Klassikkohaaste 6: Vuonna 1984

Klassikkohaaste kannustaa lukemaan ainakin muutaman klassikon vuodessa, vaikka uutushyllyt huutelevat puoleensa. Tällä kertaa haastetta emännöi Heidi P. blogista Kirjapöllön huhuiluja ja klassikkopostauksia on luettavissa 31.1. lähemmäs neljäkymmentä (osa toki samoista kirjoista). Olen aiemmin osallistunut haasteeseen muutaman kerran, vanhat jutut löytyvät täältä, täältä ja täältä.

Screenshot_20180129-200115__01.jpg

 

George Orwell: Vuonna 1984. Alkuperäisteos 1984 ilmestyi vuonna 1949. Luin Raija Mattilan suomennoksen (ilmestynyt 1999).

Tämänkertaisen klassikon valitsin itse asiassa seitsemäsluokkalaisen oppilaan pöyristyneen katseen vuoksi, kun rehellisenä paljastin, etten ole lukenut tätäkään (en kerro, mikä se toinen klassikko on), joten ehkä valinta nousi siitä poskia polttelevasta häpeästä, että tosiaan tämäkin klassikko on lukematta (en sentään valehdellut!). George Orwellin Vuonna 1984 -dystopianhan tuntevat kaikki! Ja tunnenhan minäkin ne tärkeimmät viittaukset, jotka tähän tarinaan palauttavat, joten siksikin kirjaan tarttuminen oli jäänyt. Mitä siis saan irti teoksesta, jonka jo melkein tunnen tai jonka ainakin luulen tuntevani?

Päätin siis heittää ennakkoluuloni ja arvasin oikein: lukeminen kannatti. Vuonna 1984 on tietenkin paljon muutakin kuin sitä valvovaa isoveljeä. En kuitenkaan arvannut sitä, miten ahdistavaksi lukukokemus äityi tai miten kieron maailman Orwell olikaan onnistunut luomaan, ja alkukankeuksien jälkeen aloin ymmärtää nuoren suosittelijani fanaattista suhtautumista tämän kirjan maailmaan (toki ymmärrän myös sen, että tietynlainen fanaattisuus ja hurmaantuminen kuuluvat myös tuohon ikään). Lukeminen kannatti myös siksi, että kirjasta on hyvä tietää aika paljon muutakin kuin  ”Isoveli valvoo” -lausahdus, uuskieli-, ajatusrikos- ja ajatuspoliisi-sanat, ja vaikka tarinan lähtökohdat olisivatkin todellisten diktatuurien kuvauksessa, toimii teos vertauskuvana paljon muullekin. Erityisesti minua kiehtoi juuri uuskieli, se, miten kielen valta on nähty teoksen tarinassa. Uuskieli on yksi tavallaan hauskoistakin asioista tässä tarinan lohduttomassa ja ankeanahdistavassa maailmassa. Ei tietenkään ole hauskaa, että kielen kimppuun käydään, mutta siinä, miten tästä prosessista kerrotaan, on hitunen humoristisuutta:

”Se on ihmeellistä, tuo sanojen hävittäminen. Eniten tietenkin häviävät verbit ja adjektiivit, mutta hyvin voi sadoista substantiiveistakin päästä eroon. Ei vain samaa merkitsevistä sanoista, vaan myös vastakohdista. Mitä perusteita oikeastaan on sanalle, joka on toisen sanan vastakohta? Sanathan sisältävät oman vastakohtansa. Otetaan esimerkiksi sana ’hyvä’. Jos ’hyvä’ on olemassa, mihin tarvitaan ’huonoa’? ’Epähyvä’ riittää ihan hyvin – paremminkin, koska se on tarkka vastakohta, mitä se toinen ei ole. Tai jos tarvitaan vahvempaa  ’hyvän’ muotoa, mitä järkeä on käyttää kokonaista ritirimssua sellaisia epämääräisiä turhia sanoja kuin ’mainio’, ’loistava’ ja ties mitä? Sen tarkoituksen täyttää ’plushyvä’ tai ’tuplaplushyvä’, jos vielä vahvempaa sanaa kaivataan.” (s. 65)

Kirjan lopussa on vielä tarkempaa selvitystä uuskielestä, ja entiskielestä olisi siis tarkoitus päästä eroon vuoteen 2050 mennessä.

