Poliisisarjan vietävänä

Jo Nesbø: Panssarisydän. WSOY 2010. Norjankielinen alkuteos Panserhjerte ilmestyi 2009.

Dekkariviikolla jo tunnustauduinkin Harry Hole -faniksi, tai vähintäänkin olin ehtinyt kehitellä vakavan addiktion näihin yhä hurjemmiksi ja raaemmiksi osoittautuviin dekkareihin. Viimeksi suljin kahdeksannen osan, Panssarisydämen, kannet, ja seuraava osa kutsuu jo omassa kirjahyllyssäni.

Panssarisydämen alussa Harry Hole etsitään Hong Kongin alamaailmasta takaisin Osloon poliisin väkivaltaosastolle, sillä  selvitettävänä on  hirvittäviä murhatapauksia. Näistä toinen  kuvaillaan kirjan ensisivuilla niin, että jouduin keskeyttämään lukemisen hetkeksi. Kirjaa on kuitenkin luettava eteenpäin, ja käänteet muuttuvat yhä karmeammiksi. Bussissa lukiessani yhdestä murhasta – koska kirjan käsistä laskeminen hetkeksikään tuntui niin vaikealta – kiljahdin ääneen ja säikäytin varmaan vieruskaverinikin.

Harry Hole on koko ajan askeleen liian myöhässä, vaikka hän selvittääkin selittämättömiä kuolemantapauksia ja katoamisia vauhdilla. Mielenkiintoiseksi tämänkin osan tekee se, ettei kyse ole kuitenkaan pelkästään mielipuolisten murhaajien perässä juoksemisesta, vaan tässäkin tarinassa kuvataan äärimmäisen raakuuden lisäksi monenlaista pahuutta ja lisäksi itsekkyyttä, kovuutta, julmuutta – pimeitä (pahuuden) puolia, joista toivomme maailman säästyvän, mutta jotka eri  syistä nousevat joissain ihmisissä esille. Poliisit pyrkivät näissä tarinoissa suojelemaan itsestään antamaansa kuvaa (no, Harry Hole ei aina niin välitä siitä), ja hekään eivät suinkaan ole menneisyytensä osalta puhtoisia.

Välillä mietinkin, eikö Oslo-trilogian paha poliisi Tom Waaler jo riittänyt, kun taas osansa tämän Panssarisydämen tarinan jännitteestä luovat poliisiyksiköiden välinen kilvoittelu ja -yksilöiden synkät puolet (joilla on kätevä kiristää, puolin ja toisin). Harry Hole on edelleen se sama maailman synkistämä kovanaama, paha poliisi, muttei niin paha muita kohtaan kuin toiset.

Vaikka tämä osa tuntui välillä herkälle mielelleni liiankin raa’alta, piti murhamysteeri taas selvittää lukemalla tiiliskivi vauhdilla loppuun. Oman säväyksensä tarinaan toivat esimerkiksi ajoittaiset elokuvaviittaukset ja Harryn ja tämän isän suhteen käsittely, jota olisin toivonut olevan lisää – ehkä kuitenkin pidän enemmän ihmissuhdekiemuroiden kuin pahuuden olemuksen tai rikkinäisen mielen mekanismien pohdiskelusta.

Jospa seuraavassa osassa murhaaja ei tavoittelisi tätä julkkispoliisia (tai hänen tyttöystäväänsä!), ja ehkä seuraavissa osissa selviää taas jotain uutta päähenkilöstä. Ehkä juuri siksi  loputkin osat on nyt luettava, vaikka tutun tuntuiset käänteet välillä ärsyttäisivätkin.

IMG_3940

Lainakappaleeni on kulunut ja kolhuinen, mikä sopii yhä murjotumman Harry Holen tyyliin. Nämä dekkarit ovat edelleen kirjastoissa kysyttyä tavaraa – ehkä tieto Harry Hole -filmatisoinnista on saanut väen tarttumaan niihin. 

 

Mainokset

Heinäkuinen lukumaraton (on ohi tältä erää)

On siis virallisen lukumaratonpäivän aatto, ja bussini Sysmästä starttaa kohta. Samoin starttaa oma lukumaratonini, sillä yhteisestä maratonista ainakin osa kuuluu kuluttaa 8.7., ja osa maratoonaajista jatkaa siis vielä sunnuntaille.

Suunnitelmat lukumaratonin luettavien kirjojen osalta muuttuivat hieman, niin kuin aina käy. Panssarisydän oli luettava viime yönä loppuun, ja päätinkin  aloittaa Laura Gustafssonin Korpisoturista. Alkumatkalle lukumaratonissani toivon saavani seuraa pojastani, jonka kanssa ihan konkreettisestikin matkaamme bussilla kohti kotia. Ehkä nappaan hänen matkakirjaansa Painajaisten lintukoto (Siiri Enorannan nuortenfantasiaa).

