Teatterissa: Mestari ja Margarita

Mestari ja Margarita Kansallisteatterissa (ennakkonäytös 4.9.2017), ensi-ilta 6.9.2017
IMG_0557

Kuva: Janne Siltavuori

OHJAUS JA DRAMATISOINTI Anne Rautiainen
ROOLEISSA Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Juha Varis
LAVASTUS, NUKET JA PUKUSUUNNITTELU Janne Siltavuori
VALO- JA VIDEOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen
ÄÄNISUUNNITTELU Jani Peltola
KOREOGRAFIA Sonya Lindfors
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Krista Karppinen
DRAMATURGI Eva Buchwald

 

Kansallisteatterin Mestari ja Margarita vietteli mukaansa ensi hetkistä alkaen. Olin kyllä valmistautunut heittäytymään synkkään tarinaan, sillä edellinen näkemäni versio tästä Mihail Bulgakovin romaanista teki aikoinaan valtavan vaikutuksen, ja  viime kesänä olin antautunut  nauttimaan vihdoin itse romaanistakin. Tieto Kansallisteatterin näytelmästä oli viimeinen sysäys lukea tämä kirja, ja ehkä moni katsoja nyt näytelmän nähtyään päätyy myös lukijaksi.
I
I
I
Willensauna-näyttämöllä esitettävä Mestari ja Margarita on intensiivinen kokemus alusta loppuun. Näyttämö on synkkä, lavastus on (perinteisessä mielessä) vähäistä, puvustus pimeyden ruhtinaan seurueen asuja lukuun ottamatta melko pelkistettyä. Lavasteet, ne vähäiset, liikkuvat jopa kesken kohtauksen, ja kohtaus liukuu toiseksi. Savukonetta ei säästellä, ja silloin en kadehdi eturivissä istujia. Muuten välillä kyllä: luulen, että näytelmän hahmojen ajoittainen kontakti yleisöön tuntuisi vielä vahvemmin, vaikka kyllä katseen voima tai virnistyksen kutkutus tuntui nelosrivilläkin. Toisaalta etäämpää näki koko lavan, ja jo lähes alkuminuuteilla lavalla rymistellyt raitiovaunu vavahdutti varmasti takarivissä saakka. Paikoista viis – jos haluat tämän nähdä, kannattaa olla ripeä, sillä ennakkonäytöskin oli loppuunmyyty ja loppusyksyn esityksissä ei näyttäisi enää olevan paljoakaan tilaa.
I
I
I
Raitiovaunu oli yksi näytelmän upeista videoprojisoinneista (mikäköhän olisikaan oikea käsite, ehkä kuvaavampi ainakin olisi heijastus), jotka loivat erilaisia tiloja tai tässä tapauksessa tapahtumia näyttämölle, niin että tarinan runsaus ujuttautuu alussa melko pieneltä näyttäneelle lavalle. Heijastus vie välillä Jerusalemin auringonlaskuun ja Pontius Pilatuksen väreilevän päänsäryn maailmaan, ja välillä näyttämö muuttuu ilmakuvaksi Moskovasta tai Varietee-teatteriksi (jonka mustan magian show’hun ei tosin tässä versiossa varsinaisesti päästä). Yhdessä kohtauksessa tilan valtaavat mestarin eli kirjailijan saamat murskakritiikit, jotka valtaavat mestarin mielen ja vievät tämän toisen nimihenkilön sairaalaan. Siirtymiset tilanteesta toiseen ovat nopeita ja taitavasti rytmitettyjä. Esimerkiksi kun kirjailijoiden talolta näytelmän alkupuolelta siirrytään ensimmäistä kertaa sairaalaan, näyttelijät muuttavat sekunneissa muotoaan kirjailijoista sairaalahenkilökunnaksi.
I
I
I
Lava on usein hämärä, vaikka heijastukset toisaalta tuovat tilaan valoa. Myös henkilöhahmot valaistaan korostetusti, vain professori Wolandin hahmo jää usein varjoon. Spottivalot ohjaavat huomiota ja hämäryys reunoilla häivyttää uusiksi muuntuvia kohtaustenreunoja. Kohtaukset, joissa siis liikutaan Moskovassa eri paikoissa ja välillä menneisyyden Jerusalemissa, limittyvät toisiinsa yllättävän sujuvasti, mikä oikeastaan alleviivaa sitä, miten tarinan monet kerrokset lopulta kuitenkin liittyvät yhteen. Näytelmän Saatana, kaikessa vaikuttavuudessaan niin olomuotonsa kuin tapahtumienkin suhteen, jää vähemmän tärkeäksi hahmoksi kuin Pontius Pilatus ja varsinkin värikylläinen, elämää hehkuva Margarita. Oikeastaan mestarin ja Margaritan rakkaustarina siis nouseekin näytelmän nimenkin  (ja romaanin alkuperäisteoksenkin) myötä korostetummin esille kuin Moskovaan saapuva tumma herrasmies. Toinen puoliaika yölentoineen ja täydenkuun tanssiaisineen onkin Margaritan vallassa.
I
I
I
Kirjailijat ja kriitikot ovat tässä tarinassa merkittäviä, mutta näytelmäsovituksessa kirjallisuuteen (ja kirjailijaan) rakastunut nainen nouseekin tärkeämmäksi. Yksi suosikkikohtauksistani tapahtuu kirjailijatalolla, joka nähdään kuin kaukaa, pienenä, tai yksinomaan pienenä, sillä talo on kutistunut nukketaloksi, jossa muka ylevät kirjailijat mässäilevät ruokapuheillaan. Vuoropuhelu saattaa olla sama romaanissakin, mutta puheiden kalankäry alleviivaa kirjailijaseuran turhantärkeyttä ja pönötystä, kun juuri mitään ei näy, vain puhe kuuluu. Nukketalon lisäksi osassa kohtauksista hahmot ovat nukkeja, ja myös nämä kohtaukset ovat erityisiä: niissä korostuu sadunomaisuus, vaikka nuket ovat hyvinkin eläviä. Toisaalta nuket voi joissain kohtauksissa nähdä myös vertauskuvina sille, miten nämä hahmot ovat jonkun muun vallassa, liikuteltavissa ja määrättäviä, oli tämä hallitsija sitten aate, halu tai joku ihminen tai ihmisenkaltainen, niin kuin nukettajallakin on valtaa nukkensa toimiin.
I
I
I
Kansallisteatterin Mestari ja Margarita oli paikoin hauska, mutta hauskuus ei ole todellakaan pääosassa ja se on myös melko erilaista kuin romaanissa. Lukiessani nauroin ihmisen hölmöydelle ja sille, miten helposti uskommekaan meille syötettyjä tarinoita: haluamme uskoa ja selittää absurdinkin todeksi kuin Bulgakovin kuvaamat kansalaiset. Humoristisuutta näytelmäsovitukseen toivat erityisesti Wolandin apurit vampyyri Hella ja kissamies Begemot karnevalistisilla elkeillään ja pikku huomautuksillaan. Hellan ja Begemotin käkätys ja räkätys yhtä aikaa naurattivat ja kauhistuttivat – kaikessa kuolemankuvallisuudessaan nämä hahmot olivat kyllä harvinaisen reheviä, räiskyviä ja eläviä. Pidätyskohtauksessa on villiä vauhtia, ja siinä kissan pidättelemätön hahmo on riemastuttavalla tavalla hetken ansaitsemistaan spottivaloissa.
I
I
I
On vaikea olla miettimättä näytelmäsovituksen suhdetta kirjaan. Tietysti oli heitettävä omat odotukset siitä, miten Bulgakovin ihmeellinen romaani taipuu näyttämölle, mutta koska tarina oli tuttu, oli näytelmääkin ehkä helpompi seurata. Olisi kuitenkin pitänyt kysyä lukiolaisyleisöltä, miten henkilöistä tai tapahtumista sai kiinni, jos kirjaa ei ollut luettu. Vaikka itse muistan vaikuttuneeni lukioikäisenä näkemästäni versiosta, muistan kyllä olleeni hämmennyksissäni monessakin kohtaa. Ja olen minä vieläkin vähän, mutta sehän vähän kuuluukin tähän teokseen. Ennen näytelmän kokemista ihmettelin, miten koko tarinan runsaudesta onkaan mahdollista rajata uusi näkemys, ja nopeasti kuluneen yli kaksituntisen näytelmän jälkeen ihmettelen edelleen, miten näin paljosta olikaan saatu niin toimiva, vaikuttava kokonaisuus.
IMG_0558

