Yksi kevät ja 1918-haasteen koonti

Reader why did I marry him? -blogissa julkistettu 1918-haaste päättyi eilen 15.5., samana päivänä siis kuin sisällissota sata vuotta sitten. Sisällissota kiinnostaa minua  aiheena kirjallisuudessa, mutta toisaalta välttelen sitä, koska kuvaukset ovat ymmärrettävästi hirveitä. Jos kuvaus ei ole tarkkaa tai keskity vaikkapa vankileirien oloihin, pystyy kauheudet silti kuvittelemaan, tai jos hävinneiden sodanjälkeisestä kohtalosta ei kerrota, arvailut elämän vaikeudesta osunevat oikeaan. Aiemmin lukemistani teoksista Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on varsinkin tehnyt vaikutuksen, samoin Kjell Westön Missä kuljimme kerran.

Haasteeseen luin Heidi Köngäksen Sandran ja nyt haasteen viime hetkinä myös Laura Lähteenmäen nuortenkirjan Yksi kevät. Lisäksi kävin katsomassa KOM-teatterin Veriruusut, mutta samannimistä Anneli Kannon romaania en ehtinyt lukea. Kaikki nämä teokset kuvaavat tapahtumia punaisten näkökulmasta: Sandrassa sotaan joutuu tahtomattaan nuori mies, Veriruusuissa valkeakoskelaistytöt liittyvät – osa melkoisella innolla – naisprikaatiin ja  Yksi kevät -romaanissa nuoret tytöt, tehdastyöläisiä hekin, ryhtyvät ensin auttamaan punaisten haavoittuneita ja tarttuvat sitten hekin aseisiin, tosin vain hetkeksi, sillä sota loppuu. Yksi kevät sopii hyvin haasteen lopetuskirjaksi, sillä synkästä aiheesta huolimatta tässä teoksessa on nuoruuden toiveikkuutta – niin itse tarinan lopussa kuin osassa päähenkilöitäkin.

 

”Toivoin, että kesään mennessä kaikki olisi järjestynyt ja asiat edenneet oikein, kapina tietysti loppunut. Mutta kaikkein eniten toivoin, että voisin palata vanhaan elämääni. Tämä uusi tilanne, koko vapaustaistelu ja meidän tulomme vieraaseen taloon kutsumattomina vieraina kihelmöi tukkani alla kuin olisin nähnyt ahdistavaa unta tai päässäni juoksisi liuta täitä.” (Laura Lähteenmäki: Yksi kevät. WSOY 2018, s. 10)

Näin ajattelee Yksi kevät -romaanin päähenkilöistä yksi, 16-vuotias Aada, joka on ystävättäriensä kanssa asettunut vallattuun taloon pitämään huolta taisteluissa haavoittuneista. Aada, Linda, Bea, Katri ja Jenny ovat 15-17-vuotiaita, ja heille asettunut vastuu on suuri: he eivät onnistu pitämään kaikkia potilaitaan hengissä, ja kyllähän he huomaavat avuttomuutensa itsekin. Ystävykset ovat tutustuneet kenkätehtaalla, joka on kuitenkin suljettu sodan vuoksi ja johon he ehkä toivovat pääsevänsä myöhemmin takaisin, mutta olosuhteet vievät muihin kuvioihin. Yksi askel on naiskaarti, johon he yhtä lukuun ottamatta liittyvät. Varsinaisiin taisteluihin tytöt eivät kirjassa joudu, sillä kevät on jo pitkällä ja Tampere melkein vallattu, mutta arvata saattaa, että parhain päin ei tytöille käy.