IMG_3820

Aurinkoa ja kirjoja Sysmän torilla. Tapahtumassa oli kymmeniä myyjiä, laatikoittain kirjoja ja paljon innokasta yleisöä.

Taakse jää siis kesäinen Sysmä ja kirjakyläpäivät, joihin ehdimme osallistua vain aloitustohinoita ihmetellen. Yhden kirjan nappasin sieltä mukaan: Alice Munron novellikokoelman Hyvän naisen rakkaus. Ehkä luen siitä vielä jonkin kertomuksen tämän vuorokauden puolella.

7.7. klo 14.20. Nyt laitteet kiinni hetkeksi ja tien päälle läpi ihanan Päijänne-maiseman –  luku-urakka alkakoon!

IMG_3825

7.7. klo 15.50, bussin vaihto Lahdessa. Aloitin Korpisoturin, ja se on hyvä! Lukurauhaa hieman häiritsivät kiroilevat teinit (ei oma!) ja upeat maisemat. Etenin Ahman tarinassa ajoittain hymähdellen sivulle 78 ja sain matkakaverin tsempattua lukemaan 32 sivua, vaikka Painajaisten lintukoto kuulemma on ärsyttävän sekava (mutta sinnikkyys siis palkittiin – lukeminen jatkui vauhdikkaasti takkuisen alun jälkeen).

7.7. klo 19.20, kotisohvalla

Toisessa bussissa sain vielä luettua, mutta kotona piti pitää pieni lukutauko. Kuuluukin kuitenkin hieman muiden lukijoiden blogeihin, kovasti nyt jo luetaan! Korpisoturissa olen edennyt jo sivulle 194, enkä malttaisi lopettaa. Tästä tulee mieleen hieman Mikko-Pekka Heikkisen Terveisiä Kutturasta -romaani, ja silti tämä on tosi omaperäinen. Ehkä yhteistä onkin vain poikkeustilan kuvaus – Korpisoturin tilanne on tavallaan kutkuttavan realistinen ja pakottaa miettimään, miten hauras tämä systeemi onkaan. Ahma, päähenkilö siis, ei ole ajatuksineen yksin. No, siirryn iltahetkeksi riippumattoon ja nautin siitä, että kaikki toimii.

7.7. klo 21.15

Luin Korpisoturin. Hilpeys karisi loppua kohden, sulattelee nyt tuota kokonaisuutta. Hieno. Synkkä. Erikoinen.

Iltapala löytyikin kotoa, vaikka reissussa olimme tiistaista saakka, joten lukeminen ei häiriintynyt kauppareissun vuoksi (olisi minulla äänikirja kävelykengät varalle). Reissaaminen uuvuttaa ja lukeminen rentouttaa sen verran, että käyn iltahommiin. Iltasaduksi Painajaisten lintukotoa. Perjantaina sivuja 249 + se, mitä jaksan ennen unia.

Lauantai 8.7.2017 klo 9.10

Uni ei meinannut eilen tulla, vaikka silmät jo uupuivat lukemaan. Kuuntelin äänikirjaa (Anthony-isä Doerr: Kaikki se valo jota emme näe), ja vasta useamman torkutuksen jälkeen olin nukahtanut. Aamulla kelailin 15 minuuttia (torkutusaika) taaksepäin ja totesin nukahtaneeni noin minuutissa.

Illalla luin myös Painajaisten lintukotoa. Se vaikuttaa mielenkiintoiselta – tavallaan hyvinkin nuorelle sopivalta sadulta, mutta kerronta on varmaankin haastavaa ja se, että maailma on niin epätarkka. Henkilöt eivät ole aivan ihmisiä, eivät sitä miltä näyttävät. Liikoja ei selitellä, ja sehän voi nuoresta lukijasta olla joko turhauttavaa tai – toivottavasti – kiehtovaa.

Nyt tartun Kaimaan.

8.7. klo 14.30

Lukumaraton on osaltani ohi. Luin aamiaisen ja lounaan välillä Jhumpa Lahirin Kaimaa, ja tarina vei mukanaan. Aamupäivällä kävin kaupassa ja kävelyllä, jolloin kuuntelin äänikirjaa 50 minuuttia. Kaimaa luin maratonaikani puitteissa sivulle 183, mutta jatkan varmaankin illalla. Tästä teoksesta myöhemmin lisää, ja ensi viikon alussa koitan ehtiä koota ajatuksiani juuri ennen maratonia lukemastani Panssarisydämestä ja maratonin aikana luetuista/aloitetuista  kirjoista.

