Kun sähköt katkeavat, näkyvät tähdet kirkkaammin

Lars Wilderäng: Tähtikirkas. Jalava 2017. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Stjärnklart (2014) suomentanut Sirpa Parviainen.

 

On yhtä aikaa kiehtovaa ja kamalaa ajatella, mitä tapahtuisi, jos sähköt ja vedentulo katkeaisivat lopullisesti ja viemäröintikin pettäisi. Katson ulos tiiviisti rakennetussa lähiössä sijaitsevan kerrostalokolmion ikkunasta, ja puistattaa – varsinkin, kun en ole vieläkään hankkinut retkeilyvarusteisiini esimerkiksi vedensuodatussysteemiä. Puhtaan juomaveden puute on kuitenkin vain yksi ongelmista, joita Lars Wilderängin scifiromaanin laaja henkilöjoukko kohtaa. Monen kohtaloksi koituu sinisilmäinen usko siihen, että sähköt palaavat tai että yhteiskunta kyllä hoitaa, ja onhan aika luonnollista toivoa ja uskoa, eikö? Joku pärjää paremmin poikkeusoloissa, ja Wilderängin teos saakin ajattelemaan, miten sitä itse tosiaan selviäisi edes viikkoja, kun kaupassa ei voikaan käydä, milloin sattuu huvittamaan – puhumattakaan monista muista hankaluuksista, joita elektroniikan ja sähköntuotannon pettäminen tuovat tässä kuvitelmassa tullessaan.

Tähtikirkas-dystopia aloittaa trilogian, jossa kuvataan siis aikaa jonkinlaisen kyberhyökkäyksen jälkeen. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Ruotsiin, mikä tekee kuvatusta tilanteesta ehkä entistä koskettavamman. Tapahtumat alkavat elokuussa, kun on vielä lämmin – muttei liian kuuma, kuten nyt. Kun luin kirjaa, Porin Suomi-areenassa keskusteltiin kyberhyökkäykseen valmistautumisesta. Meiltä ei kotoa löydy paljoakaan selviytymistarvikkeita, ei vettä varsinkaan, vaikka joskus olen yrittänyt naurettavaa vesikanisteria säilöä keittiön yläkaappiin (kuinkakohan monta tuntia sillä olisikaan selvinnyt!). Retkivarusteita sentään löytyy, ja sellaisia tarvitsevat myös romaanihenkilöt. Kovin paljoa en juonesta paljasta, mutta paljon voi jo kuvitella etukäteen, kun alkuasetelma on tämä: ensin hajoavat älypuhelimet, pian autot, sitten tietokoneet ja maksupäätteet  ja lopulta tosiaan katkeavat sähköt ja vesi. Siitä alkaa monen selviytymistaistelu, tosin vasta osa ei ehdi varsinaisesti ryhtyä pelastautumaan kaupungeista.

Hyttyset inisivät kesäillassa, kun aloitin kirjan lukemisen mökillä. On ihanaa saada uppoutua ahdistaviin kuvitelmiin valoisina öinä ja vain leikitellä selviytymissuunnitelma-ajatuksilla.

Vaikka aihe on melko pelottava, keveän ja hieman huvittavankin teoksesta teki alussa se, miten keveästi jotkut henkilöt tosiaan suhtautuivat ongelmiin ja siihen, ettei poikkeustilanteesta tiedotettu. Sähkökatkos oli hankala, kun kuivausrumpu ei toiminut ja pyykit piti ripustaa, mutta toisaalta pimeys tuotti henkilöille mukavaa jännitystä ja säpinää makuuhuoneessa – pitikin keskittyä parisuhteeseen, kun elektroniikka ei vienyt huomiota. Osa henkilöistä puolestaan oli joko valmistautunut selviämään tai otti ilon irti muiden ahdingosta. Henkilögalleria on tässä teoksessa tosiaan laaja, ja eri henkilöiden kautta kuvataan erilaista suhtautumistapaa ongelmiin. Tämä on toimiva ratkaisu ja osaltaan vauhdittaa lukemista, kun halusin tietää, miten kullakin henkilöllä meni. Jonkin verran lukukokemusta häiritsi se, että osa käänteistä tai tilanteista tuntui kovin ”järjestetyiltä”: sattumalta raskaana olevan naisen puoliso on antanut naiselle lahjakortin retkeilykauppaan ja nainen saa kaiken tarvittavan pakomatkaa varten, ja pakomatkan määränpäästä löytyy tietysti kätilö.  Toisaalla sairasvuoteella makaavan miehen luo saapuu kerjäämään lääkäri (joka ei tietenkään voi tehdä mitään, kun sähköä eikä lääkkeitä ole). No, onhan elämäkin hyviä sattumuksia täynnä, ja pääasiassa romaanin henkilöille ei missään määrin käy hyvin.