Näyttelijät Marc Gassot, Juha Varis ja Maria Kuusiluoma.  Kuva: Tuomo Manninen.

Kiitos Kansallisteatterille medialipusta.
I
I
I
WordPress kieltäytyi tekemästä kappalejakoa, joten kymmenen editoinnin jälkeen päädyin taiteelliseen ratkaisuun I-kirjaimen avulla.
Mainokset

Klassikko herää eloon

 

Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeessa (30.6.2017)
Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen
Teksti: Aleksis Kivi

IMG_3608

Seitsemän veljestä on tekstinä tuttu: olen sen kahlannut kirjallisuuden perusopinnoissa, lukenut Mauri Kunnaksen koiraversiona useampaan kertaan ja vuosittain pureudumme johonkin katkelmaan oppilaiden kanssa. Teatterisovituksena en veljeksiä ole kuitenkaan koskaan nähnyt, ja nyt Ryhmäteatterin version jälkeen en taida vähään aikaan uskaltaakaan. Eilinen teatterikokemus tuulisessa Suomenlinnassa oli vaikuttava, ja se sai taas tarttumaan Kiven teokseen. Veljesten sanailu jäi mieleen näytelmästä, mutta nyt selailtuani romaania siinä on muistamaani enemmän kertovia osioita.

 

Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä on monella tapaa vaikuttava: se on uskollinen Kiven hienolle kielelle, siinä veljesten väliset suhteet tulevat oivaltavasti esille, rytmitys toimii, ja esille nousevat niin näyttelijälahjakkuudet yksilöinä kuin joukkokohtausten koreografiat. Tunteista päällimmäisenä on riemu, ja nauru raikaa, mutta yli kolmen tunnin aikana käydään läpi tunteiden kirjoa, kiitos Kiven koskettavan tarinan. Esitys ei tosin tunnu kolmituntiselta, vaan aika laukkaa. Kun tarina on tuttu, loppupuolella jo surettaa, että kohta joudun hyvästelemään veljekset, mutta tosiaan, Kiven tekstissähän he elävät.

 

Hyvän omantunnon linnakkeeseen rakennettu lavastus on tällä kertaa yksinkertainen. Lautalattia muuntuu kuitenkin Jukolan talosta muiksikin sisätiloiksi ja saunaksikin, ja välillä ollaan metsässä, pellolla, hiidenkivellä. Kun veljekset muuttavat Impivaaraan, täyttyy lava kuusista, joita siirrellään pirtin noustessa. Lavastus on välillä melkein kuin oma ohjelmanumeronsa, niin kuin tässä kohtauksessa, ja lavasteiden siirtelyyn osallistuvat kaikki näyttelijät luontevasti kohtauksen muuttuessa toiseksi.

