Road tripillä unelmien perässä

Jack Chen: Kosmoksessa tavataan. Aula & co 2017. Alkuperäisteos See You in the Cosmos, kääntänyt Terhi Kuusisto.

Otsikkoni on hieman harhaan johtava, mutta tämän haluan muistaa Jack Chengin nuortenkirjasta Kosmoksessa tavataan: romaani on vaikuttava kuvaus unelmista, tavoitteista ja intohimosta, jotka kannattelevat vaikeuksista huolimatta. Unelmien ja intohimon, avaruustutkimuksen ja rakettien, vastapainona onkin sitten roppakaupalla murhetta ja elämän epäreiluutta. Ne jäävät kuitenkin taustalle (ja vähän turhan siirappisesti melkein ratkeavatkin), kun suloisista suloisin päähenkilö Alex, 11 vuotta, kertakaikkiaan suostuu näkemään vain hyvän ja itseään kiinnostavan (sillä miksi tuhlata aikaa muuhun? Kaikki tarvittavahan selviää kysymällä!).

Päähenkilö Alex tietää itsekin olevansa ainakin vastuullisuusiältään  vanhempi kuin virallisesti on. Jo alussa selviää, että Alex on ottanut kahden hengen talouden hoitaakseen, kun äiti nyt vain ei aina kykene. Äidillä saattaa nimittäin olla ”hiljainen päivä” tai hän saattaa lähteä kävelylle ilmoittamatta – ja viipyä päiviä poissa. Kotioloista ei kuitenkaan sen kummemmin kerrota, eikä Alex niitä ehdi tarinan alkupuolella kauhistelemaankaan (eikä hänen tyyliinsä kauhistelu sopisikaan tällaisissa asioissa. Tunnereaktioita herättää ennemminkin erinomainen hampurilaisravintola tai  Alexin ikioma koira Carl Sagan, joka tuntuu olevan päähenkilön läheisin läheinen). Alexille on valtavan tärkeä projekti: hän haluaa lähettää kultaiseksi spreijaamansa iPodin avaruuteen ja äänittää iPodille maailmanmenoa, lähinnä tarinointia omasta elämästään.

Tarinaa kerrotaankin nauhoitteiden muodossa: Alex pajattaa jatkuvasti, ja välillä ääneen pääsevät sivulliset henkilöt ja lopulta myös tärkeiksi osoittautuvat uudet tuttavuudet.  Alex on matkalla rakettifestivaaleille New Mexicoon, ja hän on suunnitellut matkansa tietysti itse. Suurin osa tarinasta kerrotaankin matkan päältä, sillä lopulta Alex päätyy festivaalikavereidensa mukana tien päälle.

”Uusi tallenne 1        6 min 11 s

Keitä te olette? Miltä te näytätte? Onko teillä yksi vai kaksi päätä? Vai enemmän? Oletteko te vaaleanruskeita niin kuin minä, vai sileitä ja harmaita kuin delfiinit vai piikikkäitä ja vihreitä kuin kaktukset?

Asutteko te talossa? Minä asun talossa. Minä olen Alex Petroski ja meidän talo on Rockview’ssa, Coloradossa, Amerikan Yhdysvalloissa, planeetalla Maa.” (romaanin alku)

 

Vaikka Alex on yltiöpositiivinen ja melkein raivostuttavan (mutta kuitenkin lopulta suloisen) lapsellinen, on hän kuitenkin välillä surullinen ja todellakin pulassa moneen otteeseen. Hän kohtaa reissullaan läpi muutamankin osavaltion vain hyviä ihmisiä, mikä tekee tarinasta sadunomaisen, mutta joskus tekee hyvää lukea jotain melkein liian imelää. Ai niin, ei tämä tarina sentään ole pelkästään sitä. Lapsellinen kuvitelma ja tarkasti rajautuneet tavoitteet auttavat joskus suuntaamaan huomion tärkeimpään, muuntavat hankaluudet ratkaistaviksi tehtäviksi ja auttavat myös tarinan sivuhenkilöitä jäsentämään elämäänsä. Ehkä tarinan aikuiset ja aikuiset lukijatkin tajuavat hetken miettiä, mikä asia oikeasti olisi tavoiteltavan arvoinen.

