Metsä jatkaa kasvuaan

Kansallisteatterin omapohjan näyttämö on maastoutunut, ja yleisö odottaa linnunlaulussa, käpyvadit penkkirivin alla. Kun Hehtaari alkaa, metsä katoaa. Jäljelle jää musta lava, jonka takaseinään on piirretty puu valtavine juuristoineen. Ja sitten paikalle marssii itse tomeruus (Hanna-Kaisa Tiainen), joka kertoo, missä olemme – hakkuuaukealla, hehtaarilla, joka on pienin ja suurin avustuksin ostettu ja joka kyllä riittävästi uurastaen saadaan vielä kukoistamaan.

Hehtaari on yhtä aikaa surullinen ja hauska, ehkä enemmän hauska, vaikka aihe on synkkä. Päähenkilöt asettuvat kumpikin tavallaan ilmastokriisin äärelle, ääripäinä, mustana ja valkoisena niin kuin moni asia lavastuksessakin korostaa. Epätoivoa edustaa Marja Salon näyttelemä hahmo, joka on ahdistuksessaan käpertynyt ongelmiin ja mieluiten myös näkymättömiin. Hänelle toinen, se toiveikas, hahmo sitten sekä luennoi että esittelee melko hupaisiakin harjoituksia, jotta maailma ei näyttäisi niin mustalta. Luulen, että jollain tasolla on mahdollista samaistua näihin molempiin hahmoihin ja ajatustapoihin, ja siinä ehkä piileekin näytelmän koskettavuus ja kiehtovuus, toki myös siinä ajatuksessa, että tahtoisinpa minäkin nähdä ne ekokäytävät ja metsän uudistumisen ja sen, että ilmastokriisiin löytyisi jokin ratkaisu (tai siis monta).

_{Marja Salon (vas.) ja Hanna-Kaisan Tiaisen vastakkaiset hahmot ja taustalla tärkeät sivuhenkilöt tammi ja haapa. Kuva: Kansallisteatteri.}

Hehtaari on vain reilun puolentoista tunnin mittainen näytelmä, mutta se tuntuu lyhyemmältä, sillä se etenee sellaisella intensiteetillä, ettei aikaa tule ajatelleeksi muuten kuin teoksen sisällön osalta. Ajallisestihan Hehtaari kurottelee peruskallion ja metsien talouskäytön myötä kauas ja todella etäälle menneisyyteen, on läsnä mindfulnessharjoituksessa ja syvään juurtuneessa ahdistuksessa, kurkistaa tulevaan, ensin toivottomaan, sitten arvoituksellisempaan. Tulevaisuuteen ulottuvat myös toiveikkaan hahmon suunnitelmat siitä, miten metsä alkaisi taas voimistua ja rakentaa lonkeroitaan laajemmalle.

Molemmat näytelmän hahmoista ovat tietopankkeja, mutta toiselle tieto aiheuttaa tuskaa, toista se sysii yrittämään ja kokeilemaan, raahaamaan hehtaarille niin tammentaimen kuin käpysäkin. Molemmissa tyypeissä kuitenkin piilee myös uteliaisuus, joka kohdistuu elämään ja metsään ja metsän omaehtoiseen elämään. Metsähän eläisi ja kasvaisi ilman ihmistäkin, mutta ihminen kyllä tarvitsee metsää – vaikka sitten parantavaa käpykylpyä. Ja ihminen tarvitsee niin luontoa kuin ratkaisuja, miten ilmastokatastrofi pysäytetään, eikä se tapahdu piiloutumalla erämaahan. Hehtaari herättelee myös ajattelemaan sitä, millainen on luontosuhteemme ja miten luonto ja metsät luovat omat systeeminsä.

Koko näytelmän ajan katsomosta kuuluu hiljainen kävynsuomujen rapina, ja työryhmä on onnistunut rakentamaan niin sanoin kuin pienin rekvisiitan yksityiskohdin lavalle metsän, joka kasvaa. Loppua kohden kasvaa myös toivo. Hehtaari on koskettavaa, kaunista, tarkkaa ja viisasta teatteria, kokonaistaideteos aulatiloja myöten. Se myös kehottaa tekemään omia siirtoja metsiemme puolesta vaikkapa niin, että näytelmän esittelysivulla on vinkki siihen, miten metsiä suojelemalla voi osallistua ilmastonsuojeluun. Ja Hehtaari inspiroi tietysti myös lähtemään metsään, ja siitä voi aloittaa.

Esiintyjät Marja Salo ja Hanna-Kaisa Tiainen
Ohjaus Marja Salo ja Hanna-Kaisa Tiainen
Visualisointi Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Ilmari Pesonen (TeaK)
Äänisuunnittelu Elle-Maari Kokkonen (TeaK)
Ohjauksellinen ja dramaturginen neuvonantaja
Arni Rajamäki

Advertisement

Kurkistus Vallilan Kansallisteatteriin ja Saiturin ennakkonäytökseen

Hetken riemu ja loputtomalta tuntuva koronasulkujen murhe! Elokuun alussa oli monta syytä iloon, ja yksi suurimmista oli se, että pääsin taas teatteriin. Kuitenkin syyskauden aloitusta varjostivat taas epävarmuus ja koronarajoitukset. Saiturin ennakkonäytännössä paikkoja oli rajattu jo 90:een, mutta nyt ei katsomoon pääse edes sen vertaa.

Vallilan Kansallisteatterissa esiteltiin uutta tilapäisnäyttämöä, ja katsomossa ja lämpiössä oli tilaa. Väliajalla yleisö levittäytyi myös konepaja-alueen laajoille pihoille, ja jopa vessajonoilta vältyttiin. Uudet rajoitukset tuntuvat niin epäreiluilta pitkään kestäneiden sulkujen ja joiltain osin ehkä sitten liian avoimen kesän jälkeen, ja ymmärrän, että kulttuuri- ja tapahtuma-alalla ymmärrys on vähissä. Niin on minullakin. Minun ei välttämättä tarvitse päästä teatteriin, mutta väen on päästävä töihin! Ja kyllähän me tarvitsemme elävää kulttuuria jatkossakin.

Vallilan Kansallisteatteri sijoittuu siis vanhalle VR:n konepaja-alueelle. Siellä Vallilan makasiineilla rakentuu kuin uusi pienoiskaupunki, joka jollain tavoin tuo mieleeni Berliinin, ainakin jonkin tunnelman tuosta yhdestä suosikkikaupungistani. Sisätiloihin on jätetty paljon vanhaa rakennusten historiasta, ja teatterin varastoista puolestaan on tuotu mm. valaisimia. Pienen näyttämön vanhasta, jo aikoja sitten käytöstä poistetusta esiripusta on tehty katsomoa ja lämpiötä erottava seinämä, ja uuden näyttämön penkit ovat samoin Pienen näyttämön. Monista ikkunoista tulvii valoa lämpiöön, jossa vanhat kattoikkunatkin näkyvät. Näyttämön yllä ne on ymmärrettävästi maalattu piiloon, jotta teatterivalaistus toimisi. Vanha rakennus toimii kauneuden rakastajan näkökulmasta, ja kyllä omaa tunnelmaa tuo sekin, että talon ikä tuntuu myös siinä, että kuumana elokuun iltana myös salissa on lämmintä. Kuulemma talvella sitten puolestaan viilenee. Kansallisteatteri toimii tiloissa ainakin vuoteen 2023, ja toivottavasti teatteri jossain muodossa säilyisi tässä kulttuurikeskittymässä.

