Loppukesän dekkaripaketti

 

Cilla ja Rolf Börjlind: Nousuvesi (2013), Kolmas ääni (2014), Musta aamunkoitto (2016) ja Uinu paju pienoinen (2017). Kustantamo S&S. Kuuntelin romaanit äänikirjoina (Ellibs-kirjasto ja BookBeat-sovellus).

 

Oi kesä ja loputtomalta tuntuva lukuaika – nyt se on ohi. Työt jatkuvat, eikä aikaa ole ollut juuri lukemiselle eikä varsinkaan kirjoittamiselle. Flow’lle sentään  vähän, ja tietty syysuutuuksien varaamiselle!

Lomalla luin epätavallisen paljon dekkareita. Alkukesällä ahmin muutaman Jo Nesbøn Harry Holen, ja kun ne kävivät liian kauheiksi, kielsin itseäni tarttumasta seuraavaan ihan heti. Dekkarinälissäni lainasin Helmetin verkkokirjastosta minulle useampaan otteeseen suositellun Cilla ja Rolf Börjlindin Nousuveden äänikirjana – ja taas mentiin. Vaikka välillä raivosin toisteisen ja liian hitaan ja selittelevän kerronnan vuoksi. Vaikka kuvatut rikokset olivat alusta saakka hirveitä (ja niitä mahtui yhteen osaan monta, vaikka kirjat eivät ole kovin paksuja ja siitäkin karsisi virkkeen jos toisenkin). Vaikka ensimmäisen osan loppu oli järkyttävän saippuasarjamainen. Onneksi ihanan rauhallinen lukija vain luki ja luki, joten en voinut heittää kirjaa kesken (vähän kyllä särähti aina, kun päähenkilön nimi äännettiin, toki ihan oikein, ”Uliiviaksi”…).

 

Yksi ärsytys vielä, ennen kuin ryhdyn kehumaan. Sarjan osat liittyvät siis hyvinkin kiinteästi toisiinsa, vaikka rikos aina ratkeaakin osan lopussa. Asioita selitetään kuitenkin todella paljon, ja henkilöiden taustoista kerrotaan uudestaan joka ikisessä osassa, jolloin tulee tyhmä olo: eivätkö kirjailijat luota siihen, että lukija kyllä muistaa, keitä nämä keskeiset henkilöt ovat. Tulee mieleen tv-sarjan alussa näytettävä tapahtui viime jaksossa -osio, jonka sentään voi ohittaa mutta joka joskus sekin yrittää osoittaa asioiden suhteita niin paljon, että lukija/katsoja menettää mahdollisuuden oivaltamiseen ja yllättymiseen. Näissä onneksi juonenkulusta ei vihjailtu, kunhan toisteltiin – ei sentään sanottu, että muistathan vielä.

 

Kun mölyt on saatu mahasta, täytyy sarjaa kehuakin. En kai kuunnellut kymmeniä tunteja äänikirjoja itseäni kiusatakseni, vaan kyllä henkilöt ja päällekkäiset, toisiinsa limittyvät juonikuviot todellakin olivat mielenkiintoisia, joten uusi osa oli aloitettava heti edellisen loputtua! Oli sitä paitsi hauska ahmaista koko tähän asti ilmestynyt sarja parissa viikossa, siinä tuli  lapsuuden lukuahmimiset mieleen.

 

Ensimmäisessä osassa Nousuvesi sarjan päähenkilö Olivia  Rönning on poliisikoulussa, ja hän ryhtyy selvittämään opiskelutyönään ratkaisematonta julmaa murhaa. Ehkä Olivian luonnetta kuvaakin hyvin se, millaisella omistautumisella hän suhtautuu tähän työhön ja miten hän haalii ympärilleen tärkeitä henkilöitä, osin sattumalta, osin tarkoituksella. Tässä osassa esitellään myös vuosia kadoksissa ollut Tom Stilton, joka on entinen poliisi ja oikeastaan melkein sarjan toinen päähenkilö, varsinkin viimeisimmässä osassa. Olivia on vasta sarjan kolmannessa osassa poliisi, ja Stilton siis koko ajan mukana, vaikkei hänkään poliisina (vasta kuin viimeisessä osassa, ja silloinkin vähän epävirallisena). He kuitenkin selvittävät intensiivisesti mutkikkaita ja iljettäviä rikoksia, ja heidän ”tutkijaporukkaansa” kuuluvat myös ensimmäisestä osasta alkaen varjoisemmilta kujilta ystävät tai tiedottajat Abbas ja Minkki sekä poliisipiiristä Mette Olsäter ja hänen tiimiläisensä Lisa ja Bosse. Henkilöitä siis riittää, ja tarvitaan useampi osa, jotta muihinkin kuin Oliviaan ja Tomiin saadaan hieman syvyyttä.