Suosittelen tätä nuortenkirjaa ainakin kepeää luettavaa etsiville aikuisille. Nuorillekin aion suositella, tosin minua kiinnostaa, miten tähän välillä kovinkin lapselliseen päähenkilöön suhtautuu lukija, joka on itse juuri rimpuilemassa irti lapsuudesta. Ja vaikka sanon kepeää, on tarinassa paljon syvällisemmänkin pohdiskelun aineksia, joita erityisesti nuorison kanssa olisi hyvä keskustella: miten hyvin meillä onkaan, kun sairastuminen tai tapaturma ei suoraan vie vaikeuksiin, tai mitä sitten, jos niin käykin? Keneen voimme luottaa, miksi kuuntelemisen ja anteeksiantamisen taito ovat tärkeitä? Miksei sitäkin voisi pohtia tämän kirjan pohjalta, miksi olemme tottuneet ikärajoihin tai mitkä asiat meitä ylipäätään rajoittavat.

Screenshot_20180105-180532_01_01_01

Vuoden 2018 lukuhaasteista Kosmoksessa tavataan sopii kuin nakutettu Helmet-haasteen kohtaan 47: Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Mainokset

Terveisiä yksinäisten perheestä

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra. Otava 2017.

Nadja Sumasen esikoinen, Rambo, teki pari vuotta sitten vaikutuksen koskettavuudellaan, lämmöllään ja sillä, että sen kautta avautuvat mahdollisuudet laajaan, polveilevaan keskusteluun yläasteikäisten kanssa. Kun nyt olen pyyhkinyt kyyneleeni suljettuani Terveisin Seepra -romaanin kannet, en melkein malttaisi odottaa, mitä kaikkea teiniläiseni saavat siitä irti. Heti aluksi siis suositus sekä kohderyhmälle että kohderyhmän kanssa touhuaville!

Terveisin Seepra -romaania on hankala lukea vertaamatta sitä Ramboon. Rambon lukeminen ei kuitenkaan ole millään tavoin välttämätöntä, eivätkä teokset liity yhteen, ja jos näistä kahdesta pitäisi valita, nousee Seepra kirkkaaksi ykköseksi. Molemmat ovat tarkkanäköisiä nuoruuden ja (ongelma-)perheen kuvauksia, Rambo ehkä hivenen humoristisempi ja keveämpikin letkeän päähenkilön vuoksi, Terveisin Seepra taas kuristavampi ja ahdistavampi – mutta myös moniulotteisempi.

IMG_20180104_203804_01

”Irja oli ymmärtänyt jättää keittiön himmeimmän halogeenivalon palamaan. Äiti, korjasin mielessäni, ei Irja. Aina kun muistin, yritin vääntää aivoni ajattelemaan Irjan äidiksi, Erikin isäksi ja Kimin veljeksi. Yritin, koska kerran joku terapeutti oli vihjaissut, että perheellemme voisi tehdä hyvää, jos kotona Irjan, Erikin, Kimin ja Iriksen sijasta asuisivat äiti, isä ja lapset.” (s. 9)

Jo ensimmäisestä kappaleesta alkaen alleviivataan sitä, miten erillään perheenjäsenet ovat. Toki siinä vihjataan, että menneisyydessä vaikeuksia on ainakin yritetty selättää. Taustat avautuvat hiljalleen, kun tarina lähtee liikkeelle, ja kuvattavan vuoden mittaan välit osittain lämpenevätkin. Vaikka alun kuvaus on jopa ärsyttävän äärimmäistä, on se jollain tavalla uskottavaa ja perheestä haluaa tietenkin tietää lisää.

Päähenkilö, ysiluokkalainen Iris, saa psykologilta tehtäväksi etsiä kirjekaveri, ja hän löytääkin elämäniloa pursuavan Runotytön. Iris kirjoittaa nimellä Seepra, ja kirjeenvaihto on osa kerrontaa. Muuten Iriksen elämä tuntuu suljetulta, rajatulta – paljolti hänen omien ajatustensa ja ahdistustensa vuoksi. Ahdistus ajaa Iriksen viiltelemään itseään, ja vaikeat tunteet ja kahlitsevat ajatukset kuristavat  yhä enemmän yksinäisyyteen. Elämä ei ole muutenkaan helppoa: isoveli on vieroituksessa (ja myöhemmin kadulla), äiti sairaalloisen perfektionisti, isoäiti kuolemanvanha, läheisten välit kireällä solmulla. Isä on etäinen, mutta vihdoin jokin lykkää hänet huomaamaan tyttärensä – olkoonkin se jokin kuolemanvaara.

