahtuma, ikuinen muutos

 

”Aina iltaisin, vaikka sulkisin tiiviisti ikkunani, sammuttaisin lamppuni ja sulloisin pumpulia korvakäytäviini, tämä kaupunki virtaa eteeni vielä levottomampana ja värikkäämpänä kuin täydessä päivänvalossa.” (Leena Krohn: Tainaron s. 112)

Tainaron Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, ensi-ilta 29.9.2018. 

Ensin lavalle kipittää ötököitä. Sitten Kansallisteatterin pieni näyttämö muuttuu mystiseksi hyönteisten maailmaksi Essi Rossin ohjaamassa, loistavien Kati Outisen ja Aino Vennan tähdittämässä Tainaronissa. Tainaronissa asettuvat rinnakkain ja sekoittuvat hämyisä yö ja päivä, syntymä ja kuolema, vieraus, yllättävyys ja tuttuus, uni ja tarkkanäköinen tutkimusmatkailija, joka raportoi maailmasta kirjein, jotka eivät ehkä koskaan pääse perille. Samoin sekoittuvat mielessäni nyt kirja ja näytelmä, toki näytelmä monelta osin puhuu samalla kielellä kuin pohjateos, vaikka tietysti dramatisointi luo oman, itsenäisen maailmansa. Tainaron-näytelmässä myös  näyttämön ja yleisön välinen raja hämärtyy. Näytelmän kaksi hahmoa, Outisen ihminen ja Vennan salaperäinen ötökkäilmestyshahmo, kirjassa mainittu jäärä, kulkevat läpi lyhyen ajanjakson kohti uhkaavaa talvea. Välillä Outisen ihminen tulee eturiviin, välillä se kulkee koko katsomon ympäri kietoen meidät mukaan tähän tarinan seittiin.

img_20180902_184903.jpg

Leena Krohn: Tainaron. 1985/2006 WSOY/Teos. Lukemassani vuonna 2006 ilmestyneessä  painoksessa on Inari Krohnin kuvitus ja kaksi kirjettä enemmän kuin alkuperäisessä painoksessa. Kuva kallioilta Helsingin Keskuspuistosta.

Olin lukenut Leena Krohnin Tainaronin (1985/2006) loppuun vasta pari tuntia ennen perjantai-illan näytöstä, ja asettunut siksikin paikalleni suurin odotuksin. Ainakin näkisin ihailemani Kati Outisen ja kuulisin jo aiemmin minuun äänellään vaikutuksen tehneet Aino Vennan laulua! Tiesin, että saattaisin jäädä näytelmäversion jälkeen samaan hämmennyksen tilaan, johon kirjan lukeminen minut heitti, ja katsojan ja lukijan onkin uskaltauduttava tähän kummalliseen tapahtumaan, joka teatterilavalta kietoo katsojan osaksi kerrottua, kuviteltua ja olevaa. Voi antaa itselleen luvan olla tulkitsematta, voi nauttia sadunomaisesta maailmasta, kielestä, musiikista. Jos taas  haluaa syventyä pohdiskeluun, antaa tämä tarina vertauskuvallisuudessaan siihen paljon. Essi Rossin ja Virpi Hämeen-Anttilan dramatisointi on taiten tehty, oma Tainaroninsa, eikä näytelmää seuratakseen tarvitse kirjaa lukea. Minä kuitenkin nautin siitä, miten kirjeet ja Krohnin kieli soivat ja kuljettivat minua lukutunnelman muistoon ja takaisin tähän näyttämön hämyyn.

Hyönteisten maailmassa kaikki on jatkuvaa muutosta, ja maailmaan tupsahtanut ihminen (Kati Outinen) kulkee suurennuslasinsa kanssa, tekee havaintoja, kirjoittaa niistä kirjeissään. Hyönteiset vipeltävät tai liitävät tai laahustavat läpi näyttämön, ja myös Outisen ”ihmisessä” on jotain ötökkämäistä: liikkeessä, asuissa, silmänräpäytyksessä, jossain tavoittamattomassa. Hyönteisten muodonmuutos on nopeampaa, yllättävää, ja sitä ihminen ihmettelee. Tällaisen katsomisen, uteliaisuuden tavan toivoisin meille maailmamaailman ihmisille, jotka emme muutosta aina tajuta huomioida,  ja joskus huomaamme vasta lopputuloksen, kun olomuoto tai ympäristö onkin jo toinen.