Tässä maratonissa luin yhteensä 552 sivua ja kuuntelin äänikirjaa 120 minuuttia. Lukuvalintojen suhteen olen tyytyväinen, vaikka en nyt uskaltanutkaan vielä aloittaa sitä lukematta jäänyttä klassikkoa (Saatana saapuu Moskovaan). Jonkinlaisen minimaratonin tai pari aion viettää sen parissa vielä ennen heinäkuun loppua, sillä klassikkohaasteen dead line lähestyy. 😉

Kiitos vielä emännälle eli Janelle! Käykääpä katsomassa muiden saavutuksia koko maratonin koontipostauksessa!

—   —   —   —   —   —   —

KOONTI:

Yhteensä luin 552 sivua

Äänikirjaa kuuntelin 120 minuuttia

Kirjat, joita luin kesälukumaratonissa 7.-8.7.2017:

Laura Gustafsson: Korpisoturi (Into, 2016) 249 sivua

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto (WSOY, 2012) 120 sivua (alusta)

Jhumpa Lahiri: Kaima (Tammi, 2005) 183 sivua (alusta)

Kirja, jota kuuntelin:

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY:n äänikirja) 120 min. (keskeltä, olen aloittanut kirjan kuuntelun jo kuukausi sitten).

 

 

 

 

Kesälukumaraton 2017: suunnitelma

Tänä kesänä lukumaratoonataan jopa kolmena päivänä. Edellisen vauhtiin en kerennyt – ne kesäkiireet – joten 8.7. on tarkoitus lukea yhtä aikaa muiden kirjabloggareiden kanssa mahdollisimman paljon 24 tunnin aikana.

Lukumaratonhan tarkoittaa sitä, että vuorokausi pyhitetään lukemiselle. Näinhän voi sattua joskus ihan muutenkin, mutta yhteisestä lukumaratonista ihanan tekee se, että lukemista häiritseville perheenjäsenille ja/tai esim. somelle voi ilmoittaa syyn, miksi kirjat menevät kaiken muun edelle. Vielä kivempaa on se, että tietää, että joku muukin kirjoista hullaantunut raivaa kesälomastaan tai -lauantaistaan aikaa yhtäaikaiselle lukemiselle ja vieläpä raportoi siitä. Ja oma raportointi, lukusuunnitelmien tekeminen, suunnitelmien muuttaminen ovat nekin aivan hauskaa puuhaa.

Tällä kertaa maratonia emännöi Jane blogista Kirjan jos toisenkin.  Myös säännöt ja osallistujat löytyvät tuosta linkistä, mutta lyhykäisyydessään säännöt ovat, että osallistujat lukevat 24 tunnin aikana niin paljon tai vähän kuin ehtivät ja haluavat. Raportointivelvollisuutta ei ole, mutta onhan kirjakuvia mukava katsella tauoilla Instassa, ja päivittyvissä maratonpostauksissa voi käydä  tsemppaamassa lukijoita ja ihailemassa kirjavalikoimia ja edistymistä (ja joskus myös eväitä/lukunurkkauksia/riippumattoja).

Aloitan oman lukumatkani todennäköisesti bussissa  kotimatkalla Sysmän kirjakyläpäiviltä perjantai-iltapäivällä. Matkaan pakkaamani teokset (ja mahdolliset löydöt kirjakyläpäiviltä & kirppareilta) sanelevat osan perjantain ohjelmistosta, mutta arvelen, että viimeistään, kun pääsen kotiin, tartun ainakin johonkin näistä:

Jhumpa Lahiri: Kaima. Tätä on minulle suositeltu iät ja ajat, ja sopisipa teos ilmeisesti Muuttoliikkeessä-haasteeseenkin. Lahirin novellikokoelma Tuore maa löytyi juuri kirpparilta, joten ehkä sekin pääsee luettavaksi.

Laura Gustafsson: Korpisoturi. Olen luvannut tämän mielessäni seuraavaksi siskolleni, jonka syntymäpäivä sattuu maratoonauspäivälle. Hyvä muistutus. Hyllynlämmittäjän olisi aika siirtyä eteenpäin.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Noloa: klassikko lukematta. Nolompaa: aloitin jo tämän viime kesänä lukumaratonissa. Nolointa: en muista juuri mitään, en edes sitä, mihin jäin. Hyllynlämmittäjä jo vuodesta 2015.

Jo Nesbø: Panssarisydän. Kesällä voi lukea hömppää, eikö? Ja jos lukee Harry Hole -sarjaa, ei vissiin tarvitse lukea muuta, ainakin aika on vähissä (tässä järkäleessä on 795 sivua, aiemmat olivat hieman lyhyempiä). Ehkä tästä on jokunen sivu vielä jäljellä perjantaina…

Näistä siis valitsen jotain mielialan mukaan, ja tarkoitus ei ole lukea eikä edes aloittaa kaikkea! Mukaan saattaa hypätä novelleja omasta hyllystä tai jotain nuortenkirjallisuutta.

