Loistava äänikirjaystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni. Suomentanut Helinä Kangas. Kuuntelin Wsoy:n äänikirjana, lukija: Erja Manto. WSOY 2016.

img_1971

Olen koukussa äänikirjoihin. Marraskuussa kuuntelin työmatkakävelyilläni Hobitin, joulukuussa Elena Ferranten Loistavan ystäväni. Jälkimmäinen sujahti yli 12 tunnin kestostaan huolimatta melko nopeasti, sillä olen ottanut tavakseni jäädä bussista niin kaukaisella pysäkillä, että ehdin kuunnella kirjaa ennen työpäivää. Kun Loistava ystäväni vei mukanaan, otin tavakseni myös körötellä bussissa kuulokkeet korvillani, muissa maailmoissa – tai oikeastaan siis 1950-luvun Napolissa.

Ferranten teos aloittaa neliosaisen Napoli-sarjan, enkä malttaisi odottaa seuraavaa. Loistava ystäväni kertoo Lenùsta eli Elenasta ja Lilasta, ystävyksistä, jotka kasvavat yhdessä 1950-luvun Napolin köyhissä kortteleissa. Romaanin prologissa Lilan poika Rino soittaa Elenalle ja kertoo Lilan kadonneen ja Elena ryhtyy kirjoittamaan ystävysten tarinaa muistiin, ”kaikkia yksityiskohtia mitä minulle on jäänyt mieleen.”

Loistava ystäväni on siis tarina ystävyydestä, mutta se on tietysti myös kasvutarina. Ystävykset kasvavat samassa ahtaassa ympäristössä, jossa esimerkiksi tyttöjen kouluttautuminen ei ole niinkään itsestään selvää kuin se, että jossain vaiheessa, jopa hyvin aikaisin, olisi syytä päätyä hyviin naimisiin. Romaani on myös kuvaus köyhyydestä, yritteliäisyydestä ja  naisista ja naisen asemasta. Kertomuksesta tekee mielenkiintoisen se, miten yksityiskohtaisesti tietyistä tapahtumista tai Lenùn tunnetiloista kerrotaan. Samalla kuin minäkertoja kertoo oman näkemyksensä ja omat huomionsa, muodostuu kuva muista henkilöistä ja ajasta sekä henkilöiden, erityisesti näiden kahden ystävyksen, välillä olevista jännitteistä, kun välillä suhteet todella hiertävät tai henkilöt ajautuvat erilleen, mutta välillä ongelmat ovatkin kuin unohdettuja.  Kun kyse on tosiaan muistelusta, ja yksi tapahtuma vie toiseen, kokonaisuus muodostuu pienemmistä tarinoista eikä kertomus etene koko ajan kronologisesti vaikka toki pääosin kerronta eteneekin lapsuuden hetkistä kohti nuoruutta.

Suurin jännite on Lenùn ja Lilan välillä, sekä hyvässä että pahassa. Ystävykset tavallaan erkanevat toisistaan Lenùn saadessa jatkaa koulua ja Lilan jäädessä pois koulusta, pyörittämään kotia ja isän suutarinverstasta. Erilaisista elämäntilanteista huolimatta kortteliston kaveriporukka on tiivis, ja hetkittäin Lenùn muistoissa on hyvinkin lämpimiä kohtauksia myös tyttöjen ystävyydestä. Porukassa kulkevat mukana myös ystävysten veljet ja naapuruston muut nuoret. Tästä joukosta Lenù kuitenkin alkaa tuntea itsensä yhä ulkopuolisemmaksi, varsinkin kun elämät erkanevat konkreettisesti  Lilan avioiduttua.  Ystävykset ovat kuitenkin toistensa silmissä loistavia – ainakin se, miten ihailevasti Lenù muistelee ystävänsä kuritonta kapinaa, kauneutta ja erityisyyttä, tuntuu hyvinkin rakastavalta ja ylistävältä. Lila puolestaan sanoo ystäväänsä loistavaksi, mutta Lenù ei todellakaan korosta Lilan näkökulmaa vaan pysyttelee omassa, hieman ulkopuolelle jäävässä tarkkailijan osassaan.

