Aika voi olla ystävä

Satu Pihlaja: Aikaansaamisen taika. Näin johdat itseäsi. Atena, 2018.

img_20190122_1904001119441623449670208.jpg

Olen innostuja. Minulla on jatkuvasti juttuja kehitteillä tai mielessä, mutta valmiiksi en näytä saavan suurtakaan projekteistani, koska aikaa ei tunnu olevan tarpeeksi tai se valuu ihmettelyyn. Aloitan mielelläni uusia kirjoja, neuletöitä, kieliopintoja tai muita harrastuksia ja tartun niin luku- kuin kasvissyöntihaasteisiin, ja toki pidän itsestäni tällaisena. Usein kuitenkin haluaisin kokea sen aikaansaamisen, valmiiksi tai loppuun saattamisen taian, mistä Satu Pihlajan self help -oppaassa Aikaansaamisen taika on kyse. Teoksen alaotsikko on Näin johdat itseäsi, ja teoksessa tosiaankin vinkataan, miten oman elämän innostuksista saisi enemmän irti. Kyse ei ole suorittamisesta vaan siitä, että moni kärsii aikasyöpöistä tai tyytymättömyyden tunteesta, kun itselle tärkeät asiat jäävät kesken tai arjen varjoon. Kyse ei ole siis varsinaisesti elämän tehostamisesta vaan ennemmin jopa onnellistamisesta, tavallaan yksinkertaisin keinoin – mutta taaas kerran – helpommin sanottu kuin tehty.

Satu Pihlajan ajatukset ja vinkit pohjaavat positiivisen psykologian tutkimukseen, ja siihen perehtyneelle kirjassa vilisee tuttuja nimiä ja ajatuksia, ja saattaa olla, että kirjallisuuslista kourassani lähden etsimään lisätietoja lähiaikoina. Aikaansaamisen taiassa puhutaan siitä, miten keskittymällä positiivisiin asioihin elämässämme – vaikkapa siihen, mikä on meille tärkeää ja arvokasta, mitä elämältä haluamme ja mistä voimme olla kiitollisia – voimme kokea onnellisuutta ja olla onnellisia. Se ei tietenkään tarkoita, että negatiivisa ajatuksia pitäisi välttää, vaan kyse on siitä, mihin suuntaamme huomiotamme: ennemmin tavoitteen saavuttamiseen kuin siihen, mitä ongelmia saatankaan kohdata tai miten ehkä epäonnistun kokeillessani jotain uutta. Itsensä johtamisessa onkin kyse siitä, miten omia tunteita ja ajatuksia voi opetella ohjastamaan, jotta ei jäisi junnaamaan arjen ja työn sekamelskaan, ja tähän siis liittyy myös esimerkiksi se, että on tärkeää miettiä, mitkä asiat ovat omassa elämässä tai tulevaisuudessa arvokkaita eli mitä kohti kannattaa kulkea.

Kirja on jaettu lukuihin, joten jos vaikkapa kaipaa kertausta jostakin tärkeästä asiasta, joka helpottaa omiin tavoitteisiin pääsyä, voi sitä lukea myös pala kerrallaan – minulle tällä hetkellä tärkeimpänä nousi tavoitteita käsittelevä luku, ja siihen aion myös palata. Toisaalta koska mielikuvaharjoittelu, niin hyvin kuin sen merkitys onkin perusteltu, tai keskittymisharjoitukset, tuottavat epämiellyttäviä tunteita, ohitan näitä asioita käsittelevät luvut. Kirjassa toki neuvotaan ”pysähtymään tunteeseen ja päästämään siitä irti”, joten ehkä jossain vaiheessa maltan asettua puhdistamaan mieltäni kirjan hiljentymisharjoituksella (tai jollain muulla). Oppaassa on siis myös harjoituksia, joita en vielä ole malttanut tehdä – ja vaikka kovasti innostuin tästä kirjasta, jäi lukeminen niin viime tippaan, että kirja on nyt jo palautettu.

Kirjan käytännön harjoituksista erityisesti listat ja taulukot kiinnostavat minua, mutta harjoitusten edellyttämällä tavalla en ole vielä tehnyt vaikkapa täsmällistä tehtävälistaa eri elämänalueitteni tärkeistä tehtävistä. Tiedän, että tästä listaamisesta olisi kuitenkin hyötyä, jotta jatkuva pitäisi sekin ja tuokin -pyöritys jäisi ajatuksissa vähemmälle ja mieli vapautuisi tekemään jotain luovempaa. Toimintasuunnitelma-luvussa harjoitellaan tavoitteenasettelua muotoilemalla tavoite ja välitavoite, ja näitä sitten arvioidaan kysymysten avulla. Tavoitteiden muotoilua ja kirkastamista voi harjoitella Tavoitteet-luvussa vaikkapa arvoja listaamalla tai pohtimalla sitä, mitä konkreettisia asioita voisi valita tavoitteiksi epämääräisten toiveiden ja halujen pohjalta. Tavoitteiden pohdinnassa painotetaan myös sitä, mistä on luovuttava, jos haluaa lähteä ponnistelemaan kohti uusia tavoitteita. Kun olen asettanut itselleni tavoitteeksi esimerkiksi kirjoittaa enemmän blogia, mikä kyllä on jo aika konkreettinen tavoite, täytyy minun siis luopua vaikkapa (ylimääräisestä) some-haahuilusta ja avattava läppäri. Mutta on tehtävä muutakin – ehkä on muutettava asennetta armollisemmaksi, niin kuin kirjan loppupuolella kehotetaan, tai mietittävä, mitä vahvuuksiani voin kehittää tässä. Sen ainakin tiedän jo, miten hyödyn kirjoittamisesta: saan iloa aikaan saamisesta, voin palata luettujen kirjojen pariin vielä hetkeksi, voin haastaa itseäni pohtimaan, pääsen keskustelemaan itselleni tärkeitä aiheista…