IMG_3630

Pinossa alimmaisena houkuttelee Orjattaresi (taas yksi lukematta jäänyt klassikko!), mutta sen olen luvannut säästää minilukupiiriini ensi viikolle.

Kerro, jos aiot maratoonata nyt tulevana viikonloppuna! Suosituksia ja ajatuksia valikoimasta kuulen myös mielelläni, samoin lukumaratonkokemuksista.

Kun kesä ei koitakaan

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät. WSOY 2017.
Tämä voisi olla dystopia, tämä voisi olla totta. Tiina Laitila Kälvemarkin romaani Seitsemäs kevät kertoo muun muassa ilmastonmuutoksesta ja sen moninaisista vaikutuksista sekä – yhtenä kertomuksena monista – lapsettomuusbisneksestä, kohdunvuokrauksesta tai ihmiskaupasta, kummin vain haluaa asian nimetä. Kirja on ohut, vain 178-sivuinen, mutta siihen mahtuu paljon. Kuvattujen ihmisten reitit hipaisevat toisiaan, yksilöiden pienet ongelmat ja salaisuudet punoutuvat suurempiin kuvioihin; kesä ja unelmien toteutuminen ovat lähellä, mutta eivät saavutettavissa.

 
“Pohjolassa ei ole ollut kunnon kesää kuuteen vuoteen.”

 
Näin romaani alkaa, ja jokaisen kertovan luvun alussa on tietokirjamaisia katkelmia ilmaston tilasta ja muutoksista sekä tietoa kesästä ja keväästä ja niiden määritelmiä. Osa katkelmista on pohdiskelevampia, esseemäisiä, osa jämäkämpää faktaa. Myös kertovissa luvuissa kommentoidaan poikkeuksellisia sääolosuhteita: varsinkin meteorologi Peteristä kertovassa osuudessa, jossa sekä puhutaan small talkia säästä että kerrotaan Peterin työstä.

 
Seitsemäs kevät rakentuu luvuista, joissa näkökulma on aina eri henkilön. Ensin kuvataan Peteriä, joka lähtee sateiseen Skotlantiin (sateisesta Tukholmasta), sitten tukholmalaista lifestyle- tai ihmissuhdeblogaaja Susannea, ja myöhemmin intialaista Padman perhettä. Padma odottaa Susannelle lasta sijaissynnytysklinikalla, ja Susannen Peteriin yhdistää taas Peterin kampaajavaimo, joka hänkin saa ilmi näkökulmansa tarinassa. Oman lukunsa saavat kiinteistövälittäjä Paula, Markus, Susannen mies, sekä Susannen ja Markuksen lukioikäinen tytär. Näidenkin henkilöiden tarinat liittyvät yhteen, ja Matilda punoo ilmastoaiheen kokoon romaanin loppupuolella.

 
Jokaisella henkilöllä on salaisuutensa, ja tästä kirjasta onkin vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa. Henkilöiden salaisuudet, toiveet ja tavoitteet, pyrkimys onneen tai ainakin jonkin toisen tilan löytämiseen, ovat kuitenkin pääosassa, ja niiden kautta kuvataan esimerkiksi sitä, mitä kaikkea ihminen onkaan valmis saavuttaakseen usein kovin itsekkäät tavoitteensa. Erityisesti minua koskettivat Susannen ja Padman sukulaisperheen osiot: tarinat olivat miljööltään niin kaukana toisistaan kuin mahdollista, ja silti nämä ihmiset eri puolilla maapalloa liittyvät yhteen. Ja siksi tässä korostuvat ei pelkästään häikäilemättömyys luonteenpiirteenä vaan myös silmitön sinisilmäisyys ja itsekkyys. Susannen pyrkimyksiä äitiyteen vielä kerran kuvataan sekä pinnallisena, oman tyhjyyden täyttämisenä että auttamiseksi verhottuna ihmisten huono-osaisuuden hyväksikäyttämisenä.

 

“Taiteessa kevät on aina ollut merkittävä inspiraation lähde. Se on innoittanut säveltäjiä, kuvataiteilijoita ja kirjailijoita enemmän kuin muut vuodenajat.” (s. 36)

 

IMG_0122

Kesä löytyi Italiasta ja Firenzen Uffizin galleriasta Botticellin Kevät satojen vuosien takaa. Maalaus veti taiteen tarkastelijoita puoleensa, ja ehkä sen näkeminen onkin monelle unelmien täyttymys.