Isän ja Iriksen suhteessa on romaanin toiveikkuus. Surullista on se, miten perheessä ollaan niin erillään, mutta tarinassa muutos on positiivinen. Toiveikkuutta tarinaan tuovat myös perheen siivooja, myöhemmin isoäidin avustaja Leeni (aikuishenkilöhahmo, joka on kuin äidin vastakohta), isän ja Iriksen yhteiset hetket, ilon pirskahdukset kirjeissä ja unelma, joka herää yhtäkkiä. Päällimmäiseksi jääkin tunne siitä, miten nopeasti muutos saattaa tapahtua, vaikka nuoren elämässä vuosi tai pari tuntuu tietenkin ikuisuudelta. Onni toisaalta, että lyhytkin hetki voi.

IMG_20180104_210049_01

 

Kirsi julkaisi tänään blogissaan #nuortenkirjatorstai-haasteen. Jos haluat osallistua siihen lukemalla hienoa kotimaista nuortenkirjallisuutta, aloita vaikkapa tästä.

 

 

 

Kurkistus Romanian historiaan

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat. Otava 2017.

”Huhtikuu tuoksuu jäältä ja hiekalta. Aurinko on sirppi taivaan nurkassa.”

Cristina Sandun esikoisteos viettelee mukaansa ensi sivulta. Sillä tutustun Sandun kieleen, jota tekee mieli lukea ääneen. Ensi sivuilta alkaen mukana ovat myös kiehtovat, osin salaperäisiksi (ja kai myös siksi mielenkiintoisiksi) jäävät henkilöt: päähenkilö Alba, joka toimii Helsingissä tulkkina, Alban isoisä Susi, jonka kuolema vie tapahtumat ja Alban (taas) Romaniaan, ja Albert, mies, joka on sitonut Suomeen asettuneen Alban tämän suvun kotimaahan. Myöhemmin esille nousevat myös Popescun veljekset, Alban isä ja setä sekä Suden sukupolvi.

Romaanin tapahtumat keskittyvät päiviin isoisän kuoleman jälkeen, jolloin suku kokoontuu perheen kotikylään. Tarina laajenee kuitenkin Alban ja suvun menneisyyteen, suvun tarinoihin ja hieman myös Romanian historiaan. Pienessä kirjassa on siis paljon: moni asia jää kurkistukseksi tai välähdykseksi, mutta näistä hetkistä ja kuvista rakentuu  kokonaisuus, johon liittyvät omat mielikuvani kuvatuista ajoista. Teos vei minut muistoissa sekä lapsi-minua järkyttäneisiin uutiskuviin Ceaușescun viimeisistä päivistä että elokuvamuistoihin diktatuurin ajan Romaniasta.

”Punainen kylä 1973

Vaaleissa äänestäminen ei tietenkään ole pakollista, mutta vaaliuurnalla on kuitenkin hyvä käydä. /–/ He astuvat vuoronperään äänestyskoppiin ja äänestävät sitä yhtä joka on listassa. Salissa tunnelma käy riehakkaasti. Viinilasit täyttyvät ja suklaakonvehdit tahraavat sormet. Illalla uutiset kertovat: ’Kansa on puhunut, toveri Ceaușescu on saanut äänistä 100 prosenttia!'” (s. 147)

Romaanissa luvut vuorottelevat menneisyyden Punaiseen kylään tai Bukarestiin sijoittuvien ja tarinan nykyhetkestä kertovien osioiden välillä. Tarina ulottuu Suden nuoruuteen, vuodesta 1952 alkaen. Menneisyydestä paljastuu perheen poikien lähtö ulkomaille, helpomman tai hienomman elämän perässä. Myös Alban kesät Punaisessa kylässä luovat kuvaa siitä, millaista Ceaușescun aika rajoituksineen ja hulluuksineen oli. Sekä Alban isä että myöhemmin tämän veli tuovat materialistista yltäkylläisyyttä Punaiseen kylään, jossa isovanhemmat ja lopulta vain isoäiti Flavia asuvat hiljalleen homehtuvassa talossa.

 

1514732967489722560684

Entä sitten se valas? Goliat on kuollut valas, jota kuljetetaan ympäri Eurooppaa ihmeenä ja jota Susi vie poikansa katsomaan. Se on yksi tarinoista, joita kerrotaan ja joissa tosi, keksitty ja muistot sekoittuvat.