 

Sarjan kaikissa osissa kerrotaan montaa tarinaa yhtä aikaa. Nousuvedessä Rönningin selvittäessä vanhaa murhaa  kodittomien ihmisten kimppuun hyökätään Tukholman kaduilla, ja myös tätä tapahtumasarjaa selvitetään. Samalla esille nousee tärkeitä henkilöitä, jotka ovat mukana myös seuraavissa osissa. Olivia esimerkiksi tutustuu Stiltoniin, joka on entinen poliisi ja joka yrittää selvittää kodittomien ystäviensä kohtaloa, ja kodittomien joukossa on tärkeitä sivuhenkilöitä, joihin lukija törmää sarjan muissakin osissa. Neljännessä osassa yksi näistä Stiltonin ystävistä on merkittävässä roolissa, ja Stiltonin ja Rönningin lisäksi muutkin henkilöt tulevat siis pikkuhiljaa tutuksi (varsinkin kuin heistä selitetään samoja asioita sarjan osissa – apua!).

 

Neljästä dekkarista viimeisin, Uinu paju pienoinen, jäi suosikikseni, mutta en osaa sanoa, olisiko se toiminut näin hyvin ilman aiempia osia. Henkilöt tosiaan olivat tuttuja, tässä viimeisessä osassa Rönningin ja Stiltonin lisäksi myös murharyhmän pomo Mette oli tärkeässä roolissa niin kuin Stiltonin vanha ystävä, koditon Muriel. Näissä dekkareissa on kussakin selkeä yhteiskunnallinen kannanotto, ja Uinu paju pienoinen tarttuu niin ajankohtaiseen pakolaiskriisiin kuin katulasten  ja pakolaisten heikkoon asemaan. Hyvikset ja pahikset ovat alleviivatun hyviä tai kamalia, mitä nyt Stiltonista paljastuu lisää synkkiä puolia. Paha poliisi -tyyppi tuo tietenkin säröä ja vauhtia juonenkulkuun, vaikka uskottavuus hieman tästä kärsii.

 

Kuuntelin sarjan siis äänikirjoina, ja näihin kirjoihin äänikirjaversio sopi, sillä ei ollut niin väliä, jos ajatus hetkeksi karkasi. Sain BookBeat-sovelluksen kuukaudeksi kokeiluun, ja siinä äänikirjaa saa jopa nopeutettua (mutta kertojan ääni toki muuttuu, joten nopeutin kirjaa lähinnä silloin, kun arvelin nukahtaneeni tärkeiden käänteiden kohdalla ja jouduin kuuntelemaan jonkin pätkän uudelleen). Äänikirjan kuuntelemiseen kuluu kyllä aikaa enemmän kuin lukemiseen, mutta sainpa itseni motivoitua ikkunanpesuun ja yksinäisen mustikkametsään, pitkille kävelyille sateesta huolimatta ja yöunille yhtä aikaa työläisen kanssa (kun siis kuuntelin öitä myöten dekkareita…).

 

image

Kun kuuntelijan ajatus karkaili, saattoi äänikirjaa kelata näppärästi 15 sekuntia taaksepäin. 

 

Mainokset

Poliisisarjan vietävänä

Jo Nesbø: Panssarisydän. WSOY 2010. Norjankielinen alkuteos Panserhjerte ilmestyi 2009.