 
Väliosioissa viitataan useisiin kevätaiheisiin teoksiin ja pohditaan sitä, mitä kevät (tai kesä) merkitsee. Romaanihenkilöiden toivo kesän suhteen saattaa olla hiipunut, mutta he pyristelevät muita tavoitteitaan kohti, melko kieroinkin menetelmin. Se, kuka mitäkin saavuttaa, jääköön lukijan selvitettäväksi. Teoksen lopussa on vielä kirjallisuusluettelo, jossa mainitaan kevät- kesä- ja ilmastoaiheisia teoksia, joihin romaanissa on viitattu. Lista houkuttelee lukemaan aiheesta, varsinkin, kun romaani loppuu niin äkkiä, vaikkakaan ei ollenkaan kesken.

 

 

Luulen, että olen löytänyt aarteen. On ihanaa löytää esikoiskirjailija ja odottaa uutta, mutta vielä ihanampaa on marssia kirjastoon ja lainata vaikutuksen tehneen kirjailijan kirjoja. Laitila Kälvemarkilta on ilmestynyt aiemmin romaani Karkulahti (2015) ja novellikokoelma Kadonnut ranta (2012). Siinäpä jatkoa luettavien kirjojen listaani, joita jo tämän romaanin lopusta löysin muutenkin lisää.

 

IMG_3582

Luin Seitsemäs kevät -romaania epätavallisen kylmän kevään jälkeen epätavallisen kylmässä kesäkuussa 2017. Välillä pilkahti aurinko kuin muistutuksena siitä, että emme voi ennustaa, mitä ilmastonmuutos tuo tullessaan. Ongelmahan ei suinkaan ole se, ettei rantakelejä ole luvassa…

 

Klassikko herää eloon

 

Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeessa (30.6.2017)
Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen
Teksti: Aleksis Kivi

IMG_3608

Seitsemän veljestä on tekstinä tuttu: olen sen kahlannut kirjallisuuden perusopinnoissa, lukenut Mauri Kunnaksen koiraversiona useampaan kertaan ja vuosittain pureudumme johonkin katkelmaan oppilaiden kanssa. Teatterisovituksena en veljeksiä ole kuitenkaan koskaan nähnyt, ja nyt Ryhmäteatterin version jälkeen en taida vähään aikaan uskaltaakaan. Eilinen teatterikokemus tuulisessa Suomenlinnassa oli vaikuttava, ja se sai taas tarttumaan Kiven teokseen. Veljesten sanailu jäi mieleen näytelmästä, mutta nyt selailtuani romaania siinä on muistamaani enemmän kertovia osioita.

 

Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä on monella tapaa vaikuttava: se on uskollinen Kiven hienolle kielelle, siinä veljesten väliset suhteet tulevat oivaltavasti esille, rytmitys toimii, ja esille nousevat niin näyttelijälahjakkuudet yksilöinä kuin joukkokohtausten koreografiat. Tunteista päällimmäisenä on riemu, ja nauru raikaa, mutta yli kolmen tunnin aikana käydään läpi tunteiden kirjoa, kiitos Kiven koskettavan tarinan. Esitys ei tosin tunnu kolmituntiselta, vaan aika laukkaa. Kun tarina on tuttu, loppupuolella jo surettaa, että kohta joudun hyvästelemään veljekset, mutta tosiaan, Kiven tekstissähän he elävät.

 

Hyvän omantunnon linnakkeeseen rakennettu lavastus on tällä kertaa yksinkertainen. Lautalattia muuntuu kuitenkin Jukolan talosta muiksikin sisätiloiksi ja saunaksikin, ja välillä ollaan metsässä, pellolla, hiidenkivellä. Kun veljekset muuttavat Impivaaraan, täyttyy lava kuusista, joita siirrellään pirtin noustessa. Lavastus on välillä melkein kuin oma ohjelmanumeronsa, niin kuin tässä kohtauksessa, ja lavasteiden siirtelyyn osallistuvat kaikki näyttelijät luontevasti kohtauksen muuttuessa toiseksi.

 

Veljekset luonteenpiirteineen tulevat nopeasti tutuiksi, varsinkin Juhani ja Eero sekä Aapo alkupuolella. Juhani on eniten äänessä, niinhän se on kai romaanissakin, ja Eero tietenkin pyrkii näpäyttämään veljiään aina kuin vain siihen on mahdollisuus. Eero on ollut suosikkihahmoni tarinassa, vaikka hänessä tämä ilkeilijäpuoli onkin. Nyt näytelmässä suosikikseni nousi Aapo, ja pidin muuten myös siitä, kuinka kaksoisveljekset Aapo ja Tuomas olivat kovin samannäköisiä (alussa heidät tunnisti lähinnä siitä, että heillä oli eriväriset housut ja Tuomas on se, joka ei juuri puhele). Juhani oli tässä versiossa liioitellun pihalla, vaikka sellainenhan hän kai Kiven kuvauksessakin on. Vauhtia ja sanallista ilotulitusta piisasi erityisesti Juhanin hahmon ansiosta! Erityisesti sykähdytti Juhanin lukemaan oppiminen – sinnikkyys palkitaan!