Henkilöiden välisten jännitteiden lisäksi miljöön kuvaus pitää otteessaan. Lapsuutta ja nuoruutta varjostaa väkivalta niin kotona kuin kadullakin, ja ajatus siitä, että tästä ilmapiiristä voisi olla reitti johonkin muualle, kannattelee tarinaa – toivottavasti läpi seuraavien osien. Myös nuoruuden kesinä Lenù pääsee hetkittäin pois kortteleiden pölystä ja kauas ahdistavasta äidistään, ja hän tuntuu vapautuvan edes hetkittäin ahdistavista tapahtumista huolimatta. Tarina on monella tapaa synkkä niin kuin kuvattu miljöökin, mutta henkilöt ovat mielenkiintoisuudessaan jo kietoneet minut valtaansa. Myös toive muutoksesta pakottaa kuuntelemaan ja jatkamaan seuraaviin osiin, kunhan suomennokset ilmestyvät.

Äänikirjassa Erja Mannon luenta on rauhoittavaa, kunhan totuin rauhalliseen, jopa hieman laahaavaan ääneen. Kirjaa kuunnellessani saatoin vajota mielikuviin Lenun ja Lilan Napolista: Manto lukee melko hidastempoisesti, ja toki tämä kirja sopii rakenteensakin puolesta ääneen luettavaksi, koska näkökulma on niin vahvasti Lenùn ja luvut ovat melko lyhyitä. Yksityiskohtainen kerronta teoksessa upottaa kuuntelija-lukijan tarinan maailmaan, ja tapahtumien etenemistä on helppo seurata kuunneltunakin. Ainoa häiritsevä asia oli nimien sekamelska tarinan alkupuolella. Painetussa kirjassa henkilöt onkin lueteltu, mutta tämän sain todeta vasta kuunneltuani kirjan – ja huomattuani, että henkilöt kyllä erotti toisistaan, kun vain malttoi kuunnella. Alkupuolella olisi ollut kuitenkin hyötyä siitä, että nimiluetteloon olisi voinut välillä vilkaista. Tämä ei ehkä ole tarpeen lukiessa, kun kirja etenee vauhdikkaammin kuin kuunnellessa.

 

Mainokset

Kaksi Gavaldaa

kuva (4)

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia. Gummerus, 2014, suom. Lotta Toivanen.

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä. Gummeruksen äänikirja, lukijana Susanna Haavisto. Teos ilmestynyt suomeksi 2004, suom. Titia Schuurman.

Yksin vai yhdessä? Yhdessä vai yksin? Aloitin kesälukemisena kaksi Anna Gavaldan kirjaa, joista Lempi ei ole leikin asia on vasta ilmestynyt, Viiniä keittiössä puolestaan on ollut pitkään lukulistalla. En tiedä, vaikuttaako tällainen yhtä aikaa lukeminen siihen, että lukijana ryhdyn vertailemaan, etsimään yhtäläisyyksiä teemoista tai vaikkapa kielestä, vaikka kyseessä onkin kaksi hyvin erilaista teosta. Viiniä keittiössä -teoksen kuuntelin sitä paitsi äänikirjana, mutta luulen, että se toimisi paremmin luettuna – ei niin, etteikö Susanna Haaviston luentaa ollut ihana kuunnella, mutta välillä mieli harhaili kuunnellessani ympäröiviin maisemiin, ja jouduin miettimään, kuka olikaan äänessä, eikä kieleen ehkä tule kiinnittäneeksi samalla tavalla huomiota kuin itse lukiessa. Aiemmin olin lukenut Gavaldalta Kimpassa-romaanin, josta pidin todella paljon. Miksiköhän kesti näin kauan, että tartuin hänen muihin teoksiinsa?

Gavaldan teoksissa on mahtavia henkilöhahmoja – tämän muistan Kimpassa-teoksestakin, vaikken paljon muuta. Ihmissuhteista toki siinäkin oli kyse, niin kuin näissä kahdessa vasta lukemassani. Lempi ei ole leikin asia -teoksessa pähenkilö Billie on räiskyvä, outo, hauska, rikkinäinen, eksynyt, tarinantajuinen, mitä lie muuta. Teos on aluksi hämmentävä: kaksi kulkijaa lojuu rotkossa, mutta se, keitä nämä kaksi tarkalleen ottaen ovat (nimet alkuperineen toki kerrotaan tarkkaan) tai miten he ovat kohdanneet, lyöttäytyneet yhteen ja lopulta päätyneet alkutilanteen kansallispuistomaisemaan, kerrotaan vasta myöhemmin, pikkupikkuhiljaa. Billie nimittäin ryhtyy tilittämään – niin, tekemään tunnustuksia – pikku tähdelle, joka on hänen ainoa kuulijansa toisen päähenkilön ollessa unten mailla. Ja samalla rakentuu tämä Billie-hahmo, yhtä aikaa rikkinäinen ihminen, mutta henkilöhahmona ihanan moniulotteinen, rakastettava ja kamala yhtä aikaa.