Sandun teos oli Finlandia-ehdokkaana 2017. En ole ehtinyt lukea muita ehdokkaita, en siis voittajaakaan, mutta jos ne ovat yhtä lailla särmikkäitä ja moniulotteisia kuin tämä, on minulla vielä paljon hyvää luettavaa tiedossa.

Kirjavuosi 2017

Tänä vuonna luin paljon, mutta kirjoitin harmillisen vähän. Pari kertaa jo ajattelin, että näinköhän hiipuu kirjoista kirjoittaminen, mutta nyt selailtuani vuoden lukumuistoja päätin, että ensi vuonna varaan aikaa enemmän myös kirjoittamiselle. Ensimmäinen uudenvuodenlupaus on siis tehty ennen ensimmäisen päivän taianomaisia ensihetkiä.

 

Tänä vuonna luin melko paljon sarjakirjoja. Hurahdin Harry Hole -sarjaan, mutta jätin viimeiset osat odottamaan (yksi on kyllä hyllyssä loppulomaksi). Luin vihdoin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa, josta en VIELÄ ole kirjoittanut, mutta jonka tunnelmiin aion vielä palata. Viimeinen osa on sitä paitsi lukematta. Luin (tai siis kuuntelin) myös ruotsalaista Olivia Rönning  -dekkarisarjaa neljä osaa. Syksy taisi sujahtaa ohi dekkareitta näiden jälkeen.

 

Luin jonkin verran enemmän tietokirjoja kuin aiemmin. Viime vuoden koonnissa taisinkin toivoa, että tietokirjallisuus saisi tilaa lukemistoissani. Yksi tärkeistä tietokirjoista on juuri lukemani 1947 (siitä hieman lukumaratonpostauksessa), ja muita mieleen jääneitä ovat Koko Hubaran Ruskeat Tytöt sekä Eetu Kauppisen Miten lauluni syntyvät. Jälkimmäisestä taisin kirjoittaa vain Insta-vinkkauksen, vaikka muistan kyllä miettineeni teosta laajemminkin lukiessani – ja taas: miksi en kirjoittanut, mikä sykähdytti, hykerrytti tai oivallutti? Toisaalta tämä on sellainen mukava selailukirja, että joitain lukuja voisi hyvin lueskella uudestaankin.

 

Screenshot_20171230-195359_01_01

Osallistuin myös lukuhaasteisiin, joista laajin oli Helmet-kirjastojen lukuhaaste. En saanut kaikkia kohtia täyteen, mutta siitä kiitän itseäni, että tänä vuonna luin yli 50 kirjaa, mikä on minulle paljon (70 kirjaa, ja muutama aloitettu ja kesken jäänyt). Suketuksen Muuttoliikkeessä-haasteeseen luin useammankin kirjan. Tämä aihepiiri kiinnostaa edelleen tai entistä enemmän, ja lukujonossa on tälläkin hetkellä muiden haastepostauksista bongattuja kirjoja. Sivumennen-podcastissa esiteltiin Hyllynlämmittäjä-haaste, ja jo lukulistaa laatiessani taisin kirjoittaa, että nämä kirjat luen seuraavan 12 vuoden aikana, vaikka aikaahan oli oikeasti vuosi. Luin 2,5 kirjaa 12:sta, hups. Onneksi luin kaikkea muuta hyvää, ja nuo hyllynlämmittäjäthän pysyvät hyllyssäni (paitsi se kesken jäänyt saa jatkaa matkaa). Klassikkohaasteeseenkin osallistuin (myös kesällä), ja tammikuussahan se jatkuu taas.

 
Vuoden sävähdyttävimpiä kirjoja ovat olleet ainakin Anni Kytömäen Kivitasku, Pajtim Statovcin Tiranan sydän, Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat (postaus tulossa), Chimamanda Ngozi Adichien  Kotiinpalaajat, Yaa Gyasin Matkalla kotiin, Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät… En ole lukenut ainakaan loppuun yhtään huonoa kaunokirjaa, ja koska en ehdi tuhlata aikaani kirjoihin, jotka eivät innosta, vielä vähemmän ehdin sellaisista kirjoittaa. Onneni onkin ollut löytää mahtavia kirjasuosituksia blogeista ja kuulla mielenkiintoisista luettavista kirjanystäväystäviltäni.