Dekkariviikolla jo tunnustauduinkin Harry Hole -faniksi, tai vähintäänkin olin ehtinyt kehitellä vakavan addiktion näihin yhä hurjemmiksi ja raaemmiksi osoittautuviin dekkareihin. Viimeksi suljin kahdeksannen osan, Panssarisydämen, kannet, ja seuraava osa kutsuu jo omassa kirjahyllyssäni.

Panssarisydämen alussa Harry Hole etsitään Hong Kongin alamaailmasta takaisin Osloon poliisin väkivaltaosastolle, sillä  selvitettävänä on  hirvittäviä murhatapauksia. Näistä toinen  kuvaillaan kirjan ensisivuilla niin, että jouduin keskeyttämään lukemisen hetkeksi. Kirjaa on kuitenkin luettava eteenpäin, ja käänteet muuttuvat yhä karmeammiksi. Bussissa lukiessani yhdestä murhasta – koska kirjan käsistä laskeminen hetkeksikään tuntui niin vaikealta – kiljahdin ääneen ja säikäytin varmaan vieruskaverinikin.

Harry Hole on koko ajan askeleen liian myöhässä, vaikka hän selvittääkin selittämättömiä kuolemantapauksia ja katoamisia vauhdilla. Mielenkiintoiseksi tämänkin osan tekee se, ettei kyse ole kuitenkaan pelkästään mielipuolisten murhaajien perässä juoksemisesta, vaan tässäkin tarinassa kuvataan äärimmäisen raakuuden lisäksi monenlaista pahuutta ja lisäksi itsekkyyttä, kovuutta, julmuutta – pimeitä (pahuuden) puolia, joista toivomme maailman säästyvän, mutta jotka eri  syistä nousevat joissain ihmisissä esille. Poliisit pyrkivät näissä tarinoissa suojelemaan itsestään antamaansa kuvaa (no, Harry Hole ei aina niin välitä siitä), ja hekään eivät suinkaan ole menneisyytensä osalta puhtoisia.

Välillä mietinkin, eikö Oslo-trilogian paha poliisi Tom Waaler jo riittänyt, kun taas osansa tämän Panssarisydämen tarinan jännitteestä luovat poliisiyksiköiden välinen kilvoittelu ja -yksilöiden synkät puolet (joilla on kätevä kiristää, puolin ja toisin). Harry Hole on edelleen se sama maailman synkistämä kovanaama, paha poliisi, muttei niin paha muita kohtaan kuin toiset.

Vaikka tämä osa tuntui välillä herkälle mielelleni liiankin raa’alta, piti murhamysteeri taas selvittää lukemalla tiiliskivi vauhdilla loppuun. Oman säväyksensä tarinaan toivat esimerkiksi ajoittaiset elokuvaviittaukset ja Harryn ja tämän isän suhteen käsittely, jota olisin toivonut olevan lisää – ehkä kuitenkin pidän enemmän ihmissuhdekiemuroiden kuin pahuuden olemuksen tai rikkinäisen mielen mekanismien pohdiskelusta.

Jospa seuraavassa osassa murhaaja ei tavoittelisi tätä julkkispoliisia (tai hänen tyttöystäväänsä!), ja ehkä seuraavissa osissa selviää taas jotain uutta päähenkilöstä. Ehkä juuri siksi  loputkin osat on nyt luettava, vaikka tutun tuntuiset käänteet välillä ärsyttäisivätkin.

IMG_3940

Lainakappaleeni on kulunut ja kolhuinen, mikä sopii yhä murjotumman Harry Holen tyyliin. Nämä dekkarit ovat edelleen kirjastoissa kysyttyä tavaraa – ehkä tieto Harry Hole -filmatisoinnista on saanut väen tarttumaan niihin. 

 

#dekkariviikko ja Harry Hole

Jo Nesbø: Harry Hole -sarja.

Olen todellakin myöhäisherännäinen Harry Hole -dekkareiden suhteen. Jo Nesbøn luomaa poliisihahmoa ja synkkiä, väkivaltaisia rikosromaaneja on hehkutettu jo vuosia sitten, mutta minä en melkein uskaltanut sukeltaa tähän yönmustaan maailmaan. Tällä viikolla luin sarjan viidennen osan, Veritimantit, ja neljä aiempaa osaa olen lukenut ja kuunnellut keväällä.