Yksi kevät tuo mielenkiintoisen näkökulman sisällissota-aiheeseen. Jos olisin lukenut Verisruusut-romaanin, saattaisin osata verrata siihen, mutta vankileirejä tässä ei yksittäistä kuulopuhetta enempää kuvata, eikä Yksi kevät -romaanin päähenkilöissä ole ainakaan samanlaista vimmaa kuin KOM-teatterin lavalla eloon heränneissä Veriruusujen naisissa. Taustaa ja sodanjälkeistä ilmapiiriä kuitenkin valotetaan henkilöiden ajatusten ja kohtaloiden kautta, hieman viitataan myös siihen, miten punakaartiin liittyneisiin suhtauduttiin. Romaanin lopussa on muutaman sivun historiapläjäys, mikä onkin hyvä idea, sillä teos on suunnattu nuorille. Myös minulle se toimi muistinvirkistäjänä, vaikka tänä keväänä aiheesta on kuultu ja ollut luettavissa paljon.

”Bea ei kaivannut tehtaaseen, ja se oli nyt suljettukin. Tehtaat polkivat naisten oikeuksia, ja vaikka parempaa palkkaa ja enemmän vapaapäiviä oli luvattu, niitä ei ollut saatu. Edelleen he paiskivat kymmentuntisia työpäiviä maanantaista lauantaihin. Asiat edistyivät liian hitaasti, vastassa oli suuria voimia, ja vapaustaistelu sotki kaiken. Bea ei uskonut, että hänen elinaikanaan mikään muuttuisi, mutta jos hänellä joskus  olisi tyttö, sen asiat voisivat olla paremmin.” (s. 77)

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa aiheesta kiinnostuneille, eikä kannata säikähtää nuoria päähenkilöitä tai sitä, että kyseessä on luokitukseltaan nuortenkirja. Kerronta on kaunista, nuoruudenherkkää, eikä asioita selitetä liikaa, mutta koska romaanin keskiössä on juoni, se, mitä tytöille tapahtuu, on nuorenkin lukijan helppo tätä lukea – paitsi jos tuosta ajasta lukeminen on vaikeaa. Näkökulma on vuoroin eri henkilön, jolloin erot tyttöjen näkemyksissä, toiveissa ja odotuksissa tulevat esille. Tytöissä on paljon tuttua, vaikka kuvattu aika on onneksi takanapäin.

IMG_20180516_201139

Teatterissa: hyytävän hyvä Veriruusut

Veriruusut KOM-Teatterissa (21.4.2018, ensi-ilta oli 16.2.2018)

ALKUPERÄISTEKSTI: Anneli Kanto
DRAMATISOINTI JA OHJAUS: Lauri Maijala
LAVASTUS: Markku Pätilä
PUKUSUUNNITTELU: Tiina Kaukanen
MASKEERAUS: Leila Mäkynen
VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski
ÄÄNISUUNNITTELU: Jani Rapo
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Eero Leichner
YLEISÖTYÖ: Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo

ROOLEISSA: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

 

KOM-Teatterin Veriruusut-näytelmä saa katsojat haukkomaan henkeään, kyynelehtimään, vavahtelemaan ja eläytymään sekä iloon että hirveyksiin. Näin ainakin minun penkkirivilläni – enkä siis ollut  ainoa. Sali oli täynnä, ja esitykset syystäkin loppuunmyytyjä, koska kehuja on kuulunut suunnasta jos toisestakin. Lisäesityksiä on tarjolla syksyksi, joten kalenterit esiin.

Anneli Kannon romaaniin pohjautuva tarina kertoo valkeakoskelaisista tehtaantytöistä, jotka ajautuvat punakaartiin, kuka mistäkin syystä. Vaikka näytelmässä kuvataan  aikaa sisällissodan molemmin puolin, ei sodasta tai vankileireistä kerrota suoraan suurtakaan osaa kokonaisuudesta, ja kun kerrotaan, pienetkin vihjeet ja viittaukset riittävät. Toteutus luottaa katsojan kykyyn kuvitella kauheudet, ja se on yksi asia, mikä tekee tästä näytelmästä hienon. Muita syitä riittää luetteloksi asti: näyttelijät, lavastus, pyörölavan käyttö, musiikki, muusikot, valot, äänet, no, kaikki!