Tutustumisillan toinen ohjelmanumero tilan ihastelun lisäksi oli Saiturin ennakkonäytös. Valmiilta kokonaisuus vaikuttikin, tosin joiltain osin epätasaiselta. Molieren klassikko eteni pääosin alkuperäistekstille uskollisena (sikäli kuin muistan – luin näytelmän yli 20 vuotta sitten), mutta kokonaisuutta rytmittivät enemmän ja vähemmän osuvat viittaukset niin Klonkkuun kuin Titaniciin. Ensimmäisen ymmärrän, jälkimmäinen tuntui jotenkin irralliselta höpsöttelyltä, sillä kokonaisuus ei ollut sillä tavalla leikillisen överi, että se olisi liukunut kokonaan hömppäkomedian puolelle. Ylilyöntihän on jo päähenkilö Harpagonin itaruus, mutta välillä mieleen tuli, että eikö joitain hupailuja olisi voinut unohtaa tai sitten vetää oikein kunnolla sekoiluksi hömppäkomedian suuntaan kumartaen mutta aika moneen suuntaan sitten samalla pyllistäen.

Saituri kertoo nimensä mukaisesti äärimmäisen pihistä vanhuksesta, jonka aikuistumassa olevat lapset rakastuvat. Tytär Èlise ja poika Cléante eivät ymmärrettävästi ole samaa mieltä isänsä suunnittelemista naimakaupoista, varsinkin kun isä itse on päättänyt mennä naimisiin Cléanten rakastetun kanssa. Erityisesti nämä nuorten näyttelijät jäivät positiivisesti mieleen, samoin kuin Harpagonin karikatyyrimäinen, vikkelä ja aika kauhistuttavakin hahmo.

• 

  Kristallikruunut lämpiössä…

• 

  …ja lavalla.

Lavastus viehätti tyhjänäkin, mutta kun näytelmä alkoi, melko yksinkertaisen mutta kauniin lavastuksen toimivuus tuli hyvin esille. Ovista kuljettiin, ikkunoiden takaa kurkisteltiin, mutta lasiruuduista rakennettu seinä rajasi tilan intensiiviseksi kohtauspaikaksi, jossa henkilöhahmot korostuivat. Taustan läpinäkyvyys myös alleviivasi sitä, miten henkilöiden piti olla tarkkana, kuka kuuli mitäkin – perustuuhan näytelmän juoni osin salaisuuksille ja selän takana puhumisille. Samoin kuin lavastusta ihastelin puvustusta. Se oli kekseliäs ja tyylikäs, vähän hauskakin, kuten erään hahmon taskullinen toppahame. Juonittelevan Frosinen asun ja tukkalaitteen valtavuus ja kepeän Elisen pikkumyymäinen tyyli puolestaan sopivat hahmojen luonteeseen hyvin, puhumattakaan Harpagonin nuhjaantuneista villasukista.

Vaikka taisin huomata komedian (tai toteutuksen) äärellä itsestäni pienoisia tosikon ominaisuuksia, tarkemmin ajateltuna hyvää oli paljon enemmän kuin niitä rintalihaksen väräyttelyjä tai muita hämmentäviä yllätyksiä. Loppukohtauksen hiustenheilauttelut jo naurattivat, ja ehkä tosiaan tällä saippuaoopperatyylillä olisikin syntynyt aivan omanlaisensa tulkinta klassikosta. Tästä versiosta saa siis teatterielämyksen monesta eri näkökulmasta, ja nauraa saa höpsöttelyjen lisäksi ihmisen pöhköydelle.

Kiitos Kansallisteatterin bloggariklubille teatterilipusta ja upean teatteritilan esittelystä!

Saituri, Vallilan kansallisteatteri

Rooleissa: Sami Lalou (TeaK), Markku Maalismaa, Karin Pacius, Jussi-Petteri Peräinen (Teak), Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Asta Sveholm, Marketta Tikkanen ja Tero Koponen

Ohjaus: Vesa Vierikko

Suomennos: Arto af Hällström

Dramaturgi: Eva Buchwald

Lavastus ja pukusuunnittelu:Tarja Simone

Valosuunnittelu: Ville Toikka

Äänisuunnittelu: Esa Mattila

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Kansallisteatterin Sinivalas yllättää erikoisilla ja taitavilla ratkaisuillaan

Sinivalas Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, kantaesitys 4.3.2020*

Ohjaus ja käsikirjoitus: Paavo Westerberg

Rooleissa: Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen

Dramaturgi: Eva Buchwald

Lavastus: Kati Lukka

Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine

Sisarukset ovat kokoontuneet saarimökille, mutta lapsuuden kesätunnelmaa ei ole enää. Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri

 

Paavo Westerbergin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle kirjoittama ja ohjaama Sinivalas ei meinaa jättää rauhaan useammankaan päivän jälkeen. Nyt kun ensi illasta on kulunut jo viikko, mieleen putkahtelee edelleen kuvia jättimäisiltä screeneiltä, joilla Emmi Parviaisen esittämä kirjailijahahmo rakentaa voileipää ja luo tarinaa, jännitteisiä tilanteita sisarusparven mökkipalaverista, hämmennystä siitä, mitä tapahtuu suljettujen ovien takana, mitä kätkeytyy sanotun alle tai puhumattomuuden taakse. Sinivalas täyttää tehokkaasti suuren näyttämön, ulottuu toiselle parvelle täydellisesti ja jatkaa elämäänsä mielessä näin jälkikäteenkin. Tämä näytelmä jättääkin monella tapaa jäljen, ei vähiten upeiden roolisuoritusten tai tehokkaan live-elokuvatekniikan vuoksi.

Westerbergin näytelmä sijoittuu perheeseen, mutta laajenee maailmaan niin kuin perhe on hajaantunut etäälle toisistaan. Henkilöitä yhdistää tietysti perhesuhteet, välillä liiankin tiukasti. Liikutaan läheisyyden ja etäisyyden välillä, mutta yhteisymmärrykseen ei päästä. Perhetarinan taustalla on puhumattomuuksia ja perheen kriisejä, mutta samalla pyristellään suurten kysymysten riepoteltavana. Mitä tehdä, kun maailma muuttuu? Samalla kun käsitellään suuria teemoja ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä tapahtuu, kun perheessä on (tai on ollut) kriisi, näytelmä saa perheteemansa kautta miettimään ihmisen tarvetta tulla nähdyksi ja kuulluksi – tässä tapauksessa siis perheessä. Sinivalas alkaa Raamatun tarinalla Joonasta ja valaasta, ja valas ui eri tavoin myös perheenjäsenten puheisiin. Keskityin itse ennemminkin perheeseen ja toisaalta tarinankerrontaan ja kikkailuihin, ja minulle näytelmässä erityistä oli päähenkilöhahmot Anna ja Laura ja se, miten nämä henkilöhahmot lopulta kietoutuivat yhteen.

Sinivalaan keskiössä olivat Laura ja Anna, jotka ikään kuin limittyvät ja lähestyvät toisiaan näytelmän edetessä. Kuvassa upeat Elena Leeve ja Emmi Parviainen. Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri

Jännite perheenjäsenten ja myös parisuhteen osapuolten välillä on havaittavissa jo alkuhetkistä. Jotain pahaa on tapahtunut – jo ensimmäisen osan nimi, masennus, sen paljastaa. Tiettyä jännitteisyyttä luo myös lavastus, ja suuren näyttämön lavastus näyttää riisutulta ja hieman synkältä – on mustia tasoja keskellä, isoja screenejä laidoilla, saaristomaisemaa taustalla ja reunoilla ovia, joista kuljetaan lavantakaiseen – mökkiin, venevajaan, saunaan. Aikuisiksi kasvaneet  sisarukset putkahtelevat ripotellen saaristomökille, ja alussa kohtaamiset ovat lämpimiä. Kullakin henkilöllä tuntuu olevan kuitenkin jokin hiertymä, jotka nousevat esille eri tavoin joko kahden kesken tai perheen yhteisessä palaverissa räsikyen. Oman rytminsä tuovat pysäytyskuvat, joiden aikana kuuluu päähenkilö Annan (upea, ilmeikäs ja läsnä oleva Elena Leeve) ajatusääni tai selostus. Tämä improvisaatioteatterista tuttu tekniikka on taiten toteutettu, ja näyttämöllä siitä tulee tehokas myös valaistuksen avulla. Tekniikka myös rikkoo teatterin illuusiota, niin kuin myöhemmin pari muutakin ratkaisua.

