Dekkariviikko 2018: Camilla Läckbergin Noita

Taas vietetään blogeissa ja kirjamaailmassa dekkariviikkoa, ja olen huomannut, että dekkarit sopivat hyvin kesälukemistooni – jo senkin takia, että ei haittaa, että yöunista on tingittävä hyytävien juonenkäänteiden vuoksi. Teemaviikon kunniaksi kaivoin #hyllynlämmittäjä2018-pinostani vuosia hyllyssäni odottaneen Harry Hole -sarjan yhdeksännen osan (se odotti siis sitä, että saisin luettua kahdeksan edellistä), ja bloggausluonnoksistani löytyi juttu Camilla Läckbergin Noita-dekkarista.

dekkariviikko 5

Niina T:n blogista Yöpöydän kirjat löytyy sekä listaus dekkariviikkoon osallistuvista blogeista että tämä hieno kuva. Blogeissa on jo tänäänkin julkaistu monta dekkariaiheista juttua lukuvinkeiksi dekkarikesään.

 

Camilla Läckberg: Noita. Gummerus, 2017. Alkuteos Häxan, suomennos Outi Menna. Äänikirjan lukija: Elina Latva.

Dekkarinälissäni tartuin toukokuussa, viimein, Camilla Läckbergin tuotantoon, siitä kun  olen kuullut kehuja – ja vähän muutakin. Haluan kuitenkin yrittää muodostaa oman mielipiteeni, joten valitsin luettavakseni ja kuunneltavakseni syksyllä 2017 suomennetun Noidan. Aloitin siis kymmenosaisen sarjan toiseksi viimeisimmästä, mikä ei ehkä ole järkevää, mutta nähtävästi sarjaa voi lukea näinkin tietämättä sen enempää esimerkiksi henkilöhahmoista.  Läckbergin Fjällbacka-sarjassa kuulemma rikos ei ole pääosassa. Tämä kuitenkin oli tällä kertaa juuri se, mikä hieman häiritsi lukukokemusta. On toki ihan ok, että fiktiiviset poliisihahmot tekevät muutakin kuin töitä, ja tavallaan Noita on yhdistelmä hömppää ja vakavia, hirveitäkin asioita. Sinänsä todella mielenkiintoinen kirjailijahahmo, poliisi Patrick Hedströmin  puoliso Erica, säätää ties missä polttarimeiningeissä, kun minä lukijana odotan, että rikos selviäisi – tai joku pitäisi huolta eksyneistä teineistä. Yllätyshäät ovat kaiken huippu, mutta onneksi tässä dekkarissa on monta muutakin sivujuonta. Ja kyllähän Ericakin selvittelee rikosta, sillä hän kirjoittaa kirjojaan todellisista rikoksista. Tässä romaanissa hän tutkii 30 vuotta sitten tapahtunutta lapsenmurhaa, kun tarinan nykyhetkessä tapahtuu toinen, lähes samanlainen tapaus.

Noidassa on kolme aikatasoa: pääosin kerrotaan Patrickin ja Erican työstä, kun he selvittävät neljävuotiaan Nean kuolemaa, välillä palataan 30 vuoden taakse, välillä kerrotaan 1600-luvun tapahtumista samalla alueella. Paikkakunnalle saapuu kuuluisa näyttelijätär Marie Wall, joka on aikoinaan tuomittu 13-vuotiaana Stella-tytön murhasta, ja toinen murhasta syytetty, Helen, asuu edelleen Fjällbackassa. Naiset eivät ole tavanneet koko aikana, mutta nyt heidän lapsensa tutustuvat. Tästä seuraa yksi tämän jännitysromaanin kauheimmista tapahtumaketjuista.