Kuitenkaan se, miten uskottavia kaikki käänteet ovat, ei ole kovin tärkeää tässä lukukokemuksessa. Minulle tärkeintä oli se, mitä ajattelin lukiessani esimerkiksi siitä, miten haavoittuva nyky-yhteiskunta oikeastaan onkaan, kun kaikki on riippuvaista sähköstä ja olemme monet kovin erkaantuneita luonnosta. Miten nopeasti hyvä saattaakaan hapertua, niin kuin tässä tarinassa raha ja tekniikan ihmeet menettävät merkityksensä? Lukiessa joutuu myös miettimään, kuuluisiko itse niihin, jotka hyväuskoisina odottavat, että sähköt palaavat ihan kohta tai ainakin yhteiskunta hoitaa. Vai ryhtyisinkö heti toimeen, ja kannattaisiko tosiaankin koota jonkinlainen selviytymispaketti? Myös sitä tulin pohtineeksi, missä ovat solidaarisuuden rajat: kenelle ojentaisin käteni ja kuinka monen lapsiperheen kanssa jakaisin viimeisen linssikeittoannokseni, olisinko valmis luopumaan osasta haalimistani särkylääkkeistä tai pääsisinkö johonkin (lämmitettävään!) mökkiin maaseudulle, sellaista kun en itse omista. Kuka olisi valmis auttamaan minua, ja mitä jos en saisi yhteyttä läheisiini – kuihtuisinko jo pelkästä huolesta? Pakosuunnitelma on leikinomaisesti luonnosteltuna ja pyöräilykunto hyvä, mutta oikeasti olen vain  entistä kiitollisempi tästä kaikesta yltäkylläisyydestä ja arjen sujuvuudesta suljettuani kirjan (ja varattuani ihanalla toimivalla puhelimellani sarjan seuraavan osan kirjastosta). Aika ihanaa saada kirjoitella hyvistä kirjoista kylmää olutta nautiskellen, kun heinäkuun lopun yö jo pimenee ja saan valita, napsautanko keittiön valot päälle vai ihmettelenkö yöhämärää ruudun sinisen valon takaa.

Sähköjen katkeaminen toki  tuo Tähtikirkkaassa jotain hyvääkin: tähdet! Kirkkaammin näkyy myös ihmisen pahuus ja hyvyys, samoin hölmöys ja kekseliäisyyskin, mikä näkyy kirjan lukuisissa henkilöissä. Ei haittaa, vaikka nimet unohtuvat, juoni kyllä vie mennessään, ja eri henkilöiden kohtaloiden ja katastrofin kiihtymisen seuraaminen tässä romaanissa ovatkin pääosassa. En lumoutunut, mutta lukemattakaan en voinut jättää – enkä puhumatta erilaisista uhkista ja selviytymiskeinoista, että puolisokin innostui selvittämään, mistä kirjassa on kyse. Lähes samanlaista nykyteknologian romahtamista ja siitä selviämistä käsittelee Laura Gustafsson teoksessaan Korpisoturi, tosin ennemminkin yksittäisen henkilön näkökulmasta, ja sitä ensisijaisesti suosittelen selviytymistaistelusta kiinnostuneelle.

Advertisement

Kevään kirja- ja kiiremuistoja

Kevät, ihana vuodenaika, joka sujahtaa aina liian nopeasti ohi, on täynnä työkiireitä ja valon yllyttämiä suunnitelmia, joista osa jää auttamatta toteuttamatta. Toukokuu ei varsinaisesti ole koskaan ollut kaunokirjallisuuden ahmimisen kannalta otollinen kuukausi, sillä luettavana on yleensä hirmuinen määrä tekstiä työn puolesta. Toukokuussa myös työmatkalukeminen jää, sillä pyöräily houkuttaa, mutta vaikka määrä ei ole hirmuinen, on laatu ollut tänä keväänä sitä parempaa.

Luin nimittäin toukokuussa – ehkä näin uskaltaa sanoa –  koko kirjavuoden parhaan kirjan, Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin -dystopian. Lukemisesta on jo hetkinen, ja silti synkkä maailma pyörii mielessä, ja erityisesti lukukokemuksen hämmentävyys vetää takaisin romaanin maailmaan. Olin odottanut pääseväni Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan kuuntelemaan ja fanittamaan Anyurua (ja aika montaa muutakin kirjailijaa), mutta väsymys iski ja osallistuin kirjallisuusfestivaaliin etänä:

Johannes Anyurua haastatteli Kjell Westö.

Aika hyvä tapa nauttia kirjallisuuskeskusteluista tämäkin, vaikka aurinko heijasti kuvan melko etäiseksi, mutta kuuluihan ääni. Keskustelut saattoi myös kuunnella ajatuksen kanssa uudestaan, ja jonkin keskustelun kuuntelinkin riippumatossa parvekkeella. Jäin paitsi kirjallisuuspöhinästä, mutta väsyneenä se olisikin voinut tuntua liialliselta (tai sitten se olisi saattanut piristää…). Onneksi on aina ensi vuosi, ja toiseksi onneksi on kirjoja, joihin nyt helleaallon väistyttyä voin palata.

Anyurun tyyli teki vaikutuksen jo häneltä aiemmin suomennetussa teoksessa Myrsky nousee paratiisista. Siinä seurataan 1970-luvulla Kreikassa lentäjän koulutuksen saaneen ugandalaisen P:n kohtaloa, kun hän palaa Afrikkaan saadakseen lentää. Suuri osa tarinasta on P:n selviytymistaistelua, mutta välillä kerronta vaihtuu lähemmäs nykyaikaa, ja kertojana on P:n poika. Myrsky nousee paratiisista -romaanissa kerronta on paikoin runollista, vaikka kuvatut tapahtumat ovat ahdistavia ja pelottavia: kerronta on osin toteavaa, osin yksityiskohtiin tarttuvaa, hengittävää. Sitä on pakko lukea, on selvitettävä, miten ihminen voi selvitä, ja tyyli houkuttelee lukemaan raakuuksista huolimatta.