Vuonna 1984 on kirjoitettu 1940-luvun lopulla  (ja välihuomio: Elisabeth Åsbrinkin kirjassa 1947 kerrotaan hieman syntyprosessista!) ja nimensä mukaisesti se kertoo siitä, millaista kirjoitusajankohdasta nähtynä tulevaisuuden yhteiskunnassa voisi olla. Tapahtumapaikkana on  Oseania-niminen valtio, mutta tapahtumat sijoittuvat varsinaisesti Lontooseen, joka siis Oseaniassa sijaitsee. Oseania on yksi kolmesta supervallasta, jotka hallitsevat maailmaa ja joiden välillä on jatkuva sotatila. Itäaasian ja Euraasian kanssa Oseania on ollut välillä liitossa, välillä vastakkain, ja Totuusministeriössä korjataan tiedot oikeiksi niin, että vallitseva tila on aina oikea eikä muusta puhumista sallita. Samoin on monen muun asian kanssa.

Päähenkilö Winston Smith on yksi mitätön ratas puolueen koneistossa, mutta ei niin mitätön kuin yhteiskunnan pohjasakka, prolet, on. Winston työskentelee Totuusministeriössä, jonka tehtävänä on manipuloida tietoja niin, että maailma näyttää juuri oikeanlaiselta. Joka puolella, niin työpaikoilla kuin ihmisten kodeissakin on teleruutuja, jotka tiedottavat ja valvovat, ja vääränlainen ajatuskin on rikos. Tai oikeastaan: vääränlainen ajatus on kuolema. Winston kiinnostuu menneestä ja siitä, ettei elämä olisikaan vain sitä samaa suorittamista, päivästä toiseen. Hänen pientä kapinaansa on päiväkirjan kirjoittaminen (kiellettyä!) ja suurempaa suhde naiseen (kielletympää!). Oikeastaan kiellettyä on siis kaikenlainen oma ajattelu, ylipäätään kiinnostuminen – ja sehän vasta ahdistaakin. Olisipa helpompaa suorittaa elämää Oseaniassa, jos siinä saisi edetä päivästä toiseen pahanmakuisen ginin huurruttamin katsein. Vaan kukapa tyytyisi helppoon elämään, jos se on tylsää – ellei ole pakko.

Tarinan yhteiskunnassa ihmisiä katoaa selittämättömästi, ja sitä Winstonkin pelkää. Mutta koska Winston ei osaa pelätä tarpeeksi tai hän ei osaa elää annetuilla säännöillä, selviää lopulta hänellekin, minne väkeä katoaa. Vaikka jo kuvattu maailma on tähän mennessä ollut ahtaudessaan ahdistava, muuttuu se yhä kamalammaksi, meno yhä järjettömämmäksi. Manipulointi on yksi tarinan ahdistavimmista ja kieroimmista koukeroista, ja sitä tapahtuu niin Totuusministeriössä kuin kidutuskammioissa, joihin Winstonkin siis päätyy. Vuonna 1984 -romaanista mielenkiintoisen tekee ajatus siitä, keneen tai mihin voimme luottaa sekä kysymys siitä, mikä tai kuka meitä ohjailee, millaisen tiedon varassa teemme päätöksiämme. Winston päättää luottaa tiettyihin ihmisiin, tai ajautuu luottamaan, miten vain. Eiköhän meillä monella ole tarve juuri siihen! Oseaniassa tosin luottaa ei kannata omiin lapsiinkaan – vähemmästäkin syntyy siis tämän tarinan synkkyys.