Teknisiä kommervenkkejä ei ole säästelty: ajallisesti suuri osa tapahtumista näytetään screeneillä, kun tapahtumat tapahtuvat ikään kuin muilta näytelmän henkilöiltä näkymättömissä eli vaikkapa venevajassa tai saunassa. Valillä videokuva tarkentaa dramaattisesti henkilöiden kasvoihin, ja kun paikkani oli korkealla ja melko kaukana lavasta, toisella parvella, screenit näkyivät hyvin. Oletan, että myös permannolla istujia on ajateltu, mutta kokemus saattaa olla hieman erilainen eri puolilla teatteria. Live-elokuvan ja pysäytyskuvien lisäksi toisella puoliajalla seuraa yllätys koko näytelmän rakenteessa, ja silloin pääosaan päätyykin näytelmän alussa juhliin tullut kirjailija Laura (Emmi Parviainen), joka saa ikään kuin kertojan tai selostajan roolin. Aluksi ajattelin, että kyse on siitä, miten tiiviin (perhe)yksikön ulkopuolinen ihminen havainnoi yhteen kasvaneen joukon kummallisuuksia, mutta kyse onkin jostain muusta: kirjailija LAura kertoo tarinaa, ja näytelmä saakin jopa kirjallisuuden piirteitä. Toki aiemminkin esimerkiksi se, miten pysäytyskuvissa kuullaan henkilöiden ajatuksia ja otetaan selkeästi näkökulmaa, irtaannuttaa perinteisestä näytelmästä. Myös screenejä käytetään monipuolisesti suuntaamaan katsetta tai ajatusta: niillä näkyy oisoiden nimiä, välillä tekstikatkelmia ja kirjoittuvaa tarinaa, mutta suurimmaksi osaksi siis sitä, mitä näyttämöllä tai sivussa tapahtuu.

Heijastusten rinnalla näyttelijät lavalla näyttävät miniatyyreiltä, ohjailtavilta hahmoilta, mitä he loppujen lopuksi ovatkin. Tunne välittyy äänen ja kuvan kautta, kun kamera liikkuu. Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri

Toinen puoliaika on hieno ja hämmentävä. Erityisen vaikuttunut olen Emmi Parviaisen hienovireisestä ja tarkasta näyttelijäntyöstä – hänen kasvonsa kun ovat moninkertaisena lavan yllä roolihahmo selostaessa. Toiselle puoliajalle mahtuu myös humoristisuutta ja dramatiikkaa, joka syntyy perheen välien selvittelystä. Kokonaisuutena Sinivalas on vangitseva ja monikerroksinen, joka sekä kertoo nykyihmisen pienistä ja suurista ongelmista että laajemmin esimerkiksi siitä, millaisessa epävarmuuden maailmassa me elämme.

 

 

* Kiitos bloggariklubille lipuista!

 

 

 

Ilmasilta – kuvia auttamisen vaikeudesta

Ilmasilta Kansallisteatterin Willensaunassa, ensi-ilta 13.2.

 

Näyttelijät ja työryhmä

Rooleissa Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov

Ohjaus Saana Lavaste

Dramaturgi Minna Leino

Lavastus Sampo Pyhälä

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Saija Raskulla

Videosuunnittelu Sampo Pyhälä

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Paula Salmisen kirjoittama ja Saana Lavasteen ohjaama näytelmä Ilmasilta tarttuu moneen tärkeään aiheeseen. Keskiössä on auttaminen, toisaalta myös perhe. Kaikki roolihahmot, äiti, poika ja tytär, pyrkivät auttamaan, mutta pääasiassa muualla, etäällä perheestä. Äiti ja kaksi lasta ovatkin toisistaan kaukana, vaikka välillä sentään samassa maassa. Ohjaaja tiivistikin bloggariklubin keskustelussa olennaisen näytelmästä kysymykseen: ”Onko helpompaa auttaa kaukana olevaa kuin läheistä?”

Alusta asti lavalla leijuu häiritsevä etäisyys, sanomattomuus perheenjäsenten kesken. Puhutaan  kyllä puhelimessa, tuntuu, että yhteyttä toki pidetään, mutta oikeista asioista ei puhuta, vaan puuhataan muuta. Sentään myönnetään, että asiat eivät ole kunnossa – siis maailmalla, kaukana, muualla.

Näytelmä rakentuu päähenkilöidensä ympärille, ja ensimmäinen näytös on ikään kuin äidin muotokuva, toinen pojan ja kolmas tyttären. Kolme näyttelijää, Pirjo Luoma-aho, Alina Tomnikov ja Pyry Nikkilä tekevät oman roolinsa lisäksi sivuhenkilöden roolit, ja kokonaisuus toimii hyvin. Ratkaisu nostaa kukin auttaja kerrallaan esille on onnistunut – se tavallaan myös alleviivaa perheenjäsenten erillisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joiden väliset rihmastot ovat melko heikot. Auttamispyrkimysten lisäksi tämä näytelmä siis pohdiskelee myös perhettä kokonaisuutena, näyttää kuvan siitä, miten lopulta etäälläkin oleva voi välittää, vaikka välittämisen näyttäminen onkin vaikeaa.

Pääosassa on kuitenkin auttamisen halu ja auttamisen vaikeus, ja Ilmasillassa kuvataan hienosti sitä, miten auttamisen taustalla voi olla vaikkapa merkityksellisyyden kokemisen tärkeys, mutta toisaalta myös sitä, miten hyvätkin aikomukset voivat mennä aivan mönkään. ”Pitäiskö munkin jotain” – lopussa oleva lentokoneen matkustajan ajatus jää leijumaan. Salista kuljetaan ulos lentokenttäjonossa, lähtöporttien kautta, jolloin joku ehkä miettii, voisinko ehkä lahjoittaa järjestölle tai vaikkapa soittaa läheiselle puhelun niin, että oikeasti keskittyisi kuuntelemaan. 

Lavan takaosaan aukeavaan tilaan mahtui mm. kenttäsairaala, jossa perheen poika oli lääkärinä. Kuva Katri Naukkarinen.

Willensauna-näyttämö muuntuu pienuudestaan huolimatta moneen, ja Ilmasillassakin saa nähdä monta yllättävää ratkaisua. Näytelmän ennakkonäytökseen astellessani tuntui, että kylläpä nyt on ahdettu lava täyteen, ja tavallaan kyllä olikin, monella tavalla, mutta  tila laajeni pian, ja ajatuksillekin oli sekä ärsykkeitä että tilaa. Alun sekamelska  lavalla, tavarat, jotka peittävät kaiken, korostaa sitä, miten yksillä on liikaa, liikaa tavaraa ja sotkua eikä selkeää suunnitelmaa, miten kanavoida auttamishaluaan. Konkreettisesti vaatekasat tietysti liittyvät siihen ylitsepursuavaan intoon, millä vaikkapa viitisen vuotta sitten ihmiset ryntäsivät auttamaan maahan saapuvia pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Tavarakasojen takaa aukeaa monikäyttöinen videoscreen, jolla tuotetaan hienosti sekä tunnelmaa että viedään tarinaa eteenpäin. Myös aika ajoin rätisevä äänimaisema tuo vienosti häiritsevää ja tarkoin harkittua tunnelmaa.