 
Ensimmäisen Harry Hole -romaanin julkaisusta onkin jo 20 vuotta, ja tänä keväänä ilmestyi sarjan viimeisin osa, Jano. Moni sarjan fani on huokaillut, että minulla onnekkaalla on vielä niin paljon luettavaa… On todellakin: kirjat ovat järkäleitä, ja välillä tuskailen kiemuraisten käänteiden kanssa. Kolme viimeksi lukemaani kertoivat osin samaa tarinaa, eli paljon jäi auki vaikka Punarinnassa ja Suruttomassa rikollisia jäikin kiinni. Harryn lisäksi tässä ns. Oslo-trilogiassa mukaan on tullut muita mielenkiintoisia henkilöitä.

 
Tähän mennessä olen siis lukenut osat Lepakkomies (1997, suom. 2001), Torakat (1998, suom. 2009), Punarinta (2000, suom. 2005), Suruton (2002, suom. 2005) ja Veritimantit (2003, suom. 2006) ja ensimmäisessä tarinassa vielä mietin, pystynkö tai haluanko edes jatkaa, sillä Hole kumppaneineen joutui tutkimaan niin ahdistavia rikoksia, eikä Harryn hahmo (vielä!) tuntunut kovin mielenkiintoiselta. Mietin, miksi tämä yksinäinen, alkoholisoitunut, vetäytyvä mieshahmo voi olla niin kiinnostava, että joka toinen ystäväni on häneen halunnut tutustua lukemalla kymmenen paksua kirjaa. Sitten kuitenkin jatkoin seuraavaan. Ja seuraavaan – ja jäin lopullisesti koukkuun.

 

Varsinkin kolme viimeksi lukemaani osaa vahvistivat kieroa addiktoitumistani sarjaan: jokaisessa ratkottiin  eri rikosta, mutta taustalla oli aseiden salakuljetuksen selvittämistä ja Harryn entisen työtoverin (väkivaltaisen) kuoleman selvittämistä sekä Harryn tasapainoilua ihmissuhteen, oman alkoholiongelmansa ja työn välillä. Myös yhä tutummaksi käyvät sivuhenkilöt tekevät sarjasta kutkuttavan. Heistä haluaisi tietää lisää, ja monen tosiaan toivon pysyvän mukana jatkossakin.

IMG_3394

Harry Hole -dekkareissa kuolee mies jos toinenkin, mutta ennen kaikkea naiset tuppaavat menettämään henkensä väkivaltaisissa merkeissä – varsinkin, jos sattuvat olemaan tärkeitä sarjan päähenkilölle, pitkänhuiskealle norjalaiselle rikostutkijalle. Se oli ensimmäisiä osia lukiessani välillä niin ärsyttävää, että meinasin jo hylätä koko tyypin, mutta rikoksien sijasta tärkeämpää on kuitenkin päähenkilö: hänen epätoivoinen rosoisuutensa, järjetön heittäytyminen lain rajaseuduille ja lähes rajan yli, raivostuttava omistautuminen työlle… Päähenkilön lisäksi mielenkiintoa jollain kierolla tavalla pitää yllä myös se, että rikostutkijoiden lisäksi aivojaan käyttelevät hirviömäiset rikolliset. Siinä sitten juostaan aina piirun verran liian myöhässä, kuljetaan väärien jälkien perässä, spekuloidaan ja vähän jaaritellaan – henkilöt viettävät siis niin paljon aikaa yhdessä, että myös sivuhenkilöistä selviää paljon, Harrystäkin jonkin verran. Jaarittelulla en siis tarkoita pitkäveteisyyttä vaan sitä, että henkilöt pääsevät ääneen myös muuten kuin rikoksia puidessaan.