Entäs ensi vuosi? Olen luvannut kirjoittaa enemmän, hyvä. Luen paljon, edelleen kaunoa, tietoa ja nuortenkirjoja. Odotan Napoli-sarjan kolmatta osaa. Osallistun lukemattomiin lukuhaasteisiin. Luen pari klassikkoa (ainakin). Luen Knasun kutosen loppuun. Kokoan uuden Hyllynlämmittäjä-kasan ja käytän ahkerasti kirjastoa. Aion myös kirjoittaa muusta kulttuurista kuin kirjallisuudesta, ainakin teatterista ja tietenkin Sodankylästä.

Ihanaa uutta lukuvuotta kaikille kirjojen ystäville!

Joululoman superlukumaraton 25.12.-31.12.2017

Lotan Hogwart’s library -blogissa käynnistyi toissapäivänä superlukumaraton, ja tarkoitus olisi pyhittää kokonainen viikko kirjoille – mahtava idea! Ilmoittauduin mukaan, ja  tarkoituksenani on kyllä lukea paljon, mutta enemmän olen hengessä mukana (ja kannan kirjakasaa matkalaukussa reissatessani Suomen poikki). Varsinaisen maratonpäivän ehdin pitää vasta tammikuun puolella, mutta bussimatkoilla (ja öisin) voin ahmia kirjoja nyt joulukuussakin.

Maratonissa mukana olo tarkoittaa kuitenkin lukemisen lisäksi sitä, että seurailen muiden etenemistä. Osallistujalista ja lisähaaste löytyvät siis Lotan blogista, ja minä pyrin päivittämään omaa etenemistäni tähän postaukseen. Lukemisen lisäksi toiveissani on tämän maratonin myötä herätellä tämä blogi talviunilta: luonnoksissa on aloituksia syksyllä luetuista kirjoista, joista haluaisin kirjoittaa edes jotain lukumuiston säilyttämiseksi. Jos urakka sitten tuntuukin liian suurelta, koitan löytää armollisuutta tämän harrastuksen ”suorittamiseen”. Ehkä siis tyydyn lukemaan muiden tekstejä.

25.12.-26.12. Luin loppuun aatonaattona aloittamani Cristina Sandun romaanin Valas nimeltä Goliat. Lisäksi luin aika paljon Romanian historiasta, mutta sitä en laske tähän. Olen lähes sanattoman vaikuttunut Sandun teoksesta: siinä ihastuttavat niin kieli kuin rakenne ja tarina, siis tarinat! Luin ääneen kohtia siitä, koska rakastin kuvailua. Ihmettelin kertomuksia, jotka kiemurtelivat lomittain. Palasin muistoissa niin yhdeksänvuotiasta taannoin järkyttäneisiin tapahtumiin Romaniassa (vaikkei niistä ajoista tässä kerrota), ja vastapainoksi yritin palauttaa mieleeni elokuvan Tarinoita kulta-ajalta (jossa siis kuvataan samoja aikoja kuin Valas nimeltä Goliatissa, tosin hyvin erilaiseen tyyliin). 220 sivua luettuna.

27.12. Aloitan aamuni bussissa. Kuuntelin puoli tuntia Julia Berlinin Siivoojan käsikirjaa. Nyt pitäisi päättää uusi luettava: mukana ovat Heidi Köngäksen Sandra, Orwellin Vuonna 1984 (kyllä, klassikkohaaste) ja Elisabeth Åsbrinkin 1947.

 

IMG_20171227_085709

 

11:01. Åsbrink valikoitui ensimmäiseksi, mutta Orwell on mainittu siinä jo kolme kertaa. Olen lukenut vuoden 1947 tapahtumista jo toukokuuhun saakka, ja kirja vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Taas tosin tuntuu siltä, että tiedän liian vähän tai olen unohtanut, mutta ei se mitään. Välähdykset vuoden 1947 tapahtumista, yksittäisten henkilöiden valinnoista, kansojen kohtaloista, raskaasta ja keveästä vuorottelevat, ja tarkoitus lieneekin alleviivata sitä, miten vähän me voimmekaan hetkessä tietää niin paljosta – varsinkaan suurten mullistusten keskellä tai heti jälkeenpäinkään.

