Hyistä ja polttavaa

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut. Tammi, 2016.

 

”Toinen raadeltu ja kuiviin vuodatettu lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsennetty jouluvanukas. Ympärillä tepasteli käheä-äänisiä ja kiiltävänokkaisia variksia, ja kun hidoin niitä kepillä, ne lensivät puihin tarkkailemaan minua, levittelemään siipiään ja laulamaan, jos niiden rääyntää voi lauluksi sanoa. /–/

Alkoi sataa, ja äkillinen tuulenpuuska nakkasi papanoita niskaani niin kovalla voimalla, että se sattui. Nostin kauluksen pystyyn ja suojasin silmiäni kädellä.

Kraak kraak, kylmä, kraak kraak, kylmä.” (s. 5-6)

 

Evie Wyldin romaanin Kaikki laulavat linnut alku on vaikuttava: kuvaus vie kalseanankeaan maisemaan, saarelle jossain Britannian rannikolla, lammastilalle kaukana kaikesta. Tilalla asuu Jake Whyte,  australialaistaustainen nainen, joka on päätynyt pienelle saarelle selittämättömästä syystä.  Mutta jo toisessa luvussa siirrytäänkin paahteiseen Australiaan ja selviää, että samalla siirrytään myös ajassa menneisyyden hetkeen. Alkaa olla ilmeistä, että Jake Whytellä on takanaan jokin salaisuus, jokin, mitä on paettava.

 

Kaikki laulavat linnut kerii salaisuuksia auki kahteen suuntaan. Tarinan nykyhetkeä kuvaavissa luvuissa edetään eteenpäin hiljalleen – joku, jotkut tai jokin tappaa lampaita – ja Australiaan sijoittuvat luvut etenevät ajassa taaksepäin. Jaken kokema kiinni jäämisen tai paljastumisen pelko luo tarinaan jännitettä, kun en lukiessani tiennyt, mitä menneisyydessä on tapahtunut. Toiseen suuntaan jännitettä kiristää yksinäisillä seuduilla liikkuva uhka, sekoitus pelkoa ja petoa. Kun kerronta vuorottelee menneen ja nykyhetken välillä, liikutaan ikään kuin kahden maailman välillä. Jaken menneisyyteen, Australiaan, on linkkinä puhelinyhteys, mutta vain toiseen suuntaan: yöllä toiselle puolelle maapalloa soittaessaan Jake kuvittelee perheensä ja kuulee taustalta toisen maailman äänet. Puhua hän ei kuitenkaan voi.

 

Kaikki laulavat linnut -romaanin lumous piilee kuvauksessa ja juonessa, siinä, miten jännite pysyy yllä: kuvauksen avulla ajaudun Jaken kahteen rujoon, väkivaltaisenkin maailmaan, kuljen kohti menneisyyden painajaisia, joista välähtelee vain pieniä vihjeitä. Samaan aikaan synkkä nykyhetki lammasfarmilla hyytää pimeyttä, sadetta, mutaa ja yksinäisiä eksyneitä.

 

Wyldin teos on voittanut EU:n kirjallisuuspalkinnon.

image

 

 

 

 

Mainokset

Rikki ja eksyksissä

Tua Harno: Oranssi maa. Otava 2015. Kansi: Timo Numminen.

image

Australia on minulle kaukainen, vieras, kaunis maa, ja Tua Harnon kirja houkutteli sekä kannellaan (lämpöä, valoa, väriä!) että aiheellaan – nuori nainen saapuu tälle vieraalle maalle, jättää kotimaahansa rikkinäisen, tahmaisen menneisyytensä ja koittaa etsiä itsestään ja ympäristöstään syyn elää. Tarinassa onkin samaa synkkää valoa kuin kannessakin: polttavaa hiekkaa, yksinäisyyttä ja rikkinäisyyttä. Lukukokemus oli ravisteleva, tarina ahdistava. Olikin ihanaa löytää taas uusi kirjailija, jonka kieli viehättää ja tarina vie. Oranssi maa on Harnon toinen romaani, ja esikoinen Ne jotka jäävät päätyi nyt lukulistalleni. Kunhan nyt saan sulateltua tämän lukukokemukseni.

 

Tarinan päähenkilö on kolmekymppinen Sanna. Nainen on päätynyt Australiaan Kalgoorlien kaivosalueelle tekemään graduaan loppuun, ja Suomeen jäävät etäiset isä ja veli, elämänhallintansa menettänyt äiti ja Sannan ex-mies sekä koko epäonnistunut pitkä yhteiselo. Romaanin ensimmäisen osan kerronnassa vuorottelevat ajan eteneminen Australiassa ja takaumat, Sannan muistot, jotka avaavat hänen menneisyyttään. Sanna on raskaana, epävarma, rikki. Ja silloin lienee otollinen aika haksahtaa johonkin henkiseen, niin kuin vaikkapa eheyttävään vaellukseen läpi hiekka-aavikon. Tai rakastua.