Sivujuonet ovatkin romaanin juju: mielenkiintoiseksi nousee se, miten pienessä yhteisössä leimahtaa vierauden viha niin turvapaikanhakijoita kuin pieneen yhteisöön ulkopuolelta muuten tulleita kohtaan. Osa luvuista kertoo tarinaa 1600-luvun noitavainoista samalla alueella, ja tämä vaino rinnastuu siihen, miten tarinan nykyajassakin viha syttyy äkkiä julmin seurauksin. Ei tämä siis ole mitenkään väkivallaton dekkari – viha, pelko ja väkivalta kytevät jatkuvasti pienissä pesäkkeissä niin koulukiusattujen ajatuksissa kuin idyllisissä saaristoseudun kodeissakin.

Paljon mietin lukiessani sitä, miten vähän aikaa tarinan aikuisilla on jälkikasvulleen. Aikaa ei nimittäin juuri ollut, ei 1600-luvulla eikä 2000-luvullakaan. Lapsille ja nuorille ei nimittäin käynyt hyvin, vaikka heitä ei välttämättä murhattukaan. Tällaisia harvemmin tulee dekkaria lukiessa mietittyä, mutta tässä se oli aika korostettua. Ericakin puhui lapsistaan ”kaksosina” eikä nimillä, aika ankeaa, vaikkei juonen kannalta oleellista.

Varsinaista Camilla Läckbergin teosten fania minusta ei tullut, mutta ymmärrän kyllä viehätyksen tässä sarjassa. Henkilöhahmoista tulee tuttuja, he ehkä kehittyvätkin (mitä yhden kirjan aikana ei tapahtunut), ja Fjällbacka miljöönä on kiinnostava. Jos muissakin sarjan romaaneissa näkökulma vaihtelee yhtä mielenkiintoisten hahmojen välillä kuin tässä, saattaisin nauttia useammankin annoksen tätä. Ehkä palaan kuitenkin takaisin Harry Holen ja muiden kauhistusten seuraan, vaikka nyt halusinkin lukea dekkarin, jossa väkivalta ei olisi hillitöntä.  Noidassa toki viehätti vieraudenpelon teema, ja vaikka henkilöiden yksityiselämästä ja pussailuista en niin jaksaisi lukea, oli tässä mielenkiintoista seurata esimerkiksi Erican kirjailijan työn kuvausta.

Yhtenä kimmokkeena kirjan lukemiselle oli myös se, että tiesin kirjassa kuvattavan kirjailijuuden lisäksi myös elokuvan tekemistä, joten voin merkitä tämän teoksen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18. Elokuvan tekemistä kuitenkin kuvattiin todella vähän, mutta elokuva oli syynä siihen, että yksi tärkeistä hahmoista palasi Fjällbackaan vuosien jälkeen.

 

Screenshot_20180611-115527__01

Jatkoin taas kirjapalvelun tilausta kesälahjana itselleni. Storytelin e-kirjapalvelussa todella hyvä ominaisuus on se, että monia kirjoja voi sekä lukea että kuunnella. Äänikirjaa kuuntelen joskus pyöräillessäni ja kävelyillä, e-kirja etenee nopeammin esimerkiksi iltalukemisena. Lisäksi unettomina öinä on kivempi kuunnella kirjaa kuin vatvoa työjuttuja, ja torkkuominaisuus auttaa oikean kohdan löytämistä, jos kirja tuudittelee uneen.

 

Mainokset

#dekkariviikko ja Harry Hole

Jo Nesbø: Harry Hole -sarja.

Olen todellakin myöhäisherännäinen Harry Hole -dekkareiden suhteen. Jo Nesbøn luomaa poliisihahmoa ja synkkiä, väkivaltaisia rikosromaaneja on hehkutettu jo vuosia sitten, mutta minä en melkein uskaltanut sukeltaa tähän yönmustaan maailmaan. Tällä viikolla luin sarjan viidennen osan, Veritimantit, ja neljä aiempaa osaa olen lukenut ja kuunnellut keväällä.