Esitys on aloitusta myöten hieno. Puhallinmusiikki hiljentää tarinan äärelle, herättelee jo haikeutta ja vihjaa siitä, että musiikki on osa tarinankerrontaa. Itse tarina alkaa synkeissä merkeissä, kun päähenkilön, Sigridin (Helmi-Leena Nummela), ankea äiti usuttaa tyttärensä töihin tehtaalle. Isäkin usuttaa, vaikka tietänee tehtaanjohtajan kohtelevan naistyöntekijöitään todella huonosti. Synkän tästä alusta tekee  myös ajatus siitä,  että  vaihtoehtoja ei ollut. Tehtaan vaietuille salaisuuksille kerrotaan syitäkin, ja samassa tarinaan tulee lohtua ja ystävällisyyttä. Suosikkihahmoni, elämäniloa puhkuva Maija (Oona Airola), ystävystyy alussa araksi pelotellun ja kolhitun Sigridin kanssa, tartuttaa eloa tähän, ja näytelmän aikana nähdäänkin mieletön muutos Sigridin hahmossa. Melkein kuin näyttelijä olisi vaihtunut, kasvua on niin paljon. Maijan hahmossa on roppakaupalla inhimillisyyttä, ja hän on se, joka saa yleisön niin nauramaan kuin itkemäänkin.

Musiikkia on monessa kohdassa käytetty taitavasti, ja taitavia ovat laulajat ja muusikotkin. Moniääniset laulut ovat vaikuttavia, varsinkin lopun teatterin aulaan katoava laulukulkue, jonka ääni kuuluu kaukaa, muistuttaa etäisyyksistä ja läheisyyksistä niin ajassa kuin maailmassa. Nämä tapahtumat tapahtuivat tasan sata vuotta sitten, tässä. Erityisesti loppupuolen tapahtumat saivat miettimään, miten tuo aika vaikutti pitkään, miten paljon asioista melkein tietämättömätkin saivat kärsiä, kun  hirveät teot ja hirveä aika traumatisoivat ihmisiä molemmilla puolilla. Alun vauhdikkaat kohtaukset, hillitön energia on poissa loppupuolella, ja lavan pimetessä tuntuu lähes sanattomalta. Siksi tuo laulukin vie valtaansa, mutta kyllä näytelmän jälkeen riittää puhuttavaa ja pohdittavaa. Suosittelenkin, että tämä näytelmä kannattaa katsoa seurassa, joka jaksaa käydä läpi niin näytelmän hienouksia kuin historian kauheuksia.

Erityisen vaikutuksen näytelmässä minuun teki rytmitys ankeuden ja ilon, vauhdin ja pysähtymisten välillä. Ajankulun huomasi vain siitä, että penkit olivat aika kovat, mutta siksi sainkin kiemurrella ja vähän purkaa kuristavaa oloa liikkumalla. Alussa tehdasmiljöö oli kuvattu pyörivän lavan avulla niin huimaavasti, että melkein pelotti, että pian vauhdissa sattuu – niin kuin tehtaissa sattuikin. Yksi työläisistä oli kätensä työtapaturmassa menettänyt Lyyti (Eeva Soivio), ja tehdastyön fyysisyyteen rinnastui tehdaskohtausten kiire ja hikisyys. Maijan ja Anttonin hääkohtauksessa oli taas vauhtia ja iloa, kun tanssijat pyörivät vuorostaan, vaikka kirkonaamenet jäivät saamatta. Pyörölava pyöri armottomasti taas lopussa, kun yksi hahmoista toisensa perään kohtasi kohtalonsa.

Paperitehtaan tyttöjen välille syntyy luottamus ja ystävyyttä, ja kun olot kiristyvät, päättävät nuoret naiset, melkein tytöt, liittyä punakaartiin. En ole lukenut juurikaan näistä naiskaarteista, mutta tiedän jotain, ennen kaikkea siitä, mitä naisille kävi sodan loppuvaiheissa, ja siksi naisten uhmaa ja intoa on kamalaa katsella. Näissä kohtauksissa näkyy kuitenkin myös näytelmän (ja romaanin) ajankohtaisuus: miten vietävissä ihminen voi olla, kun nykyisyys tuntuu toivottomalta, mutta tulevaisuudessa näkyy jonkun luotetun lupaama valonpilkahdus. Näytelmän naishahmoissa on näkyvillä erilaista suhtautumista sotaan ja vallankumoukseen, on kovanaamaa, intoilijaa ja myötäilijää. Taas mietin, että tyttöjen vaihtoehdot olivat vähissä, että kyse on joskus ajautumisesta, joskus väärästä valinnasta, eikä ero ole aina kovin suuri.