Videoscreen lavan keskellä toimi hienosti sekä tunnelmanluojana että tarinankerronnassa, kuten tässäkin. Kuva Katri Naukkarinen.

Ilmasilta tuo aiheensa vuoksi mieleen Jenny Erpenbeckin romaanin Mennä, meni, mennyt, jossa päähenkilö ajautuu auttamaan, kun uteliaisuus vie häntä. Ilmasillan henkilöillä motiivi on välillä ehkä hieman hukassa tai tapa auttaa harkitsematon – miksi tytär päätyykään pakolaisleirille ohjaamaan jalkapalloa tai miksi äiti vie turvapaikanhakijoille hilloa, kun siellä tarvittaisiin rahaa? Toki henkilöt kukin auttavat, varsinkin kun ovat läsnä ja ymmärtävät kuunnella, millainen apu olisi tarpeen. Ilmasilta on monella tapaa virkistävää nykyteatteria – aihe on ajankohtainen, toteutuksessa on hyödynnetty taitavia tekijöitä ja uskallettu kokeilla.

Ensimmäisten kohtausten vaatemeri taipui lavastuksessa moneen. Kuva Katri Naukkarinen.

Kiitos ennakkonäytöksen lipusta Kansallisteatterin bloggariklubille!

 

Ihmisen outous ja outouden inhimillisyys

Pelle Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä

Käsikirjoitus Melli Maikkula

Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén

Rooleissa Anna Ackerman, Tomi Alatalo, Olli Ikonen ja Jukka-Pekka Palo

Lavastus Veera-Maija Murtola

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valosuunnittelu Anna Pöllänen

Äänisuunnittelu Leo Lindgren

Klovnerian suunnittelu ja harjoittaminen Pablo Alvarez

Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi

 

 

Paljastuvat salaisuudet – siinäpä jo ydin hyvälle draamalle. Melli Maikkulan näytelmässä Pelle yhden henkilön salaisuus on tosin niin suuri, että sen varaan rakentuu hyvinkin kaksituntinen näytelmä, vaikka on tässä toki paljon muutakin.  Pelle-nimisessä näytelmässä on siis pelle, ja tämä pelle sattuu olemaan päähenkilö Julian isä. Poissa oleva isä, lapsuuden kuvissa mukana oleva, mutta aikuisuudessa salaisuudeksi jäänyt. Nyt Julian tulevalle puolisolle paljastuu tämä sanomatta jäänyt seikka, ja henkilöt päätyvät suurten kysymysten äärelle kesken häävalmistelujen.

Sympaattiset henkilöhahmot tekevät osaltaan näytelmästä erityisen, vaikka jo tarina on ihastuttavalla tavalla erikoinen ja ihastuttavan outo. Näytelmä alkaa surumielisen pellen (Olli Ikonen) esiintymisellä, ja vaikka pääasiassa seurataankin päähenkilöparin elämää, päästään välillä haikeisiin lapsuuskuviin, joissa pellekin on mukana, vaikkei isänä niinkään läsnä. Pellehahmo, joka nyt kaivetaan menneisyydestä henkilöiden elämään,  ei siis ole hauska, vaan ennemminkin outo ja vähän myös synkkä. Hauskan näytelmästä kuitenkin tekevät juuri päähenkilöt, Julia (Anna Ackerman) ja Kent (Tomi Alatalo), vastarakastunut nuoripari, joka rakkauden huumassaan suunnittelee – tai yrittää suunnitella – häitään. Kai häitä suunnittelee Kentin äitikin, riemastuttava henkilö, joka on pelkkä puhelinääni, mutta Julia pitäisi sukunsa mieluummin loitolla.

Kuva: Cvijeta Miljak / Kansallisteatteri

Julia on terapeutti, ja yksi hänen asiakkaistaan (Jukka-Pekka Palo) on olennainen osanen juonessa. Terapiaistunnoista lipeää palasia Julian elämään, ja opettaapa asiakas terapeutilleen jotakin. Kent puolestaan on puhelinmyyjä, ja hänenkin työstään lipsuu jotain vähintäänkin miehen energiseen olemukseen. Nuoripari setvii elämäänsä keskellä kysymyksiä siitä, miten asioiden kuuluisi sujua, ja tämän näennäisen tasapainon rikkoo siis salaisuus Julian isästä. Jännite pysyy yllä siirryttäessä tilanteesta toiseen, ja varmaankin voi paljastaa, että häätkin järjestyvät lopulta omalla painollaan.

Jo väliajalla olin hurmioitunut draaman tiiviydestä, vauhdista ja jäntevyydestä. Kyseessä on komedia, ja hauskuus syntyy arkisen ja oudon, tutun ja kummallisen ja jopa surullisen ja höpsön sopivasta annostelusta. Eikä kyse siis ole hömpöttelystä, sillä aika vakaviakin asioita käsitellään.  Nuorehkojen päähenkilöiden kautta tarkastellaan esimerkiksi sitä, miten outoja ihmiset ovat aivan tavallisimmillaan, suorittaessaan asioita, joita ”kuuluu tehdä sillä tavalla kuin niitä kuuluu tehdä”.

Pelle-näytelmässä tarkka rytmitys toimii niin vuoropuhelussa kuin siinäkin, miten välillä siirrytään Julian lapsuuteen tai miten lavalla syntyy uusi tila liikkuvien lavasteiden avulla. Rekvisiitta ja lavastus on sopivasti minimalistista pienin hauskoin yksityiskohdin, ja lopussa hääkoristelu muuttaa sekä lavan että tunnelman aivan uudeksi. Erityisesti pidin lapsuudenkodin vääristyneen tuntuisista kuvista, siitä, miten lavastus kertoo omaa tarinaansa ja samalla luo tilaa ja aikaa.

Tätä näytelmää uskallan suositella monelle, mutta yläkoulun opettajan näkökulmasta toivoisin erityisesti, että nuoret pääsisivät tällaisen teatterin äärelle, tietysti jo näytelmässä käsiteltyjen asioiden vuoksi, mutta myös siksi, että kokonaisuus oli rakennettu terävästi jokaista osastaan myöten. Tämän näytelmän outoutta ei kannata säikähtää, vaan kummalliselta kuulostava asetelma kannattaa ottaa  kutsuna  erilaisten tarinoiden äärelle ja  toki myös uudestaan teatteriin.

 

Kuva: Cvijeta Miljak / Kansallisteatteri

Kiitos Kansallisteatterin bloggariklubille teatterielämyksestä ja lipuista!

 

Kuvittelijoiden lyhyt historia

Kansallisteatteri, Wauhaus ja Zodiak: Sapiens

Täytyy sanoa, että yllätyin keväällä, kun kuulin Yuval Noah Hararin Sapiens-teoksesta olevan tekeillä teatteria. Odotukset olivat tietenkin myös korkealla, koska Sapiens – ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus olivat vaikuttavia lukukokemuksia tietomääränsä ja toki myös kerrontatyylin vuoksi, ja onneksi tämä juuri nämä olivat merkittävässä osassa Kansallisteatterin ja Wauhaus-kollektiivin Sapiensissa. Näytelmä toimii siis vallan hyvin, vaikka Hararit olisivat lukematta, vaikka ehkäpä näytelmän jälkeen tekee mieli tarttua taas kirjaan, koska teatterin lavalle luodusta historiapikakelauksesta ja esityksen maagisesta tunnelmasta ei haluaisi päästää irti.

