Syksyinen luonnoslehtiö

Rakas lukupäiväkirjani… Kirjavuosi 2016 alkaa olla lopuillaan. Aikaa lukemiselle ei muka ole ollut niin kuin aiemmin, ja koska en ole kirjoittanut kaikesta lukemastani, ovat lukumuistot osin hataria. Kokosin tähän talteen muutamia  luonnosarkistoon unohtuneita kirja-ajatuksia. Osa teksteistä ovat olleet jo hyvällä mallilla, osa lähes pelkkiä otsikkoja.

Kohta voikin ryhtyä miettimään uudenvuoden lukulupauksia, vaikka minun lienee parasta tehdä myös kirjoittamislupaus!

 

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Otava, 2015.

Syksy ja synkät kirjat! Tai surulliset. Laura Lehtolan esikoisteosta Pelkääjän paikalla lukiessani nimittäin todellakin itkin, vollotin suorastaan (enkä ollenkaan ollut sen tarpeessa, niin kuin sitä joskus on – mutta ei esimerkiksi bussissa aamuruuhkassa matkalla töihin). Vaikka on teoksessa paljon muutakin kuin surua ja synkkyyttä, mietin, kannattaisiko pimeneviin villasukanpehmeisiin iltoihin haalia ennemmin kikatuttavaa kuin kyynelehdityttävää luettavaa. Onhan romaanissa huumoriakin, on siinä elämän onnellinenkin puoli. Ja niinhän se on, että se on se elämänmakuisuus, joka koskettaa.

Romaani alkaa siis siten, että päähenkilö Aapon puoliso alkaa kuolemaan: ”Hengityksesi oli vetävä parvekkeen ovi. Haukoit ilmaa sisällesi ja vinguit sen ulos.” Ajassa liikutaan ihastumisen hetkeen, takaisin sairastupaan, kuljetaan taas kohti nykyhetkeä. Luvuissa vuorottelee menneestä kertovien osuuksien keveys ja jo kuoleman varjostamien tilanteiden  painostava, puristava ahdistus. Kerronta on osin toteavaa, eikä liene spoilausta, jos sanon, että puoliso todellakin kuolee. Aapo on sairauden vieressä voimattomana seisova sivustakatsoja, jonka pitäisi pystyä pitämään kiinni sekä itsestään että muista elävistä, ennen kaikkea tyttärestään, kun vieressä kuolema riepoo rakasta kohti tyhjyyttä.

”Elsan lakki kahisee turvaistuinta vasten. Katuvalot viisevät auton molemmilla puolilla, muussautuvat toisiinsa jotenkin.                                                                            – Kuoleeko äiti?     – Kuolee.   – Ai ihan kokonaan?    – Ihan kokonaan. Me jäädään Elsa kahdestaan.  

Elsa ei vastaa. Se katsoo ikkunasta ulos.  

– Elsa, kuuletko sä?  Peilistä näen vain päänsä kääntäneen Elsan punaisen toppalakin.                  

– Isi, kuinka pitkä yksi kokonainen sähköjohto voi olla?”  (Pelkääjän paikalla, s. 45)

Pelkääjän paikalla -teosta lukiessa on mietittävä, miten epäreilu maailma onkaan. Ja samalla tietysti on todettava, miten eri tavoin sitä voikaan suhtautua vaikeisiin asioihin, kuten kuolemaan ja vakavaan sairauteenkin.

 

 Colm Tóibín: Nora Webster. Tammi, 2016.

Tässä tarinassa puoliso onkin jo kuollut. Pelkääjän paikalla -romaaniin verrattuna tunnetila on hyvin erilainen, jollain tavoin viileä, etäinen – mutta seesteisensumuisen pinnan alla kihelmöi elämä. Nora Webster  vie nimihenkilön mukana 1960-luvun Irlantiin, ja vaikka maailma kuulentoineen ja mielenosoituksineen räiskyy taustalla, on Nora Websterin elämä hillittyä. Katse kohdistuu siis nimihenkilö Noraan, yksinhuoltajaan, joka elää kyläyhteisön ja perheensä odotusten pienoisessa paineessa. Mutta tekee kuitenkin omat ratkaisunsa. Myönnän, että en muista paljoakaan tästä romaanista; muistan hienovireisen ahdistuksen, päähenkilön etäisen, hiljaisen olemuksen ja sen, miten mieleni teki huutaa päähenkilölle, käskeä häntä elämään. Muistan myös, miten kiinnostuin taas Irlannista joutuessani selvittelemään taustalla väreilevää poliittista taustaa. Romaani on kuitenkin ennemmin arjen ajankuva, Noran, yksinäisen nasen tarina: siinä kuvataan, millaista onkaan elää ahtaassa ympäristössä. Eikä sellaiseen kuulu vauhdikas juoni, vaan kamera kohdistuu arkeen ja ihmisiin.