 

Veljekset luonteenpiirteineen tulevat nopeasti tutuiksi, varsinkin Juhani ja Eero sekä Aapo alkupuolella. Juhani on eniten äänessä, niinhän se on kai romaanissakin, ja Eero tietenkin pyrkii näpäyttämään veljiään aina kuin vain siihen on mahdollisuus. Eero on ollut suosikkihahmoni tarinassa, vaikka hänessä tämä ilkeilijäpuoli onkin. Nyt näytelmässä suosikikseni nousi Aapo, ja pidin muuten myös siitä, kuinka kaksoisveljekset Aapo ja Tuomas olivat kovin samannäköisiä (alussa heidät tunnisti lähinnä siitä, että heillä oli eriväriset housut ja Tuomas on se, joka ei juuri puhele). Juhani oli tässä versiossa liioitellun pihalla, vaikka sellainenhan hän kai Kiven kuvauksessakin on. Vauhtia ja sanallista ilotulitusta piisasi erityisesti Juhanin hahmon ansiosta! Erityisesti sykähdytti Juhanin lukemaan oppiminen – sinnikkyys palkitaan!

Mahtavat näyttelijät tekivät tästä näytelmästä elämyksen. Juhanin näyttelijä Santtu Karvonen heittäytyi tilanteeseen kuin tilanteeseen täysillä, pysäyttämättämänä, täysin Juhanina, ja Simeonin hahmosta upean vakavuuden, hulluuden ja lempeyden sekoituksen teki Eero Ojala. Naisrooleja ei paljoa tietenkään ollut, kun päähenkilöitä ol se seitsemän miestä, mutta naiset saivat hienoja kohtauksia, suosikkinani kohtaus, jossa rääväsuuteinitytöt puivat maailmanmenoa, mutta muuttuivat kuvitelmiemme mukaisiksi suomineidoiksi, suloisiksi laululintusiksi, kun paikalle temmeltää joukko veljeksiä (jotka siis olivat saaneet päähänsä kosia kaikki Männistön muorin ihanaa Venlaa – voi sentään heidän kosiopuheitaan!).

 

Joukkokohtauksissa mukana olivat naisten lisäksi Toukolassa veljeksiä esittänyt mainio joukko. Yhdessä näyttelijäpoppoo onnistui upeissa musiikkikohtauksissa: esimerkiksi lopussa koskettava Sydämeni laulu sai naurusta vuotavat silmät tihrustamaan vielä vähän lisää kyyneliä, ja Jukolan paluujuhlissa yhteinen tanssi muuntui nopeasti Juhanin ja Venlan häävalssiksi. Suosikkikohtaukseni, suuri lukujuhla, yltyi jopa kohti karnevaalitunnelmaa, kun yleisö nauroi kippurassa järjettömille aapislauseille ja lopulta hurrasi ja taputti yhdessä impivaaralaisten kanssa.

 

Ryhmäteatterin kesäteatteri oli siis taas yksi kesäni kohokohdista – hyytävältä tuulesta ja villasukkavarustuksesta huolimatta. Hyvän omantunnon linnakkeessa tunnelma oli mahtava jo ennen esityksen alkamista katsojien kietoutuessa viltteihin, esityksen aikana heinäpaalit pöllysivät ensimmäisiin riveihin ja yleisö oli mukana, mistä todisteina toimivat naurunpyrskähdykset ja kikatuskohtaukset vastakkaisessa katsomossa.

IMG_3626

Kotimatkalla nyökkäsin kiitoksen Aleksis Kivelle Rautatietorilla. Totta puhuen: lähetin lentosuukkoja, huudahdin: “Kiitos, Aleksis!” Kiitos kirjailijalle älyttömän hienosta, ikuisuuden kestävästä tekstistä ja tuhat kiitosta Ryhmäteatterin työryhmälle tekstin herättämisestä eloon.

Klassikkohaaste 4: Papin perhe

Minna Canth: Papin perhe. Ilmestynyt vuonna 1891. Luin WSOY:n Laatukirjasto-pokkarin.

 

Tammikuun loppupuolella kävin vihdoin katsomassa Kansallisteatterin Canth-näytelmän. Lippuja varatessani ajattelin, että ehdin lukea niin Canthin tuotantoa kuin Minnastakin, mutta toisin kävi. Matkalla teatteriin luin hätäisesti Papin perheen esipuheen, mutta vasta näytelmän ja Klassikkohaasteen innoittamana sain täytettyä yhden aukon kirjallisessa sivistyksessäni – eli luettua Papin perheen. Kirjablogeissa julkaistaan tänään 31.1.2017 klassikkopostauksia. Osallistun haasteeseen toista kertaa, sillä tämä on hyvä tapa tarttua lukemattomiin klassikkoteoksiin. Ja niitähän riittää! Haastetta emännöi tällä kertaa Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

klassikkohaaste

Canth-näytelmää suosittelen. Siinä törmäilevät uusi aika ja vanhat vaatimukset, ja katkelmat Minna Canthin tuotannosta ovat tehokkaita ajatusten herättelijöitä. Näytelmän jälkeen mietin, miten Minna Canthin ajatukset ja tuotanto ovat tai olivat yhtäaikaa ajattomia ja toisaalta aikaansa edellä. Samoin Papin perheessä on kysymys oikeastaan siitä, miten vanha ja uusi aika asettuvat vastakkain. Kyse on kuitenkin myös perheestä. Ja naisasiasta tietysti.