Tarina alkaa ajasta, jolloin ihmislajeja oli maapallolla useampia. Esitys alkaa kuitenkin siitä ihmetyksestä, että täällä me istumme yhdessä, kansallisteatterissa, tarinoiden äärellä – ja sen jälkeen yleisö pääsee seuraamaan lavalle rakentuvia kohtauksia, ihmettelyn aiheita, kasvottomia ihmislajin edustajia menneestä ja nykyhetkestä.

Kuva: Kansallisteatteri / Katri Naukkarinen

Näyttämöversiona Sapiens rakentuu Jarmo Heikkisen kertojanäänen varaan. Tämä Avarasta luonnosta tuttu ääni yhdessä lavalle rakentuvien kuvien kanssa vie luontodokumenttien tunnelmaan, mutta välillä katse kääntyy ihan konkreettisesti myös yleisöön. Niin, me olemme myös homo sapienseja, tarinoiden kertojia ja kuuntelijoita, yhteisöllisiä, kuvittelukykyisiä olentoja, jaetun kokemuksen perässä teatterisaliin raahautuneita – niitä, mistä näytelmä kertoo. Vaikka aikajänne on kymmeniä tuhansia vuosia, ja kyse tosiaan on ihmislajin historiasta, kyse on kuitenkin myös siitä, mitä on olla ihminen, mikä meille on ollut ja on tärkeää. Siksikin tämä yleisöön kohdistuva katse on paikallaan.

Laajasta alkuperäisteoksesta on rakennettu vauhdikkaasti etenevä kokonaisuus, joka rakentuu Hararin kirjasta hyvin valittujen yksityiskohtien varaan. ”Historian kulkua ovat muokanneet kolme merkittävää vallankumousta. Kognitiivinen vallankumous pani historian alulle noin 70 000 vuotta sitten. Maanviljelyn vallankumous vauhditti sitä noin 12 000 vuotta sitten. Tieteellinen vallankumous, joka alkoi vasta 500 vuotta sitten, saattaa hyvinkin lopettaa historian ja aloittaa jotain aivan muuta.” (lainaus  käsiohjelmasta) Alkupuolen tulentekotaidon ihmettelyn jälkeen tarina kulkee  eriarvoistuvien yhteisöjen kuvaukseen, kun yltäkylläisyys lisääntyy toisilla, mutta samalla yhä useampi uurastaa henkihieverissä, ”vehnän kesyttämänä”, niin kuin Harari sanoo. Toisilla on aikaa taiteeseen, kuvitteluun ja ajatteluun, kaikille ei aukea ovi yhteisen hyvän jakamiseen, näytelmässä yhteiseen lasikopperoon keskellä lavaa.

Kuva: Kansallisteatteri / Katri Naukkarinen

Lavastus on liikkuvaa ja monikäyttöistä, ja liikkuvat osaset kuljettavat katsojaa ajasta ja tilanteesta toiseen. Yksi lempikohdistani kirjassa, vehnän näkökulma, on näyttävä kohtaus: vehnä kasvaa näyttämön etureunasta ja liikkuvat elementit kulkeutuvat lavaa täyttäväksi viljapelloksi. Muutenkin lavastus on välillä jopa mahtipontista, ja toisaalta samoilla elementeillä rakennetaan monenlaisia tiloja. Yksi toistuva rakennelma on lasilla tai seinillä rajattu koppero, jonka avulla näytetään monta tärkeää tilannetta. Ihmiset rajaavat itsensä sisäpuolelle, samalla toiset ulkopuolelle. Toisaalta koppero näyttäytyy valitun joukon elintilana, jonka ihmiset ovat valmiit saastuttamaan – säästyäkseen vaikkapa tunkeilijoilta tai osoittaakseen ylemmyyttään.

Vaikka osa kohtauksista on pieniä ja rajattuja, antaa Kansallisteatterin suuri näyttämö myös hienot puitteet loppupuolen mahtipontisille kuville siitä, miten tieteellisessä vallankumouksessa ei kaikkea kehitystä ole tietenkään käytetty vain hyvään. Siinäpä ihminen ihmettelee. Alkupuolella ihmishahmot vielä huokailivat suureen ääneen ”Oooooooh” – ihmetystä ja ylistystä esimerkiksi syttyvän tulen tai palvottavan hahmon edessä. Loppupuolella vauhti kiihtyy ja yksityiskohdat lisääntyvät. Yhteisöllinen ihminen käpertyy laitteensa äärelle.

Kuva: Kansallisteatteri / Katri Naukkarinen

Sapiens toimii näytelmänä paremmin, kuin osasin odottaakaan. Jarmo Heikkisen kertojan ääntä olisin kuunnellut pimeässäkin salissa sen tunnin ja 40 minuuttia, mitä esitys kesti, mutta lisäksi olen vaikuttunut upeista asetelmista, joita näyttelijä-tanssijat rakensivat lavalle, liikkeestä, valoista ja väreistä. Erityisesti olen vaikuttunut siitä, miten tämä hieno tietokirja sai uuden elämän, sellaisen muodon, joka ei voi olla jättämättä jälkeä katsojaan, pakottamatta ajattelemaan vaikkapa sitä lopussa esitettyä suurta kysymystä: Mitä me haluamme haluta?  Tällä produktiolla on varmasti valtaa lumota moni nuori, ehkä vasta vähän tai ei lainkaan  teatterinpenkkejä kuluttanut ihminen näyttämötaiteen pariin, sillä Sapiensissa on niin paljon tarttumapintaa meille ihan kaikille, kuvittelemaan ja  kertoilemaan kykeneville ihmisille.

 

Ohjaus ja koreografia: Anni Klein ja Jarkko Partanen

Alkuperäisteos: Sapiens. A Brief History of Humankind. Yuval Noah Harari

Sovitus ja esityksen käsikirjoitus: Minna Leino

Kertoja: Jarmo Heikkinen

Näyttämöllä: Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen, Juha Varis

Lavastus: Samuli Laine

Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas

Valosuunnittelu: Jani-Matti Salo

Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen

Alkuperäisen musiikin sävellys: Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen

Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen

Naamioiden ja tarpeiston suunnittelu: Sanna Sucksdorff

Sapiens lomalukemistonani kesällä 2017 Italiassa.

Kiitos Kansallisteatterin Bloggariklubille lipuista, joista toisen sai minut ja monen muun Hararin teosten äärelle innostaneelle lukijalle.

 

 

Huoli ja huolenpito

Alina, Kansallisteatteri

Rooleissa: Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka

Ohjaus: Riikka Oksanen

Käsikirjoitus: Elli Salo

Skenografia: Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu: Ville Virtanen

Äänisuunnittelu: Harri Kejonen

Kuva: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

Elli Salon  kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Alina on intensiivinen, lyhyt mutta monella tavalla täysi näytelmä: se alkaa jo katsomon täyttyessä, kun valkoisella lavalla istuu nainen, joka heti valojen sammuttua alkaa puhua kuin tuttavalle. Yhtä aikaa kerrotaan monesta, monta tasoa asettuu limittäin, ja tiheässä esityksessä näyttäytyvät toivo ja toivottomuus, huoli ja huolenpito, silmien sulkeminen ja näkeminen, etäinen ja läheinen…

Aiheeltaan näytelmä on raastava. Se  kertoo sisarusten välisestä siteestä, jossa toinen, tässä tapauksessa päähenkilö Alina (Anna Valpuri), on tiukasti kiinni, vaikka suhde on epätasapainoinen ja vahingollinen. Alinan veli (Pyry Nikkilä) on päihderiippuvainen, ja Alina on valmis huolehtimaan hänestä, ottamaan aina kotiinsa, jäämään huolehtimaan, laittamaan vastaan, pelastamaan ja lohduttamaan. Oma elämä ja oma minä jäävät sivuun, salaan, varmaan tarkoituksellakin, sillä kaikkea ympäröi häpeä, huoli ja sääli, joista ei oikein voi puhua. Oikeasti mikään ei tietenkään ole salassa – terveydenhoito tietää, poliisi tietää, ystävät tietävät, mutta Alina jää tilanteeseensa yksin. Yksinäisyydestä syntyykin näytelmän surullinen juonne, kun sisaruussuhteen hyvä näyttää olevan  vain riivittyjä muistoja.