 

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus. Alkuperäisteos Beckomberga – ode till min familj (suom. Outi Menna). Tammi, 2016. 

Marras-joulukuun vaihteessa lukemani Niin raskas on rakkaus kuuluu edellisten kirjojen kanssa surullisten tarinoiden sarjaan. Tämä teos kuuluu ehdottomasti kirjavuoteni suosikkeihin, mutta miksi en kirjoittanut tästä mitään edes luonnoksiin?

Luin kirjan muutamassa päivässä (mikä on minulle harvinaista), sillä tarina imaisi outoon toden ja unen sekamelskaan. Niin raskas on rakkaus kertoo Jackiestä, välillä lapsuudesta, välillä nykyhetkestä, jossa Jackie on jo aikuinen. Lapsuuden miljöönä on Beckombergan mielisairaala, outo oma maailmansa, suljettu pieni kaupunki kaupungissa, paikka, jossa lapsuutta ei kuuluisi elää. Paikka, jota ei enää ole, mutta jollaisia on ollut, paljon. Sairaalassa on Jackien isä, Jim, joka pääsee ikään kuin turvaan mielisairaalaan. Jackie ei kuitenkaan pääse turvaan isältään, tämän itsetuhoisuudelta,  kuolemansynkiltä puheilta. Eikä Jackien äitikään ole lähempänä, vaan tyttö värisee mielikuvituksen ja raa’an todellisuuden sekamelskassa. Yksin.

Hienoa romaanissa on välähdyksenomainen kerronta, selittelemättömyys. Yksi henkilöistä on Olof, mielisairaalan pitkäaikainen asukki, joka ei kestä aitojen ulkopuolista maailmaa. Häntä kuvataan yksittäisissä lyhyissä luvuissa. Päähenkilö Jackien ja isän lisäksi tärkeä henkilö on myös sairaalan erikoinen lääkäri, joka elää omien sääntöjensä mukaan. Aika on rikkonainen, ja henkilöiden tarinoiden sirpaleista, menneestä ja nykyhetkestä syntyy erikoinen, epätäydellinen kuva, lukuhetkellä vahva, romaanin loputtua hetkittäin mieleen välähtelevä. Erityisesti Beckombergan sairaalamiljöö  vaikuttaa  menneen maailman kaikuna, ja sinne Jackiekin palaa, sairaalan jo sulkeuduttua.

 

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta. Johnny Kniga, 2012.

Ja sitten aivan muihin tunnelmiin, moottorikelkan kyydissä. Alkusyksystä nappasin joltakin #pojatkinlukee-listalta Mikko-Pekka Heikkisen (veijari-)romaanin Terveiset Kutturasta, ja sainpa sitä suositella jo kohderyhmällekin. Itse en ihan vauhdissa pysynyt,  vaikka tarinan idea onkin herkullinen, mutta 15-vuotiaat pojat löysivät teoksesta kyllä ajattelemisen aihetta ja huumoriakin.

Terveiset Kutturasta -romaanin tarina on kyllä omaperäinen ja hulvaton. Yhteiskuntakritiikiltä ei vältytä, kun Heikkinen kuvaa Suomea, jossa pohjoisen ihmiset ovat saaneet kyllikseen etelän potuista, riistosta ja oikeuksien rajaamisesta, ja pohjoisen ja etelän välillä alkaa sisällissota. Yksi tärkeistä henkilöistä on Keskisuomalaisen toimittaja Aino, joka päätyy pohjoisen joukkoihin raportoimaan. Pohjoisessa valtaa pitää Poro (Pohjoisen regiimiorganisaatio), ja tärkeä järjestö on Saamen vapautusrintama. Sieltä vaikuttavat tarinan mielenkiintoisimmat tyypit, Oula lapinpuvussaan ja Toni Morottaja räppireleissään. Oula selostaa tilannetta omasta näkökulmastaan, ja välillä vastapuolen näkökulmaa valottaa nuori sotamies (jolla on ehkä jokin sotilasarvo, mutta tämä ala ei ole vahvuuteni) Jesse Purola. Kun Purola joukkoineen on kuvauksen kohteena, ei Tuntematon sotilas -viittauksilta vältytä. Purola nimittäin pohtii tavan takaa, mitä Koskela tekisi, kun hänen kaupunkilaisjoukkonsa toimii omilla säännöillään.

Kerronta koostuu lyhyistä lauseista, joskin välillä selitellään liiaksikin. Hyvänä lisänä vaihtuvien näkökulmien ohella toimivat Ainon kirjoittamat uutiset, vaikka toimittajalla olisi vielä harjoiteltavaa puisevassa uutiskielessä.

