Loistava äänikirjaystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni. Suomentanut Helinä Kangas. Kuuntelin Wsoy:n äänikirjana, lukija: Erja Manto. WSOY 2016.

img_1971

Olen koukussa äänikirjoihin. Marraskuussa kuuntelin työmatkakävelyilläni Hobitin, joulukuussa Elena Ferranten Loistavan ystäväni. Jälkimmäinen sujahti yli 12 tunnin kestostaan huolimatta melko nopeasti, sillä olen ottanut tavakseni jäädä bussista niin kaukaisella pysäkillä, että ehdin kuunnella kirjaa ennen työpäivää. Kun Loistava ystäväni vei mukanaan, otin tavakseni myös körötellä bussissa kuulokkeet korvillani, muissa maailmoissa – tai oikeastaan siis 1950-luvun Napolissa.

Ferranten teos aloittaa neliosaisen Napoli-sarjan, enkä malttaisi odottaa seuraavaa. Loistava ystäväni kertoo Lenùsta eli Elenasta ja Lilasta, ystävyksistä, jotka kasvavat yhdessä 1950-luvun Napolin köyhissä kortteleissa. Romaanin prologissa Lilan poika Rino soittaa Elenalle ja kertoo Lilan kadonneen ja Elena ryhtyy kirjoittamaan ystävysten tarinaa muistiin, ”kaikkia yksityiskohtia mitä minulle on jäänyt mieleen.”

Loistava ystäväni on siis tarina ystävyydestä, mutta se on tietysti myös kasvutarina. Ystävykset kasvavat samassa ahtaassa ympäristössä, jossa esimerkiksi tyttöjen kouluttautuminen ei ole niinkään itsestään selvää kuin se, että jossain vaiheessa, jopa hyvin aikaisin, olisi syytä päätyä hyviin naimisiin. Romaani on myös kuvaus köyhyydestä, yritteliäisyydestä ja  naisista ja naisen asemasta. Kertomuksesta tekee mielenkiintoisen se, miten yksityiskohtaisesti tietyistä tapahtumista tai Lenùn tunnetiloista kerrotaan. Samalla kuin minäkertoja kertoo oman näkemyksensä ja omat huomionsa, muodostuu kuva muista henkilöistä ja ajasta sekä henkilöiden, erityisesti näiden kahden ystävyksen, välillä olevista jännitteistä, kun välillä suhteet todella hiertävät tai henkilöt ajautuvat erilleen, mutta välillä ongelmat ovatkin kuin unohdettuja.  Kun kyse on tosiaan muistelusta, ja yksi tapahtuma vie toiseen, kokonaisuus muodostuu pienemmistä tarinoista eikä kertomus etene koko ajan kronologisesti vaikka toki pääosin kerronta eteneekin lapsuuden hetkistä kohti nuoruutta.

Suurin jännite on Lenùn ja Lilan välillä, sekä hyvässä että pahassa. Ystävykset tavallaan erkanevat toisistaan Lenùn saadessa jatkaa koulua ja Lilan jäädessä pois koulusta, pyörittämään kotia ja isän suutarinverstasta. Erilaisista elämäntilanteista huolimatta kortteliston kaveriporukka on tiivis, ja hetkittäin Lenùn muistoissa on hyvinkin lämpimiä kohtauksia myös tyttöjen ystävyydestä. Porukassa kulkevat mukana myös ystävysten veljet ja naapuruston muut nuoret. Tästä joukosta Lenù kuitenkin alkaa tuntea itsensä yhä ulkopuolisemmaksi, varsinkin kun elämät erkanevat konkreettisesti  Lilan avioiduttua.  Ystävykset ovat kuitenkin toistensa silmissä loistavia – ainakin se, miten ihailevasti Lenù muistelee ystävänsä kuritonta kapinaa, kauneutta ja erityisyyttä, tuntuu hyvinkin rakastavalta ja ylistävältä. Lila puolestaan sanoo ystäväänsä loistavaksi, mutta Lenù ei todellakaan korosta Lilan näkökulmaa vaan pysyttelee omassa, hieman ulkopuolelle jäävässä tarkkailijan osassaan.

Henkilöiden välisten jännitteiden lisäksi miljöön kuvaus pitää otteessaan. Lapsuutta ja nuoruutta varjostaa väkivalta niin kotona kuin kadullakin, ja ajatus siitä, että tästä ilmapiiristä voisi olla reitti johonkin muualle, kannattelee tarinaa – toivottavasti läpi seuraavien osien. Myös nuoruuden kesinä Lenù pääsee hetkittäin pois kortteleiden pölystä ja kauas ahdistavasta äidistään, ja hän tuntuu vapautuvan edes hetkittäin ahdistavista tapahtumista huolimatta. Tarina on monella tapaa synkkä niin kuin kuvattu miljöökin, mutta henkilöt ovat mielenkiintoisuudessaan jo kietoneet minut valtaansa. Myös toive muutoksesta pakottaa kuuntelemaan ja jatkamaan seuraaviin osiin, kunhan suomennokset ilmestyvät.