Vaikka Papin perheessä perheenisä on äärimmäisen vanhoillinen ja lapset taas lepattavat jo tulevassa, ei asetelma ole ärsyttävän osoitteleva. Papin perhe ei myöskään ole sillä tavalla ahdistava, kuin Canthilta aiemmin lukemani novellit ja näytelmät (Kuoleva lapsi, Lapsenpiika, Köyhää kansaa – apua, mitä näitä nyt on! Tuskaa ja ahdinkoa!), koska niitä ihmisiä, joilla menee taloudellisesti huonosti, ei kuvata. Toki heitä, tuon ajan valtaväestöä, ei voi olla ajattelematta. Loppu on jopa arveluttavan sovitteleva. Se olisi suorastaan siirappinen ilman kysymysmerkkiä ja aiempia tapahtumia:

Jussi: Sillä vapaus, se on aina pääasia.                                                                                   Hanna (nojautuu hänen käsivarteensa): Eipäs olekaan, Jussi! Eipäs ole kuin rakkaus. Jussi (vetää häntä luokseen, katsoo häntä silmiin): Rakkaus?

Mutta rakkaus! Ehdoton rakkaus, rakkaus perheessä,  on yksi teemoista, joita nykyajassakin voisi tästä näytelmästä nostaa esille.

Jussi, Hanna ja Maiju ovat pappilan lapsia, jo aikuisia, tai Maiju siinä rajalla, 17-vuotias. Maijua ymmärtävät vain sisarukset, kun taas  isä haluaisi lukita hänet neljän seinän sisään ja nimittelee pojannulikaksi. Varsinkaan teatterihömpötykset eivät käy laatuun, mutta sisarukset kannustavat ”hulivili harakkaa” Ibsenin Nooraksi ja Shakespearen Juliaksi. Mahtavia viittauksia ahtaisiin asemiin muuten nuo näytelmät, vaikka teatteri ja näytteleminen veisivätkin ajatukset vapauteen ja luovuuteen. Lopulta Maiju itse asiassa karkaa Helsinkiin teatterin koenäytökseen. Siinä vaiheessa isosisaruksetkin ovat kääntäneet selkänsä isälleen, joka ei hyväksy uusia aatteita eikä näe tyttären koulutusta niin tärkeäksi kuin omien ajatustensa ajaminen näyttäisi Ilta- ei kun siis Aamuruskon toimitustyössä.

Olen aina ajatellut, että Minna Canth on ollut etuoikeutettu ajassaan, sillä hän on saanut opiskella.  Monella tavalla Canthin elämä on kuitenkin ollut haastavaa, ja arvostan hänen uskallustaan. Koulutus ehkä jäi kesken, mutta Canth raivasi oman tiensä muun muassa yrittäjänä, kirjailijana, ajattelijana, lehtinaisena ja seitsemän lapsen yksinhuoltajana, huh! Myös Papin perheen vanhempi tytär on päässyt jatko-opintoihin, mikä kuvaa ajan ylemmän luokan etuja, harvojen siis, mutta näytelmässä käy ilmi, miten kouluttautumisesta ei naiselle tuossa ajassa nähdä olevan lopulta hyötyä. Jopa uudistusmielinen Jussi-veli sanoo: ”Kuule, Hanna, elä sinä halveksi naimista, se se kumminkin  on naiselle tärkeintä kaikesta.” (s. 109). Isä puolestaan on sitä mieltä, että perheellä ei enää ole varaa kouluttaa tyttäriä, sillä konservatiivisen Aamurusko-lehden kustantaminen nousee tärkeämmäksi. Perheenpää tarraa kiinni menneeseen ja pyrkii lyttäämään monen muunkin hiukankin uusia tuulia tuovan asian. Pastorin hahmo on osuva kuva muutosta pelkäävästä ihmisestä: onhan uhattuna rutiinit, asema, totuttu järjestys. ”Mitä ovat nuo niinsanotut uudet aatteet: naiskysymys, työväenkysymys, yleinen äänivalta, – mitä ne muuta ovat kuin itsekkäsyyden ja vallanhimon ilmauksia?” kysyy pastori. Ja jos sanoinkin, ettei näytelmä ole niin alleviivaava kuin aiemmin lukemani köyhien kuvaukset, niin kyllähän se paikoin on. Pakko on myös ajatella sitä, mitä tässä jätetään kertomatta niistä suomalaisista maijuista ja jusseista, joiden vanhemmat eivät satu olemaan ylemmän luokan edustajia, joten joutunen perumaan puheeni siitä, etteikö osuva ajankuvaus olisi ahdistavaa.

img_2128

Perhe ja sen ristiriidat ovat tässä näytelmässä tärkeitä, ja perheenjäsenet edustavat erilaisia ihmistyyppejä ja ajatuksia. Pastori eli pappa on siis huolissaan uusista tuulista, joita lapset edustavat. Jussi ei halua jatkaa isänsä jalanjäljissä vaan ryhtyy Nuori Suomi -lehden toimittajaksi – siis täysin isän tahtoa vastaan. Isä kun on suunnitellut pojalleen uran Aamuruskon toimituksessa. Jo pelkästään ajatus siitä, ettei poika taivu tähän toiveeseen, tuntuu pöyristyttävän isää, ja tarinassa ajaudutaan välirikkoon. Äiti jää taustalle, Hanna-sisko asettuu veljensä puolelle. Maiju tuntuu lähinnä ajattelevan omaa haavettansa, jota hän siis lähteekin toteuttamaan. Omatunto alkaa kuitenkin kolkuttaa, ei liene helppoa astella omaa tietä, kun on nöyräksi yritetty iänkaiken lytätä, ja Maiju ahdistuu ja muuttuu harhaiseksi. Ei ole helppoa kellään, ei!