 

Sanna tapaa Australiassa ensin Raldan, entisen antropologin, joka toimii eräänlaisena henkisenä valmentajana. Ralda ottaa Sannan oppilaakseen, ja hänen mukanaan Sannan on määrä lähteä vaellukselle. Sanna on epävarmuudessaan ärsyttävän hyväuskoinen, mutta hahmona melko uskottava juuri siksi.

”Sanna koski hennosti Raldan kättä, nainen tarttui siihen. – Kaikki se ikävä jää taakse, Sanna. Voit päästää siitä irti nyt.” (s. 156)

Lyhyen kaivoksella oleskelunsa aikana Sanna tapaa myös rakkauden, ja Sannassa Martti, rakkauden kohde, löytää paikkansa, alkaa nähdä levottomassa elämässään mahdollisuuden asettua. Kun teoksen ensimmäinen osa keskittyy Sannaan, toisessa osassa näkökulma on myös Martilla. Silloin Sanna on jo vaelluksellaan, ja juonen osalta vauhti kiihtyy. Myös Martti on henkilönä mielenkiintoinen, ja niin, on hänkin on aika eksyksissä, etäällä itsestään ja tyttärestään, joka rimpuilee teini-ikäisen elämäänsä Sodankylässä.

 

Romaanin toisessa osassa kuvattu aavikkovaellus on karmivuudessaankin kiehtova. Ei ole vaikea ymmärtää, miten epävarma, särkynyt ihminen hakee rauhaa tai vahvistusta luonnosta tai jostakusta, joka näyttää vahvalta. Hiekkaerämaa on ihmeellinen, se häivyttää rajat ja päivien ääriviivat. Se kuluttaa, koettelee – ja eksyttää.

”Hän tunsi kuinka retki kaivertui ihoon, kuivatti silmät, hiekoitti taipeet, ja huulet rohtuivat ruvelle. Sanna mietti, miten aavikko huuhtoutui vatsan läpi kohtuun, ja kuinka lapsi kantoi itsessään aavikon tuulta, sen ääniä ja sen hiljaisuutta.

Aamulla Sanna venytteli teltan ulkopuolella. Viileän kostea ilma tuntui ravitsevalta, se helli kasvojen käsinyttä ihoa. Täydellinen sarastuksen hetki, puu levitti repaleista varjoaan teltalle ja hänen ylleen.” (s. 174)

Kaivoselämä, jota siis pääosin Martin näkökulmasta kuvataan, on puolestaan raakaa ja näköalatonta. Jo saapuessaan Kalgoorlieen Sanna joutuu kohtaamaan epämiellyttävää aggressiota, räävittömyyttä ja kovuutta – toki ehkä Sannan epätoivo ja suru värittävät vielä lisää näitä havaintoja. Kuitenkin Martinkin kohtaamat ihmiset ovat osin sijoiltaan, eikä eksyksissä ole ainoastaan siis Sanna. Kaivoselämän kuvauksessa surulliset ihmiskohtalot nousevat esille, mutta niin nousee myös surullinen ajatus maasta, siitä, mitä tuhoa kaivoksissa saadaan aikaan tai kaivosten tyhjennyttyä jää jäljelle tai millaisia jälkiä ympäri maailman koko ajan ihminen jättääkään. Kuvat valtavia maa-alueita riipivistä kaivoksista välähtelevät Sannan puheissa, ja tietysti kaivosmaisemaa kuvaillaankin. Nämä kuvat jäävät taustalle, ajatuksiin.

 

Pidin todella paljosta tässä teoksessa. Sannan tarina osoittautui jännittäväksikin, vaikka alussa uumoilin hiljaista itsensä etsiskelyä, ehkä jopa heiman pelkäsin kasvutarinaa. Henkilöt olivat osin ärsyttäviä mutta kuitenkin uskottavia, ahdistavia ja kokonaisia, ja kutkuttavaa oli eläytyä maisemaan, joka oli minulle uusi. Lukiessa mieleen tarrautuneet ajatukset eivät olleet heleitä, eivät ohitettavissa, ja paljoon voisi vielä palata ihmiskohtaloiden ja luonnontilan pohtimisen osalta. Juoni kieputteli loppua kohti ehkä hieman liikaa, mutta kokonaisuutta se ei haitannut. Harnon esikoinen on jo varauksessa.