Aikaansaamisen taikaan on helppo tarttua, sillä sen lukeminen ei vaadi tutustumista ennakkoon positiivisen psykologian teorioihin, ja aiheeseen ja kirjassa esiteltyihin ajatuksiin tutustuneellekin kirjassa on hyviä harjoituksia ja muistutuksia. Tuntuu, että tällä hetkellä on tarjolla valtavasti luettavaa samantyylisestä aivojen ja mielen itsehoidosta, mikä on hyvä asia ainakin minulle, sillä kaipaan muistutuksia hetkeen pysähtymisestä. Kirja toimi minulle innostajana omien tavoitteiden terävöittämiseen, ja vaikka tyyli on self help -oppaan tavoin välillä ohjaileva, ei se haitannut, sillä kirjaa voi lukea myös silmäillen ja selaillen, vaikkapa harjoituksiin pysähtyen (vaikka niitä ei siis tekisikään heti). Seuraavaksi saatan uskaltaa tarttua ajankohtaiseen 10 syytä tarttua kaikki some-tilit nyt -opukseen, vai mitä muita vinkkejä aikaansaamisen taikaan keksisitte?

Mainokset

Kolme päivää, kolme sisarusta

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY 2018.

”Hytti on tavallisesti täynnä elämää. Jokaisessa penkissä istuu puhaltajamestari, jonka ympärillä pyörivät vanhempi ja nuorempi puhaltaja, kolme lasimassaa uunista noutavaa postipoikaa, formupoika sekä kantaja, jonka tehtävä on viedä valmiit lasit kyyluuniin jäähtymään.” (s. 69)

Pintti, mänki, koopa, puhalluspilli – erikoiset sanat vievät Tommi Kinnusen romaanissa lasinpuhalluksen maailmaan. Jussi, Helmi ja Raili, sisarukset, ovat eläneet elämänsä, lapsuudesta tarinassa kuvattuun aikuisuuteen lasitehtaan ympärille rakentuneessa kylässä, ja Pintissä heidän elämäänsä seurataan kolmen päivän aikana vuosina 1949-1951. Jokaisessa päivässä on eri näkökulma, ensin Jussin, sitten Helmin ja viimeisenä Railin. Vaikka kerronta keskittyykin näihin kolmeen päivään, takaumissa avataan myös mennyttä – kadonnutta isää, Railin piipahdusta Helsingissä, Helmin rakastumista ja Jussin rankkaa syrjityn, hulluksi leimatun elämää.

Pintin taustalle piirtyy luonnostelma lasinpuhalluksen maailmasta. Välillä kuva tarkentuu, ja erikoiset sanat saavat selityksensä, vaikka lasinpuhalluksen ympärillä pysyy sille kuuluva mystisyyden kehä. Toki tarinassakin painotetaan, että lasinpuhalluksen salat eivät kuulu kaikille, eivät naisille varsinkaan, vaikka sota-aikana myös naiset pääsevät tälle alueelle tehtaassa. Muutoin heille on paikkansa hiomossa tai muissa töissä, ja joka tapauksessa töitä riittää, jos niitä tehdä haluaa.

Lasiin ja lasinpuhallukseen, terävyyteen, haurauteen, turhuuteen, hienouteen, kauneuteen, vaarallisuuteen ja salaperäisyyteen, rinnastuukin lopulta paljon, niin kuin kirjan nimessäkin mainittuun pinttiinkin. Pintti on siis lasijätettä, jota lasinpuhalluksesta syntyy ja jota on kuulemma tehtaan ympäristö täynnä. Pintti ei kuitenkaan ole pelkästään jätettä, sillä pinttimurskaa käytetään osana lasinvalmistusmassaa. Pintti myös kummittelee Jussin näyissä, ja tällä on vaikutuksensa moneen. On asioita, jotka viiltävät kuin lasi, ja lasinhaurasta on joskus elämäkin. Tehdasmiljöö myös tuntuu monella tavalla vaaralliselta, varsinkin kun Helmi joutuu ottamaan pienen tyttärensä Saaran mukaan töihin.

img_20190115_1517337081183486559076101.jpg

Kinnusen aiemmat romaanit, Neljäntienristeys ja Lopotti, vaikuttivat tarkkuudellaan, ja ihmiskohtaloiden, omaa tietään kulkeneiden tai yhteisön valtavirrasta hieman syrjässä eläneiden, koskettava kuvaus on myös jäänyt häilymään lukumuistoissani. Pintissäkin yksi henkilöistä miettii, miten lasikylän väki asettuisi jonoon ja missä kunkin paikka tässä arvojärjestyksessä olisi, missä oma, ja esimerkiksi Raili saa kuulla rumia puheita ja kokea syrjintää, Jussista puhumattakaan. Lisäksi tässä romaanissa on samaa haikeutta ja surumielisyyttä kuin vaikkapa Neljäntienristeyksestä muistelen, ja se syntyy ehkä siitä, että lukiessa on pakko olla päähenkilöhahmojen puolella, kun päähenkilöiden osa yhteisössään ei ole helppo. Jokaisella henkilöllä on tämän lisäksi oma haavansa tai arka kohtansa, menetys tai suru, mikä vaikuttaa elämään – ei kuitenkaan pelkästään latistavasti, mikä on aika lohdullista, koska tunnelma Pintissä on pääosin synkkä ja surullinen. Paljon on tässä myös pysähdyttävää ajateltavaa: perheestä, sodan vaikutuksista, sisaruudesta, rakkaudesta, erityisyydestä ja yhteisöistä vaikkapa. Romaania voikin lukea monella tavalla. Voi ihmetellä lasin mystisyyttä ja pohdiskella tiiviin, suljetun yhteisön ahtautta, voi ihailla Kinnusen kerrontaa ja kieltä, kykyä pysähtyä ja tarkentaa, tai voi uppoutua tunteella ihmiskohtaloihin. Tai kaikkea tätä.