Veriruusut on ihailtavan taidokasta teatteria  tärkeiden asioiden äärellä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että on muistettava historia, vaan siitä, että on oltava tietoinen, kuinka moni asia toistuu ja siitä, että joihinkin asioihin voimme itse vaikuttaa. Jos voimaa ja halua tai tarvettakaan ei ole yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, antaa näytelmä mallin myös arjen tekojen merkityksestä.  Naurua hersyvä Maijan äiti (Ursula Salo) on valmis niin jakamaan vähästään kuin tukemaan täysillä omia lapsiaan, mutta Sigridin äiti saa synkeydellään ja synninpelollaan melkein tukahdutettua tyttärensä.  Näytelmän naiskaartilaiset eivät ehkä voineet vaikuttaa kohtaloihinsa, mutta siihen he pystyivät, miten toisiaan kohtelivat. Kaiken kauheuden jälkeen mieleen pulpahtaa tyttöjen välinen nauru ja toivo paremmasta tulevaisuudesta, kun he työstä uupuneina naureskelivat ja unelmoivat rakkauksista. Näytelmästä jää värisyttävän synkkä olo, mutta sitä suuremmalla syyllä se kannattaa mennä katsomaan.

IMG_20180421_144035__01

Keväisen keveä todellisuus tuntui lempeältä hytisyttävän teatterikokemuksen jälkeen.

Raastava sadan vuoden takainen

Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2017.

IMG_20180114_111106

 

”Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?” (s. 156)

Heidi Köngäksen Sandra aloittaa minun 1918-vuoteni. Tähän kevääseen mahtuu paljon sadan vuoden takaisesta, sillä sisällissodan tapahtumia käsitellään nyt niin teatterissa kuin tieto- ja kaunokirjallisuudessakin ja vanhemmatkin tarinat nousevat luettaviksi. Tekisi mieli sulkea silmät, mutta en sulje, ja varsinkaan en kadu, että tartuin Sandraan. Enkä jätä aihetta: varaan muutaman pakan nenäliinoja ja lipun ainakin Komin Veriruusuihin (ja koitan ehtiä lukea kirjankin ennen teatteria). Kirjastosta jonotan paria kaunoteosta, tiedon osalta luottanen historiatietäjäystäviini.

Sandrassa tarinaa kerrotaan kolmella tasolla, mutta nimihenkilö on koko ajan keskiössä. Alkupuolella Klaara, Sandran tyttärentytär, löytää isoäitinsä kalenterimerkintöjä, jotka  herättävät mielenkiinnon ja joiden merkitys aukeaa Sandran tarinassa.  Myöhemmin Klaara palaa tutkimaan tätä ilmeisen vaiettua sukunsa historiaa, jota Sandran ja Sandran miehen siskon Lyytin osioissa kerrotaan.

Vaikka Sandra kertoo sisällissodasta, se ei niinkään kerro taisteluista sodasta, ja aika vähän siinä suoraan kerrotaan teloituksista, oikeudenkäynneistä tai vankileireistäkään. Vankileireiltä tihkuu tietoa esimerkiksi Sandran miehen Jannen kirjeissä ja harvojen kotiinpalaajien mukana. Lyhyet kuvaukset, tiedot, jotka päähenkilö Sandran tai myöhemmin tämän lapsenlapsen Klaaran tavoittavat, kuitenkin herättävät lukijan mielikuvat, joita muut aiheesta kertovat tarinat ovat  jättäneet. Kertomuksen kauheudet kiteytyvät aikaan sodan jälkeen, odotukseen, elämään äärimmäisessä köyhyydessä, tautien ja muiden vaikeuksien keskellä, tilanteissa, joihin päätymistä on vaikea kuvitellakaan. Mutta jotka eivät historiassamme ole yksittäisiä.