Papin perhettä lukiessa ei voi olla ajattelematta sitä ahdasta osaa, joka 1800-luvun lopussa ja pitkään 1900-luvullakin naiselle ja tytölle osoitettiin. Yksittäisiä olivat Minnat, Idat ja Maijut, jotka pystyivät repimään itsensä omalle tielleen – ja Maijuhan aIrakin hetkellisesti sekoaa tässä rimpuilussaan, eikä liene ollut helppoa Minnallakaan. Eivät nämä tahtonaiset, fiktiiviset tai todelliset, onneksi olleet ainoita, omaksi onnekseen ja monen muun. Papin perheessä näkyy kuitenkin, miten perheenäiti on alistunut miehensä tahtoon, vaikka näkisikin Hannan ja Maijun koulutuksen ja haaveiden täyttämisen tärkeyden, ja avoimeksi jää, miten Maijulle käy – toiveikkuutta on tämän nuoren näyttelijättärenalun saamissa kukkapuskissa ja aplodeissa ja siinä, miten Maiju suhtautuu ihailijansa herra Rastaan epäsuoraan kosintaan nauramalla puolen sivun verran. Sen kohdan haluaisin nähdä näyttämöllä vaikka heti, ja se on kohtaus, joka jää mieleeni, kun ajattelen Maijun hahmoa. Kouristeleva tyttö Kansallisen näytelmästä toivottavasti unohtuu jo pian.

 

Klassikkohaasteen lisäksi Papin perhe saa paikkansa Helmet-haasteen kohdassa 3, kotimainen klassikkoteos, sekä Sivutiellä-blogin Sirrin Feministisessä lukuhaasteessa.

Vinksahtaneet hetket

Q-teatterin Kevyttä mielihyvää, 29.10.2016 (ensi-ilta 15.9.2016)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Antti Hietala

Rooleissa: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jussi Nikkinen, Jani Volanen, Pia Andersson

Muut tiedot esim. Q-teatterin sivuilta.

Q-teatteri onnistuu taas  kietomaan minut ihastukseen ja hykertelyyn – ja vähän ahdistukseen. Hesarin arvostelu sai viimeistään ostamaan liput, vaikka muutenkin Q yhtenä suosikkiteatterinani houkuttelee.  Monesta asiasta olenkin samaa mieltä Sanna Kangasniemen kanssa. Ensinnäkin: Kevyttä mielihyvää -näytelmästä ei tekisi mieli paljastaa liikaa, mutta ajoittaista hämmentyneisyyttä vähän hälvensi se, että tiesin ainakin perusasetelman. Ja sain silti myös hämmentyä rauhassa. Siksi uskallan jotain paljastaakin, vaikka muuten keskitynkin tunnelmiin ja toteutukseen. Hienoa Kangasniemen mukaan on tietysti myös näyttelijäntyö ja tunnelmaa alleviivaava lavastus, ja minäkin vaikutuin yhtä aikaa melko vähäeleisestä mutta tehokkaasta lavastuksesta. Ja ne näyttelijät, aivan huippua!

Kevyttä mielihyvää kertoo Alposta (Tommi Korpela), joka ajattelee, että todellisuus on manipulaatiota. Alpo ei voi hyvin, hänen elämässään ovat etäällä sairas äiti ja äidin kuolema lähempänä vaimo, veli, hypnoositerapeutti, horjuva mieli ja yksinäinen koti. Näkyvää  ei Alpon elämässä ole muu  kuin pari ihmissuhdetta, työkin ehkä, mutta tärkein tapahtuu pään sisällä, oudoissa, piinaavissa ajatuskuluissa. Näytelmä rakentuu kuvista, jotka toistavat samaa hetkeä tai samoja hetkiä pienin muutoksin, ja kohtauksien sekoittuminen aiheuttaa katsojassakin ihmetyksen, joka ehkä hieman vertautuu Alpon mielenliikkeisiin. Onko kaikki unta, hypnoosia, totta, kokeilua, kuvitelmaa, vai näiden sekoitus ja pyörre, josta ei saa otetta? Näkyjä tai mahdollisuuksia? Sille tavallaan annetaan selitys – ja sitten ei anneta. Hämmentävää, kyllä. Mutta toteutus on hieno ja paikoin näytelmä on hauska, vaikka säikäyttääkin pari kertaa ja jättää lievästi hämmentyneen kaiherruksen siitä, että on vaikeaa muotoilla väitettä siitä, mistä tässä kaikessa on kyse.

Huumori  syntyy tilanteiden absurdiudesta ja roolihahmojen outoudesta: hahmot tuntuvat alussa karikattyrimäisiltä, mutta vähän väliä paljastuvat yllätykset aiheuttavat naurunpyrskähdyksiä yleisössä, ja hahmot kasvavat, muuttuvat hetkessä. Ja näyttelijät tekevät hahmonsa hienosti: kummalliset käänteet ja toistot, joista hauskuuskin osittain nousee, on rytmitetty taitavasti, ja kaikki hahmot ovatkin moniulotteisia.

Q-teatterin vahvuus on upeat näyttelijät, tälläkin kertaa. Jani Volasen Jan Hellesøe on karmiva, ja olin tyytyväinen, ettei hän puhunut suoraan minulle (eturivissä jotakuta voi onnistaa tai kauhistuttaa, miten sen nyt ottaa). Myös Volasen toinen ilmentyminen tekee vaikutuksen: Volasen Tuomo-hahmo on sattumalta joukkoon saapunut tuntematon – tai voimmeko ylipäätään sanoa tuntevamme ketään, niin kuin ilmestys toistelee vastauksena kysymykseen tuttavuudesta. Tommi Korpelan Alpo on hienosti kehitelty hahmo, ja Korpela tietysti upea näyttelijä. Alussa – ja monessa muussakin kohdassa – Alpo vaikuttaa hauraalta, jopa surumieliseltä ja etäiseltä, ja sitten toisaalta lämpimältä ja läsnäolevalta. Ristiriitaiselta niin kuin koko näytelmä.