Astun tämän kirjan myötä metsäpolulle ja aloitan metsähaasteen, vaikka kirja ei sinänsä metsästä kerrokaan vaan tosiaankin tehdasmiljööstä. Yhden päähenkilöistä, Jussin, kautta kuitenkin kuvataan kuitenkin ihmisen kykyä nähdä ympäristö ja yksityiskohtia tarkasti, ja Jussin katse kohdistuu myös metsään lasikylän reunamilla (ja onko Suomessa kylää, joka ei uppoaisi metsän keskelle?).

”Veli osoittelee välillä metsään päin ja paljastaa sisarilleen metsän salaisuuksia: osoittaa heitä valtavan kuusen rungolta tarkkailevaa oravaa tai kääntää läheisen paatsaman lehteä ja näyttää, miten sen alapuolella perhosentoukka syö itseään aikuiseksi.” (prologista, jossa ollaan sisarusten lapsuudessa)

Nopea vilkaisu viime vuoteen ja katse kohti uusia innostuksia

#Hyllynlämmittäjä! Lempihaasteeni, jolle aina käy köpelösti, kun kirjastosta tursuaa uutuuksia ja herätelainauksia.

Näin siinä sitten kävi vuonna 2018:

Chimama Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Tove Jansson: Kesäkirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 6

Karl Ove Knausgård: Syksy

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Jo Nesbø: Aave

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämäni

Asko Sahlberg: Amandan kuolemat

George Saunders: Joulukuun kymmenes

Zadie Smith: Kauneudesta

Henriikka Tavi: Esim. Esa

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Kolme kirjaa kahdestatoista! Ja varmaankin ne kaikkein ohkaisimmat. No, Esim. Esa innostaa edelleen tarttumaan vaikkapa Reader, why did I marry him? -blogin #runo2019-haasteeseen, ja Knausgårdistakaan en suostu luopumaan (en siis edes uskaltanut avatakaan tuota viimeistä taistelua, joka on ollut lähes ilmestymisestään saakka kesken ”siinä Hitler-kohdassa”). Muutaman Hyllynlämmittäjän kyllä siivoan tuosta, ja uusi kasa olkoon tämä:

Ei siis suuria muutoksia. Yritän olla sinnikäs.

Päivittyneellä Lukuhaasteet-välilehdellä on nyt siis jo uusi Helmet-haaste (aloitettu, haa!), runohaaste, tämä hyllynlämmittäjä ja uutena mahtava metsähaaste. Sheferijm-blogissa julkistetussa haasteessa luetaan siis metsäaiheisia kirjoja – ihanaa! Juuri lukemassani Tommi Kinnusen Pintissä jo käytiin metsässä, ja nämä pienet hetket jäivät mieleen, vaikka kyse ei metsätarinasta olekaan. Vinkkejä otan mielelläni vastaan siis tässäkin.

Sisäinen suorittajani on taas haasteiden äärellä innoissaan, mutta vuoden lopussa muistan olla armollinen itselleni ja suhtautua lempeästi yrityksiini, toivottavasti myös ylpeästi saavutuksiini.

Lukuhaasteet eivät suinkaan määritä lukusuunnitelmiani, vaikka välillä on hauska tutkailla luettuja ja luettavia haastekohtien näkökulmasta. Esimerkiksi jo perinteeksi muodostunut klassikkohaaste saa tarttumaan vaikkapa kesken jääneeseen klassikkoon. Tammikuun klassikkohaaste ehtii vielä hyvin (ilmoittautuminen Tarukirjat-blogissa). Luen kuitenkin tänä vuonna taas sekalaisesti niin kaunoa kuin tietokirjoja, luultavasti eniten uutuuksia. Viime vuonna innostuin taas sarjiksista, joten niitäkin luultavasti keräilen luettavakseni kirjastosta – ja omasta hyllystäni.

Teatterin osalta tämä uusi vuosi näyttää hyvältä: lippuja on varattu jo monta, esimerkiksi Q-teatterin Medusan huoneeseen, jota odotan innolla, ja Kansallisen Kolmeen sisareen, jonka jo näin mutta josta vaikutuin niin, että menen uudestaan. Juha Hurmeen KOMiin ohjaama Making of Lea pitää käydä katsomassa, ja takuuvarmasti itkettävään Sandraan (vierailuja ainakin Kansallisteatterissa ja Espoon kaupunginteatterissa) minulla onkin jo lippu valmiina.

—-

Tämän kirjavuoden aloitin nuortenkirjalla Näpit irti! Kyseessä on hieman överisti stereotypioita amerikkalaisesta high school -meiningistä viljelevä, mutta tyttöaktivistipäähenkilön osalta riemastuttava ja ärhäkkä YA-romaani. Suosittelen! Vuoden ekoina päivinä olen myös kyynelehtinyt Pintin äärellä ja kuunnellut Finlandia-voittaja Taivaanpalloa. Lukuharrastustani piristänee tänä vuonna myös lukupiiri, johon hiljan liityin, ja kirjallisuuskeskustelut ja -pohdiskelut jatkuvat niin täällä blogimaailmassa kuin livenäkin.