 

IMG_20180128_174431

 

Orwellin klassikkoteos kannattaa ehdottomasti lukea, sen kaikesta kauheudesta huolimatta. Se pakottaa ajattelemaan esimerkiksi sananvapauden ihanuutta ja tärkeyttä ja sitä, miten ihmisen ajatteluun voi vaikuttaa surullisen kieroilla tavoilla – eikä niiden edes tarvitse olla näin äärimmäisiä. Vaikka lukeminen kaiken pikkutarkkuuden vuoksi välillä takkusikin, olen tyytyväinen, että annoin itseni uppoutua tähän dystopiaan. Seuraavaksi voisin tosin tarttua johonkin pirteämpään klassikkoon, vinkkejä otetaan vastaan!

Mainokset

Metsän poika (ja pari tyttöä)

Laura Gustafsson: Korpisoturi. Into 2016.

IMG_4027

Kansilehtien alta paljastuu syksyinen metsänpohja. Ulkoasu: Jussi Karjalainen.

Melkein maailmanloppu. Lähes selviytymistaistelu. Yksin. Tai ei sittenkään ihan yksin.

”Eräänä aamuyönä Ahma kirjoitti hakukoneelle sanan ”maailmanloppu”. Niin hän löysi yhteisönsä, todellisuudesta, joka oli yhtäkkiä todellisempi kuin real life. Oli olemassa hänen kaltaisiaan, varautumisesta ja valmistautumisesta kiinnostuneita, jotka eivät nähneet Ahman varastointiharrastuksessa mitään erikoista. Pikemminkin ihmettelivät, mitä hän yhä teki kaupunkiyksiössä: kai hän tajusi, millaisessa kusessa olisi sitten kun sähkö katkeaa.” (s. 79)

Laura Gustafssonin Korpisoturin päähenkilö, Ahma, katkoo siteensä yhteiskuntaan (eli ainakin jättäytyy työttömyyskassan ja Kelan tukien ulkopuolelle) ja perustaa oman tilan itäsuomalaisten kylän liepeille. Hän valmistautuu maailmanloppuun tai ainakin ”the end of the world as we know it” -maailmanloppuun, ja poikkeustila koittaakin yllättävän pian.

”Parempi rakastaa maaperää kuin lähimmäistä”, ajattelee Ahma, ainakin alussa, ja ryhtyy viljelemään ja valmisteluihin. Aivan yksin Ahma ei kuitenkaan selviä, vaan apua hän saa hevoselta nimeltä Polle ja Pollen omistaja Linnea ja juttuseuraa rautakaupan myyjästä Pamsusta. Myöhemmin Ahman seuraan lyöttäytyy myös sika. Ahman uurastaessa viljelystensä parissa tarinassa kerrotaan samalla esimerkiksi härkäpavun viljelystä, nokkosesta ja omavaraisuuteen pyrkimisestä (vaikeaa se on Ahmallekin, vaikka kekseliäs ja ahkera hän onkin!), ja samalla kun Ahma yrittää eristäytyä, tunkeutuvat Pamsu ja Linnea pikkuhiljaa hänen elämäänsä.

Tarinan naiset ja Ahman suhde heihin korostavat päähenkilön äärimmäisyyttä, ja lopulta nämä omalla tavallaan rennot ja rempseät, toki kovin erilaiset naishahmot saavatkin Ahman joustamaan monestakin periaatteestaan. Korpisoturi on kuvaamastaan synkästä maailmantilanteesta huolimatta myös hauska, juuri henkilöhahmojensa vuoksi. Kun sähköverkko kaatuu, kekseliäs Pamsu käy tyhjentämässä kaupan roskikset puolijäisistä pakastepitsoista ja suuntaa Ahman tuvalle. Varsinkin Ahma vakavuudesta ja äärimmäisyydessään saa hymähtelemään, mutta oikeastaan vasta henkilöiden hankautuessa toisiinsa syntyy koomisia hetkiä. Samoin vuoropuhelu saa toisinaan hymyilemään: henkilöt tuntuvat aidoilta ja tavallaan kasvavat tyypeistä ihastuttavan rehellisiksi ja rehevissä persoonaksi. Voisin kuvitella montakin kohtausta näytelmäkohtaukseksi, ja varsinkin voisin kuvitella nauttivani näiden henkilöiden heräämisestä eloon (ainakin siis teatterilavalla!).