Kevyttä mielihyvää tavallaan siis kuvaa mahdollisuuksia, näyttää välähdyksiä siitä, miten voisi olla, miten ihminen ei hallitse todellisuutta, tai miten todellisuus voi vinksahtaa, ehkä tuntua unelta ja todelta yhtä aikaa. Miten voi tuntua hallitsemattomalta, surulliselta, iloiselta, kevyeltä ja raskaalta melkein yhtä aikaa tai ainakin nopeasti vuorotellen. Kerrokselliselta ja litteältä.

img_1563

Väliajalla napsaistu kuva muutti vaalean, kovan, jopa kliinisen lavastuksen  hämyiseksi ja pehmeäksi.

Vainon ja vainottujen kasvot

Meidän luokka Espoon kaupunginteatterissa 29.9.2016.

Teksti: Tadeusz Słobodzianek

Ohjaus: Satu Rasila

Rooleissa: Wanda Dubiel, Raimo Grönberg, Susanna Haavisto, Samuel Karlsson, Seppo Maijala, Matti Onnismaa, Jukka Rasila, Markus Riuttu, Seela Sella, Timo Torikka

image

Miten näytelmä ja teatterin keinot voivatkaan vaikuttaa! Espoon kaupunginteatterin Meidän luokka tärisytti, itketti, kuristi, puristi ja lopulta valvotti, ja melkein jätin näytelmän kesken kaiken maailman kauheuksien vuoksi.

Meidän luokka kertoo puolalaisesta kylästä, jonka asukkaiden synkkää historiaa kuvataan yhden koululuokan kautta. Samalla kuvataan tietenkin koko Euroopan historian hirveyksiä, mutta ajatukset siirtyvät myös nykyhetken tilanteeseen. Mistä pursuaa se käsittämätön vierauden viha? Tai miten ystävästä voikin kasvaa vihollinen?

En tietenkään lähtenyt väliajalla – ja kesken jättäminen se vasta olisikin valvottanut! Yöllä mietin niitä kysymyksiä, joita tarinat holokaustista heittävät herkkien silmille: mistä viha syntyy, miksi emme näe tai uskalla katsoa lähelle, miten kauheuksien jälkeen voi elää, kummallakaan puolella?  Vastauksia näytelmässä annetaan vähän, ehkä koska niitä ei olekaan. Katsoja viedään ensin keskushenkilöiden lapsuuden hetkiin, yhteiseen luokkaan, siihen ”meidän luokkaan”, jossa unelmat ovat melkein yhtä nykylapsen haaveiden kanssa, askel on kepeä, silmät kirkkaat ja tuikkivat. Nämä luokkatoverit antavat kasvot myöhemmin erilaisille kohtaloille: vainotuille, vainoajille, turvaan päässeille. Lyhyiden tilannekuvien kautta liikutaan ajassa ja oppitunneissa kohti nuoruutta, kohti Euroopan ja Puolan tilanteen kiristymistä. Muutokset näkyvät luokkahuoneessa ja hahmoissa, eikä minimalistinen lavastus eivätkä koko näytelmän ajan samanikäisinä ja -näköisinä pysyvät näyttelijät estä ainakaan minua uppoamasta illuusioon, joka on totta, joka on teatteria, joka oli totta. Miehittäjiä eikä myöhemmin väkivallantekoja varsinaisesti näytetä, ne tulevat kuviksi roolihenkilöiden kertovassa puheessa tai yksittäisten kohtausten kautta. Henkilöt pääosin siis kertovat, hieman jopa puhuvat toistensa ohi, välillä toistavat tapahtumat puheissaan. Tästä syntyy ahdistava tunnelma – ja se ajatus: miten tällaista voi tapahtua?

Näytelmän lavastus ja rekvisiitta ovat tavallaan minimalistisia, tavallaan massiivisia – me katsojat istumme ladossa, joka on yksi hirmutekojen paikoista. Samassa tilassa on kuitenkin ainakin myös koulu, tori, metsä, kodit piilopaikkoineen ja jopa Amerikka, josta yksi näytelmän henkilöistä lähettää kirjeitä vanhoille luokkatovereilleen. Katsomo kiertää ”näyttämöä” kolmella sivulla, mutta näyttämö laajenee katsojien taakse ja korkealle näyttämön yläpuolelle. Korkeuksissa istuvat vuoroin kuolleet, vuoroin vainoja piileskelevät juutalaiset. Samalla tavalla kuin tilassa on päällekkäisiä kerroksia, eivät kuolleet tai lähteneet katoa. He ovat lässä, ja  samalla katsojankin on mahdotonta olla olematta mukana, eläytymättä. Tilaan ja tilanteisiin uppoutumista tuovat valosuunnittelu sekä äänimaisemat, ja erityisesti  valot ja lavastus yhdessä.

Vaikutuin siis tarinasta ja toteutuksesta, ja erityiskiitoksen ansaitsevat näyttelijät. Hahmot kasvavat ja tulevat tutuiksi katsojalle, eikä haittaa, vaikka näyttelijä on toisinaan selin tai oman selän takana. Hahmoista hirviömäisimmät ovat hirvittäviä mutta eivät pelkästään yhden piirteen tyyppejä, ja heistä kuvastuu ajan kamaluus niin kuin toki kaikista muistakin. En voi olla mainitsematta Markus Riutun hienovireisesti rakennettua Jakub Kacin roolia, ja Jukka Rasila oli pelottavan vaikuttava ensin nuoruudenhöpsönä Rysiekinä, joka muuttuu väriseväksi hirviöksi. Erityisen vaikutuksen teki Seela Sella, ja tähän  vaikutti ehkä myös ennen esitystä seuraamani keskustelu myötätunnosta (kiitos toki myös muille keskustelijoille!). Miten muuntautumiskykyinen tämä yksi suosikkinäyttelijöistäni onkaan!