22.05 Myönnän: olin aikamoinen optimisti kirjakasoineni. Määränpäässä odotti nimittäin vauhdikas poikajoukko, joten lukeminen jäi. Åsbrinkia on kuitenkin luettuna 180 sivua, mikä vähän yllättää. Aiheet ovat painottuneet synkempiin – Simone se Beauvoirin rakkaussuhdekin loppui. Lisäksi vauhdikkuuden tunnetta rakentaneet kronologisen, välähdyksenomaisen ja sirpaleisen kerronnan keskeytti luku Kuoleman kaikuja, jossa kerrotaan Unkarin juutalaisten kohtalosta toisen maailmansodan loppupuolella. Vieköhän tämä yöunet…

 

28.12. Aamulla sain luettua muutaman sivun, mutta iltapäivällä vein katraan lukumaratonin hengessä kirjastoon. Nuorin luki ainakin viisi kirjaa, ja kummipoika löysi Harry Potterin toisen osan. Kuvitetut Potterit näyttivät houkuttelevilta, mutta ovat ne aikamoisia järkäleitä. 8-vuotias säikähti: liikaa sivuja.

IMG_20171228_131537

Oma saldo 1947-kirjaa 246 sivua (siis kahdessa päivässä). Ei mitään maratoonaamista todellakaan, mutta kirjat mielessä kuitenkin.

29.12. Matkalla kotiin luin viimeiset sivut 1947:stä, ja uuden kirjan aloittaminen on vaikeaa. Åsbrinkin kirjassa kuitenkin kerrotaan Orwellin Vuonna 1984 -teoksen syntyhetkistä, joten siirryn siihen.

Eilen kuuntelin kaksi tuntia Siivoojan käsikirjaa, kun kävelin tapaamaan ystävääni. Pidän todella paljon Berlinin tyylistä, mutta luultavasti on tartuttava perinteiseen kirjaan, jotta tyylistä (ja tarinoista) saa vielä paremmin kiinni. Tähän välipäivään mahtui vielä yksi novelli, mutta taidan todellakin siirtyä kirjakirjaan, sillä äänikirjaversiossa ei pysty selailemaan riittävän kätevästi taaksepäin – ja sitä novellit huutavat!

Välipäivä, lepopäivä, matkustuspäivä, sukulaisten kanssa Helsingin yläpuolella istuskelu -päivä, kaikkea tuota, mutta ei lukupäivä. Viikon maratoonaaminen vaatisi minulta todellakin eristäytymistä… Sain kuitenkin aloitettua Vuonna 1984:n, hyvä minä! Huomenna jatkuu, mutta olo on kyllä luovuttaneen lukijan.

 

30.12. Vuonna 1984 etenee nihkeähkön alun jälkeen. Klassikkojen aloittaminen on joskus hankalaa, kun luulee tietävänsä jo liikaa kirjasta. Vuonna 1984:n maailma oli iskulauseitaan myöten tuttu, mutta toisaalta: eihän kyse ole pelkästään kuvatusta maailmasta vaan ennemminkin siitä, miten se on rakennettu tai mitä ajattelen lukiessani. Sivuja takana 140, ja yhä enemmän tekee mieli syventyä lukemiseen. Maratoonaamisesta ei TODELLAKAAN voida enää puhua, sillä lukemisen sijaan haahuilin tänään Kiasmassa, siivosin ja kävin joogassa. Kävin myös kirjastossa (2 kirjaa, 3 leffaa), lainasin kaverilta kirjan ja olenhan kuitenkin lukenut (ja  vuorokautta on vielä jäljellä).

31.12. Viikon lukemisista oli mukavaa kirjoitella, vaikka varsinaiseen ahmimismoodiin en päässytkään. Ehkä tämä on kuva tyypillisestä lomaviikon lukemistostani: kannan kirjoja mukanani aina enemmän kuin ehdin lukea, mutta toisin kuin työarjessa jaksan  kuitenkin lukea yömyöhäänkin (tosin lomalla illat ja iltayöt kuluvat mukavasti myös ystävien ja sukulaisten kanssa tai vaikkapa leffoja katsellen ). Työviikoilla luen eniten bussissa.

 

Viikon koonti:

Vuonna 1984 -teosta luin 240 sivua

Elisabet Åsbrinkin teoksen luin kokonaan (n. 280 sivua)

Cristina Sandun teosta Valas nimeltä Goliat luin 220 sivua (maratonin aikana)

Äänikirjaa kuuntelin 4 tuntia (Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja – muutaman novellin myös luin, koska nukahtelin kuunnellessani kirjaa yöllä)

 

Yhteensä siis 740 sivua, olen tyytyväinen!

 

Kun tiiliskiviromaani vie mennessään…

Nathan Hill: Nix. Gummerus 2017.