Tainaron

Ihmeteltävänä yksi Tainaronin olioista, jotka välillä liikkuivat omassa tahdissaan, välillä yhdessä henkilöiden kanssa. Omaa liikettään kokonaisuuteen toivat myös asut, kuten kuoriutuminen ulos tutkijan haalarista. Asustus oli osa kokonaisuudessa syntyvää elämää: niistä kasvoi ulos rihmaa, ne lepattivat, muuttuivat. Kuva Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko.

Jotain avaruudellista Tainaronissa on, sellaista, mikä liittää yhteen pienenpienen ja käsittämättömän suuren. Tavallaan teatterilavalla (ja kirjassa) näyttäytyy jokin toinen maailma tai taso, ajassa, paikassa tai mielikuvituksessa, ja tavallaan voi kuvitella, että kaikki kuitenkin kietoutuu yhteen. Aluksi pienen hetken ihmettelin mikitettyä ääntä, mutta juuri tuo ääni teki tilaan avaruuden tuntua, oli kokonaan osa Tainaronin maailmaa eikä pelkästään päähenkilön ääni. Se kaikui tuosta sadun, tulevaisuuden tai toisen ulottuvuuden tapahtumasta. Lisäksi mikitys teki äänimaailmasta yhtenäisen: osa toteutuksesta on videoprojisointia, osa laulua, osa esimerkiksi ikään kuin radion kohinaa. Kun Outinen-ihmisen äänen lähde tuntuu olevan tavoittamattomissa, on se samalla osa kokonaisuutta.

Äänimaailma onkin yksi näytelmän olennaisista osista, tietysti myös siksi, että kirjeet, kertomukset ja havainnot niissä, ovat monologeja. Kirjeet toimivat kerrottuna, ja ne toimivat soivina. Tähän asti olen pidätellyt kutkuttavaa kiherrystäni ylistää Aino Vennan ääntä, joka soi ja elää Tainaronin maailmaa. Vennan ja Hämeen-Anttilan sanoitukset kumpuavat kirjeistä, ja Vennan upea ääni soittaa ja elää sävellykset vaivattoman oloisesti ja läsnäolevasti, ilman tunneövereitä siihen luottaen, että ajatus ja tunne syntyvät kyllä kuulijassa, jos sellainen on tarpeellista. Tainaronin tekstit toimisivat lauluina, ja voisin ilomielin kuunnella kirjeet Vennan laulamina: hypnotisoituisin, vajoaisin Tainaronin muuttuvaisuuden ja liikkeen tilaan. Voisipa edes laulut kuulla jossain joskus! Voisin kuvitella myös nauttivani kirjeistä Outisen lukemana, niin kuin nautin nyt hänen vaikuttavasta olemuksestaan ja äänestään Kansallisteatterin lavalla.

Tainaron 2

Kuva Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko

Tainaron ei ole helppo, eikä vaikuttava näytelmä tai kirja usein olekaan. Se ei ole kuitenkaan vaikeakaan vaan omanlainen, omalakinen, eri – jotain käsittämätöntä ja hivenen tavoittamatonta, oma maailmansa. Työryhmä on sekä onnistunut herättämään Krohnin romaanin eloon mutta enemmänkin luomaan oman maiseman ja hengittävän tulkinnan. Siinä on ihmettelyn ilo, luopumisen suru ja aika paljon pelkoakin. On taito näyttää pienesti elämän rikkaus, haavoittuvuus ja suuruus. Kiitos, että onnistuitte!

“Sinä et vastaa. Se on seikka, joka pysyy mielessäni melkein herkeämättä. Syyt tähän vaikenemiseen ovat ehkä sinusta riippumattomat, tai sitten eivät. Mutta minä jatkan kirjoittamista – sen vapauden minä itselleni sallin – ja uskon, luotan – no, siitä ei enempää!” (Tainaron s. 47)

 

Tainaron, Kansallisteatteri: NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Esiintyjät: Kati Outinen ja Aino Venna
Ohjaus: Essi Rossi
Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi
Esitysdramaturgia: Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila
Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen
Videoiden suunnittelu ja toteutus: Milla Martikainen ja Aino Venna
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Musiikki: Aino Venna
Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen
Naamioinnin suunnittelu: Krista Karppinen

 

Kansallisteatterille kiitos bloggariklubista ja lipuista esitykseen!