Kirjeitä kirjojen ystäviltä

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Otava 2010. Englanninkielinen alkuteos The Guernsey literary and potato peel pie society, suomentanut Jaana Kapari-Jatta.

Elokuvan romaanin pohjalta on ohjannut Mike Newell (ensi-ilta Suomessa toukokuussa 2018). Elokuvan pääosissa Lily James, Michiel Huisman, Glen Powell, Jessica Brown Findlay, Katherine Parkinson, Matthew Goode, Tom Courtenay, Penelope Wilton.

 

 

Mikä hurmaava nimi kirjalla: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville! Ja elokuvalla on tietysti sama erikoinen nimi, ja vaikka tämä filmatisointi aika paljon eroaakin kirjasta, on siinä sama ydinajatus: kirjallisuuden voima on valtava. Sain tämän ystävyydestä ja kirjallisuudesta ja kirjojen ystävistä kertovan kirjan yllätyksenä ystävältä, joka jo aiemmin oli sitä minulle etsinyt ja joka sattumalta sitten löysi sen minulle Sodankylästä. Hurmaavaa sekin, ja tällaisella on vaikutuksensa: kuljin Sodankylää seuraavan kesäreissun pokkari kainalossa ja nautiskelin sekä kirjasta että muistoista.

IMG_20180623_203817

Kirjasta tehdyn elokuvan myötä tämä tarina nousi taas esille, mikä on hienoa.  Elokuvakin on todella hyvä ja myös todella koskettava, ehkä hieman hauskempi kuin kirja, vaikka on kirjakin huvittava aina välillä. Aihe ei kuitenkaan ole lainkaan huvittava, vaikka teoksen nimi saattaakin nostaa hymyn huulille. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kertoo nimittäin ajasta toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti toisen maailmansodan vuosista, vuosista, jolloin saksalaiset olivat miehittäneet Iso-Britannialle kuuluvan Guernseyn saaren Ranskan pohjoispuolella. Minulta tämä kahdeksan vuotta sitten suomennettu teos oli mennyt täysin ohi, mutta nyt aiheesta googlaillessani sain kuulla, että kirja on ilmestyttyään tehnyt vaikutuksen laajasti. Onnekkaana olen sen nyt vihdoin itsekin lukenut, ja kävin katsomassa siis elokuvankin heti seuraavaan päivänä kun olin saanut kirjan luettua.

Jos haluat tietää, mistä kirjan ja siis erään kirjallisuuspiirin nimi tulee, kannattaa olla utelias niin kuin kirjan päähenkilö Juliet tai rohkea kuten toinen tärkeä hahmo, Dawsey Adams, joka kirjoittaa kirjeen Julietille. Dawseyn kirjeestä Julietille alkaa kirjeenvaihto, ja pian Juliet saa tietää muutakin guernseylaisista – ja kirjeiden kautta Juliet myös ystävystyy saarelaisten kanssa. Romaani koostuu pääasiassa kirjeistä, ja se tekee tästä teoksesta hienon ja ihanan: monet henkilöt pääsevät ääneen, vaikka Juliet ikään kuin päähenkilö onkin, ja kirjeenvaihdossa muodostuu ystävyyksiä niin, että Juliet lopulta lähtee sodan runtelemasta Lontoosta Guernseylle.

Kirjeet! Miten avoimia kirjeiden kirjottajat ovatkaan, ja kirjeet – mitä kirjoittamisen juhlaa! Alussa kirjeiden lukeminen tuntui oudolta, mutta sitten muoto olikin yksi tärkeimmistä ihastumisen syistä. Sitten elokuvaa katsoessani kaipasin jo kirjeitä, joita toki elokuvassakin on, ja ne toimivat siinä, mutta esimerkiksi ystävystyminen ei tapahdu kirjeissä. Elokuvassa Juliet siis menee saarelle ennen kuin tietää, miten sydämellisiä kirjallisuuspiirin jäsenet ovat, mutta kirjassa kirjeenvaihto on vilkasta, ennen kuin Juliet lähtee Lontoosta.

Ystävyys, kirjallisuus, kirjeet ja kirjoittaminen, mitä mahtavia aineksia hyvälle tarinalle! Vastapainona on synkkä menneisyys, eikä aivan helppoa ole vuonna 1946:kaan, vaikka sota ohi onkin. Miehitysvuosista tietoa pirskahtelee muiden asioiden lomassa, ja niin kuin Juliet, myös minä kiinnostuin tästä Euroopan kolkasta, sen historiasta ja saarelaisista – ja viimeistään elokuvan katsottuani haikailen jylhälle saarelle. Tämä teos on muuten yksi hienoista sota-aikaa kuvaavista romaaneista, jossa kuvataan siviilien poikkeusoloja, ei sotaa rintamalla. Henkilöhahmojen lämpö helpottaa lukemista, vaikka kuvattu aika siis synkkää onkin.