Mahtavat näyttelijät tekivät tästä näytelmästä elämyksen. Juhanin näyttelijä Santtu Karvonen heittäytyi tilanteeseen kuin tilanteeseen täysillä, pysäyttämättämänä, täysin Juhanina, ja Simeonin hahmosta upean vakavuuden, hulluuden ja lempeyden sekoituksen teki Eero Ojala. Naisrooleja ei paljoa tietenkään ollut, kun päähenkilöitä ol se seitsemän miestä, mutta naiset saivat hienoja kohtauksia, suosikkinani kohtaus, jossa rääväsuuteinitytöt puivat maailmanmenoa, mutta muuttuivat kuvitelmiemme mukaisiksi suomineidoiksi, suloisiksi laululintusiksi, kun paikalle temmeltää joukko veljeksiä (jotka siis olivat saaneet päähänsä kosia kaikki Männistön muorin ihanaa Venlaa – voi sentään heidän kosiopuheitaan!).

 

Joukkokohtauksissa mukana olivat naisten lisäksi Toukolassa veljeksiä esittänyt mainio joukko. Yhdessä näyttelijäpoppoo onnistui upeissa musiikkikohtauksissa: esimerkiksi lopussa koskettava Sydämeni laulu sai naurusta vuotavat silmät tihrustamaan vielä vähän lisää kyyneliä, ja Jukolan paluujuhlissa yhteinen tanssi muuntui nopeasti Juhanin ja Venlan häävalssiksi. Suosikkikohtaukseni, suuri lukujuhla, yltyi jopa kohti karnevaalitunnelmaa, kun yleisö nauroi kippurassa järjettömille aapislauseille ja lopulta hurrasi ja taputti yhdessä impivaaralaisten kanssa.

 

Ryhmäteatterin kesäteatteri oli siis taas yksi kesäni kohokohdista – hyytävältä tuulesta ja villasukkavarustuksesta huolimatta. Hyvän omantunnon linnakkeessa tunnelma oli mahtava jo ennen esityksen alkamista katsojien kietoutuessa viltteihin, esityksen aikana heinäpaalit pöllysivät ensimmäisiin riveihin ja yleisö oli mukana, mistä todisteina toimivat naurunpyrskähdykset ja kikatuskohtaukset vastakkaisessa katsomossa.

IMG_3626

Kotimatkalla nyökkäsin kiitoksen Aleksis Kivelle Rautatietorilla. Totta puhuen: lähetin lentosuukkoja, huudahdin: “Kiitos, Aleksis!” Kiitos kirjailijalle älyttömän hienosta, ikuisuuden kestävästä tekstistä ja tuhat kiitosta Ryhmäteatterin työryhmälle tekstin herättämisestä eloon.

Joskus on katsottava kauas

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava 2017.

“Alempana kaupunki leviää kuin ilmassa väräjävä hyttysparvi.” s. 206

Terhi Törmälehdon esikoisteos vie minut monella tavalla vieraisiin paikkoihin. Toisaalta uskonto ja hurmio, hurahtaminen, toisaalta Kainuu ja Kolumbia ovat magneetteja, jotka saavat minut pysymään tarinan imussa. Kaikkein tärkein on kuitenkin kieli, joka näihin maailmoihin vie.

Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo rinnakkain tarinaa Elsan nuoruudesta lukioikäisenä Kainuussa ja ajasta noin kuusi vuotta myöhemmin Kolumbiassa, Elsan nuoruutta tämänkin, vain vähän vanhempana. Luvut vuorottelevat ja etenevät kronologisesti: Lukiovuosista kuvataan ensirakkautta, kokoontumisia helluntaiseurakunnassa ja rukoushetkiä ystävien kanssa, yhteentörmäyksiä äidin ja isovanhempien kanssa. Aika Kolumbiassa kytkeytyy ihmissuhde- ja uskonpohdintoihin, ja näissä luvuissa kuvataan myös kaupunkia – ihmisiä, tuoksuja ja värejä, elämää. Tuntuu, kuin Elsa kasvaessaan tai kasvettuaan heräisi eloon, ja näistä luvuista pidänkin. Ajattelen romaania kasvukertomuksena, jossa yhtä aikaa tärkeitä ovat päähenkilön suhde jumalaan tai uskontoon ja päähenkilön suhde itseensä. Koska Kolumbia-luvuissa päähenkilö on valmiimpi kohtaamaan itsensä, tämä “myöhäisemmän nuoruuden” tarina viehättää enemmän.