Alina on monella tavalla vähäeleinen esitys, vaikka teatterin keinoja on hyödynnetty täyttämään melko tyhjää lavaa, jolla pääosin on vain kaksi näyttelijää. Omapohjassa tarina ja henkilöt tulevat lähelle, ja tunteita, ajatuksia ja niiden kaaosta kuvataan takaseinään heijastuvin sanoin  ja kirjaimin, mikä mahdollistaa tapahtumien näyttämättömyyden ja toisaalta joidenkin asioiden näyttämisen pelkästään nimeämällä. Lavastus on vain valkeita kuutioita ja taustaa, puvustus pääasiassa valkoisen eri sävyjä (päähenkilöt) ja harmaata (sivuhenkilöt, joita kaikkia esittää Pirjo Lonka). Valkoinen tuntuu jollain tavalla etäännyttävältä, se vie ikään kuin persoonallisuutta pois näytelmän henkilöiltä, häivyttää paikat ja asiat, joista pitäisi puhua tai joiden äärelle pysähtyä. Monella tavalla näytelmä puhuukin yleisemmällä tasolla elämän hankaluuksista, joilla joskus ei ole nimeä tai joista ei saa kiinni, jotka yritetään häivyttää taustalle tai peittää puhumalla muusta.

Kokonaisuus on tiivis, ja tunnetila värisee vielä esityksen jälkeen. Vaikka lavalla kaikki on pientä, laajenee tarina itseään suuremmaksi juuri laajan tunneskaalan vuoksi. Tarinan intensiivisyys ja erityisesti pääroolin näyttelijän Anna Valpurin läsnäolo pakottavat eläytymään esitykseen, vaikka monessa kohtauksessa välähtää ahdistus, jota haluaisi paeta. Näytelmän kirjoittaja Elli Salo kertoi ennen ennakkonäytöstä, että hän halusi käsitellä huolta ja sääliä, ”tahmeita” tunteita, jotka eivät sysää tapahtumia eteenpäin ja siksi ovat ehkä hieman hankalia draamassa. Tahmaisuus ei kuitenkaan ole negatiivinen asia näytelmässä tai näytelmän ominaisuus, vaan tunteet kiinnittyvät kliiniseen näyttämöön ja seuraavat sieltä teatterin ulkopuolelle  loppukesäiseen iltaan esityksen jälkeen.

Kuva: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

 

Alinan ensi-ilta oli Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä 28.8.2019. Näin ennakkonäytöksen bloggariklubin kutsumana, kiitos lipusta ja elämyksestä!

Lannistumaton laputtaja, kaikkien hienojen juttujen sinnikäs listaaja

Kaikki hienot jutut Kansallisteatterin Willensaunassa 29.3.2019, ensi-ilta oli 20.3.2019

Esiintyjät: Mari Lehtonen / Ilja Peltonen ja yleisö

Käsikirjoitus: Duncan Macmillan yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa

Ohjaus ja suomennos: Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Valosuunnittelu: Aslak Sandström

Äänisuunnittelu ja DJ: Olli Valkola

 

”Jos elää pitkän elämän eikä koskaan oo tuntenu itseään täydellisen masentuneeks, ei oo luultavasti ollu ihan hereillä.” Näin toteaa Kaikki hienot jutut -näytelmän päähenkilö (näkemässäni esityksessä Mari Lehtonen), jonka  ollessa seitsemänvuotias hänen äitinsä yrittää itsemurhaa ensimmäistä kertaa. Tästä alkaa kaikkien hienojen juttujen listaaminen – 1. jäätelö! – ja listan tarkoitus on ensin piristää äitiä, mutta myöhemmin se saa lisää merkityksiä myös päähenkilön omassa elämässä. Ja uusia kirjoittajia. Vaikka aihe on synkkä, toteutus pirskahtelee iloa ja toivoa. Luultavasti nauroin enemmän kuin itkin, mutta liikuttumatta ei tätä esitystä voi katsoa.

Ennen esityksen alkua sain käsiini hassun lapun, jossa lukee: ”1009.  julkisesti tanssiminen estoitta.” Koska tiesin, että esiintyjiksi päätyvät myös yleisön jäsenet eli kyseessä on vuorovaikutteinen esitys, myönnän, että hieman jännitti – siitäkin huolimatta, että tanssiminen julkisesti estoitta kuuluu omalle listalleni ja olen sitä harrastanutkin. Lempeän välitön Mari Lehtonen kuitenkin rauhoittelee yleisöä, että laput on tarkoitus lukea, kun esityksessä mainitaan lapussa oleva numero, ja esityksen mittaan todella moni pääseekin ääneen: kuulostaa aina mahtavalta, kun sattumanvaraisista suunnista kuuluu jokin Hieno juttu, oli se sitten se, että ystävyys on niin syvää, että voi pyytää ystävää tarkistamaan, onko hampaissa salaattia tai vaikkapa jokin lapsuuden ihana juttu, kuten  jäätelö, raidalliset asiat tai pukeutuminen viittaan. Jossain kohdassa hieno juttu on se, kun kuuntelee vinyylilevyä ensimmäistä kertaa. Musiikki onkin tärkeä osa tarinaa, ja levyjen lisäksi kuuntelemme esimerkiksi päähenkilön äidin ja puolison versioita tunnetuista biiseistä.

 

Käsiohjelmassakin näkyy musiikin tärkeä asemassa näytelmässä: esityksessä kuullut kappaleet on listattu käsiohjelmassa vinyylilevyn ulkoreunalle.

 

Osa yleisöstä kuitenkin pääsi lavalle tai vaikkapa  autonrattiin tai sairaalan aulaan. Vaikka lavastuksena on vain suuri matto, eikä rekvisiittaakaan juuri ole, lavalle rakentuvat niin yliopiston kirjasto, luentosali, leikkipuiston parkkipaikka ja monta muuta paikkaa. Ja yleisöstä löytyi niin isä, ihastus ja parisuhde, terapeutti ja eläinlääkärikin. Koko esitys on mahtavaa heittäytymistä näyttelijältä, jonka monologiin näytelmä suurimmaksi osaksi perustuu, mutta raikuvat aplodit ansaitsevat myös ne yleisön jäsenet, jotka asettuvat yllättäviin rooleihinsa ja vievät tarinaa eteenpäin luontevasti ja sitoutuneesti. Katseella voi olla valtava voima, ja Mari Lehtosella on taito sanattomasti kutsua yleisön jäsenet osaksi kokonaisuutta. Vaikka suuria rooleja ei kaikille yleisön jäsenille riitä, joku saa lainata takkiaan näyttelijälle, toinen kirjaansa, ja välillä koko yleisö muuntuu  häävieraiksi, välillä vertaistukiryhmän jäseniksi. Yhteisöllisyyden tunne on vahva.

Tarina etenee siis lapsen maailmasta nuoruuteen, äidin uusiin itsemurhayrityksiin, kotoa muuttamiseen, ihastumiseen ja aikuisuuteen. Näytelmä kestää vähän yli puolitoista tuntia, ja imaisee täysin omaan maailmaansa. Niin kuin tarinassa päähenkilön ystävät osallistuvat uusien hienojen juttujen listaamiseen, istumme yhdessä pimeyden ympäröimänä, valossa, lavalla ja osana näytelmää siis. Näytelmän jälkeen saamme myös kirjoittaa hienoja juttuja, mikä viimiestään pyyhkii kyyneleet, vaikka näin jälkikäteen näytelmää miettiessäni ja esityksen soundtrackiä kuunnellessani en taaskaan voi olla kyynelehtimättä. Suru, nauru, ilo ja itku sekoittuvat.