 
Ensimmäisen Harry Hole -romaanin julkaisusta onkin jo 20 vuotta, ja tänä keväänä ilmestyi sarjan viimeisin osa, Jano. Moni sarjan fani on huokaillut, että minulla onnekkaalla on vielä niin paljon luettavaa… On todellakin: kirjat ovat järkäleitä, ja välillä tuskailen kiemuraisten käänteiden kanssa. Kolme viimeksi lukemaani kertoivat osin samaa tarinaa, eli paljon jäi auki vaikka Punarinnassa ja Suruttomassa rikollisia jäikin kiinni. Harryn lisäksi tässä ns. Oslo-trilogiassa mukaan on tullut muita mielenkiintoisia henkilöitä.

 
Tähän mennessä olen siis lukenut osat Lepakkomies (1997, suom. 2001), Torakat (1998, suom. 2009), Punarinta (2000, suom. 2005), Suruton (2002, suom. 2005) ja Veritimantit (2003, suom. 2006) ja ensimmäisessä tarinassa vielä mietin, pystynkö tai haluanko edes jatkaa, sillä Hole kumppaneineen joutui tutkimaan niin ahdistavia rikoksia, eikä Harryn hahmo (vielä!) tuntunut kovin mielenkiintoiselta. Mietin, miksi tämä yksinäinen, alkoholisoitunut, vetäytyvä mieshahmo voi olla niin kiinnostava, että joka toinen ystäväni on häneen halunnut tutustua lukemalla kymmenen paksua kirjaa. Sitten kuitenkin jatkoin seuraavaan. Ja seuraavaan – ja jäin lopullisesti koukkuun.

 

Varsinkin kolme viimeksi lukemaani osaa vahvistivat kieroa addiktoitumistani sarjaan: jokaisessa ratkottiin  eri rikosta, mutta taustalla oli aseiden salakuljetuksen selvittämistä ja Harryn entisen työtoverin (väkivaltaisen) kuoleman selvittämistä sekä Harryn tasapainoilua ihmissuhteen, oman alkoholiongelmansa ja työn välillä. Myös yhä tutummaksi käyvät sivuhenkilöt tekevät sarjasta kutkuttavan. Heistä haluaisi tietää lisää, ja monen tosiaan toivon pysyvän mukana jatkossakin.

IMG_3394

Harry Hole -dekkareissa kuolee mies jos toinenkin, mutta ennen kaikkea naiset tuppaavat menettämään henkensä väkivaltaisissa merkeissä – varsinkin, jos sattuvat olemaan tärkeitä sarjan päähenkilölle, pitkänhuiskealle norjalaiselle rikostutkijalle. Se oli ensimmäisiä osia lukiessani välillä niin ärsyttävää, että meinasin jo hylätä koko tyypin, mutta rikoksien sijasta tärkeämpää on kuitenkin päähenkilö: hänen epätoivoinen rosoisuutensa, järjetön heittäytyminen lain rajaseuduille ja lähes rajan yli, raivostuttava omistautuminen työlle… Päähenkilön lisäksi mielenkiintoa jollain kierolla tavalla pitää yllä myös se, että rikostutkijoiden lisäksi aivojaan käyttelevät hirviömäiset rikolliset. Siinä sitten juostaan aina piirun verran liian myöhässä, kuljetaan väärien jälkien perässä, spekuloidaan ja vähän jaaritellaan – henkilöt viettävät siis niin paljon aikaa yhdessä, että myös sivuhenkilöistä selviää paljon, Harrystäkin jonkin verran. Jaarittelulla en siis tarkoita pitkäveteisyyttä vaan sitä, että henkilöt pääsevät ääneen myös muuten kuin rikoksia puidessaan.

 

Raakoja nämä dekkarit kuitenkin ovat: murhia, irtonaisia raajoja, kidutusta, raiskauksia ja pahoinpitelyitä on niin paljon, että en suosittele näitä kovin herkkähermoiselle. Silti haluan jatkaa sarjan lukemista, ahmia ihmisten pimeistä puolista ja nähdä takaa-ajopainajaisia. Harry Holen maailmaan on päästävä taas  pian, ja toivottavasti sarjan seuraavissakin osissa pysytellään Norjassa!