On Korpisoturi vakavakin: se pakottaa tietysti ajattelemaan, miten avuttomia me kaupunkilaiset olisimmekaan esimerkiksi ilman sähköä. Tai miten helppoa meillä onkaan kaikkien valintojemme edessä – sellaisten, joita emme voisi tehdä, vaikka poikkeustilassa onni kävisikin ja onnistuisimme selviytymään hetken korpisoturiystäviemme suojissa (ne keillä sellaisia on).

 

– – – – –

Tällä viikolla nimipäiväkalenterissa vietetään naistenviikkoa, samoin kirjablogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogiin on koottu naistenviikkohaasteeseen osallistuvia blogeja. Liitän tämän tekstin haasteeseen ihanien naishahmojen vuoksi.

IMG_0404

Kaunista vai rumaa?

Anu Holopainen: Ihon alaiset. Karisto, 2015. Luin e-kirjana.

image

Anu Holopaisen nuortenromaanissa Ihon alaiset läväytetään lukijan silmille hirveä maailma. Kyse on dystopiasta, mutta Holopaisen kuvaileman maailman piirteitä on toki nykytodellisuudessa. Tarinassa kauneusleikkausbisnes on kuitenkin kietonut valtaansa lähes kaikki, ja kehoon ja kasvoihin tehtävät muokkaukset tuntuvat olevan ennemmin pakko kuin harvojen hömpötys. Poikkeuksellisempaa onkin ”luomuilu”, ja luomuolemuksestaan pyrkivät eroon niin päähenkilöt Jara ja nimimerkki PlastikPrincess kuin ensin mainitun ystävät ja jälkimmäisen ihailijatkin.

 

Jos valitsisin yhden sanan, jolla kuvaisin lukukokemustani, huutaisin ”Kauhistus!” Kauhea on kauneusleikkausten maailma, hirveämpiä osa henkilöistä, hurjaa suorasukainen prostituution kuvaus – kun kontekstina on nuortenkirjallisuus ja tarinan sisällä nuoren, hölmön, itseään suojelemaan kykenemättömän henkilön blogi. Kauhistuminen ei kuitenkaan liity kirjan arvottamiseen,  sillä tarina ja tulevaisuuskuva ovat hienoja. Vähän kuitenkin ihmettelen – kauhistelen – nuortenkirjallisuuden luokittelua. Olisiko tämä juuri osuva luokkaan nuoret aikuiset? Kahdeksaluokkalaiselle esimerkiksi dystopiasta en tätä tarjoaisi, koska ahdistuin Plastik  blogiosuuksista – harmi, sillä  ruodittavaa  ja pohdittavaa kirjan maailmassa olisi juuri nuorelle lukijalle.

 

”Eikä juuri kukaan halunnut pysyä sellaisena kuin oli sattunut syntymään; jos oli mahdollisuus parannella itseään, miksi sitä ei tekisi? Miksi oli niin hienoa muokata itsestään sisäisesti parempaa ihmistä, mutta ei ulkoisesti?” (Jara, e-kirjaversion sivu 122).

 

Ihon alaiset ansaitsee kiitoksen rakenteestaan: tarinan todellisuutta valotetaan muokkauksiin eri tavoin suhtautuvien henkilöhahmojen näkökulmista, ja lukujen väleissä vilahtaa mediamaailman ääniä. Päähenkilö Jara edustaa nuorten massaa, ja hän joutuu olemaan muokkaamaton vastoin omaa tahtoaan. Hänen näkökulmansa lisäksi keskushenkilöiksi nousevat luomuaktivisti Matias ja Inka, luomu omasta tahdostaan. Ja henkilöiden reitit törmäävät. Nuorten henkilöiden kuvaus on onnistunutta: se, miten nuorten päämäärät ja toiveet ovat äärimmäisiä ja silti kovinkin uskottavia.

 

Vaikka itse en uskalla tätä nuorelle lukijalle tyrkyttää, toivon, että yksi jos toinenkin nuori tähän ulkoasultaan kauniiseen kirjaan tarttuisi. Sisältö kun pakottaa ajattelemaan ja ehkä siis katsomaan maailmaa ja ihmisiä hiukan uudella katseella.