Rakkaus kirjallisuuteen on tämän teoksen ydin: vaikka kirjallisuuspiiri saa alkunsa sattumalta ja vaikka lukeminen ei kaikilla jäsenillä ole pääasia, on kirjallisuus asia, joka yhdistää ensin piiriläisiä, sitten myös saarelaiset ja Julietin. Juliet on siis kirjailija ja kolumnisti, joka lopulta päätyy saarelle tapaamaan inspiroivia kirjallisuuden ystäviä ja lopulta myös kirjoittamaan. Myöhemmin hänellä on ehkä jokin muukin syy jäädä saarelle… Elokuvassa tapahtumat etenevät hieman suoraviivaisesti, vaikka paljon on tarinasta saatu kaksituntiseen elokuvaan. Romaanissa ehditään syvemmälle, henkilöhahmoja on enemmän ja hekin ovat tietysti monitahoisempia, kuin mitä elokuvassa pystyy näyttämään.

Kirjeissä ja kirjeromaanin muodossa on oma viehätyksensä, kun lukijana saa täyttää aukkoja – mitä välillä tapahtuu, mitä ”julkaisemattomissa” kirjeissä on kerrottu. Kuva henkilöistä muodostuu heidän kirjeistään tai kirjeissä tiivistettyn, kirjoittajan näkökulman pohjalta. Tarinan tapahtumiin ja aikaan kirjemuoto sopii: eristyksissä eläneillä saarelaisilla on  tarve kertoa elämästään, Julietille puolestaan kirjeet ovat yhteys tärkeisiin ystäviin, sekä vanhoihin että uusiin. Saarelaiset todellakin vievät jo kirjeillään Julietin sydämen, samoin minun. Juliet esimerkiksi miettii, miten ihminen, jota hän ei ole koskaan tavannut, saa aikaan niin suuren tunneryöpyn – ehkä sellaisen kuin tällainen  eläytyvä lukija kokee.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, kirja tai elokuva, sopii kaikille, jotka rakastavat kirjoja ja hyviä tarinoita. Yhteinen innostuneisuus kirjallisuutta kohtaan, kaunoon tai vaikkapa reseptikirjaan, sitoo näitä tarinan ystävyksiä yhteen. Vaikka kirjat piirin synnyssä olivatkin tekosyy, syntyy kirjallisuuden myötävaikutuksella innostusta ja  paikka ja syy yhdessäololle, yhteyksiä, ystävyyttä ja hetken pakopaikka ankeasta todellisuudesta sodan aikana. Jos en jo sanonut ja vaikka sanoinkin: tämä on ihana kirja!

IMG_20180617_213714

Pokkaripainos kuvattuna Kitisen rannalla vielä uudenuutukaisena ennen reissujaan läpi Suomen.

Mainokset

Kuolleen miehen rouva

 

Terhi Rannela: Frau. Karisto, 2016.

image.jpeg

Terhi Rannelan historiallinen romaani Frau kertoo Lina Heydrichistä. Rouva Heydrichin mies, Reinhard, SS-kenraali, joka tunnettiin myös liikanimellä Prahan teurastaja, salamurhattiin vuonna 1942. Romaani kertoo tästäkin, kuvaa synkkää aikaa Euroopan historiassa, mutta enemmän se kertoo miestään kaipaavasta Linasta, vaimosta, jolla on oma menneisyytensä. Ja samalla romaani on pohdiskelu halusta ymmärtää mennyttä,  eikä se ole vain yksilön tarina. Yksilöiden kautta menneisyyttä toki tarkastellaan, ja näistä toisiaan hipaisevista kohtaloista syntyy sillä tavalla ilmava kokonaisuus, että rivien väliin mahtuu lukijankin kuvitelmia.

 

Fraussa vuorottelevat pääasiassa vuoden 1942 tapahtumat Tsekissä ja seesteisempi ajanjakso vuodelta 1984. 1980-luvulla ollaan Fehmarnin saarella Saksan liittotasavallassa. Saarella Lina elää eristyksissä, osin omissa kuvitelmissaan ja muistoissaan. Unissaan hän elää yhä vaimona miehelleen, joka on vanhentunut yhtä lailla. Vanhaa Linaa haastattelemaan saapuu historiantutkija Erich Richter, ja Linan ja Erichin keskusteluissa alkaa aueta Linan menneisyys. Ja kuva menneestä täydentyy kuvitelmilla ja houreilla – ei ole yhtä menneisyyttä tai pysyvää, yksiselitteistä nykyhetkeä.