 

Kaikkien hienojen juttujen lista kasvaa, kun päähenkilö vanhenee. Lopulta lista toimii apuna päähenkilölle, vaikka hän alun perin kirjoittaa sitä äidillee. Kuva Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko

 

Näytelmän jälkeen, junassa muistiinpanoja kirjoittaessani, löysin vanhoja kiitollisuuspäiväkirjamerkintöjä muistikirjastani. Olen ollut kiitollinen esimerkiksi juureksista (19.9.2018) ja ystävästä, joka jakaa kanssani kirjallisuus-, kulttuuri- ja muut innostukseni (27.10.2018). Päällimmäisiksi tunteiksi mylläkän jälkeen jäävät toiveikkuus ja rakkaus. Ja tietysti kiitollisuus.

— — — — —   — — — — —   — — — — —

Kiitollisuuspäiväkirja 29.3.2019

Olen kiitollinen Kansallisteatterin bloggariklubille lipusta upeaan esitykseen. Olen kiitollinen Mari Lehtoselle ja Ilja Peltoselle upeasta versiosta Duncan McMillanin teoksesta Every Brilliant Thing. Olen kiitollinen siitä, että perjantai-iltana saan höpistä kaikista hienoista jutuista ystävälleni WhatsAppissa ja kotona ihanalla puolisolleni, joka toisinaan myös lähtee mukaan teatterireissuilleni.

— — — — —   — — — — —   — — — — —

 

Kansallisteatteri: Yhdestoista hetki

Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa, ensi-ilta 6.3.2019

Rooleissa: Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Markku Maalismaa, Sari Mällinen, Cécile Orblin, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Timo Tuominen, Juha Varis ja Vesa Vierikko

Muusikko: Samuli Laiho

Ohjaus: Esa Leskinen

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Tarja Simone

Tutkiva journalisti: Jarno Liski

Musiikki: Samuli Laiho

Valosuunnittelu: Ville Toikka

Äänisuunnittelu: Esa Mattila

Videosuunnittelu: Paula Lehtonen

Livekuvasuunnittelu: Ida Järvinen

Videografiikan ja -animaatioiden suunnittelu: Ville Virtanen

Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen

Ohjaajan assistentti: Helena Vierikko

 

---

 

Kansallisteatterin  pääohjaajan Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän  dokumentaarinen näytelmä Yhdestoista hetki on  teatteria, joka pakottaa ajattelemaan demokratian tilaa Suomessa ja Euroopassa. Se katsoo kymmenisen vuotta taaksepäin, vähän tulevaisuuteen, siihen, mikä meitä ehkä odottaa, ja avaa oven poliitiikan kabinetteihin viime hallituskaudella. Vaikka välillä faktojen, lainausten ja nimien vyörytys oli vauhdikastakin, informaatiotulvaa voi ajatella myös vertauskuvana siitä tiedon ja mielipiteiden määrästä, joka meitä ympäröi. Kuinka kiinnittää huomio oikeaan, kuinka olla tarkkanäköinen, kuinka kurkistaa oman kuplan ulkopuolelle tai selvittää näkymättömät taustavaikuttajat?

Näytelmä alkaa vuodesta 2008 ja talouden kriisistä. Katsoja päätyy  kuuntelemaan poliittisia keskusteluja kabinetteihin, katsomaan vaaliväittelyä, todistamaan vaalien jälkeisen lupausten rikkomisen, leikkurit ja lainalaskurit. Näytelmän kohtauksissa ja  esitellyissä lainauksissa valta valuu talouden piiriin, ja rivipoliitikko ei voi kuin katsoa vierestä, kun päätöksiä jyrätään läpi. Lavalla on vuorotellen ja yhtä aikaa talouden ja politiikan vaikuttajia – vuoroin sanelemista, selittelemistä ja ihmettelyä.   Videoilla näkyvät vakavat, keskittyneet kasvot, puheet ja henkilöt tulevat katsojaa lähelle, vaikka seuraankin tätä kaikkea  kaukana parvella.

Poliittisuutta ja politiikkaa näytelmän aiheena ei kannata säikähtää, vaikka itse parvellani välillä hieman värisinkin – mietin, ymmärränkö riittävästi, olenko riittävän perillä. Ja oikeastaan tämä on ydinajatus, josta pursuaa paljon: teatterin mahdollisuus on herätellä ajatuksia, näinkin suoraan. Jos ei kaikista käsitellyistä asioista niin edes siitä, keneltä voin kysyä ja millaisia kysymyksiä olisi osattava kysyä.  Eihän teatterin tehtävä ole antaa vastauksia vaan herättää ajattemaan, tässä tapauksessa vaikkapa sitä, mistä kaikesta voisi ja pitäisi ottaa selvää. Paljon on tähän näytelmään aineistoa kerättykin, ja se näkyy. Videoscreeneille heijastetaan tiedotteita ja lainauksia, ja henkilöiden repliikeistä osa on suoraa lainausta sekin.

Kansallisteatterin näyttelijät muuntuvat vaihtuviin rooleihinsa upeasti, ja videon käyttö tuo näyttelijäntyötäkin lähemmäksi, niin kuin se tuo monessa tilanteessa henkilöhahmon tunnetilan, jähmettyneisyyden koneiston edessä tai ylitsepursuavan itseriittoisuuden. Toisaalta poliitikot ja päätöksentekijät tuntuvat jäävän etäälle, ruudun taa, katse omaan ruutuun naulittuna.  Lavastus, videot ja henkilöhahmojen käsiin liimautuneet älylaitteet kuvastavat koneistoa ja sitä liikettä, jossa on pysyteltävä mukana tarkkanäköisenä ja -korvaisena. Yhdennessätoista hetkessä pidin erityisesti siitä, miten tilanteesta toiseen soljutaan tai oikeastaan ryöpsähdetäänkin nopeasti, ja tarkkailtavana on joissain kohtauksissa jopa liikaa liikkuvia osia. Välillä kuitenkin kuva tarkentuu, ja tilanteesta siirrytään välillä yllättävästikin mahtipontisiin musiikkiosuuksiin. Kun taitavaa väkeä on lavalla paljon, musiikkikohtaukset ovat upeita, ja laulut myös kommentoivat tilanteita.

Kansallisteatterin bloggariklubilla joulukuussa ohjaaja Esa Leskinen kertoi, että hän haluaa sekä viihdyttää että ravistella ajatuksia, ja molemmissa Yhdestoista hetki onnistuu, ja tämä on myös syy, miksi näytelmä kannattaa nähdä. On ajateltava politiikkaa, tulevaisuutta ja ilmastonmuutosta, jotka kietoutuvat yhteen viimeistään näytelmän toisessa näytöksessä. Yllättävää, jopa hieman ahdistavaa, lukuisten teatterikeinojen joukossa on loppuolella yhtäkkinen pimeys  koko teatterisalissa. Pimeydessä mietin, miten paljon jääkään näkemättä. Miten voimme itse yrittää avata silmiämme lukemalla ja keskustelemalla, miten voimme myös sulkea silmämme samoissa puuhissa, miten monessa asiassa niin on helppo tehdä. Pimeydessä tai sen jälkeen koko näyttelijäkaartin äänet kertovat filosofi Tere Vadénin ajatuksia, joista osa menee auttamatta ohi. Se ei kuitenkaan kokonaisuuden kannalta ole olennaista, vaan tämäkin töytäilee ottamaan selvää siitä, millaisten ihmisten ja ajatusten antaa vaikuttaa omaan ajatteluun ja ennen kaikkea päätöksentekoon ja tulevaisuuteen. Toki sitäkin sopii miettiä, onko meillä mahdollisuuksia vaikuttaa, ja vaikka synkältä politiikan kenttä välillä tässä näytelmässä näyttikin,  lienee taas monta syytä ryhdistäytyä hyvien kysymysten äärelle.