Merkittyjen kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos, 2015.

FullSizeRender (3)

Marraskuun mustuudessa minä uppoan tähän pimeyden maailmaan, jota loistelevähiukkaset valaisevat. Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki -teoksen fantasiamaailma elää omaa vuodenkiertoaan ja mukautuu ympärillä vellovaan mereen. Tunnelma on tihkusateisen hämärä: meri ympärillä kylmä ja saastunut, ihmisiä vaivaa epäluulo ja joitakuita selittämättömän taudin oireet. Ilmagondolit risteilevät kaupungissa, jossa ihmiset on luokiteltu ja sidottu Taloihin, pakonomaisiin rutiineihin, joista poikkeaminen ei käy. Niin kuin Itärannan esikoisessa, Teemestarin kirjassa, on tämänkin tarinan taustalla jotain synkkää, mistä lukija voi vain heitellä arvauksiaan. Jotain paljastetaankin, mutta en rohkene kertoa paljoakaan  – tarinan imu kun perustuu paljolti siihen, miten maailma piirtyy pikkuhiljaa, ja varjoista paljastuu määrittelemättömyys ja hämmennys.

Kaupunki on kiveä, lasia, seittejä ja meripihkaa. Se rakentuu kerroksiin ja avoimiin ja suljettuihin, kuitenkin tarkkaan valvottuihin alueisiin. Ja ihmisen unta valvotaan. Uni on vaara: Unennäkijöille, koska he ovat Tahrattuja, valtaa pitäville, Neuvostolle, koska Unennäkijät saattavat nähdä liikaa. Tietokin kun on vaarallista; kuka tahansa ei saa osata lukea, ja historia on salaisuus.

Itärannan luoma maailma on kiehtova, ja teos herättelee ajatuksia vallasta ja vallankäytöstä (taas), rohkeudesta, rakkaudesta, unelmien tärkeydestä, ympäristömme tilasta ja tulevaisuudesta. Jään lillumaan kylmään veteen, uneen, sanoihin. Enkä uskalla kertoa enempää.

IMG_8841

Teoksen luettuani tuijottelin Maximin kattoa, jossa valot velloivat kuin tulvien runtelemassa Kudottujen kujien kaupungissa. Tämä tarina jäi mieleen kiemurtelemaan, enkä malttaisi päästää irti.

Vaikenemisia perheessä

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. WSOY, 2015. Kansi: Ville Tietäväinen.

Kun aika loppuu on pieni, tiivis kirja, jonka tarina vie moneen suuntaan. On huoli maailmastamme, ilmastonmuutos, pohdinta siitä, miten yksi voi vaikuttaa. Lähitulevaisuuden maailmassa läsnä ovat ilmastonmuutoksen aiheuttamat konfliktit, kaukana, mutta maailman mittakaavassa lähellä. On perhe, on lapsuus, on pieniä yksiköitä, kouluyhteisöjä, verkostoja, yhteyksiä kriisialueille ja kriisejä kotona.

Ympäristötietoisuus ja -aktivismi on mielenkiintoinen teema, mutta vaikutuin tällä lukukerralla perheen tarkastelusta. Mitä ajatella, kun oma lapsi tekee jotain kamalaa? Miten omat arvot tarttuvat lapsiin, voiko lapsia ylipäätään kasvattaa? Miksi perhe on joskus – usein – niin suljettu yksikkö, ettei ulkopuolinen pysty puuttumaan siihen? Miten perheessä ilmeneviä ongelmia olisi käsiteltävä? Ei ainakaan vaikenemalla, niin kuin tarinan perheessä (ja perheissä). Tämä vaikeneminen sai surulliseksi, samoin kuin äidin melko toivottomat yritykset tarttua pojan ongelmaan. Surullisemmaksi teki sivustakatsojalapsen osa aiemmassa perheessä.