Äänikirjassa Erja Mannon luenta on rauhoittavaa, kunhan totuin rauhalliseen, jopa hieman laahaavaan ääneen. Kirjaa kuunnellessani saatoin vajota mielikuviin Lenun ja Lilan Napolista: Manto lukee melko hidastempoisesti, ja toki tämä kirja sopii rakenteensakin puolesta ääneen luettavaksi, koska näkökulma on niin vahvasti Lenùn ja luvut ovat melko lyhyitä. Yksityiskohtainen kerronta teoksessa upottaa kuuntelija-lukijan tarinan maailmaan, ja tapahtumien etenemistä on helppo seurata kuunneltunakin. Ainoa häiritsevä asia oli nimien sekamelska tarinan alkupuolella. Painetussa kirjassa henkilöt onkin lueteltu, mutta tämän sain todeta vasta kuunneltuani kirjan – ja huomattuani, että henkilöt kyllä erotti toisistaan, kun vain malttoi kuunnella. Alkupuolella olisi ollut kuitenkin hyötyä siitä, että nimiluetteloon olisi voinut välillä vilkaista. Tämä ei ehkä ole tarpeen lukiessa, kun kirja etenee vauhdikkaammin kuin kuunnellessa.

 

”Oli kolme syytä elää, ja sinä olit niistä yksi”

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää. Atena, 2016.

img_1636

Tiina Lifländerin romaani Kolme syytä elää houkutteli sekä nimellään että kansikuvallaan. Jotain tarinan tunnelmasta onkin saatu ulkoasuun, ja monella tapaa tätä  esikoisteosta voisi luonnehtia rauhalliseksi ja rauhoittavaksikin: Tarina kertoo anteeksiannosta, päähenkilöt ovat lempeitä ja heleäkielinen kerronta kuljettelee 1950-luvulle, jossa päähenkilö Helmi tosin elää keskellä henkilökohtaista kriisiään. Rauhaa tuokin 2000-luvun asetelma, josta Helmi katsoo välillä taaksepäin, mutta elämä etenee.

Kolme syytä elää -romaanin päähenkilö ja sivuhenkilötkin pääosin ovat jo iäkkäitä. Tämä on tarinan yksi mielenkiintoisista puolista, sillä harvemmin käsiini on sattunut teos, jossa henkilöt todellakin ovat vanhuksia. Nuoruutensa tarinan naiset, Helmi ja Kerttu, ovat eläneet 1950-luvulla, ja kerronta vuorottelee 1950-luvun lopun ja 2000-luvun alun välillä.

”Etsin autolle paikan vähän syrjempää ja kävelin sitten asemalle. Ilmassa leijui kevään ensimmäinen pöly. Ihmisiä oli paljon. Harmaita ja ruskeita takkeja ja päähän painettuja hattuja. Selät muodostivat väreilevän ja liikkuvan asetelman. Asemaravintolasta levisi kahvin tuoksu ja kenkien korot napsuivat lattiaa vasten. Ihmiset kiirehtivät toistensa lomitse.” (s. 13)

Vuonna 1958 Helmi näkee asemalla miehensä suutelevan toista naista, ja 2000-luvulla nämä kaksi naista ystävystyvät. Helmi on päättänyt kantaa salaisuutta sisällään, mutta eihän se unohdu. Salaisuudesta ei sinänsä synny tämän tarinan jännitettä. Toki sen paljastuminen synnyttää hetkellisesti dramaattisuutta, mutta henkilöiden elämässä on muuta, arkea elettävänä. Rauha palaa. Pidänkin tässä kirjassa siitä, että varsinaista huippukohtaa ei ole, on pieniä yllätyksiä henkilöissä, saman tilanteen tarkastelua eri näkökulmista, elämiä, jotka hipaisevat toisiaan. Henkilöistä Helmi ja Kerttu jäävät mieleen: Helmistä minäkertojana rakentuu vahva mielikuva, ja Helmin tarina on kiinnostava, se, miten on kuvattu yksi petetyn, loukatun ihmisen kohtalo. Samoin Kertun nuoruudenkeveys on mielenkiintoinen Helmin synkkyyden vastapuolena, ja lukijana mietin, kunpa vaan Helmi näkisi asioiden tolan – ja kunpa vaan rakkaus voittaisi.

Helmin ja Kertun lisäksi tärkeä hahmo on Lauri, Helmin mies, Kertun ihastus (vai onko Kerttu Laurin ihastus, miten vaan). Hänen näkökulmaansa ei  kuitenkaan valoteta. Se ei haittaa, onhan tämä Helmin tarina (ja vähän Kertun). Muutamassa luvussa seurataan naapurin Tomia, naapurin eronnutta miestä ehkä jotenkin vastaparina Helmin ja Kertun pitkälle avioliitolle, viikonloppuisää, Volvon omistajaa. Tomin osuudet tuntuvat irrallisilta, vaikka Tominkin henkilöhahmo on mielenkiintoinen ja loppukohtaus Helmin kanssa kaunis. Ehkä en vain tajunnut – osaisiko joku toisin ajatellut kertoa?