 

Linan ja Erichin vuoropuhelu on osin katkonaista, ja sitä rytmittävät välillä viittaukset Erichin muistiinpanoihin, välillä yksittäiset lehtijutut. Erichhän tietää Linasta paljon, se tulee selvästi ilmi, vaikkei itse romaanissa siis kerrota Linan taustoja kuin hiljalleen. Samalla paljastuu Linasta yhtä jos toista. On pohdittava, millaista elämä natsisotilaan läheisenä on saattanut olla. On otettava selvää Heydricheistä, vaikkei mieli tekisi. On ihmeteltävä ihmisen pahuutta ja sokeutta. Onko mahdollista, ettei omaa aikaansa voi nähdä, jos ei halua? Lina on todella elänyt omassa kuplassaan, leuka pystyssä, ja hän tuntuu pitävän kiinni siitä näkemyksestään, että ennen kaikkea häntä on maailma murjonut toisen maailmansodan aikana.

 

”Lina oli kuin arkiston kätköihin unohtunut kirja, jonka Erich nosti päivänvaloon. Merituuli puhalsi voimalla kannet auki.

– Isälläni ei ollut suhteeni suuria odotuksia. Tytöistä tuli opettajattaria, sihteerikköjä tai sairaanhoitajia. Mutta piskuisen saaren Linastapa tulikin Schlossin kuningatar!

Jungfern-Breschan, Erich kirjoitti.” (s. 28)

 

Keväästä 1942 kertovat osiot vievät ensin Prahan kaduille, salamurhayrityksen hetkiin ja sitä seuraaviin tapahtumiin. Sattumalta murhapaikalle sattuneen henkilön näkökulmasta kuvataan sota-ajan julmuutta ja pelon ilmapiiriä, murharyhmään kuuluva antaa äänen vastarintaliikkeelle. Yksittäisten henkilöiden kautta kuvataan Reinhard Heydrichin kuoleman jälkeistä aikaa – ei niinkään sotaa tai keskitysleirejä, ne ovat taustalla, mutta Lidicen kylässä tapahtunutta verilöylyä ja toisaalta Lina Heydrichin elämää Schlossissa. Lidicen kohtalosta kerrotaan pääosin nuoren Marta-tytön silmin, osin myös vankien näkökulmasta. Tässä kohdin jouduin lukijana todella synkkiin kuviin, mutta kauheuksista huolimatta Lidicen tapahtumien kuvaus – etäältä, ihmisten mielessä, läheltä – on romaanin yksi hienoimmista kohdista.

 

”Prahassa Franz Varga herää keskellä yötä. Hän kuulostelee, mistä räjähdyksen kaltaiset äänet mahtavat olla peräisin. Hän katsoo olohuoneen ikkunasta ja näkee etäälle taivaanrantaan kertyvää savua.” (s. 175)

 

Luin kirjan jo alkukesällä, mutta Berliinin-matkan jälkeen se palasi mieleeni. Aluksi tuntui, etten juuri muistanut, mistä siinä oli kyse – muistin teoksen imaisseen maailmaansa, vaikuttaneen vahvasti, saaneen ajattelemaan sitä, miten aikalainen joskus voikin  olla näkemättä laajasti. Pidin erityisesti siitä, miten yksittäisten ihmisten kohtaloita kuvaamalla on syntynyt kokonaisuus, jossa samat tapahtumat nähdään eri suunnista.

 

Selaillessani kirjaa muistin, mikä teoksessa vavahdutti: Rannela osaa viedä lukijan kuvaamaansa maailmaan vihjaamalla, kertomalla vain välttämättömän, kuljettamalla tarinaa verkalleen, kuitenkin koko ajan edeten. Kuvitelma tuntuu todelliselta mahdollisuudelta: kun emme voi tietää, voimme arvailla ja kuvitella. Kuva Linasta syntyy hitaasti, ja se väreilee; ihmetys säilyy, ja vaikka teksti on paikoin toteavaa, saan lukijana kuvitella riittävästi. Kun Linan kertoma, muistama ja Erichin kuvittelema sekä sota-ajan luvuissa kerrottu sekoittuvat, syntyy hieno kudelma, yksityiskohtien värittämä kuva yhdestä viipaleesta historiaa. On historiankirjojen menneisyys ja siinä ihminen, ristiriitainen olento, Frau. Yhtä aikaa hauras ja vahva, pelottava ja säälittävä.

 

”Kuinka tällaisessa paratiisissa saattoi kasvaa vihaamaan ihmisiä.” (s. 116)