Talvilukemistossa kesän hehkua ja haikeutta

Vuoden pimeimmän ajan jäädessä minuutti minuutilta taakse kirjapinoistani käsiini tarttuivat kaksi kesäistä kirjaa. Taina Latvalan viime syksynä ilmestynyt Venetsialaiset on herkkä tarina jo aikuisten sisarusten välisistä suhteista ja salaisuuksista, Jillian ja Mariko Tamakin This One Summer puolestaan hauska, ravisteleva ja elämää pursuava kuva hetkestä, kun lapsuus jää taakse niin kuin lapsuuden kesätkin.  Muuta yhteistä näillä ei äkkiseltään olekaan kuin kesän hehku, Latvalassa jo loppumaisillaan, Jillian ja Mariko Tamakin sarjakuvaromaanissa täytenä, hersyvänä, hikisen epämukavana ja lähes loputtomana joutilaisuuden aikana. Ehkä kesissä, niin fiktiivisissä kuin todellisissakin, kuitenkin on jotain samaa, näissäkin mökki, joka osoittautuu monella tavalla merkitykselliseksi niin sarjakuvan Rosen perheen kuin Latvalan romaanin keskushahmojen Iiriksen, Paulan ja Elinan tarinoissa. Omista lapsuuden kesistä muistan paljon samaa kuin Tamakien sarjakuvassa: olen saanut lipua järvessä tuntikausia, huoletta, antaa ajan kadota, päivien vaihtua uusiksi. Ehkä samoin on ollut Latvalan romaanin siskosten kesissä, jossain ihan muualla. Nyt istun hämärtyvässä tammikuun illassa ja huomaan kaipaavani kesään. En mökille, mutta kesään, tekemättömyyteen, valoon ja lämpöön. Samalla olen tyytyväinen kirjojeni (ja kesäunelmieni) keskellä.

wp-15464493788707716211603117853260.jpg

Taina Latvalan novellikokoelma Ennen kuin kaikki muuttuu ihastutti minut monisärmäisyydellään. En muista tarkkaan novelleja, mutta jollain tavoin Venetsialaiset-romaanista jää sama tunne – ”novelleissa johonkin keveään asettuu varjo, kesä loppuu, vaikka nuoruus ei ihan vielä”, kirjoitin kokoelmasta, ja itse asiassa novellikokoelman aloittaa Viimeinen kesä -niminen novelli, jonka mieluusti lukisin nyt uudelleen. Venetsialaisissa on kyse kesän lopusta, siitä, miten moni asia loppuu tai loppu ainakin huomataan. Kolme sisarusta, Iiris, Paula ja Elina, ovat päättäneet viettää kesän viimeisen illan mökillä. Kesä siis aivan konkreettisesti loppuu. Sisarukset elävät erillään, hyvin erilaisia elämiään, ja myös heidän lapsuutensa ja nuoruutensa ovat hyvin erilaisia. Elina nuorimpana on usein jäänyt pikkusisaren rooliin, jopa nyt aikuisena, Iiriksellä on eri äiti kuin kahdella muulla ja siksi erilainen lapsuus, ja Paula on sisaruksiinsa verrattuna äärimmäisen käytännöllinen –  kun kaksi muuta liihottavat, seikkailevat ja sotkeentuvat, Paula pelastaa. Tarinan sidosaine on sisarusten jo aiemmin kuollut isä ja sisarusten suhde toisiinsa, vähän myös isään ja mökkiinkin.  Tapahtumat tiivistyvät yhteen iltaan, kun rannoilla syttyvät tulet jäähyväisiksi kesälle, mutta kerronta liikkuu menneeseen, asioihin, joista sisarusten olisi pitänyt puhua jo paljon aiemmin. Vaikka kesän hetkessä ja sisarusten kohtaamisessa on paljon iloa, on läsnä myös salaisuus, lukittu laatikko ja puhumattomus, ja samoin on sisaruksilla omat varjoisammat puolensa, tyytymättömyytensä, vaikeutensa. Hienoa onkin, miten tavallaan vähäeleisesti kerrotaan yhtä aikaa paljon. Enemmän tässä kuitenkin on haikeutta ja surua, muistoista venetsialaisyön loppuun saakka. Kesä loppuu, ja niin loppuu moni muukin samassa.

”Awago Beach is this place. Where my family goes every summer. Ever since… like… forever.” (This One Summer, ensimmäiset sivut) 

Toisella tavalla kesän loppu on läsnä This One Summer -sarjakuvaromaanissakin, vaikka suurimmaksi osaksi aurinko paistaa ja järven vesi räiskyy, ja pyörällä pääsee lähikauppaan, jossa tullaan melkein tutuiksi myyjän kanssa. Päähenkilöt, ystävykset Rose ja Windy, ottavat askelia lapsuudesta kohti teini-ikää vertailemalla tissejään, katselemalla yöllä kauhuelokuvia ja tilaamalla isoäidiltä drinkit. Päivät täyttyvät haahuilusta ja retkistä kaupalle salakuuntelemaan paikallisen nuorison kriisejä, ja Rosen idylliä rikkoo myös kriiseily kotipiirissä. Vaikka kyseessä on lapsuuden(lopun) kuvaus, ja suurimpana kohderyhmänä on nuoret ja varhaisteinit, Windyn ja Rosen ikäiset ehkäpä, laajempaa lukijakuntaa koskettanee juuri kesäkuvaus, jossa vuorottelevat leppoisa ja vakava, helle ja päiviä kestävä sade, tylsyys ja riemu. Kesäriemujen keskellä käsitellään myös vakavampia aiheita.