Synkkä on August-palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanikin. Synkkyys syntyy jo alussa, jossa kuvataan terroristi-iskua sarjakuvakaupassa, mutta yhä tummempi on tulevaisuuskuva, jossa näkyvät iskun jäljet. Erikoisen kiehtovan romaanista tekee se, miten tulevaisuudesta saadaan tietoa: myönnän olleeni vähän väliä sekaisin siitä, miten kaikki oikeastaan menikään, kuka on kuka ja mikä on tarinan maailmassa totta (ja tunnustan, että edelleen vinksahtanutta maailmaa tuntuu olevan hankala selittää – enkä sitä aiokaan tehdä, sanonpa vain, että kannattaa lukea).

Romaanin maailmassa on kuitenkin paljon pelottavan tuttua: tulevaisuuden tyttö kertoo, mihin maahanmuuttajavihamielisessä Ruotsissa on ajauduttu, kun on saatu syntipukki. Kansalaisuus tulevaisuuden Ruotsissa on entistä hankalampi saada tai todistaa, ja romaani ottaakin monella tavalla kantaa maahanmuuttokeskusteluun ja siihen, mitä kansalaisuus oikeastaan onkaan. Suvaitsemattomuuden ja vihan lisäksi esille nousevat vankileirit ja ihmiskokeet niin tarinan nykyajassa kuin tulevaisuusvisiossakin, ihmisten luokittelu ja alistaminen – siis yhtä aikaa  jotain menneisyydestä ja nykyisyydestä, mutta toivottavasti ei tulevaisuudesta.

”Isralla oli tapana sanoa että me elimme aikaa, jolloin jokainen kivi maailmassa oli todistanut niin paljon inhimillistä julmuutta, että se riittäisi räjäyttämään maailman palasiksi.” (He hukkuvat äitiensä kyyneliin, s. 220)

 

Toukokuun koonti: luin poikkeuksellisesti sarjakuvia, mistä olen tyytyväinen ja mitä aion jatkaa. Luin Marjane Satrapin sarjakuvan Pistoja (hauska!), uusintaluin Satrapin Persepolis-sarjiksen ensimmäisen osan (koska en ole lukenut toista osaa) ja ahdistuin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvan Vihan ja inhon Internetin parissa. Tärkeä kirja, mutta olen edelleen sanaton. Tärkeäksi muistoksi jäi viimeisen sivun kuva: ”Meitä ei vaienneta!” Toukokuussa mietiskelin vielä sisällissodan tapahtumia Yksi kevät -teoksen myötä, valvoskelin flunssan kourissa ja kuuntelin ensimmäisen ja viimeisen Läckbergini (postaus tulossa dekkariviikolla), luin novelleja, jotka unohdin (anteeksi, Anna Gavalda!) ja ihastuin Ayọ̀bámi Adébáyọ̀on, jota olisin fanittanut Helsinki Litissä, jos olisin sinne päässyt, mutta jonka haastattelun onnekseni sain katsoa Yle Areenasta.

 

Kirjoista kirjoittaminen jatkuu pian, kunhan pääsen loman luku- ja kirjoitusmoodiin – paitsi jos aurinko houkuttelee ulos pyöräilemään. Tällä hetkellä herättelen lukuintoani lukemalla uudestaan Harry Potteria, ja siinäpä vierähtää jokunen tunti, vaikka päätin lukea vain viimeisen osan. Ensi viikolla on edessä jokunen tunti matkustamista, ja matkakaverina on tietysti kirjoja ja Sodankylän elokuvajuhlien katalogi.  Sodankylä-raportti on tulossa sitten seuraavalla viikolla. Kiireinen kevät jää taakse, edessä on pitkä ja leppoisa kesä!

 

Johannes Anyuru: Myrsky nousee paratiisista, Schildts & Söderströms, 2014. He hukkuvat äitiensä kyyneliin, Kustantamo S & S, 2018. Suomennos Outi Menna.

Helmet-lukuhaasteessa ujutan kirjat kohtiin 1. kirjassa muutetaan (He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanissa sekä muutetaan että ollaan muuttamaisillaan maasta) ja 28. sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Klassikkohaaste 6: Vuonna 1984

Klassikkohaaste kannustaa lukemaan ainakin muutaman klassikon vuodessa, vaikka uutushyllyt huutelevat puoleensa. Tällä kertaa haastetta emännöi Heidi P. blogista Kirjapöllön huhuiluja ja klassikkopostauksia on luettavissa 31.1. lähemmäs neljäkymmentä (osa toki samoista kirjoista). Olen aiemmin osallistunut haasteeseen muutaman kerran, vanhat jutut löytyvät täältä, täältä ja täältä.

 

George Orwell: Vuonna 1984. Alkuperäisteos 1984 ilmestyi vuonna 1949. Luin Raija Mattilan suomennoksen (ilmestynyt 1999).

Tämänkertaisen klassikon valitsin itse asiassa seitsemäsluokkalaisen oppilaan pöyristyneen katseen vuoksi, kun rehellisenä paljastin, etten ole lukenut tätäkään (en kerro, mikä se toinen klassikko on), joten ehkä valinta nousi siitä poskia polttelevasta häpeästä, että tosiaan tämäkin klassikko on lukematta (en sentään valehdellut!). George Orwellin Vuonna 1984 -dystopianhan tuntevat kaikki! Ja tunnenhan minäkin ne tärkeimmät viittaukset, jotka tähän tarinaan palauttavat, joten siksikin kirjaan tarttuminen oli jäänyt. Mitä siis saan irti teoksesta, jonka jo melkein tunnen tai jonka ainakin luulen tuntevani?