 

Raakoja nämä dekkarit kuitenkin ovat: murhia, irtonaisia raajoja, kidutusta, raiskauksia ja pahoinpitelyitä on niin paljon, että en suosittele näitä kovin herkkähermoiselle. Silti haluan jatkaa sarjan lukemista, ahmia ihmisten pimeistä puolista ja nähdä takaa-ajopainajaisia. Harry Holen maailmaan on päästävä taas  pian, ja toivottavasti sarjan seuraavissakin osissa pysytellään Norjassa!

IMG_3241

Tällä viikolla kirjablogeissa ja muutenkin kirjamaailmassa vietetään Dekkariviikkoa, ja omaan dekkarikesääni kuuluvat Harry Hole -sarjan seuraavat osat.

Dekkariviikko ja poliisiromaani

Kati Hiekkapelto: Kolibri. Otava, 2013.

image

Dekkariviikon tunnus on Oksan hyllyltä -blogista

Tällä viikolla on vietetty dekkariviikkoa, jonka kunniaksi kaivoin hyllystä siellä kauan hautuneen Kati Hiekkapellon Kolibrin. Kolibri aloittaa jo kolmanteen osaan ehtineen Anna Fekete -sarjan. Sarjan toisen osan,  Suojattomat, luin pari kesää sitten, ja kyllähän se kolmas, Tumma, on luettava pian.

 

”Ensimmäinen työpäivä ei ollut vielä edes lopuillaan ja minulla on riesanani kunniaväkivaltaepäily, raa’alla tavalla toteutettu henkirikos ja vittumainen työpari, Anna ajatteli ja avasi silmänsä.” (s. 38)

 

Anna Fekete on mielenkiintoinen poliisihahmo. Terävä tietysti, mutta myös äkkipikainen, avoin ja itsenäinen. Kolibrissa myös melko yksinäinen ja hieman hauraskin, ja ehkä säröt tekevät hänestä aidontuntuisen hahmon. Pidän tästä unkariksi kiroilevasta nuoresta naisesta, ja vaikka hänen kollegojaan ei kuvata pelkästään imartelevasti, tykästyin heihinkin. Harmittaa oikein, että kakkososa on melkein unohtunut.

 

Kolibrissa Anna saapuu pohjoiseen kaupunkiin saatuaan viran rikososastolta. Annan lapsuudenkaupunki ei ota häntä täysin lempeästi vastaan, ja lisäksi virkauran alku on dramaattinen. Kesädekkariksi Kolibri sopii miljöönsä puolesta hyvin: alussa on elokuu, mutta samaan aikaan kun juoni tiivistyy, saapuvat mustuus, kylmyys ja tihku ja räntä. Kesän sylissä olen kaukana kaikesta siitä.

 

Anna Feketet tuntuvat näiden kahden dekkarin perusteella melko  kantaaottavilta: Kolibrissa mietitään sitä, miten hankalaa ei-suomalaisen on löytää paikkansa työelämästä. Päähenkilö Anna saa jatkuvasti kuulla, kuinka hänen suomen kielensä onkaan niin hyvää, ja välillä luulla, että hänet on palkattu jonkinlaisena kiintiömamuna poliisivoimiin. Yksi juonenkäänne liittyy kunniamurhiin, toinen taas seksuaaliseen häirintään. Annan työpariksi sattuu ennakkoluuloinen ja avoimen rasistinen Esko, joka kylläkin muuttuu tarinan edetessä. Hän edustaa laajemminkin rasistisia ääniä ja ajatuksia, enkä osaa päättää, onko muutos lainkaan uskottava. Annan Akos-veli puolestaan edustaa henkilöä, jonka kotoutuminen ei ole onnistunut. Akos on jäänyt heitteille kahden (tai useamman) kulttuurin välille; hänellä ei ole paikkaa Suomessa, Serbiassa eikä Unkarissakaan.

 

Dekkarista on vaikea kertoa niin, ettei paljasta liikaa. Tämän poliisiromaanin kautta pääsee kurkistamaan poliisiasemalle ja poliisin arkeen, väkivallalta ei säästy, mutta se ei ole pääosassa, ja jonkin verran on pohdittava koston kysymyksiä. Ja järjettömyyttä. Mielenkiintoisinta minusta ovat kuitenkin Annan hahmon kehittyminen ja monikulttuurisuuden kysymykset.

image