Onkohan vaarallista rakastua romaaniin? Nathan Hillin esikoisjärkäleessä varoitellaan nixistä, näkistä, joka houkuttelee arvaamattomassa muodossa, rakastuttaa ja vie mukanaan. Romaanin päähenkilön, Samuelin, äiti Faye on myrkyttynyt norjalaistaustaisen isänsä kertomista tarinoista, ja nämä uskomukset  seuraavat Fayea ja hieman Samueliakin läpi Nix-romaanin tarinan, joka ulottuu pääasiassa vuosiin 1968 ja 2011 mutta myös 1950-luvulle Fayen ja 1980-luvulle Samuelin lapsuuteen.

IMG_20171106_173846_924

Mikä sitten saa lukemaan tai pikemminkin ahmimaan tämän yli 700 sivun romaanin? Ensinnäkin romaani on taitavasti rakennettu: heti ensisivuilla asetetaan syötti – äiti on lähtenyt, muttei kerrota, miksi – ja sen jälkeen alkaa tapahtumien vyörytys. Aikarakenne on rikottu, ja luvuissa näkökulma vaihtelee eri henkilöiden välillä. Tässä heti toinen koukku: mielenkiintoiset henkilöt! Salaperäinen Faye, tämä kadonnut äiti, myös ”Packer Attacker”, koska hän hyökkää kuvernöörin kimppuun julkisessa tilaisuudessa ja nousee täten mediatapaukseksi ja pian myös päähenkilö Samuel Andresen-Andersonin elämään. Ja sitten on vielä tietysti historian tapahtumat, erityisesti vuoden 1968 mielenosoitukset Chicagossa.

Henkilöiden elämät linkittyvät ja suhteet tiivistyvät, kun tarina etenee. Välillä kerrotaan vuodesta 1988, jolloin Faye katoaa Samuelin elämästä, välillä Fayen lapsuudesta, hyvinkin tarkasti Fayen nuoruudesta ja lisäksi  vuoden 2011 tapahtumissa kuvataan niin kolmikymppisen Samuelin kirjailijakriisiä kuin peliriippuvuutta ja rakkaussotkujakin. Samuelin ja Fayen lisäksi tärkeitä henkilöitä ovat Samuelin pelikaveri Pwnage, Samuelin lapsuudenystävät Bishop ja Bethany, Samuelin ikirakkaus. Mielenkiintoisin henkilöistä on kuitenkin Faye, osittain käsittämättömyyden, osittain kuristavankauhean nuoruuden vuoksi. Faye on elänyt nuoruutensa mielipideilmastoltaan ankeassa ja konservatiivisessa tuppukylässä, jossa erilaisuutta eikä varsinkaan erinomaisuutta hyväksytä. Mielenkiintoiseksi ajankuvauksen tekee esimerkiksi koulun ja naisen tai tytön ahtaan roolin kuvaus. Ei ihme, jos joskus tekisi mieli kapinoida – vaikka eihän Faye niin tee. Ehkä se onkin juuri tämä ristiriita, joka kiehtoo: ympärillä tai vähintään yliopistomaailmassa olisi mahdollisuus heittäytyä kuohuntaan, mutta lapsuuden pelottelu tai nujerrettu minuus pitävät kiinni tavallisuuden ankeudessa.

Yksi lukuisista kirjan käsittelemistä aiheista on peliriippuvuus. Samuel ja Pwnage pelaavat Elfscape-nimistä peliä samassa klaanissa, Samuel työkoneellaan, Pwnage useammalla kotikoneellaan niin, ettei jälkimmäisen elämään muuta mahdukaan. Ehkä pelit  ovatkin joillekuille se näkki, joka vie mukanaan, vaikka tässä pelit ovat vain lähes viedä Pwnagen tai Samuelin tuhoon (Pwnagella on kyllä lähtö melko lähellä). Pelimaailman kuvaus on minulle vierasta, ja siksi kai sekin on viihdyttävää. Erityisesti kuitenkin pidin osiosta, jossa kerrontakin oli pelillistä, jossa tarinan eteneminen ikään kuin määrittyy pelaajan tai kuvitteellisen lukijan valintojen mukaan. Samalla kerrotaan Samuelin kahdesta tavoitteesta: kirjailijan urasta ja rakkauden saavuttamisesta.