Vaikka olenkin sitä mieltä, että Kolme syytä elää -teoksen tarina on lempeä ja rauhoittava, on se myös surullinen monella tapaa. Tällaisen tarinan, jossa suru kulkee osana elämää, ei määritä sitä, lukeminen auttaa katsomaan omaa elämää ja muidenkin, osin ikävöimään puuttuvia ihmisiä, osin olemaan taas kiitollinen olevista ja olleista. Ja hyvistä kohtaamisista, joita tässäkin tarinassa on.

 

Otsikkona oleva sitaatti on sivulta 235.

img_1635

 

Suljettujen ovien takana

Sadie Jones: Kotiinpaluu. 2015, Otava. Alkuperäisteos The Outcast (2008), suomentanut Marianne Kurtto.

image

 

Suljettujen ovien takana vaietaan. Ovet kätkevät taakseen väkivaltaa, mustelmia, vaatteiden peitossa olevia ruhjeita. Suljettujen ovien takana juodaan, yleensä vasta puolenpäivän jälkeen, yleensä liikaa.

 

Suljettujen ovien ulkopuolella hymyillään, tervehditään ja valitaan puolet. Ja vaietaan.

 

Sadie Jonesin esikoisteos Kotiinpaluu alkaa vuodesta 1957. Romaani kertoo Lewis Aldridgesta, joka vapautuu tuona vuonna vankilasta, ja sitten Lewisin tarinaa keritään auki lapsuudesta tähän kotiinpaluun hetkeen. Vankila-ajasta ei kerrota. On aika ennen vankilaa, lapsuus, hikinen kymmenvuotiaan kesä, joka loppuu äkisti äidin kuolemaan. Sitten kuvataan tasapainotonta, reunaltavaa nuoruutta, edetään hetkeen, joka vie vankilaan. Alun hetkestä kuljetaan Lewisin matkassa muutama viikko, jotka todistavat ulkopuolisuutta, kun seurataan päähenkilön elämää, mutta nämä viikot paljastavat myös yhteisön mädäntyneisyyden – viimeistään.

 

Lewis asuu isänsä ja äitinsä, ja myöhemmin isän ja tämän uuden vaimon kanssa Waterfordin kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Kylän voimahahmo on Lewisin isän, Gilbertin, työnantaja Dicky Carmichael. Carmichaelien tyttäret, ihana ja ihannoitu Tamsin ja sisarensa varjoon jäävä Kit ovat tärkeitä henkilöitä tarinassa, ja Kitin näkökulma välähtää muutaman kerran kerronnassa. Carmichaelin perhe on äärimmäinen esimerkki siitä, miten kulissien takana kärsitään – ja vaietaan. Kärsijänä on eritoten Kit, joka lapsena oppii olemaan hiljaa.

 

Tunnelma romaanissa on uhkaava. Ei koko ajan, mutta pääosin. Alussa hämmentää se, miten lapsiin suhtaudutaan, mutta tarinan edetessä etäinen, kylmä suhtautuminen kohdistuu kaikkiin. Yhteiselo on kullattua, hyvinvointi kulissia. Isäänsä portilla odottava poika saa kokea isän turhautumisen, pojan ikävä ja epävarmuus vaietaan. Ahdistavaa, kyllä! Eikä Lewisin äitipuolenkaan osa ole helppo. Vaikka Lewis on pääosassa, on toinen ulkopuolinen juurikin Alice, nuori äitipuoli, joka aikansa jaksaa sietää ja yrittää. Mielenkiintoinen – ja surullinen – hahmo on myös Carmichaelin nuorempi tytär Kit, joka ei suostu asettumaan tytönrooliinsa.

 

Romaanin alkuperäinen nimi on The Outcast, hylkiö, ja sellainenhan Lewis on, jo lapsesta saakka. Ulkopuolisuudesta tarinassa paljolti onkin kyse. Suomenkielinen nimi on onnistunut omalla tavallaan – koti on tärkeä tarinan perheille, ja kotiin palaavat niin Lewis kuin aiemmin hänen isänsä. Lewisin kotiinpaluu ei ole toivottu, mutta mihin muualle ihminen, olkoonkin hylkiö, haaksirikkoutunut, osaton palaisi?

 

”Vankilassa ollessaan, kun hän oli antanut ajatustensa vaeltaa, hän oli usein miettinyt erilaisia elämiä joita oli katsonut sivusta tai joista oli kuullut puhuttavan: liikemiehen, baarimikon, muusikon, siivoojan, vankilavirkailijan ja poliisin elämää. Mutta kun hän katsoi tulevaisuuteen, häntä ei ollut olemassa. Hänelle ei ollut paikkaa. Hän oli haaksirikkoutunut.

Ero nykyiseen oli se, että hän oli koko aiemman elämänsä ajan ajatellut, että isä ja Dicky ja Tamsin ja kaikki nuo maailmassa hyvin pärjäävät ihmiset eivät olleet haaksirikkoutuneita, mutta nyt hän tiesi että he ovat. Näytti siltä kuin he kaikki eläisivät särkyneessä, pahassa maailmassa — .” (s. 319)