Päätin siis heittää ennakkoluuloni ja arvasin oikein: lukeminen kannatti. Vuonna 1984 on tietenkin paljon muutakin kuin sitä valvovaa isoveljeä. En kuitenkaan arvannut sitä, miten ahdistavaksi lukukokemus äityi tai miten kieron maailman Orwell olikaan onnistunut luomaan, ja alkukankeuksien jälkeen aloin ymmärtää nuoren suosittelijani fanaattista suhtautumista tämän kirjan maailmaan (toki ymmärrän myös sen, että tietynlainen fanaattisuus ja hurmaantuminen kuuluvat myös tuohon ikään). Lukeminen kannatti myös siksi, että kirjasta on hyvä tietää aika paljon muutakin kuin  ”Isoveli valvoo” -lausahdus, uuskieli-, ajatusrikos- ja ajatuspoliisi-sanat, ja vaikka tarinan lähtökohdat olisivatkin todellisten diktatuurien kuvauksessa, toimii teos vertauskuvana paljon muullekin. Erityisesti minua kiehtoi juuri uuskieli, se, miten kielen valta on nähty teoksen tarinassa. Uuskieli on yksi tavallaan hauskoistakin asioista tässä tarinan lohduttomassa ja ankeanahdistavassa maailmassa. Ei tietenkään ole hauskaa, että kielen kimppuun käydään, mutta siinä, miten tästä prosessista kerrotaan, on hitunen humoristisuutta:

”Se on ihmeellistä, tuo sanojen hävittäminen. Eniten tietenkin häviävät verbit ja adjektiivit, mutta hyvin voi sadoista substantiiveistakin päästä eroon. Ei vain samaa merkitsevistä sanoista, vaan myös vastakohdista. Mitä perusteita oikeastaan on sanalle, joka on toisen sanan vastakohta? Sanathan sisältävät oman vastakohtansa. Otetaan esimerkiksi sana ’hyvä’. Jos ’hyvä’ on olemassa, mihin tarvitaan ’huonoa’? ’Epähyvä’ riittää ihan hyvin – paremminkin, koska se on tarkka vastakohta, mitä se toinen ei ole. Tai jos tarvitaan vahvempaa  ’hyvän’ muotoa, mitä järkeä on käyttää kokonaista ritirimssua sellaisia epämääräisiä turhia sanoja kuin ’mainio’, ’loistava’ ja ties mitä? Sen tarkoituksen täyttää ’plushyvä’ tai ’tuplaplushyvä’, jos vielä vahvempaa sanaa kaivataan.” (s. 65)

Kirjan lopussa on vielä tarkempaa selvitystä uuskielestä, ja entiskielestä olisi siis tarkoitus päästä eroon vuoteen 2050 mennessä.

Vuonna 1984 on kirjoitettu 1940-luvun lopulla  (ja välihuomio: Elisabeth Åsbrinkin kirjassa 1947 kerrotaan hieman syntyprosessista!) ja nimensä mukaisesti se kertoo siitä, millaista kirjoitusajankohdasta nähtynä tulevaisuuden yhteiskunnassa voisi olla. Tapahtumapaikkana on  Oseania-niminen valtio, mutta tapahtumat sijoittuvat varsinaisesti Lontooseen, joka siis Oseaniassa sijaitsee. Oseania on yksi kolmesta supervallasta, jotka hallitsevat maailmaa ja joiden välillä on jatkuva sotatila. Itäaasian ja Euraasian kanssa Oseania on ollut välillä liitossa, välillä vastakkain, ja Totuusministeriössä korjataan tiedot oikeiksi niin, että vallitseva tila on aina oikea eikä muusta puhumista sallita. Samoin on monen muun asian kanssa.

Päähenkilö Winston Smith on yksi mitätön ratas puolueen koneistossa, mutta ei niin mitätön kuin yhteiskunnan pohjasakka, prolet, on. Winston työskentelee Totuusministeriössä, jonka tehtävänä on manipuloida tietoja niin, että maailma näyttää juuri oikeanlaiselta. Joka puolella, niin työpaikoilla kuin ihmisten kodeissakin on teleruutuja, jotka tiedottavat ja valvovat, ja vääränlainen ajatuskin on rikos. Tai oikeastaan: vääränlainen ajatus on kuolema. Winston kiinnostuu menneestä ja siitä, ettei elämä olisikaan vain sitä samaa suorittamista, päivästä toiseen. Hänen pientä kapinaansa on päiväkirjan kirjoittaminen (kiellettyä!) ja suurempaa suhde naiseen (kielletympää!). Oikeastaan kiellettyä on siis kaikenlainen oma ajattelu, ylipäätään kiinnostuminen – ja sehän vasta ahdistaakin. Olisipa helpompaa suorittaa elämää Oseaniassa, jos siinä saisi edetä päivästä toiseen pahanmakuisen ginin huurruttamin katsein. Vaan kukapa tyytyisi helppoon elämään, jos se on tylsää – ellei ole pakko.