Ehdottomuus ja sinisilmäisyys, joiden ajattelisi kuuluvan nuoruuteen, yhdistävät Elsan kahta tarinaa, sillä tavallaan ne ovat osa Elsan uutta elämää Kolumbiassa. Lukioikäisenä Elsa siis löytää helluntalaisseurakunnan, oman yhteisön, jossa vanhemmat seurakuntalaiset ohjaavat nuoria ihmeiden äärelle. Elsan ystävät ovat seurakunnassa, samoin ihastus, ja nuori tyttö on vahvasti mukana toiminnassa ja yhteisissä aatteissa. Myöhemmin, Kolumbian aikana, Elsa ei enää ole niin riippuvainen muista ja muiden ajatuksista, mutta tietyllä tavalla hän edelleen on ehdoton ja ankara itselleen, vaikka suuri maailma näyttää vaihtoehtoja. Toki tämä tekee tarinasta uskottavankin – aikuisuuden pohdinnat kytevät hiljaa uusiksi ajatuksiksi, ja ehkä vasta välimatka voi joskus auttaa näkemään uudella tavalla.
“Nyt yksi sana, närästys, repäisee harson, joka pitää sen maailman tästä toisesta. Sama pieni kiusa niillä, jotka illan tullen kietoutuvat pahviin ja pelkoon, ja niillä jotka kääntävät avainta lukossa ja menevät lämpimään suihkuun.” s. 196
Romaania ei voi lukea miettimättä, mitä helluntailaisuus tai herätysliikkeet oikeastaan ovatkaan, tai laajemmin millaista elämä on tiiviissä, rajatuissa yhteisössä, varsinkin, kun tällainen on minulle vierasta. Toki ymmärrän, että kyse on yhdestä kuvasta, yhden henkilön mahdollisesta tarinasta: siitä, miten helppoa nuorena (ja vähän vanhempanakin) on löytää jokin kohta, johon jäädä turvaan – oli se sitten aate, uskonto, ystäväpiiri, fanijoukko. Elsankin tarinassa kuitenkin tulee ilmi, miten uskonto on niin paljon muita isompi asia. Muut edellä luettelemani voi hylätä nuoruuden (tai keski-ikäisyyden) villityksinä, valita uuden tilalle tai seestyä. Yksi romaanihenkilöistä, Mira, Elsan hyvä ystävä, kyllä “aateshoppailee” helluntalaisaikojensa jälkeen, mikä hieman keventää aiheen käsittelyä.

 

Elsan tarinoista tai tarinasta syntyy ristiriitainen kuva helluntailaisuudesta tai vastaavista tiukasti säännellyistä herätysliikkeistä. Osa on Elsan omaa pohdintaa siitä, miksi jokin asia on syntiä, miten kuuluu elää, mitä käykään Elsan vanhemmille, jotka eivät pelastu. Kasvukertomuksen mielenkiintoisuus syntyykin oikeastaan siitä, millaisia ristiriitoja Elsan mielessä myllertää. Kainuun helluntalaisnuoret paheksuvat tanssia ja Ultra brata, Bogotassa tanssahdellaan kadulla ennen kuin rukoillaan. Bogotassa rukoillaan yhdessä, ei jonkun puolesta, niin kuin Suomessa. Elsa näkee itsensä monessa kohtaa ulkopuolisena niin kotona perheessään kuin Kolumbiassakin – eri tavalla uskovana, ei niin uskovana, erilaisena kuin perheenjäsenet, ulkomaalaisena…

IMG_3574

Vaikka vuoret järkkyisivät on kaunis kirja kanttaan ja kieltään myöten. Se auttaa lempeällä tavalla näkemään palan omaa nuoruuttani, joka on kaukana tarinan henkilöiden nuoruudesta ja jossa ihmettelin jo elsoja ja miroja. Romaanissa kuvattu aika on melkein samaa, kuin mitä elin, mutta vaikka nuoruudet ovat erilaisia, voi niistä jälkikäteen löytää muitakin yhdistäviä osasia kuin Ultra bran.

#dekkariviikko ja Harry Hole

Jo Nesbø: Harry Hole -sarja.