Kun muualla tapahtuvat taistelut tai sodan jälkeen vangit kituvat epäinhimillisissä oloissa, kertoo romaani hengissä pysymisestä ja itsensä ylittämisestä, siitä, miten  köyhyyden, niukkuuden ja kylmyyden keskellä on yritettävä selvitä, millaista on, kun rakas on jossain, edes toivottavasti elossa, kun  läheisen vähäisiin avunpyyntöihin ei pysty vastaamaan. Jatkuvan epätietoisuuden kidutuksestakin Sandra kertoo. Ja sattumasta – Janne ei edes halunnut sotaan, kukapa haluaisi. Sodalta vaan ei voinut välttyä, ei edes kovin kaukana siitä.

Alussa Sandra-romaani kertoo kuitenkin paljonkin melkein hyvästä, ainakin ihan riittävän hyvästä vaikkei kovinkaan helposta elämästä ilman sotaakaan, ja ehkä tätä nuoren Sandran melkein-onnea vasten hätä ja tuska, kylmä, nälkä, kuolema ja vääryys tuntuvat entistä kamalammilta. Siinä onkin tämän romaanin hienous: alku oli niin hennonkaunista, pientä ja somaa, tavallista elämää, jossa oli toivoa paremmasta. Takana on raastavan kamala huutolaislapsuus, mutta siitä on selvitty, sitä Sandra muistelee omien häidensä alla, pian oman torpan emäntänä. Ei onnea eikä helppoa elämää sekään, mutta sellaista, josta voi selvitä, kun tekee riittävän hyvin.  On 1900-luvun alkupuoli ja vielä aikaa sotaan, jota nämä torpparit eivät olisi ehtineet ajattelemaankaan, kun selviämisessä oli riittävästi.

”Marraskuun yhdentenätoista päivänä Armon Vuonna 1910

Eilen me muutimme sisään Lepistöön, missä kaikki on niin uutta ja puhtoista, ettei melkein raaskisi edes lattialankuilla kävellä. Minä en ole uskoa tätä todeksi. Ensin en osannut tehdä mitään, vaan kävelin klasista klasiin ja katsoin, miltä kaikki eri ikkunoista näyttää.” (s. 123)

Sandra kertoo paljon niin yhden perheen selviytymistaistelusta, johon sadan vuoden takainen maailma jo ilman sotaakin heitti. Lisäksi se kertoo Lyytin (ja toki Sandrankin) tarinan kautta naisen osasta, joka ei ollut eikä tässäkään romaanissa kauniina näyttäydy. Lyyti kulkee palveluspaikasta toiseen, onnekseen sentään saa töitä aina tehdäkseen, mutta palkat ovat toki mitättömiä. Ja eipä vain saa langeta, ei rakastua! Ei naidun naisenkaan osa ole helppo synnytyksineen, lapsikatraineen, ei Sandran lapsuudenperheessä, eikä silloin, kun Sandran mies on vangittuna määrättömäksi ajaksi. Helppo ei ole silloinkaan naisen osa, kun mies palaa sodasta tai tässä tapauksessa vankileiriltä. Tuntuu käsittämättömältä, miten vähän aikaa tällaisesta elämästä on, ja käsittämättömän todelta tuntuu se, miten Sandran tarinaa tästä menneisyydestä kerrotaan. Se nenäliinapakka on paikallaan moneen otteeseen.

Lukuvinkkejä vuoden  1918 tapahtumista on listattuna Reader, why did I marry him? -blogin 1918-haasteessa. Sandra on  tänä vuonna ensimmäinen haasteeseen lukemani teos, ja saa nähdä, kuinka paljon pystyn (tai ehkä en pysty!) tästä aiheesta enää lukemaan.