Tarinan yhteiskunnassa ihmisiä katoaa selittämättömästi, ja sitä Winstonkin pelkää. Mutta koska Winston ei osaa pelätä tarpeeksi tai hän ei osaa elää annetuilla säännöillä, selviää lopulta hänellekin, minne väkeä katoaa. Vaikka jo kuvattu maailma on tähän mennessä ollut ahtaudessaan ahdistava, muuttuu se yhä kamalammaksi, meno yhä järjettömämmäksi. Manipulointi on yksi tarinan ahdistavimmista ja kieroimmista koukeroista, ja sitä tapahtuu niin Totuusministeriössä kuin kidutuskammioissa, joihin Winstonkin siis päätyy. Vuonna 1984 -romaanista mielenkiintoisen tekee ajatus siitä, keneen tai mihin voimme luottaa sekä kysymys siitä, mikä tai kuka meitä ohjailee, millaisen tiedon varassa teemme päätöksiämme. Winston päättää luottaa tiettyihin ihmisiin, tai ajautuu luottamaan, miten vain. Eiköhän meillä monella ole tarve juuri siihen! Oseaniassa tosin luottaa ei kannata omiin lapsiinkaan – vähemmästäkin syntyy siis tämän tarinan synkkyys.

 

 

Orwellin klassikkoteos kannattaa ehdottomasti lukea, sen kaikesta kauheudesta huolimatta. Se pakottaa ajattelemaan esimerkiksi sananvapauden ihanuutta ja tärkeyttä ja sitä, miten ihmisen ajatteluun voi vaikuttaa surullisen kieroilla tavoilla – eikä niiden edes tarvitse olla näin äärimmäisiä. Vaikka lukeminen kaiken pikkutarkkuuden vuoksi välillä takkusikin, olen tyytyväinen, että annoin itseni uppoutua tähän dystopiaan. Seuraavaksi voisin tosin tarttua johonkin pirteämpään klassikkoon, vinkkejä otetaan vastaan!

Metsän poika (ja pari tyttöä)

Laura Gustafsson: Korpisoturi. Into 2016.

Kansilehtien alta paljastuu syksyinen metsänpohja. Ulkoasu: Jussi Karjalainen.

Melkein maailmanloppu. Lähes selviytymistaistelu. Yksin. Tai ei sittenkään ihan yksin.

”Eräänä aamuyönä Ahma kirjoitti hakukoneelle sanan ”maailmanloppu”. Niin hän löysi yhteisönsä, todellisuudesta, joka oli yhtäkkiä todellisempi kuin real life. Oli olemassa hänen kaltaisiaan, varautumisesta ja valmistautumisesta kiinnostuneita, jotka eivät nähneet Ahman varastointiharrastuksessa mitään erikoista. Pikemminkin ihmettelivät, mitä hän yhä teki kaupunkiyksiössä: kai hän tajusi, millaisessa kusessa olisi sitten kun sähkö katkeaa.” (s. 79)

Laura Gustafssonin Korpisoturin päähenkilö, Ahma, katkoo siteensä yhteiskuntaan (eli ainakin jättäytyy työttömyyskassan ja Kelan tukien ulkopuolelle) ja perustaa oman tilan itäsuomalaisten kylän liepeille. Hän valmistautuu maailmanloppuun tai ainakin ”the end of the world as we know it” -maailmanloppuun, ja poikkeustila koittaakin yllättävän pian.

”Parempi rakastaa maaperää kuin lähimmäistä”, ajattelee Ahma, ainakin alussa, ja ryhtyy viljelemään ja valmisteluihin. Aivan yksin Ahma ei kuitenkaan selviä, vaan apua hän saa hevoselta nimeltä Polle ja Pollen omistaja Linnea ja juttuseuraa rautakaupan myyjästä Pamsusta. Myöhemmin Ahman seuraan lyöttäytyy myös sika. Ahman uurastaessa viljelystensä parissa tarinassa kerrotaan samalla esimerkiksi härkäpavun viljelystä, nokkosesta ja omavaraisuuteen pyrkimisestä (vaikeaa se on Ahmallekin, vaikka kekseliäs ja ahkera hän onkin!), ja samalla kun Ahma yrittää eristäytyä, tunkeutuvat Pamsu ja Linnea pikkuhiljaa hänen elämäänsä.

Tarinan naiset ja Ahman suhde heihin korostavat päähenkilön äärimmäisyyttä, ja lopulta nämä omalla tavallaan rennot ja rempseät, toki kovin erilaiset naishahmot saavatkin Ahman joustamaan monestakin periaatteestaan. Korpisoturi on kuvaamastaan synkästä maailmantilanteesta huolimatta myös hauska, juuri henkilöhahmojensa vuoksi. Kun sähköverkko kaatuu, kekseliäs Pamsu käy tyhjentämässä kaupan roskikset puolijäisistä pakastepitsoista ja suuntaa Ahman tuvalle. Varsinkin Ahma vakavuudesta ja äärimmäisyydessään saa hymähtelemään, mutta oikeastaan vasta henkilöiden hankautuessa toisiinsa syntyy koomisia hetkiä. Samoin vuoropuhelu saa toisinaan hymyilemään: henkilöt tuntuvat aidoilta ja tavallaan kasvavat tyypeistä ihastuttavan rehellisiksi ja rehevissä persoonaksi. Voisin kuvitella montakin kohtausta näytelmäkohtaukseksi, ja varsinkin voisin kuvitella nauttivani näiden henkilöiden heräämisestä eloon (ainakin siis teatterilavalla!).