Olen todellakin myöhäisherännäinen Harry Hole -dekkareiden suhteen. Jo Nesbøn luomaa poliisihahmoa ja synkkiä, väkivaltaisia rikosromaaneja on hehkutettu jo vuosia sitten, mutta minä en melkein uskaltanut sukeltaa tähän yönmustaan maailmaan. Tällä viikolla luin sarjan viidennen osan, Veritimantit, ja neljä aiempaa osaa olen lukenut ja kuunnellut keväällä.

 
Ensimmäisen Harry Hole -romaanin julkaisusta onkin jo 20 vuotta, ja tänä keväänä ilmestyi sarjan viimeisin osa, Jano. Moni sarjan fani on huokaillut, että minulla onnekkaalla on vielä niin paljon luettavaa… On todellakin: kirjat ovat järkäleitä, ja välillä tuskailen kiemuraisten käänteiden kanssa. Kolme viimeksi lukemaani kertoivat osin samaa tarinaa, eli paljon jäi auki vaikka Punarinnassa ja Suruttomassa rikollisia jäikin kiinni. Harryn lisäksi tässä ns. Oslo-trilogiassa mukaan on tullut muita mielenkiintoisia henkilöitä.

 
Tähän mennessä olen siis lukenut osat Lepakkomies (1997, suom. 2001), Torakat (1998, suom. 2009), Punarinta (2000, suom. 2005), Suruton (2002, suom. 2005) ja Veritimantit (2003, suom. 2006) ja ensimmäisessä tarinassa vielä mietin, pystynkö tai haluanko edes jatkaa, sillä Hole kumppaneineen joutui tutkimaan niin ahdistavia rikoksia, eikä Harryn hahmo (vielä!) tuntunut kovin mielenkiintoiselta. Mietin, miksi tämä yksinäinen, alkoholisoitunut, vetäytyvä mieshahmo voi olla niin kiinnostava, että joka toinen ystäväni on häneen halunnut tutustua lukemalla kymmenen paksua kirjaa. Sitten kuitenkin jatkoin seuraavaan. Ja seuraavaan – ja jäin lopullisesti koukkuun.

 

Varsinkin kolme viimeksi lukemaani osaa vahvistivat kieroa addiktoitumistani sarjaan: jokaisessa ratkottiin  eri rikosta, mutta taustalla oli aseiden salakuljetuksen selvittämistä ja Harryn entisen työtoverin (väkivaltaisen) kuoleman selvittämistä sekä Harryn tasapainoilua ihmissuhteen, oman alkoholiongelmansa ja työn välillä. Myös yhä tutummaksi käyvät sivuhenkilöt tekevät sarjasta kutkuttavan. Heistä haluaisi tietää lisää, ja monen tosiaan toivon pysyvän mukana jatkossakin.

IMG_3394

Harry Hole -dekkareissa kuolee mies jos toinenkin, mutta ennen kaikkea naiset tuppaavat menettämään henkensä väkivaltaisissa merkeissä – varsinkin, jos sattuvat olemaan tärkeitä sarjan päähenkilölle, pitkänhuiskealle norjalaiselle rikostutkijalle. Se oli ensimmäisiä osia lukiessani välillä niin ärsyttävää, että meinasin jo hylätä koko tyypin, mutta rikoksien sijasta tärkeämpää on kuitenkin päähenkilö: hänen epätoivoinen rosoisuutensa, järjetön heittäytyminen lain rajaseuduille ja lähes rajan yli, raivostuttava omistautuminen työlle… Päähenkilön lisäksi mielenkiintoa jollain kierolla tavalla pitää yllä myös se, että rikostutkijoiden lisäksi aivojaan käyttelevät hirviömäiset rikolliset. Siinä sitten juostaan aina piirun verran liian myöhässä, kuljetaan väärien jälkien perässä, spekuloidaan ja vähän jaaritellaan – henkilöt viettävät siis niin paljon aikaa yhdessä, että myös sivuhenkilöistä selviää paljon, Harrystäkin jonkin verran. Jaarittelulla en siis tarkoita pitkäveteisyyttä vaan sitä, että henkilöt pääsevät ääneen myös muuten kuin rikoksia puidessaan.

 

Raakoja nämä dekkarit kuitenkin ovat: murhia, irtonaisia raajoja, kidutusta, raiskauksia ja pahoinpitelyitä on niin paljon, että en suosittele näitä kovin herkkähermoiselle. Silti haluan jatkaa sarjan lukemista, ahmia ihmisten pimeistä puolista ja nähdä takaa-ajopainajaisia. Harry Holen maailmaan on päästävä taas  pian, ja toivottavasti sarjan seuraavissakin osissa pysytellään Norjassa!

IMG_3241

Tällä viikolla kirjablogeissa ja muutenkin kirjamaailmassa vietetään Dekkariviikkoa, ja omaan dekkarikesääni kuuluvat Harry Hole -sarjan seuraavat osat.