---

Kiitos bloggariklubille ja Kansallisteatterille lipusta!

---

 

Q-teatteri: Medusan huone

Medusan huone Q-teatterissa 1.3.2019 (ensi-ilta 21.2., näytökset keväällä 2019)

Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, 
Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa
Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Ada Halonen
Pukusuunnittelu: Suvi Matinaro
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Koreografi: Janina Rajakangas
Graafinen suunnittelu: Aino Nieminen

 

Q-teatterin Medusan huoneeseen ostin liput jo joulukuussa. Tätä näytelmää todellakin odotin, ja nautiskelin jo ennakkotiedoista – niin ankeita asioita kuin tiesinkin teoksessa käsiteltävän. Nyt olen makustellut ja mietiskellyt näytelmää kaksi päivää, kuunnellut repeatilla näytelmän upeissa kuvissa soinutta Agnes Obelia  ja harmitellut, että näytelmä on loppuunmyyty, sillä haluaisin suositella sitä KAIKILLE! Kannattaa kuitenkin kärkkyä peruutuspaikkoja, jopa nähdä vähän vaivaa, jos lippua ei ole. Ja jos ei näytelmää pääse näkemään, voi  lukea näytelmän ohjaajan Saara Turusen Sivuhenkilö ja Rakkauden hirviö ja/tai  vaikkapa kiinnittää huomiota yhteiskunnan vääristyneisiin valtarakenteisiin. Muistutuksena myös itselleni sanon, että kun työryhmässä on tällainen joukko, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner,  Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa, ei kannata koskaan aikailla lippukaupoilla. Nämä näyttelijät ovat muuntautumis- ja heittäytymiskyvyssään ja valovoimaisuudessaan upeita tässä paljon muullekin kuin vuoropuhelulle perustavassa näytelmässä.

Medusan huoneen yhtenä lähtökohtana on kreikkalaisen mytologian tarina Medusasta, jonka Poseidon raiskasi ja joka muutettiin käärmetukkaiseksi hirviöksi. Medusan näkökulmaa tapahtumiin ei koskaan kerrota, vaan hän on joko katseen kohde tai vaarallinen katse (noiduttu Medusa muutti katseellaan tunkeilijat kiveksi). Käsiohjelmassa Turunen kertoo laajasti myytistä ja siitä, miten samanlaiset kuviot ovat toistuneet niin taiteessa kuin naisen elämässä kautta aikain: miehisessä myllerryksessä nainen on himoittava objekti tai kammottava hirviö. Katse ja katsominen ovat ilmeinen osa teatteritaidettakin, ja tässä näytelmässä tehdään näkyväksi, sanotaan ääneen ja alleviivataan järjettömiä tilanteita ja lausumia, joita joudumme kuulemaan ja lukemaan. Yksittäisissä hetkissä naiselle annetaan sekä ääni että aktiivisen toimijan rooli, lupa olemassaoloon,  mutta pääasiassa näytelmässä näytetään niitä rooleja, joihin naisia on tungettu, alistettu ja hyssytelty, tai miehet hyssyttelevät ja pilkkaavat naisia tai naisten ahtaan aseman esille nostamista.

Medusan huone on  hauska, se on järjettömyydessään tai älyttömyyksiään näyttäessään hulvaton, mutta välillä melkein nolostelen nauruani, sillä nauran myös kamalille asioille, jotka ovat totta ja siksi entistä enemmän kamalia. Nauran miehelle, joka nyyhkii, että tasa-arvosta puhuttaessa unohdetaan mies. Nauran vähän sikamiehelle, joka keräilee naisia ja tanssahtelee ylpeänä. Nauran naiselle (vai naisen kanssa?), joka villiintyy uljaaseen tanssiin vain ollessaan yksin, nauran täti-ihmiselle, joka ”hyvää hyvyyttään” osoittaa nuorelle naiselle paikan tulevana vaimona. Nauran jopa miesasiantuntijalle, joka mitätöi nuoren naisen häpeän toteamuksellaan siitä, että ei nyt vaan kannattaisi ottaa sitä paskaa niskaansa. Nauran järjettömyydelle, vaikka samalla tiedän, että tämä järjettömyys on totta, on ollut ja on.

Medusan huone koostuu tuokiokuvista, lyhyistä kohtauksista. Kohtauksia yhdistävät jotkin toistuvat elementit, ja  paljon on kyse katseesta: kuka katsoo, miten katsotaan –  usein arvostellen ja alentavasti.  On alkupuolen puolisoaan katsellaan lytistävä  mies, naisen äänestä ja naurusta valittava hahmo, kikattelijarooliin asettunut tai asetettu, milloin mihinkin poseeraamaan heittäytyvä nainen, jolla ei kuitenkaan ole lupaa katsoa miehiä, ja ämpäreitä jakava tekohymynainen. Aika paljon näytetään, välillä ei puhuta ollenkaan, ja nimeämättömien henkilöiden väliset suhteet kertovat paljon valta-asetelmista ja siitä, millaisia ahtaita rooleja naisella on – usein siis se katseen kohde. Yhdessä kohtauksessa pohditaan jo Sivuhenkilössä päähenkilön miettimää kirjallisuuden klassikkokaanonia. Tämä kohtaus laajenee absurdiksi hekumoinniksi miesten kirjoittamien eroottisten kohtausten äärellä, kun ukkelit kirjaimellisesti sukeltavat telmimään miesklassikoiden sekaan.

Pidän näyttämökuvan estetiikasta: mieshahmojen ruskeansävyistä (mutta en mieshahmoista, tarvitseeko tätä sanoakaan!),  varsinaisena lavana toimivan huoneen taakse jäävästä tilasta, jossa välillä tapahtuu, ja hillitystä sävystä, johon välillä piirtyy väriä. Jopa kirjakohtauksessa kirjojen kannet sopivat murrettuun väritykseen. Medusan peruukki erottuu. Vaikuttavina kuvina mieleen jäävät Georgia O’Keeffen teosten heijastukset – varsinkin alku on niin vaikuttava, että haluaisin viipyä siinä ikuisuuden, mutta tämä ehkä johtuu myös siitä, että ennakkotietojen varassa hieman pelkään sitä, miten ällöttäviä kohtauksia on tiedossa. Upea kohtaus on myös loppupuolella, kun alussa häpeätahroja edustaneet terälehdet täyttävät lavan takaosan.

Medusan huoneen joissakin kohtauksissa naiset etsivät lupaa olla alistumatta turhaan kiltteyteen, lupaa nauraa, tanssia ja huutaa ja lukea ja muodostaa oma mielipide ja lukea niitä kirjoja, joita huvittaa. Tarkastelemalla ja näyttämällä niitä vääristyneitä, jumittavia valtarakenteita, joissa ja joihin olemme kasvaneet, näytelmä on tärkeä puheenvuoro siitä, että vaikka olemme Minna Canthin jälkeen monta askelta ottaneet, pitää edelleen ja yhä enemmän uskaltaa niin puhua tasa-arvosta kuin tehdä tällaisia feministisiä tekoja. Medusan huone on myös vahva ääni hiljentämisen perinnettä vastaan. Kiitos Saara Turunen ja työryhmä!