On Korpisoturi vakavakin: se pakottaa tietysti ajattelemaan, miten avuttomia me kaupunkilaiset olisimmekaan esimerkiksi ilman sähköä. Tai miten helppoa meillä onkaan kaikkien valintojemme edessä – sellaisten, joita emme voisi tehdä, vaikka poikkeustilassa onni kävisikin ja onnistuisimme selviytymään hetken korpisoturiystäviemme suojissa (ne keillä sellaisia on).

 

– – – – –

Tällä viikolla nimipäiväkalenterissa vietetään naistenviikkoa, samoin kirjablogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogiin on koottu naistenviikkohaasteeseen osallistuvia blogeja. Liitän tämän tekstin haasteeseen ihanien naishahmojen vuoksi.

Kaunista vai rumaa?

Anu Holopainen: Ihon alaiset. Karisto, 2015. Luin e-kirjana.

Anu Holopaisen nuortenromaanissa Ihon alaiset läväytetään lukijan silmille hirveä maailma. Kyse on dystopiasta, mutta Holopaisen kuvaileman maailman piirteitä on toki nykytodellisuudessa. Tarinassa kauneusleikkausbisnes on kuitenkin kietonut valtaansa lähes kaikki, ja kehoon ja kasvoihin tehtävät muokkaukset tuntuvat olevan ennemmin pakko kuin harvojen hömpötys. Poikkeuksellisempaa onkin ”luomuilu”, ja luomuolemuksestaan pyrkivät eroon niin päähenkilöt Jara ja nimimerkki PlastikPrincess kuin ensin mainitun ystävät ja jälkimmäisen ihailijatkin.

 

Jos valitsisin yhden sanan, jolla kuvaisin lukukokemustani, huutaisin ”Kauhistus!” Kauhea on kauneusleikkausten maailma, hirveämpiä osa henkilöistä, hurjaa suorasukainen prostituution kuvaus – kun kontekstina on nuortenkirjallisuus ja tarinan sisällä nuoren, hölmön, itseään suojelemaan kykenemättömän henkilön blogi. Kauhistuminen ei kuitenkaan liity kirjan arvottamiseen,  sillä tarina ja tulevaisuuskuva ovat hienoja. Vähän kuitenkin ihmettelen – kauhistelen – nuortenkirjallisuuden luokittelua. Olisiko tämä juuri osuva luokkaan nuoret aikuiset? Kahdeksaluokkalaiselle esimerkiksi dystopiasta en tätä tarjoaisi, koska ahdistuin Plastik  blogiosuuksista – harmi, sillä  ruodittavaa  ja pohdittavaa kirjan maailmassa olisi juuri nuorelle lukijalle.

 

”Eikä juuri kukaan halunnut pysyä sellaisena kuin oli sattunut syntymään; jos oli mahdollisuus parannella itseään, miksi sitä ei tekisi? Miksi oli niin hienoa muokata itsestään sisäisesti parempaa ihmistä, mutta ei ulkoisesti?” (Jara, e-kirjaversion sivu 122).

 

Ihon alaiset ansaitsee kiitoksen rakenteestaan: tarinan todellisuutta valotetaan muokkauksiin eri tavoin suhtautuvien henkilöhahmojen näkökulmista, ja lukujen väleissä vilahtaa mediamaailman ääniä. Päähenkilö Jara edustaa nuorten massaa, ja hän joutuu olemaan muokkaamaton vastoin omaa tahtoaan. Hänen näkökulmansa lisäksi keskushenkilöiksi nousevat luomuaktivisti Matias ja Inka, luomu omasta tahdostaan. Ja henkilöiden reitit törmäävät. Nuorten henkilöiden kuvaus on onnistunutta: se, miten nuorten päämäärät ja toiveet ovat äärimmäisiä ja silti kovinkin uskottavia.

 

Vaikka itse en uskalla tätä nuorelle lukijalle tyrkyttää, toivon, että yksi jos toinenkin nuori tähän ulkoasultaan kauniiseen kirjaan tarttuisi. Sisältö kun pakottaa ajattelemaan ja ehkä siis katsomaan maailmaa ja ihmisiä hiukan uudella katseella.

Merkittyjen kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos, 2015.

Marraskuun mustuudessa minä uppoan tähän pimeyden maailmaan, jota loistelevähiukkaset valaisevat. Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki -teoksen fantasiamaailma elää omaa vuodenkiertoaan ja mukautuu ympärillä vellovaan mereen. Tunnelma on tihkusateisen hämärä: meri ympärillä kylmä ja saastunut, ihmisiä vaivaa epäluulo ja joitakuita selittämättömän taudin oireet. Ilmagondolit risteilevät kaupungissa, jossa ihmiset on luokiteltu ja sidottu Taloihin, pakonomaisiin rutiineihin, joista poikkeaminen ei käy. Niin kuin Itärannan esikoisessa, Teemestarin kirjassa, on tämänkin tarinan taustalla jotain synkkää, mistä lukija voi vain heitellä arvauksiaan. Jotain paljastetaankin, mutta en rohkene kertoa paljoakaan  – tarinan imu kun perustuu paljolti siihen, miten maailma piirtyy pikkuhiljaa, ja varjoista paljastuu määrittelemättömyys ja hämmennys.