Tarinaa kerrotaan perheen äidin, Lauran, tyttären, Aavan, ja hieman myös pojan, Aslakin, näkökulmasta. Äidin osa on suurin, perheen isä Eerik taas on todellakin taustalla, hiljaisena, ärsyyntyneenä siitä, jos asioista puhutaan. Tarinan nykyhetkessä ollaan Lasipalatsin katolla (Aslak), Afrikassa (Aava) ja kotona (Laura), mutta takaumien kautta avataan perheen menneisyyttä. Aavan ja Aslakin lapsuudesta paljastuu synkkiä hetkiä, kuten kouluyhteisön syrjintää ja kiusaamista, mielen sairautta, kapinointia ja yksinäisyyttä. Myös Lauran lapsuudessa on varjo: sairas äiti, jota lapsi-Laura on suojellut, hoitanut ja hävennyt: ” – – ja minä ajattelin komeroa, johon olin kätkenyt rusinoita ja pähkinöitä niiden päivien varalle, jolloin äidin silmät muuttuivat kylmänä kiiltäviksi kolikoiksi.” (Kun aika loppuu, s. 185)

Sekä Laura että Aava ovat yrittäneet kovettaa itsensä, keskittyä, toisistaan erillään, pelastamaan maailmaa sen mitä voivat. Aikuiseen Aslakiin ei juuri saa yhteyttä, mutta sisko ja äiti yrittävät, kantavat huolta, aavistelevat pahaa. Mutta he ovat etäällä, eikä keinoja lähentyä tai saada todellista yhteyttä ole. Takaumissa lapsuuteen kerrotaan syvästä suhteesta pikkuveljeen ja poikaan, mutta ote irtoaa, poika irrottautuu, miten sen nyt ajatteleekaan. Ihmissuhteessa on kaksi osapuolta, joista toinen, poika, ei ehkä halua tai pysty kiinnittymään. Syistä ei kerrota tarkasti, mikä ohjaa pohtimaan sitä, miten vaikeaa saattaisi olla puhumattomuuden keskellä, oli sitten kyse perheestä tai ystävyyssuhteesta (vaikka niistä tämä tarina ei juuri puhu, ennemminkin yksinäisyydestä). Surut, ahdistukset ja katkeruus kasvavat, ja tarinan pojan kohtalona on ajautua siihen hetkeen, josta Kun aika loppuu kertoo: poika ampuu katolta sattumanvaraisesti ohikulkijoita, kuvittelee osallistuvansa hänkin muutoksen aikaansaamiseen, kuvittelee olevansa osa yhteisöä.

Ville Tietäväisen kansi sopii teokseen: siinä näkyvät Aslakin lapsuus vaaleanpunaisissa siivissä, lapsenkatse, olkoonkin aikuisen silmissä. Kaupunkikuva on synkkä niin kuin on kuva tulevaisuudestakin, samoin aikuisen  Aslakin ajatusmaailmakin on musta ja harmaa.

IMG_8275

Ituja tuhoutuneesta maasta

FullSizeRender (2)

Margaret Atwood: Uusi maa 2013/2015, Otava. Suom. Kristiina Drews. Lainattu kirjastosta.

”Ennalta arvaamattoman hyytävä ja hauska…” lupaa Uuden maan takakansiteksti, joten ennen kuin tohdin tätä uutukaista avata, ihmettelin. Voiko MaddAddam-trilogian synkässä maailmassa olla jotain hauskaa? Olen lukenut trilogian ensimmäiset osat vuosia sitten, kun en edes tiennyt kolmannesta osasta, ja Oryx ja Crake sekä Herran tarhurit tekivät suuren vaikutuksen: rakastin kerrontaa, jossa maailma rakentuu hiljalleen ja osaset loksahtelevat yhteen vähitellen. Vaikutuksen teki myös Atwoodin luoma dystopia. Hauskoja ensimmäisten osien en muista varsinaisesti olleen, ja alkaessani lukea huomasin, etten muistanut muutenkaan riittävästi. Miten henkilöt liittyivätkään yhteen? Keitä olivat herran tarhurit, kuka Toby, joka on Uuden maan päähenkilö, tai yksi heistä? Lähes luovutin ja marssin kirjastoon tutkailemaan aiempia osia, mutta selailinkin Uutta maata ja löysin lopusta juonitiivistelmät. Ne luettuani oli helpompi jatkaa. Ehkä piti myös päästää irti ajatuksesta, että kokonaisuus pitäisi hallita, ja antaa tarinan viedä.