IMG_3241

Tällä viikolla kirjablogeissa ja muutenkin kirjamaailmassa vietetään Dekkariviikkoa, ja omaan dekkarikesääni kuuluvat Harry Hole -sarjan seuraavat osat.

Dekkariviikko ja poliisiromaani

Kati Hiekkapelto: Kolibri. Otava, 2013.

image

Dekkariviikon tunnus on Oksan hyllyltä -blogista

Tällä viikolla on vietetty dekkariviikkoa, jonka kunniaksi kaivoin hyllystä siellä kauan hautuneen Kati Hiekkapellon Kolibrin. Kolibri aloittaa jo kolmanteen osaan ehtineen Anna Fekete -sarjan. Sarjan toisen osan,  Suojattomat, luin pari kesää sitten, ja kyllähän se kolmas, Tumma, on luettava pian.

 

”Ensimmäinen työpäivä ei ollut vielä edes lopuillaan ja minulla on riesanani kunniaväkivaltaepäily, raa’alla tavalla toteutettu henkirikos ja vittumainen työpari, Anna ajatteli ja avasi silmänsä.” (s. 38)

 

Anna Fekete on mielenkiintoinen poliisihahmo. Terävä tietysti, mutta myös äkkipikainen, avoin ja itsenäinen. Kolibrissa myös melko yksinäinen ja hieman hauraskin, ja ehkä säröt tekevät hänestä aidontuntuisen hahmon. Pidän tästä unkariksi kiroilevasta nuoresta naisesta, ja vaikka hänen kollegojaan ei kuvata pelkästään imartelevasti, tykästyin heihinkin. Harmittaa oikein, että kakkososa on melkein unohtunut.

 

Kolibrissa Anna saapuu pohjoiseen kaupunkiin saatuaan viran rikososastolta. Annan lapsuudenkaupunki ei ota häntä täysin lempeästi vastaan, ja lisäksi virkauran alku on dramaattinen. Kesädekkariksi Kolibri sopii miljöönsä puolesta hyvin: alussa on elokuu, mutta samaan aikaan kun juoni tiivistyy, saapuvat mustuus, kylmyys ja tihku ja räntä. Kesän sylissä olen kaukana kaikesta siitä.

 

Anna Feketet tuntuvat näiden kahden dekkarin perusteella melko  kantaaottavilta: Kolibrissa mietitään sitä, miten hankalaa ei-suomalaisen on löytää paikkansa työelämästä. Päähenkilö Anna saa jatkuvasti kuulla, kuinka hänen suomen kielensä onkaan niin hyvää, ja välillä luulla, että hänet on palkattu jonkinlaisena kiintiömamuna poliisivoimiin. Yksi juonenkäänne liittyy kunniamurhiin, toinen taas seksuaaliseen häirintään. Annan työpariksi sattuu ennakkoluuloinen ja avoimen rasistinen Esko, joka kylläkin muuttuu tarinan edetessä. Hän edustaa laajemminkin rasistisia ääniä ja ajatuksia, enkä osaa päättää, onko muutos lainkaan uskottava. Annan Akos-veli puolestaan edustaa henkilöä, jonka kotoutuminen ei ole onnistunut. Akos on jäänyt heitteille kahden (tai useamman) kulttuurin välille; hänellä ei ole paikkaa Suomessa, Serbiassa eikä Unkarissakaan.

 

Dekkarista on vaikea kertoa niin, ettei paljasta liikaa. Tämän poliisiromaanin kautta pääsee kurkistamaan poliisiasemalle ja poliisin arkeen, väkivallalta ei säästy, mutta se ei ole pääosassa, ja jonkin verran on pohdittava koston kysymyksiä. Ja järjettömyyttä. Mielenkiintoisinta minusta ovat kuitenkin Annan hahmon kehittyminen ja monikulttuurisuuden kysymykset.

image