 

Bloggaamattomia kirjoja olisi vielä kasa, mutta tyydyn  vain lisäämään ne Helmet-lukuhaasteeseeni. Nämä osuvat kohtiin 8. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin (Lehtola, ja toki kaikki muutkin näistä), 32. Kirjassa on myrsky (Nora Webster – ainakin siinä sataa), 44. kirjassa joku kuolee (Niin raskas on rakkaus) ja 33. viihteellinen kirja (humoristisuus Terveiset Kutturasta -teoksessa kyllä viihdyttää).

img_1784

Mainokset

Irti odotuksista

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi. Otava 2015. Luin e-kirjana, kiitos taas Helmet-kirjastolle.

Perillä kello kuusi -romaani kertoo tarinan kolmesta erilaisesta naisesta. Vuoteen 1996 sijoittuvissa tapahtumissa pääosassa on Piitu, joka on mukana nuorena tyttönä Aunesta ja Vuokosta kertovissa luvuissa. Tällöin ollaan vuodessa 1966, ja 60-lukua Perillä kello kuusi pääasiassa kuvaakin. Alkupuolella mietin, mikä funktio tällä kahden eri ajan välillä liikkumisella on, mutta Vuokon ja Aunen tarinoiden edetessä ajattelin, miten välähdykset 1990-luvulle osoittavat, kuinka vähän tytär tiesi tai osasi eläytyä äitinsä Vuokon tilanteeseen ja toisaalta miten Täti, Aune, oli todellakin tehnyt elämänmuutoksen (ja sai elää onnellisena pitkään). Piitun elämän taisteluista ei kerrota, josko niitä olikaan samassa mittakaavassa kuin Aunen tai Vuokon elämässä, kun avioeroonkin viitataan skandaalina. Piitu edustaa 60-luvun kuvauksissa nuorta naista, joka ihmettelee tiukkoja sääntöjä, joita esimerkiksi Aune on tottunut noudattamaan.

Perillä kello kuusi ei ole pelkästään ajankuva naiselle ahtaasta 1960-luvusta vaan laajemmin kuvaus siitä, miten ihmisen on hyvä rimpuilla irti muiden odotuksista: kellua Atlantissa niin kuin Aune tai lentää vapaana edes mielikuvissaan kuten ihastunut Vuokko. Se on myös kertomus ystävyydestä, siitä miten muiden odotuksia vastaan kapinoiva ja ikänsä toisten toiveita toteuttanut kohtaavat.

Ajankuvaus on kuitenkin yksi teoksen hienouksista, varsinkin minua viehätti pienistä yksityiskohdista rakentunut miljöö, joka mielikuvissani näyttää joiltain osin siltä, millaisena Madmen-sarja puvustuksineen ja esineistöineen tuon ajan esittää, olkoonkin että tapahtumapaikka on tyystin eri. Samat virtaukset kulkeutuivat tuolloin Suomeenkin, vaikkakin ehkä hieman jälkijunassa, kun tiedonvälitys kuitenkin jo toimi. Perillä kello kuusi -teoksessa luetaan ahkerasti lehtiä, ja myös keskusteluissa viitataan niin Vietnamin sotaan kuin muotivillityksiin. Kuva 1960-luvun kaupunki-Suomesta rakentuu uuden arkkitehtuurin jyrätessä Helsingin keskustaa ja espoolaisten puutarhakaupunginosien noustessa, 60-luku näkyy henkilöiden tyylissä ja tavaroissa, jatkuvassa tupakoinnissa ja jopa kielessä. Kiitos vaan puhekielen kehitykselle, että sellaiset sanat kuin fantsu ja lollot ovat jääneet menneisyyteen – en jaksanut selailla taaksepäin, mutta ehkä turhan monta kertaa juuri nämä sanat hypähtivät silmille, vaikka erinomaisena pidän sitä, että aika näkyy kielessäkin. Ja hipat-sanasta toki pidän.

Alku teoksessa tuntui jähmeältä, ehkä minusta tuntui vaikealta upota menneeseen aikakauteen, kun henkilötkin olivat vielä toisilleen etäisiä ja itselleenkin vieraita. Viehätyinkin lopulta siitä jännitteestä, miten Vuokko ja Aune tahoillaan ryhtyivät kyseenalaistamaan kumpainenkin omaa elämäntapaansa ja olivat valmiita muutokseen. Kerrontaratkaisu, jossa tosiaan liikutaan kahdella eri aikatasolla ja lisäksi näkökulma on vuoroin Vuokon ja Aunen, on toimiva. On vaikea nimetä suosikkihenkilöä, kun tarinan kolme naista ovat kukin omalla tavallaan mielenkiintoisia. Vuokko ja Aune kuitenkin muuttuvat, ja tämä muutoksen ja vapauden kuvaus pitää lopulta otteessaan. Piitun revittely nuorena jääkin aikuisten naisten elämänmuutosten varjoon.