Suosittelen ehdottomasti Meidän luokkaa näytelmänä ja tätä toteutusta. En tosin kovin nuorille, ja vaikka tekisi mieli sanoa, että en suosittele herkille, suosittelen kuitenkin. Kyllä näiden tarinoiden edessä saa ja pitää itkeä, enkä varmasti ollut ainoa.

image

Kesäyön uni Suomenlinnassa

Ryhmäteatterin Kesäyön uni, 8.7.2016, Suomenlinna

Alkuperäisteos William Shakespeare, suomennos Lauri Sipari

Ohjaus Esa Leskinen

image

Mikäpä olisikaan parempi hetki nautiskella Shakespearen iki-ihanasta klassikkonäytelmästä kuin kesäinen ilta? Ja parempi paikka tämän tarinan taian kokemiselle kuin Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnake? Kiitos Ryhmäteatteri upeasta teatterielämyksestä!

 

Retki Suomenlinnan kesäteatteriin on melkein jo perinne – ryhmäteatterin näytelmävalinnat ja toteutukset kesäteatterissa ovat osuneet vuosi toisensa jälkeen, ja jos näytelmä ei ole vetänyt aina Kesäyön unen lailla imuunsa, Ryhmiksen toteutuksissa saa aina nauttia ainakin upeasta näyttelijäntyöstä. Nyt nautin täysin sydämin kaikesta, nauroin ja nautin!

 

Kesäyön uni on täynnä mielikuvituksen leikkiä, rakkautta, juonittelua ja leikkiä, onpa mukana teatteria ja vähän valtapeliäkin. Se on minulle nuoruudesta rakas näytelmä, ja vaikka en nyt ehtinyt sitä lukeakaan, sain huomata, että Ryhmäteatterin toteutus oli todella uskollinen aluperäistekstille (no, siis suomennokselle, en ole lukenut tätä englanniksi). Oi sitä riimittelyä! Tämä teksti pitääkin  lukea vaikka heti ensi kesänä! Kesäyön unessa on paljon nopeaa vuoropuhelua, ja seuralaiseni mukaan jutusta kiinni pääsemisessä oli apua siitä, että olin selostanut perusidean jo teatterikaveria mukaan houkutellessani.  Oletan, että tarinaan pääsee kohtuullisen helposti mukaan, vaikkei teksti olisikaan tuttu, tai ainakin voi nautiskella hullunkurisista henkilöhahmoista, jos juonenkäänteet ihmetyttävät liikaa. Henkilögalleria on hurmaava, ja Ryhmistä kiitänkin roolituksesta, joka toi henkilöistä hienosti pieniäkin vivahteita esille – ja toi uusia piirteitä moneen kohtaukseen. Minna Suuronen on upea Titania, Robin Svarström paikallaan sekä nössykkänä Theseuksena että särmempänä Oberonina, ja Sari Mällisen Puck on valloittava. En nyt luettele kaikkia näyttelijäsuorituksia, vaikka kaikkia haluaisinkin kiittää. Mahtavaa teatteria, upeita hahmoja, hurmaavia ylilyöntejä!

 

Olin lukenut pari kritiikkiä näytelmästä, mutta sivusilmällä, sillä halunnut niiden liikaa ohjata omaa kokemustani. Hesarin kritiikissä kehuttiin ainakin puvustusta ja musiikkia, ja niihin ei olisikaan voinut olla kiinnittämättä huomiota. Puvustus oli riemukas ja hieno. Keijukaiskuninkaallisten olemus oli upea, keijut olivat söpöjä (tämä on positiivinen kommentti!), ateenalaisten asustus oli raikkaan persoonallista. Erityisesti ihastuin Hermian matkavarustukseen – kun Hermia ja Lysander pakenevat Ateenasta, on Hermialla matkatyyny ja tekoturkis, joka sopii hyvin metsässä nukkujan peitoksikin. Lysanderin teinipojan pukineet pipoineen ja henkseleineen taas sopivat vahvistamaan Noora Dadun luomaa hitusen epävarmaa teinipoikaa. Ja Helena oli, miten sen nyt sanoisi, elegantti?

 

Ateenalaisten työläisten kohtaukset, näytelmä harjoituksineen, ovat kokonaisuuden hersyvimpiä kohtia. Voi William, minkä tyypin loitkaan kirjoittaessasi Nikolai Perän hahmon! Teatterilaiset saavat aikaiseksi kappaleen, jossa pelätään yleisöä niin paljon, että kaikki on äärimmäistä sekoilua ”porologeineen”, kiltteine petoineen ja elävine lavasteineen. Ja voi mikä teatterikuolema, asialla taasen Perä (Jarkko Pajunen).

 

Näytelmä kesti väliaikoineen 2,5 tuntia, ja aika meni kuin siivillä. Kokonaisuudessa oli antia monella eri tasolla, ja hienojen puitteiden lisäksi tämä toteutus kannattaa nähdä jo tekstinkin vuoksi. Hyvän omantunnon linnakkeeseen suuntaavalle vinkiksi, että pukeutua kannattaa lämpimästi, vaikka katsomossa onkin vilttejä tarjolla. Ja naiset: väliajalla on nykyään aiempaa enemmän vessoja tarjolla linnakkeen takana.

Tavallisuuden kelmeä haave

Tavallisuuden aave. Kuvia kotimaasta Q-teatterissa 9.3.2016.

image

Saara Turusen kirjoittama Tavallisuuden aave käsittelee osittain samaa tavallisuutta tai tavallisuuden ihannetta, kaipuuta tavallisuuteen, johon Rakkaudenhirviötä lukiessani jo tutustuin. Muutama kohtauksista olikin kuin suoraan romaanin tarinasta – ankeiden häiden tunnelma, äiti, jonka toiveena on tavallisuuden toteutuminen ja sukulaistyttö, joka on niin lahjakas, ja silti niin ihanan tavallinen!