This One Summer on hyvin kuvapitoinen sarjakuva, jossa kuvat rytmittyvät kesäpäivien lailla satunnaisesti – välillä aukeamalla tapahtuu paljonkin, välillä kuvattuna on hetki tai ajatus, joskus vain ääni. Windyn tanssiesitys on riemukas: liike on kuvattu Windyn jamittelevana hahmona, joka hilluu ympäriinsä tanssin lumoissa, kun Rose istuu pysähtyneenä keskellä kuvaa. Kuvat ovat muutenkin tunnetilojen ja tunnelmien osalta ilmaisuvoimaisia, niin kuin vaikkapa tämä pulikointiaukeama, johon tiivistyy joko pitkä uintirupeama tai useampikin:

img_20190102_183733_001980179423319586827.jpg

Tämä ihana pieni sarjakuvakirja sekä naurattaa että itkettää, ja juuri tunnelmoinnissa on sen ydin. En meinannut päästää tätä kultahippusta käsistäni, mutta ehkä on etsittävä Tamakien muuta tuotantoa, tai muita mahtavia sarjiksia tämän vuoden lukemistoihin.

Latvalaltakin minulla on vielä luettavaa. Pidän hänen tyylistään, ja Venetsialaisissa ihastuttivat sekä henkilöt että tarinan rakentuminen menneisyyden ja kuvatun yhden illan etemisen vuorotteluna. Jollain tavoin haikeaa tunnelmaa luo myös kieli, välillä lyhyt, toteava virke, välillä lyhytsanainen vuoropuhelu, joka ei koskaan jatku pitkään. Niin kuin ei jatku kesäkään, kummassakaan näistä. This One Summer jättää kuitenkin tyttömäisen kikattavan jäljen.

– – –

Taina Latvala: Venetsialaiset. Otava, 2018.

Jillian Tamaki, Mariko Tamaki: This One Summer. First Second Books, 2014.

Vuoden 2018 Helmet-haasteen koonti

Helmet-lukuhaaste on hauska ja hirveän vaikea, jos sen ottaa tosissaan! Vaikka tänä vuonna olen lukenut jo yli sata kirjaa (enkat!), en taaskaan saanut listaa täyteen. Ilmeisesti pitäisi ihan yrittää, ja olisihan tässä vielä pari päivää aikaakin, mutta menköön tällaisena. Haastavin kohta oli varmastikin  48/Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Listasin siihen jo Minnan (kuvakirja Minna Canthista), mutta kauhistuin – Minna on toki idolini, mutta en missään tapauksessa olisi halunnut elää hänen elämäänsä. Tyydyn olemaan kiitollinen hänen aikaansaannoksistaan omana itsenäni tässä nykyhetkessä, jossa Minnan jalanjäljillä edelleen astellaan. Michelle Obaman elämänkertakin sopisi siihen, jos unelmissa olisi vaikkapa presidenttipelin läpikäyminen. Ei ikinä! Sankarikirjoihinkaan en samastu, vaikka olisihan se mahtavaa olla rohkea, kekseliäs ja vahva niin kuin vaikkapa Morrigan Korppi (Morriganin koetukset meni sitä paitsi kohtaan 29, kirjassa on lohikäärme) tai Harry Potter (Kuoleman varjelukset luin tänä vuonna uusintaluentana, mutta se ei mahtunut enää haastelistalle).

Tyhjiksi jäivät kohdat 8 (balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja),  13 (kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa) ja 35 (entisen itäblokin maasta kertova kirja). Näihin olisi ollut mielenkiintoisia vaihtoehtoja, mutta ilmeisesti en kykene lukemaan vain haaste mielessä. Ei se tietenkään haittaa, sillä pelkästään haastekohtien miettiminen on hauskaa, kun saa palata muistoissaan luettuihin kirjoihin. Vähän jouduin huiputtamaan esimerkiksi kohdissa 44/kirja liittyy johonkin peliin ja 37/kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi. Kummipoikanihan toki on melkein kuin perheenjäsen, eikö niin? Ja Kepler62-sarja – sehän liittyy siihen peliin, jota sarjan ensimmäisessä osassa pelataan.

Harmillisen vähän olen tänä vuonna kirjoittanut lukemistani kirjoista, mutta olen tyytyväinen luettujen kirjojen määrään ja tähän haastetulokseen: 46/50, jee! Osassa kohdista on siis linkki blogaukseen, muuten kirjojen nimet on vain lihavoitu. Muutaman päivän päästä voinkin sitten aloittaa uuden listauksen. Ehkä teen taas tutun uudenvuodenlupauksen itselleni: tee asioita, joista pidät. Niihinhän kuuluvat tietysti niin lukeminen kuin kirjoittaminenkin.


1. Kirjassa muutetaan. Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin.
2. Kotimainen runokirja. Aura Nurmi: Villieläimiä
3. Kirja aloittaa sarjan. Anders Wacklin ja Aki Parhamaa: Beta: Sensored reality 1
4. Kirjan nimessä on jokin paikka. Marjane Satrapi: Persepolis
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit. Han Kang: Ihmisen teot
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa. Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan. Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous.
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
9. Kirjan kansi on yksivärinen. Zadie Smith: Swing time
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja. Mary Ann Shaffer: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. 
11. Kirjassa käy hyvin. Gail Honeyman: Eleonorille kuuluu ihan hyvää
12. Sarjakuvaromaani. Marjane Satrapi: Pistoja
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan. Zadie Smith: Kauneudesta
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja. Kääntänyt Kristiina Drews.
16. Kirjassa luetaan kirjaa. Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. George Orwell: Vuonna 1984.
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä. Camilla Läckberg: Noita
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta. Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret
20. Taiteilijaelämäkerta. Antti Aro: Antti Tapani.
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi. Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Becky Albertalli: Minä, Simon, homo sapiens.
23. Kirjassa on mukana meri. Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä.
24. Surullinen kirja. Helmi Kekkonen: Vieraat .
25. Novellikokoelma. Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt. Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta. Jani Toivola: Kirja tytölleni.
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä. Johannes Anyuru: Myrsky nousee paratiisista.
29. Kirjassa on lohikäärme. Jessica Townsend: Morriganin koetukset.
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918.
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet.
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet.
33. Selviytymistarina. Sarah Crossan: Yksi.
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta. Saara Turunen: Sivuhenkilö.
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa. Juha Hurme: Niemi.
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi. Oskari Saari: Aki Hintsa – voittamisen anatomia. 
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo. Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas.
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama. Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran.
40. Kirjassa on lemmikkieläin.  Kyung-sook Shin: Jään luoksesi.
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti. Erkka Mykkänen: Something not good.
42. Kirjan nimessä on adjektiivi. Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän.
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle. Tove Jansson: Kesäkirja.
44. Kirja liittyy johonkin peliin. Kepler62: Virus.
45. Palkittu tietokirja. Maria Seppälä, Katja Kettu, Meeri Koutaniemi: Fintiaanien mailla (Kanava-palkintoehdokas). 
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana. Heidi Köngäs: Sandra.
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan.
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö. 
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja. Laura Lähteenmäki: Yksi kevät.
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä.