Loppupuolella sotkuinen vyyhti aukeaa vauhdilla, mutta romaanin viehätys on tarkassa kuvauksessa, erikoisissa henkilöhahmoissa, välillä näiden henkilöhahmojen kautta esille pulpahtelevassa humoristisuudessa sekä ihmissuhteiden ja ihmisenä olemisen ristiriitaisuudessa. Lukiessa tätä järkälettä voi siis eläytyä ja kauhistella, tuntea ja nautiskella arvoitusten ratkeamisesta. Siinäpä aineksia romaanille, johon annan itseni rakastua. Eikä se tietenkään ole vaarallista.

 


Koitan ujuttaa Nixin Helmet-haasteeseen, ja sopivia kohtia olisivat vaikkapa 1. kaunis nimi, 2. blogeissa kehuttu kirja, 42. esikoisteos, 47. kahden (tai useamman) haastekohdan täyttävä teos tai 49. vuoden 2017 uutuusteos.

Nuortenkirjavinkki: Muistojenlukija

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija. Tammi 2017.

Muistojenlukija avaa Elina Rouhiaisen Väki-trilogian, ja ensimmäisen osan luettuani odotan jo jatkoa. En ole lukenut Rouhiaisen aiemmin ilmestynyttä, kovin kehuttua Susiraja-sarjaa, mutta nyt sekin nousi loputtomassa lukupinossani pykälän ylemmäs.

IMG_20171029_182427_01

 

Muistojenlukijaa en esittele vinkkausta enempää, sillä siitä kirjoittaminen liikoja spoilaamatta on haastavaa. Toinen syy tällaiselle vaihtoehtoiselle postaukselle on se, että otin pari viikkoa sitten vastaan vinkkaushaasteen, ja tämä erinomaisuus valikoitui yläkoululaisille ja lukiolaisille vinkattavaksi. Enpä ole muuten koskaan tainnut kirjoittaakaan (saatika videoida, apua!) vinkkausta, joten hieman jännittää.

 

”Taivas alkoi hämärtyä. Porukkaa alkoi saapua enemmän ja enemmän. Kaiken ikäisiä ja kaiken värisiä ihmisiä. Ihmisiä, jollaisia Kiuru ei tiennyt tässä kaupungissa olevankaan. Näky muistutti häntä lintujen kevätmuutosta: pelloista ja soista, jotka täyttyivät erilaisista siivekkäistä. Kaikki lintujen äänet sekoittuivat korviahuumaavaksi meteliksi, aivan samoin kuin nyt kävi ihmisten puheelle ja naurulle.” (s. 46)

Kiuru on 16-vuotias helsinkiläistyttö, jolla on erikoinen kyky: hän pystyy poimimaan toisten ihmisten muistoja, ja hän näkee muistot lintuina. Kiuru ei ole koskaan tavannut ketään kaltaistansa, eikä ole uskaltanut kertoa kyvystään, mutta kesälomalla hän jää kiinni, kun hän nappaa muiston Dai-nimiseltä pojalta, joka pystyy tarkastelemaan ihmisen mieltä melko erikoisella tavalla. Vaikka tärkeimmillä henkilöillä onkin taianomaisia kykyjä, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija ei ole kuitenkaan fantasiatarina, jossa taikuudella leikiteltältäisiin – päinvastoin. Kiurun ja hänen ystäviensä Dain, Nelun ja Bollywoodin on oltava tarkkoja, etteivät heidän kykynsä paljastuisi väärille ihmisille.

Muistojenlukijassa kiehtoo erikoinen tarina, mielenkiintoiset henkilöt ja kuvatun maailman hiljalleen aukeava salaperäisyys. Tämä sarjan avausosa kertoo ystävyydestä ja rakkaudestakin, mutta henkilöidensä kautta myös eriarvoisuudesta asettamalla vastakkain esimerkiksi Kiurun ja tämän parhaan ystävän Samuelin perheen ja toisaalta paperittomien siirtolaisten turvattomasta osasta esittelemällä vallatun talon leireineen.

Muistojenlukija on nuorten aikuisten fantasiaromaani, joka  sopii hieman vanhemmallekin aikuiselle ja yläkoululaisellekin.  Jos haluat uppoutua yllättäviin tapahtumiin ja tutustua erikoisiin henkilöihin kesäisessä Helsingissä etkä pelkää hieman vakavampiakin aiheita, lue tämä kirja. Vaarana tosin on, että et meinaa malttaa odottaa seuraavan osan ilmestymistä… Onneksi tässä ensimmäisessä osassa on melkein 400 sivua, eikä mitään liikaa.