 

Näytelmässä ei kuitenkaan ole juonta, niin kuin Rakkaudenhirviössä on. Perhepotretti täydellisestä perheestä näytelmän alkupuolella vie Rakkaudenhirviön päähenkilön lapsuustunnelmiin (ja näytelmässä tähän perheeseen palataan, onneksi!), mutta muuten kokonaisuus koostuu kuvista, tuokioista, henkilöistä, joiden suhteet jäävät osittain epäselviksi. Moni henkilö onkin ikään kuin kuka tahansa, jollain tavoin tuttu, vaikka liioittelun vuoksi kohtauksiin ja tunnelmiin ei voikaan täysin samaistua. Paljon pelataan oletuksilla siitä, miten asioiden pitäisi mennä, mutta sitten yllätetään. Sanat puhuvat eri asioita kuin toiminta, kuten hääkuvassa, jossa morsian kalmankalpeana ja jäykkänä kertoo halunneensa rennot häät, joissa kaikilla on hauskaa. Juhlaväki seisoo rumissa tamineissaan taustalla, äärimmäisen vakavana.
Kokonaisuus koostuu siis tuokiokuvista, joista osassa on samat henkilöt, ja näistä kuvista muodostuu tarina. Esimerkiksi hääkuvasta seuraa hiljainen arki, mutta sitten kuvaan astuu ovesta susi valtavine varjoineen. Vain vaimo näkee suden, aluksi pelottavan, lopulta jollain tavoin lempeän. Susi onkin monitulkintainen hahmo, ja ehkä sen voisi ajatella erilaisuutena, pyrkimyksenä nähdä maailma tai elämä erilaisena, tai sitten se on naisen elämän musta varjo.  Kurkotus ”johonkin muuhun” yritetään lääkitä, ja mies vie kädestä pitäen ehkä siihen ihan tavalliseen. Alkupuolen perhepotretti taas saa jatkoa, kun perhe asettuu joulunviettoon. Joulukortista ei tule idylliä, asiat eivät mene oikein, vaikka äiti yrittää opettaa tyttärelle oikeita tapoja.

 

Valaistuksella tilanteista syntyy kelmeitä, pastellisia, etäisiä ja vähän hämyisiäkin. Aivan kuin kulmia olisi pehmennetty. Maailma on melkein väritön: harmaa, beige, vaaleankeltainen, ruskea hallitsevat, mutta yksittäisissä kohtauksissa vilahtaa yllättävä väri. Suosikkihetkikseni jäivät monet tanssikohtaukset: ovenraosta pilkahtaa flamencotanssija, joka pyrkii sopivan erikoisena tavallisuutena perheenäidin elämään  (tai ylipäätään kenen tahansa naisen, saattoi olla niinkin – en ole varma, oliko tämä nainen sama kuin perheessä). Espanjalainen elämä kielikurssilta putkahtaa naisen elämään tanssina myöhemminkin, ihana, villi, värikäs kuvitelma, joka on kuitenkin, niin surullista, saavuttamattomissa. Kuvassa yökerhosta nainen (eri, kuka tahansa taas) villiintyy tanssimaan jäätyään yksin, päästyään irti miesten katseista. Tanssissa sekoittuvat zumbamaiset liikkeet, villiys katoaa välillä säännönmukaisuuksiin, ja lopulta nainen pysähtyy, palaa ankeaan huonoryhtisyyteensä. Tanssi olikin kuin pakopaikka, monelle näytelmän hahmolle kurkotus omaan tilaan, pois vaatimuksista. Ihmiset tanssivat tosin yksin tai kuviteltujen kanssa: suden, espanjakuvitelman, tyynynaisen.

 

Esityksen jälkeen puistatti: olin nauranut, toki osittain kauhusta ja epätoivosta, mutta perustunnelma oli ahdistava. Hienoin ja samalla se kaikkein ahdistavin kohtaus oli lähes sanaton yhteisön ulkopuolelle jättämisen hetki, kun kolme lapsista määritellään sopiviksi, sopivan tavallisiksi, samanlaisiksi, ja yksi on osaton, erilainen. Kohtauksessa henkilöt saavat naamioikseen ilmeettömät lintupäähineet. Aikuinenkin on varpunen, mutta yksi lapsista kuitenkin räikeän erilainen: hänen naamiokseen valikoituu keltaisen undulaatin pää. Katse ilmeettömän naamion takaa on julma, arvosteleva, luotaantyöntävä, ja silti undulaatti yrittää päästä mukaan joukkoon. Undulaatti suljetaan myös konkreettisesti ulos, ja lopuksi häntä rangaistaan. Ja tämäkin asia taputellaan lopulta piiloon, kun kuva liukuu seuraavaan ja poika palaa lyötynä kotiin.

 

Mitä näytelmä haluaa sanoa tavallisuudesta, tavallisuuden tavoittelusta? Ainakin tavallisuutta voi pitää tekosyynä, niin kuin näytelmän mieshahmot tekevät, tai ehkä tavallisuus on yhdelle jos toisellekin rutiinia, turva ja perinne. Ja monia se ahdistaa. Eikä sitä sitten edes olekaan. Enemmänkin kysymys voisi olla, miksi tavallisuudesta poikkeava pelottaa tai muutos oudoksuttaa.

 

Q-teatteri tarjoaa  taas upean teatterielämyksen, vaikka näytelmä kovasti minua askarruttaakin. Kokonaisuus on hieno valaistusta ja melko minimalistista lavastusta myöten, ja erityisesti kiittäisin taas näyttelijäntyötä. Teksti ihmetyttää, mutta eikö sekin ole teatterin tarkoitus: sekoittaa ja hämmentää, ei antaa vastauksia.