 

12 tarinaa kirjoittamisesta – ja eräs onnellinen lukija

Ronja Salmi ja Mikko Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta. WSOY 2017.

En miellä itseäni kirjoittajaksi, vaikka aika paljon tuotankin vuosittain lyhyitä tekstejä: palautteita, kehuja, ohjeita, päiväkirja- ja Insta-päivityksiä, tiedotteita, tervehdyksiä – ja paljon muuta. Olen ennemminkin lukija, ja lukijana onnellinen, kun saan tarttua muiden tarinoihin. Tätä blogia kirjoitan siksi, että muistaisin lukemani, saisin luettuni ja lukemisen herättämät ajatukset edes jonkinlaiseen järjestykseen, ja vaikka nyt olen pitänyt taukoa juuri kirjoittamisesta, lukemista en ole unohtanut.  Syksyn luetut koitan listata Goodreadsiin ja lukuhaasteeseen, mutta aika paljon olen jo unohtanut. Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen 12 tarinaa kirjoittamisesta kuitenkin kutkuttaa kirjoittamaan ja palaamaan äärelleen, joten kaivelen lukumuistoja tästä jo yli kuukausi sitten lukemastani opuksesta.

Kun luin  Salmen ja  Toiviaisen kokoamia tarinoita kirjoittamisesta, alkoi mielessä soida Jarkko Martikaisen biisi Ei toivotut laulut. Sanoitus kertoo sanomisen pakosta, kirjoittamisen ja laulamisen – äänen antamisen – tarpeesta, siitä, miten kirjoittajalla ei voi olla kiellettyjä aiheita. Laulu ei putkahtanut mieleeni siksi, että kirjassa kuvatut kirjoittajat välttämättä kirjoittaisivat vain vaietuista aiheista, vaan ennemminkin siksi, että monia kirjoittajia yhdistää joko halu sanoa ja kirjoittaa tai ottaa selvää tuntemattomammasta, käsitellä sitä kirjoittamalla, tai kertoa tarinoita.

Niistä, jotka yli jäi tai kiiltävistä kuvista pois kannettiin
teen ne ei-toivotut laulut
Niille, joille ennen mua samat rikkinäiset aiheet annettiin:
ei-toivotut laulut.
Siksi, etten tänäänkään tikahtuisi arkipäiväin tylsyyteen:
ei-toivotut laulut.
Sillä jollen niitä tee, niin enpä tiedä mitä enää täällä teen.
Teen ei-toivotut laulut!  (Jarkko Martikainen: Ei-toivotut laulut)

Jarkko Martikaisen tarinan kirjoittamisesta voi muuten lukea teoksesta Miten lauluni syntyvät (Eetu Kauppinen), ja kyllä Toiviaisen ja Salmenkin kirjassa lyriikoista kiinnostuneet lukijat on huomioitu. Kahdestatoista tarinasta kaksi on  muusikon, tosin Paperi T kertoo kirjoittamisestaan luonnollisesti  myös runoilijan näkökulmasta. Vaikka tarinoitsijoissa onkin näin samojen alojen tekijöitä, ovat kaikki tarinat totta kai omanlaisiaan. Esimerkiksi elokuva-alasta kertovien käsikirjoittaja-ohjaaja Antti Heikki Pesosen ja työpari Teemu Nikin ja Jani Pösön työskentelytavat ovat erilaisia, ja toki on mielenkiintoista lukea ihmisten taustoista – siitä, mikä kirjoittajan kipinän sytytti. Nämä tarinat ovat muuten kerrottukin eri tavoin: Toiviasen Pesosesta kirjoittama tarina on kuvailevaa, elokuvan tekemistä avavaa ja siis yleisemmälläkin tasolla informatiivista. Salmen Nikki-Pösö-tarina kirjoittajien vuoropuhelua, jossa päähenkilöt höpöttelevät, heittelevät puheenvuoroa, jatkavat toisen sanomisista. Tällainen kerrontatyylien vaihtelu tuo elävyyttä kokonaisuuteen, vaikka tietysti lukuintoa pitää yllä se, että tarinat ovat niin erilaisia ja kirjoittajapersoonat niin mielenkiintoisia.

Musiikki- ja elokuva-alan ihmisten lisäksi kirjassa kerrotaan myös poliitikon, bloggarin, luovan johtajan, tubettajaryhmän, koomikon, romaanikirjailijan ja journalistin kirjoittajatarinat.  Reetta Rädyn työstä kertova luku on yksi mielenkiintoisimmista, sillä siinä sekä kerrotaan kirjoittamisen prosesseista että kirjoittajan pohdinnoista esimerkiksi siitä, millaista tekstityöläisen arki voi olla. Jukka Lindströmin kirjoittajatarinassa kerrotaan myös tarkasti kirjoittamisen etenemisestä ja kirjoittajien yhteistyöstä. Lindström kertoo myös siitä, mikä merkitys yleisöllä eli lukijoilla ja/tai kuulijoilla on – vasta yleisön edessä teksti on valmis ja olemassa. Kirjailijoita edustaa Emmi Itäranta, ja hän kertoo tarkasti kirjailijantyöstään – ja kirjailijantyönsä tarkkuudesta.

