Cristina Sandu: Vesileikit

Cristina Sandu: Vesileikit. Otava 2019. Kansi Tuuli Juusela.

”Maa, jossa tytöt asuivat, oli kalpea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan.” (s. 5)

Cristina Sandun toinen romaani Vesileikkejä kertoo tytöistä, jotka asuvat suljetussa maassa. Mikä maa on kyseessä, ei sillä väliä, mutta sillä on, että ulkopuolella on jotain muuta, ehkä mahdollisuus, ehkä jotain hienoa. Tyttöjen maassa on betonia, tupakkatehdas ja joki, jossa tytöt opettelevat kuviouintia. On myös valtava urheilukompleksi ja lopulta urheilujoukkueelle viisumit. Vesileikit ovat siis vapautta ja samalla myös tie vapauteen.

Sandun romaani rakentuu kursiivilla kirjoitetuista jaksoista, jotka kertovat tarinaa suljetusta maasta ja tyttöjen tai oikeastaan naisten joukosta. Muodostuu melkeinpä seesteinen kuva – uimarannat, kesä, joki, leikki vedessä. Tätä kehystarinaa katkovat lähteneiden tarinat naisista, jotka ovat päätyneet kuka minnekin, pysyvästi tai käymään.  Yksi heistä, Anita, on Suomessa, jossa hän yrittää salata menneisyytensä maan. Toinen, Paulina, perustaa vanhustenhoitoyrityksen Kaliforniaan. Kaikki kuvatut naiset ovat jollain tavalla ulkopuolisia, irrallisia, kaikkien elämässä on väliaikaisuuden tuntu. Yksi palaa takaisin.

Kuten teoksen naisten tarinoissa, on Vesileikeissä paljon ilmavuutta ja avoimuutta. Kehystarina pyrkii pitämään tarinaa koossa, pakottamatta ja lempeästi,  mutta sekään ei selittele – eikä selittelyjä mahtuisikaan tähän kooltaan pikkuruiseen teokseen. On kuin katselisi elokuvaa, jossa kamera viilettää maasta toiseen, ja naisten elämästä näytetään hetki,  jossa  on joko jotain dramaattista tai arkisten päivien jatkumoa, jossain kuva työstä, jossain lepohetkestä. Kokonaisuudesta jää hieman haikea olo: vuorottelu kehyskertomuksen   ja naisten tarinoiden välillä korostaa sitä, miten etäällä ihmiset ovat toisistaan.  Henkilöt eivät ehkä ole yksinäisiä, mutta jollain tavalla irti repäistyjä, ja tämä koskee myös viimeiden tarinan Lidiaa, joka palaa takaisin. Tämä kepeyden ja raskauden yhdistelmä pitää otteessaan. Tuntuu, kuin jokainen sana ja lause olisi kuin kuviouinnin tarkoin muotoiltu liike. Pidin eritysesti teoksen rytmistä, siitä, miten se kuljettaa tarinasta toiseen kuin virtaava, pyörteilevä joki.

”Iltaisin tytöt kaatuivat sänkyyn kuin puunrungot ja tunsivat veden liikkeet sisällään. He näkivät hulluja unia joista heräsivät hengästyneinä. Ja eräänä päivänä jotakin vielä unenomaisempaa tapahtui: viisumit saapuivat. Ne taittuivat elegantisti passien väleihin, kuin olisivat aina kuuluneet sinne.” (s. 83).

IMG_20191208_144506

 

Kurkistus Romanian historiaan

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat. Otava 2017.

”Huhtikuu tuoksuu jäältä ja hiekalta. Aurinko on sirppi taivaan nurkassa.”

Cristina Sandun esikoisteos viettelee mukaansa ensi sivulta. Sillä tutustun Sandun kieleen, jota tekee mieli lukea ääneen. Ensi sivuilta alkaen mukana ovat myös kiehtovat, osin salaperäisiksi (ja kai myös siksi mielenkiintoisiksi) jäävät henkilöt: päähenkilö Alba, joka toimii Helsingissä tulkkina, Alban isoisä Susi, jonka kuolema vie tapahtumat ja Alban (taas) Romaniaan, ja Albert, mies, joka on sitonut Suomeen asettuneen Alban tämän suvun kotimaahan. Myöhemmin esille nousevat myös Popescun veljekset, Alban isä ja setä sekä Suden sukupolvi.

Romaanin tapahtumat keskittyvät päiviin isoisän kuoleman jälkeen, jolloin suku kokoontuu perheen kotikylään. Tarina laajenee kuitenkin Alban ja suvun menneisyyteen, suvun tarinoihin ja hieman myös Romanian historiaan. Pienessä kirjassa on siis paljon: moni asia jää kurkistukseksi tai välähdykseksi, mutta näistä hetkistä ja kuvista rakentuu  kokonaisuus, johon liittyvät omat mielikuvani kuvatuista ajoista. Teos vei minut muistoissa sekä lapsi-minua järkyttäneisiin uutiskuviin Ceaușescun viimeisistä päivistä että elokuvamuistoihin diktatuurin ajan Romaniasta.

”Punainen kylä 1973

Vaaleissa äänestäminen ei tietenkään ole pakollista, mutta vaaliuurnalla on kuitenkin hyvä käydä. /–/ He astuvat vuoronperään äänestyskoppiin ja äänestävät sitä yhtä joka on listassa. Salissa tunnelma käy riehakkaasti. Viinilasit täyttyvät ja suklaakonvehdit tahraavat sormet. Illalla uutiset kertovat: ’Kansa on puhunut, toveri Ceaușescu on saanut äänistä 100 prosenttia!'” (s. 147)

Romaanissa luvut vuorottelevat menneisyyden Punaiseen kylään tai Bukarestiin sijoittuvien ja tarinan nykyhetkestä kertovien osioiden välillä. Tarina ulottuu Suden nuoruuteen, vuodesta 1952 alkaen. Menneisyydestä paljastuu perheen poikien lähtö ulkomaille, helpomman tai hienomman elämän perässä. Myös Alban kesät Punaisessa kylässä luovat kuvaa siitä, millaista Ceaușescun aika rajoituksineen ja hulluuksineen oli. Sekä Alban isä että myöhemmin tämän veli tuovat materialistista yltäkylläisyyttä Punaiseen kylään, jossa isovanhemmat ja lopulta vain isoäiti Flavia asuvat hiljalleen homehtuvassa talossa.

 

1514732967489722560684

Entä sitten se valas? Goliat on kuollut valas, jota kuljetetaan ympäri Eurooppaa ihmeenä ja jota Susi vie poikansa katsomaan. Se on yksi tarinoista, joita kerrotaan ja joissa tosi, keksitty ja muistot sekoittuvat.

Sandun teos oli Finlandia-ehdokkaana 2017. En ole ehtinyt lukea muita ehdokkaita, en siis voittajaakaan, mutta jos ne ovat yhtä lailla särmikkäitä ja moniulotteisia kuin tämä, on minulla vielä paljon hyvää luettavaa tiedossa.