Kaupunki on kiveä, lasia, seittejä ja meripihkaa. Se rakentuu kerroksiin ja avoimiin ja suljettuihin, kuitenkin tarkkaan valvottuihin alueisiin. Ja ihmisen unta valvotaan. Uni on vaara: Unennäkijöille, koska he ovat Tahrattuja, valtaa pitäville, Neuvostolle, koska Unennäkijät saattavat nähdä liikaa. Tietokin kun on vaarallista; kuka tahansa ei saa osata lukea, ja historia on salaisuus.

Itärannan luoma maailma on kiehtova, ja teos herättelee ajatuksia vallasta ja vallankäytöstä (taas), rohkeudesta, rakkaudesta, unelmien tärkeydestä, ympäristömme tilasta ja tulevaisuudesta. Jään lillumaan kylmään veteen, uneen, sanoihin. Enkä uskalla kertoa enempää.

Teoksen luettuani tuijottelin Maximin kattoa, jossa valot velloivat kuin tulvien runtelemassa Kudottujen kujien kaupungissa. Tämä tarina jäi mieleen kiemurtelemaan, enkä malttaisi päästää irti.

Vaikenemisia perheessä

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. WSOY, 2015. Kansi: Ville Tietäväinen.

Kun aika loppuu on pieni, tiivis kirja, jonka tarina vie moneen suuntaan. On huoli maailmastamme, ilmastonmuutos, pohdinta siitä, miten yksi voi vaikuttaa. Lähitulevaisuuden maailmassa läsnä ovat ilmastonmuutoksen aiheuttamat konfliktit, kaukana, mutta maailman mittakaavassa lähellä. On perhe, on lapsuus, on pieniä yksiköitä, kouluyhteisöjä, verkostoja, yhteyksiä kriisialueille ja kriisejä kotona.

Ympäristötietoisuus ja -aktivismi on mielenkiintoinen teema, mutta vaikutuin tällä lukukerralla perheen tarkastelusta. Mitä ajatella, kun oma lapsi tekee jotain kamalaa? Miten omat arvot tarttuvat lapsiin, voiko lapsia ylipäätään kasvattaa? Miksi perhe on joskus – usein – niin suljettu yksikkö, ettei ulkopuolinen pysty puuttumaan siihen? Miten perheessä ilmeneviä ongelmia olisi käsiteltävä? Ei ainakaan vaikenemalla, niin kuin tarinan perheessä (ja perheissä). Tämä vaikeneminen sai surulliseksi, samoin kuin äidin melko toivottomat yritykset tarttua pojan ongelmaan. Surullisemmaksi teki sivustakatsojalapsen osa aiemmassa perheessä.

Tarinaa kerrotaan perheen äidin, Lauran, tyttären, Aavan, ja hieman myös pojan, Aslakin, näkökulmasta. Äidin osa on suurin, perheen isä Eerik taas on todellakin taustalla, hiljaisena, ärsyyntyneenä siitä, jos asioista puhutaan. Tarinan nykyhetkessä ollaan Lasipalatsin katolla (Aslak), Afrikassa (Aava) ja kotona (Laura), mutta takaumien kautta avataan perheen menneisyyttä. Aavan ja Aslakin lapsuudesta paljastuu synkkiä hetkiä, kuten kouluyhteisön syrjintää ja kiusaamista, mielen sairautta, kapinointia ja yksinäisyyttä. Myös Lauran lapsuudessa on varjo: sairas äiti, jota lapsi-Laura on suojellut, hoitanut ja hävennyt: ” – – ja minä ajattelin komeroa, johon olin kätkenyt rusinoita ja pähkinöitä niiden päivien varalle, jolloin äidin silmät muuttuivat kylmänä kiiltäviksi kolikoiksi.” (Kun aika loppuu, s. 185)

Sekä Laura että Aava ovat yrittäneet kovettaa itsensä, keskittyä, toisistaan erillään, pelastamaan maailmaa sen mitä voivat. Aikuiseen Aslakiin ei juuri saa yhteyttä, mutta sisko ja äiti yrittävät, kantavat huolta, aavistelevat pahaa. Mutta he ovat etäällä, eikä keinoja lähentyä tai saada todellista yhteyttä ole. Takaumissa lapsuuteen kerrotaan syvästä suhteesta pikkuveljeen ja poikaan, mutta ote irtoaa, poika irrottautuu, miten sen nyt ajatteleekaan. Ihmissuhteessa on kaksi osapuolta, joista toinen, poika, ei ehkä halua tai pysty kiinnittymään. Syistä ei kerrota tarkasti, mikä ohjaa pohtimaan sitä, miten vaikeaa saattaisi olla puhumattomuuden keskellä, oli sitten kyse perheestä tai ystävyyssuhteesta (vaikka niistä tämä tarina ei juuri puhu, ennemminkin yksinäisyydestä). Surut, ahdistukset ja katkeruus kasvavat, ja tarinan pojan kohtalona on ajautua siihen hetkeen, josta Kun aika loppuu kertoo: poika ampuu katolta sattumanvaraisesti ohikulkijoita, kuvittelee osallistuvansa hänkin muutoksen aikaansaamiseen, kuvittelee olevansa osa yhteisöä.

Ville Tietäväisen kansi sopii teokseen: siinä näkyvät Aslakin lapsuus vaaleanpunaisissa siivissä, lapsenkatse, olkoonkin aikuisen silmissä. Kaupunkikuva on synkkä niin kuin on kuva tulevaisuudestakin, samoin aikuisen  Aslakin ajatusmaailmakin on musta ja harmaa.