Kaikki kirjassa ääneen pääsevät kirjoittajat ovat niin kiinnostavia, että heistä lukisi enemmänkin. Toisaalta kokoelman juju on siinä, että luvut jäävät tiiviiksi ja jämäköiksi, kutkuttavat mielenkiintoa eivätkä kerro aivan kaikkea. Kirjoittajat kuitenkin pääsevät ääneen eri tavoin, joko Salmen tai Toiviaisen kuvaamina tai itse kertoen ja kirjoittaen. Justimusfilmsistä kertovassa luvussa nuoret tubettajat kertovat, miten kirjoittaminen vei ja vie mennessään.

”Kiehtovinta käsikirjoittamisessa on luoda tarina, joka näyteltynä ja videon kautta tulee oikeasti toteen: se prosessi, miten ihmisen pään sisällä olevasta fiktiivisestä maailmasta saadaan tuotettua jotakin konkreettiista ja viihdyttävää”, kertoo Justimusfilmsin Joose Kääriäinen (s. 136). ”Kirjoittaminen on keino kanavoida ja suodattaa maailmaa. Se auttaa tulkitsemaan ja paljastamaan sen, mitä kaikkea täällä tapahtuu. Kirjoittamisella ja lukemisella on uskomaton voima”, Kääriäinen vielä tiivistää, ja tämä lukija ei voi kuin nyökytellä – varsinkin tuolle lukemisjutulle.

IMG_20181016_192008

Kahdentoista kirjoittajatarinan lisäksi kiinnostavaa olisi kuulla joskus myös Toiviaisen ja Salmen tarinat. Näillä median moniosaajilla on pitkä ja monipuolinen tausta kirjoittajina ja puhujinakin, ja fanitan molempia niin kuin nyt tätä kirjaakin. Toivon, että 12 tarinaa kirjoittamisesta innostavat uusia kirjoittajatyyppejä tarttumaan näppikseen ja julkaisemaan tuotoksiaan, ja aionkin viedä oman kappaleeni tulevaisuuden kirjoittajille koulukirjastoon ihmeteltäväksi ja ihastuttavaksi. Tähän kirjaan tarttuminen on helppoa – kokonaisuus on kaunis, luvut sopivan pituisia hätäisellekin lukijalle (mutta silti syvällisiä, jes!), ja kirjoittajat mielenkiintoisia tuttavuuksia. Tällaista haluaisin lukea enemmänkin!

Tainaron – ei kaupunki, ei paikka vaan tapahtuma, ikuinen muutos

 

”Aina iltaisin, vaikka sulkisin tiiviisti ikkunani, sammuttaisin lamppuni ja sulloisin pumpulia korvakäytäviini, tämä kaupunki virtaa eteeni vielä levottomampana ja värikkäämpänä kuin täydessä päivänvalossa.” (Leena Krohn: Tainaron s. 112)

Tainaron Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, ensi-ilta 29.9.2018. 

Ensin lavalle kipittää ötököitä. Sitten Kansallisteatterin pieni näyttämö muuttuu mystiseksi hyönteisten maailmaksi Essi Rossin ohjaamassa, loistavien Kati Outisen ja Aino Vennan tähdittämässä Tainaronissa. Tainaronissa asettuvat rinnakkain ja sekoittuvat hämyisä yö ja päivä, syntymä ja kuolema, vieraus, yllättävyys ja tuttuus, uni ja tarkkanäköinen tutkimusmatkailija, joka raportoi maailmasta kirjein, jotka eivät ehkä koskaan pääse perille. Samoin sekoittuvat mielessäni nyt kirja ja näytelmä, toki näytelmä monelta osin puhuu samalla kielellä kuin pohjateos, vaikka tietysti dramatisointi luo oman, itsenäisen maailmansa. Tainaron-näytelmässä myös  näyttämön ja yleisön välinen raja hämärtyy. Näytelmän kaksi hahmoa, Outisen ihminen ja Vennan salaperäinen ötökkäilmestyshahmo, kirjassa mainittu jäärä, kulkevat läpi lyhyen ajanjakson kohti uhkaavaa talvea. Välillä Outisen ihminen tulee eturiviin, välillä se kulkee koko katsomon ympäri kietoen meidät mukaan tähän tarinan seittiin.

img_20180902_184903.jpg

Leena Krohn: Tainaron. 1985/2006 WSOY/Teos. Lukemassani vuonna 2006 ilmestyneessä  painoksessa on Inari Krohnin kuvitus ja kaksi kirjettä enemmän kuin alkuperäisessä painoksessa. Kuva kallioilta Helsingin Keskuspuistosta.

Olin lukenut Leena Krohnin Tainaronin (1985/2006) loppuun vasta pari tuntia ennen perjantai-illan näytöstä, ja asettunut siksikin paikalleni suurin odotuksin. Ainakin näkisin ihailemani Kati Outisen ja kuulisin jo aiemmin minuun äänellään vaikutuksen tehneet Aino Vennan laulua! Tiesin, että saattaisin jäädä näytelmäversion jälkeen samaan hämmennyksen tilaan, johon kirjan lukeminen minut heitti, ja katsojan ja lukijan onkin uskaltauduttava tähän kummalliseen tapahtumaan, joka teatterilavalta kietoo katsojan osaksi kerrottua, kuviteltua ja olevaa. Voi antaa itselleen luvan olla tulkitsematta, voi nauttia sadunomaisesta maailmasta, kielestä, musiikista. Jos taas  haluaa syventyä pohdiskeluun, antaa tämä tarina vertauskuvallisuudessaan siihen paljon. Essi Rossin ja Virpi Hämeen-Anttilan dramatisointi on taiten tehty, oma Tainaroninsa, eikä näytelmää seuratakseen tarvitse kirjaa lukea. Minä kuitenkin nautin siitä, miten kirjeet ja Krohnin kieli soivat ja kuljettivat minua lukutunnelman muistoon ja takaisin tähän näyttämön hämyyn.