Kun Lempi ei ole leikin asia on paljolti yksinpuhelua (Billie…), rakentuu Viiniä keittiössä vuoropuhelulle. Tai ainakin kuvattu tilanne antaisi mahdollisuuden sille, mutta lopulta päähenkilö Chloe on paljolti hiljaa ja vain kuuntelee appiukon kertomusta. Molemmissa teoksissa siis kerrotaan toiselle tarinaa, jolla on merkitys, mutta kuulijan asema on erikoinen. Billie kertoo tähdelleen, mutta rakentaessaan elämästään tarinaa, hän myös käy läpi vaikeimpia asioita elämässä, sellaisia, joita olisi mahdoton kertoa ainakaan näin pikakelauksella toiselle ihmiselle. Kun Billie on äänessä, lukija ikään kuin kuuntelee hänen vuodatustaan, ja Billien hahmo on tietoinen kertojan roolistaan. Lukija uppoaa Billien tarinaan ja menneisyyden maisemiin, pompsahtaa välillä takaisin lukijaksi, kun minäkertoja kommentoi kieltään, kuinka hän yrittää tai antaa yrittämisen olla.

Lempi ei ole leikin asia on kertomus ystävyydestä, vaikka rakkauttakin siinä käsitellään, parisuhdettakin. Ennen kaikkea kuitenkin ystävyyttä, sitä kuinka kaksi itsensä sivulliseksi tuntevaa eivät olekaan sivussa elämästään, kun joku vaan antaa luvan olla osallinen. Billien kertomassa, valtavan pitkäksi venyvässä takaumassa kuvataan sitä, millaisista lähtökohdista ystävyys alkaa, mikä merkitys ystävyydellä voikaan olla, miten ystävyys ei ole aina helppoa, mutta tärkeää se on, aina. Niin tärkeää, että Billie lupautuu ystäväksi lapsuuden minälleen, joka kerta kaikkiaan onkin surkea hahmo. Mutta surkeudestapa eivät välittäneet Frankie eikä Frankien isoäiti, eikä ihminen montaa hyväksyvää katsetta tarvitsisikaan, kunhan osaa tarttua niihin, mitä on.Voi Billie!

Viiniä keittiössä kertoo eronneesta naisesta, ja siinä käsitellään parisuhdetta, pettämistä, pettämisestä seuraavaa surua. On nurinkurista, että juuri jätetyn Chloen appiukko kertoo pitkää tarinaa sivusuhteestaan ja siitä, kuinka hänelle oli ensiarvoisen tärkeää säästää vaimonsa siltä surulta, että mies lähtisi toisen matkaan, tai muuten vaan. Chloen ex-mies on lähtenyt suhteesta, Chloe koittaa selvitä, appiukko toki koittaa tukea häntä myös:

”Uskotko minua, Chloe, uskotko minua, kun sanon, että elämä on sinua vahvempi?” ”Toki.” ”Luotatko minuun?” ”Riippuu päivästä.”

Chloe ei juuri puhu appiukolleen, vaikka hänen ajatuksensa tulevat varsinkin teoksen alkupuolella ilmi. Loppuosan appi, Pierre, onkin äänessä. Tältä osin äänikirjaformaatti sopikin tähän teokseen, kun äänessä on pääasiassa yksi ihminen kerrallaan. Kerrotut elämäntarinat Viiniä keittiössä ja Lempi ei ole leikin asia -teoksissa ovat hyvin erilaisia, eikä näitä tarinoita kannata ryhtyä vertailemaan, vaikka syvällisempi itse teosten vertailu voisi olla mielenkiintoista. Onhan kuitenkin tämä kertominen teoksia yhdistävä piirre – elämästä tai sen osasesta muodostuu kertomus, jonka tärkein kuulija lienee itse päähenkilö, olkoonkin, että paikalla on myös muita henkilöitä.

kuva