Ituja tuhoutuneesta maasta

Margaret Atwood: Uusi maa 2013/2015, Otava. Suom. Kristiina Drews. Lainattu kirjastosta.

”Ennalta arvaamattoman hyytävä ja hauska…” lupaa Uuden maan takakansiteksti, joten ennen kuin tohdin tätä uutukaista avata, ihmettelin. Voiko MaddAddam-trilogian synkässä maailmassa olla jotain hauskaa? Olen lukenut trilogian ensimmäiset osat vuosia sitten, kun en edes tiennyt kolmannesta osasta, ja Oryx ja Crake sekä Herran tarhurit tekivät suuren vaikutuksen: rakastin kerrontaa, jossa maailma rakentuu hiljalleen ja osaset loksahtelevat yhteen vähitellen. Vaikutuksen teki myös Atwoodin luoma dystopia. Hauskoja ensimmäisten osien en muista varsinaisesti olleen, ja alkaessani lukea huomasin, etten muistanut muutenkaan riittävästi. Miten henkilöt liittyivätkään yhteen? Keitä olivat herran tarhurit, kuka Toby, joka on Uuden maan päähenkilö, tai yksi heistä? Lähes luovutin ja marssin kirjastoon tutkailemaan aiempia osia, mutta selailinkin Uutta maata ja löysin lopusta juonitiivistelmät. Ne luettuani oli helpompi jatkaa. Ehkä piti myös päästää irti ajatuksesta, että kokonaisuus pitäisi hallita, ja antaa tarinan viedä.

Kun maailma ja ihmiskohtalot teoksissa ovat todella synkkiä, on vaikeaa kuvitella nauravansa, mutta Uusi maa oli hauskakin. Komiikkaa syntyy esimerkiksi vanhojen ihmisten ja uuden, Craken luoman, ihmislajin kommunikaatiosta ja kerronnasta, jossa päähenkilö Toby kertoo tarinoita selviytyneiden ihmisten elämistä. Aiemmissa osissa crakelaiset ja muuntogeeniset eläimet olivat jo mukana, mutta Uudessa maassa nämä ovat tärkeämmässä osassa ja esimerkiksi muuntogeenisistä sioista, gemakoista, paljastuu uusia piirteitä.

Uusi maa -romaani jatkaa siis ”vedettömässä tulvassa” tuhoutuneen maailman kuvaamista. Trilogian ensimmäisessä osassa, romaanissa Oryx ja Crake, lähes kaikki ihmiset olivat kuolleet, ja takaumien kautta paljastetaan pikkuhiljaa, mitkä asiat ovat tähän tilanteeseen johtaneet. Nyt jäljellä on pieni joukko herran tarhureita, ekologisen yhteisön jäseniä, joista tarkemmin kerrotaan trilogian kakkososassa. Lisäksi mukana on Lumimies-Jimmy, joka on ensimmäisen osan päähenkilö, ja tosiaan joukko crakelaisia. Jossain kuljeskelee lisäksi kaksi verikuulaveteraania, inhimillisen pahuuden ruumiillistumaa, ja ehkä joitakuita muitakin jäljelle jääneitä, vaikka selviytymismahdollisuudet tuhoutuneessa Maassa ovatkin pienen pienet. Lisäksi metsissä liikkuu koirasusia, gemakoita, lempaita ja muita erikoisia eläinlajeja.

Asioita, joita tarina saa pohtimaan, on paljon. Ensimmäisten osien yhteydessä mietin geenimuuntelua, lihansyöntiä ja lihateollisuutta, lääketeollisuutta, ihmisten eriarvoistumista, ympäristökatastrofeja ja maapallon tulevaisuutta, ja nyt Uusi maa saa pohtimaan edellisten lisäksi myös sitä, miten tarinat syntyvät ja miten ihmisellä on usein tarve uskoa johonkin suurempaan voimaan.  Kun herran tarhurit kunnioittavat ja kiittävät luonnon anteliaisuutta ympärillään, kunnioittavat crakelaiset salaperäisiä Oryxiä ja Crakea jumalhahmoinaan – ja tietysti myös luontoa, eläimiä ja ihmisiä. Uusi maa -teoksen synkän alkuasetelmaan vastapainona on hiven toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen, kun ihmiskunnasta jäljellä on herran tarhureita ja crakelaisia, joilla on vahva luontoyhteys. Atwoodin huoli maailman tilasta näkyy hänen teostensa lisäksi myös haastatteluissa: esimerkiksi Helsingin Sanomien Uuden maan lyhyessä esittelyssä (HS Kulttuuri 2.6.2015) tärkeään osaan nousee se, miten ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät kirjallisuudessa niin kuin muutkin ihmiskuntaa koetelleet katastrofit. Atwoodin uutukainen esittää lukijalleen kuvitelman siitä, mistä aineksista uusi maa voisi kasvaa. Tärkeään osaan nousevat välillä raivostuttavan, välillä rakastettavan sinisilmäiset ja lempeät uudet ihmiset, jotka eivät kanna kaunaa vaan elävät elämäänsä tiiviissä yhteydessä toisiinsa ja muihin luontokappaleisiin. Imelää, eikö vaan, mutta tarina ei sitä ole.