Hyönteisten maailmassa kaikki on jatkuvaa muutosta, ja maailmaan tupsahtanut ihminen (Kati Outinen) kulkee suurennuslasinsa kanssa, tekee havaintoja, kirjoittaa niistä kirjeissään. Hyönteiset vipeltävät tai liitävät tai laahustavat läpi näyttämön, ja myös Outisen ”ihmisessä” on jotain ötökkämäistä: liikkeessä, asuissa, silmänräpäytyksessä, jossain tavoittamattomassa. Hyönteisten muodonmuutos on nopeampaa, yllättävää, ja sitä ihminen ihmettelee. Tällaisen katsomisen, uteliaisuuden tavan toivoisin meille maailmamaailman ihmisille, jotka emme muutosta aina tajuta huomioida,  ja joskus huomaamme vasta lopputuloksen, kun olomuoto tai ympäristö onkin jo toinen.

Tainaron

Ihmeteltävänä yksi Tainaronin olioista, jotka välillä liikkuivat omassa tahdissaan, välillä yhdessä henkilöiden kanssa. Omaa liikettään kokonaisuuteen toivat myös asut, kuten kuoriutuminen ulos tutkijan haalarista. Asustus oli osa kokonaisuudessa syntyvää elämää: niistä kasvoi ulos rihmaa, ne lepattivat, muuttuivat. Kuva Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko.

Jotain avaruudellista Tainaronissa on, sellaista, mikä liittää yhteen pienenpienen ja käsittämättömän suuren. Tavallaan teatterilavalla (ja kirjassa) näyttäytyy jokin toinen maailma tai taso, ajassa, paikassa tai mielikuvituksessa, ja tavallaan voi kuvitella, että kaikki kuitenkin kietoutuu yhteen. Aluksi pienen hetken ihmettelin mikitettyä ääntä, mutta juuri tuo ääni teki tilaan avaruuden tuntua, oli kokonaan osa Tainaronin maailmaa eikä pelkästään päähenkilön ääni. Se kaikui tuosta sadun, tulevaisuuden tai toisen ulottuvuuden tapahtumasta. Lisäksi mikitys teki äänimaailmasta yhtenäisen: osa toteutuksesta on videoprojisointia, osa laulua, osa esimerkiksi ikään kuin radion kohinaa. Kun Outinen-ihmisen äänen lähde tuntuu olevan tavoittamattomissa, on se samalla osa kokonaisuutta.

Äänimaailma onkin yksi näytelmän olennaisista osista, tietysti myös siksi, että kirjeet, kertomukset ja havainnot niissä, ovat monologeja. Kirjeet toimivat kerrottuna, ja ne toimivat soivina. Tähän asti olen pidätellyt kutkuttavaa kiherrystäni ylistää Aino Vennan ääntä, joka soi ja elää Tainaronin maailmaa. Vennan ja Hämeen-Anttilan sanoitukset kumpuavat kirjeistä, ja Vennan upea ääni soittaa ja elää sävellykset vaivattoman oloisesti ja läsnäolevasti, ilman tunneövereitä siihen luottaen, että ajatus ja tunne syntyvät kyllä kuulijassa, jos sellainen on tarpeellista. Tainaronin tekstit toimisivat lauluina, ja voisin ilomielin kuunnella kirjeet Vennan laulamina: hypnotisoituisin, vajoaisin Tainaronin muuttuvaisuuden ja liikkeen tilaan. Voisipa edes laulut kuulla jossain joskus! Voisin kuvitella myös nauttivani kirjeistä Outisen lukemana, niin kuin nautin nyt hänen vaikuttavasta olemuksestaan ja äänestään Kansallisteatterin lavalla.

Tainaron 2

Kuva Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko

Tainaron ei ole helppo, eikä vaikuttava näytelmä tai kirja usein olekaan. Se ei ole kuitenkaan vaikeakaan vaan omanlainen, omalakinen, eri – jotain käsittämätöntä ja hivenen tavoittamatonta, oma maailmansa. Työryhmä on sekä onnistunut herättämään Krohnin romaanin eloon mutta enemmänkin luomaan oman maiseman ja hengittävän tulkinnan. Siinä on ihmettelyn ilo, luopumisen suru ja aika paljon pelkoakin. On taito näyttää pienesti elämän rikkaus, haavoittuvuus ja suuruus. Kiitos, että onnistuitte!

“Sinä et vastaa. Se on seikka, joka pysyy mielessäni melkein herkeämättä. Syyt tähän vaikenemiseen ovat ehkä sinusta riippumattomat, tai sitten eivät. Mutta minä jatkan kirjoittamista – sen vapauden minä itselleni sallin – ja uskon, luotan – no, siitä ei enempää!” (Tainaron s. 47)

 

Tainaron, Kansallisteatteri: NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Esiintyjät: Kati Outinen ja Aino Venna
Ohjaus: Essi Rossi
Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi
Esitysdramaturgia: Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila
Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen
Videoiden suunnittelu ja toteutus: Milla Martikainen ja Aino Venna
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Musiikki: Aino Venna
Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen
Naamioinnin suunnittelu: Krista Karppinen

 

Kansallisteatterille kiitos bloggariklubista ja lipuista esitykseen!