Kun maailma ja ihmiskohtalot teoksissa ovat todella synkkiä, on vaikeaa kuvitella nauravansa, mutta Uusi maa oli hauskakin. Komiikkaa syntyy esimerkiksi vanhojen ihmisten ja uuden, Craken luoman, ihmislajin kommunikaatiosta ja kerronnasta, jossa päähenkilö Toby kertoo tarinoita selviytyneiden ihmisten elämistä. Aiemmissa osissa crakelaiset ja muuntogeeniset eläimet olivat jo mukana, mutta Uudessa maassa nämä ovat tärkeämmässä osassa ja esimerkiksi muuntogeenisistä sioista, gemakoista, paljastuu uusia piirteitä.

Uusi maa -romaani jatkaa siis ”vedettömässä tulvassa” tuhoutuneen maailman kuvaamista. Trilogian ensimmäisessä osassa, romaanissa Oryx ja Crake, lähes kaikki ihmiset olivat kuolleet, ja takaumien kautta paljastetaan pikkuhiljaa, mitkä asiat ovat tähän tilanteeseen johtaneet. Nyt jäljellä on pieni joukko herran tarhureita, ekologisen yhteisön jäseniä, joista tarkemmin kerrotaan trilogian kakkososassa. Lisäksi mukana on Lumimies-Jimmy, joka on ensimmäisen osan päähenkilö, ja tosiaan joukko crakelaisia. Jossain kuljeskelee lisäksi kaksi verikuulaveteraania, inhimillisen pahuuden ruumiillistumaa, ja ehkä joitakuita muitakin jäljelle jääneitä, vaikka selviytymismahdollisuudet tuhoutuneessa Maassa ovatkin pienen pienet. Lisäksi metsissä liikkuu koirasusia, gemakoita, lempaita ja muita erikoisia eläinlajeja.

Asioita, joita tarina saa pohtimaan, on paljon. Ensimmäisten osien yhteydessä mietin geenimuuntelua, lihansyöntiä ja lihateollisuutta, lääketeollisuutta, ihmisten eriarvoistumista, ympäristökatastrofeja ja maapallon tulevaisuutta, ja nyt Uusi maa saa pohtimaan edellisten lisäksi myös sitä, miten tarinat syntyvät ja miten ihmisellä on usein tarve uskoa johonkin suurempaan voimaan.  Kun herran tarhurit kunnioittavat ja kiittävät luonnon anteliaisuutta ympärillään, kunnioittavat crakelaiset salaperäisiä Oryxiä ja Crakea jumalhahmoinaan – ja tietysti myös luontoa, eläimiä ja ihmisiä. Uusi maa -teoksen synkän alkuasetelmaan vastapainona on hiven toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen, kun ihmiskunnasta jäljellä on herran tarhureita ja crakelaisia, joilla on vahva luontoyhteys. Atwoodin huoli maailman tilasta näkyy hänen teostensa lisäksi myös haastatteluissa: esimerkiksi Helsingin Sanomien Uuden maan lyhyessä esittelyssä (HS Kulttuuri 2.6.2015) tärkeään osaan nousee se, miten ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät kirjallisuudessa niin kuin muutkin ihmiskuntaa koetelleet katastrofit. Atwoodin uutukainen esittää lukijalleen kuvitelman siitä, mistä aineksista uusi maa voisi kasvaa. Tärkeään osaan nousevat välillä raivostuttavan, välillä rakastettavan sinisilmäiset ja lempeät uudet ihmiset, jotka eivät kanna kaunaa vaan elävät elämäänsä tiiviissä yhteydessä toisiinsa ja muihin luontokappaleisiin. Imelää, eikö vaan, mutta tarina ei sitä ole.