Miten vähän tiedämmekään lopulta toisistamme

 

Helmi Kekkonen: Vieraat. Siltala 2016.

Ihmettelen, miksi tämä kirja on mennyt minulta aikoinaan ohi, sillä se käsittelee tärkeitä asioita, on episodiromaani, jotka minua aina kiehtovat, ja vieläpä todella kaunis (onhan se tärkeää!). Ehkä tässä on myös syitä, miksi silloin en uskaltanut tarttua: ulkoisesti kepeä, kuumailmapalloineen ilmaan nostava romaani sisältää paljon piilotettua surua ja vaikeita aiheita, varsinkin ne, jotka liittyvät vanhemmuuteen ja lapsettomuuteen.

Romaani alkaa kutsuilla: ovikello soi, vieraita saapuu, näkökulma vaihtuu. Kerronnassa on elokuvallisuuden vaikutelma varsinkin alussa, kun lukijana ihmettelen, keitä nämä ihmiset ovat kuumassa kesäillassa, mitä heidän välillään on, mitä tapahtuu – tai mitä on tapahtunut? Näin voisi alkaa elokuva. Henkilöt astuvat kuvaan yksitellen, kamera siirtyy kenkien rivistöön tai taivaalle, vuorosanat tipahtelevat. Tilanteet ja henkilöt piirtyvät  vahvoina mielikuvina juuri yksityiskohtien myötä: alun töölöläisasunto, hiertävät sandaalit, hajuveden tuoksu, viileä porrassyvennys. Monessa tarinassa myös kannessa kuvatut kuumailmapallot näkyvät loppukesän taivaalla, ja niitä katsellaan eri suunnista, mikä sitoo henkilöitä samaan hetkeen, joka koittaa romaanin alussa ja kuvatun päivän lopussa lopussa.

Kireätunnelmaisen juhlatilanteen jälkeen Vieraat-romaanin päähenkilön, Senjan, vieraat saavat eri luvuissa enemmän tilaa. Näkökulma vaihtuu luvuittain, joissa palataan muistoissa jopa lapsuuteen, vaikka kyseessä on siis yhdenpäivänromaani. Muistot rakentavat henkilöhahmoja, eri näkökulmista kerrotut luvut paljastavat henkilöiden välisistä suhteista.

Vieraat tietävät päähenkilöstä, päähenkilö vieraista enemmän tai vähemmän. Vieraat puolestaan eivät tiedä toisistaan, ja saapuupa paikalle pari melkein kuokkavierastakin sekoittamaan pakkaa ja tuomaan jännitettä. Etukäteen tästä romaanista ei kannatakaan tietää liikaa, mutta sen paljastan, että surua on piilotettu paljon keveän kesäisen pinnan alle. Kyse on eksyneistä ja onnettomista, silti osin onnekkaista ihmisistä, inhimillisyydestä ja siitä, miten vähän tiedämmekään toisistamme, vaikka luulemme ehkä tietävämme paljon.

 

Advertisement

Kun kesä ei koitakaan

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät. WSOY 2017.
Tämä voisi olla dystopia, tämä voisi olla totta. Tiina Laitila Kälvemarkin romaani Seitsemäs kevät kertoo muun muassa ilmastonmuutoksesta ja sen moninaisista vaikutuksista sekä – yhtenä kertomuksena monista – lapsettomuusbisneksestä, kohdunvuokrauksesta tai ihmiskaupasta, kummin vain haluaa asian nimetä. Kirja on ohut, vain 178-sivuinen, mutta siihen mahtuu paljon. Kuvattujen ihmisten reitit hipaisevat toisiaan, yksilöiden pienet ongelmat ja salaisuudet punoutuvat suurempiin kuvioihin; kesä ja unelmien toteutuminen ovat lähellä, mutta eivät saavutettavissa.

 
“Pohjolassa ei ole ollut kunnon kesää kuuteen vuoteen.”

 
Näin romaani alkaa, ja jokaisen kertovan luvun alussa on tietokirjamaisia katkelmia ilmaston tilasta ja muutoksista sekä tietoa kesästä ja keväästä ja niiden määritelmiä. Osa katkelmista on pohdiskelevampia, esseemäisiä, osa jämäkämpää faktaa. Myös kertovissa luvuissa kommentoidaan poikkeuksellisia sääolosuhteita: varsinkin meteorologi Peteristä kertovassa osuudessa, jossa sekä puhutaan small talkia säästä että kerrotaan Peterin työstä.

 
Seitsemäs kevät rakentuu luvuista, joissa näkökulma on aina eri henkilön. Ensin kuvataan Peteriä, joka lähtee sateiseen Skotlantiin (sateisesta Tukholmasta), sitten tukholmalaista lifestyle- tai ihmissuhdeblogaaja Susannea, ja myöhemmin intialaista Padman perhettä. Padma odottaa Susannelle lasta sijaissynnytysklinikalla, ja Susannen Peteriin yhdistää taas Peterin kampaajavaimo, joka hänkin saa ilmi näkökulmansa tarinassa. Oman lukunsa saavat kiinteistövälittäjä Paula, Markus, Susannen mies, sekä Susannen ja Markuksen lukioikäinen tytär. Näidenkin henkilöiden tarinat liittyvät yhteen, ja Matilda punoo ilmastoaiheen kokoon romaanin loppupuolella.

 
Jokaisella henkilöllä on salaisuutensa, ja tästä kirjasta onkin vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa. Henkilöiden salaisuudet, toiveet ja tavoitteet, pyrkimys onneen tai ainakin jonkin toisen tilan löytämiseen, ovat kuitenkin pääosassa, ja niiden kautta kuvataan esimerkiksi sitä, mitä kaikkea ihminen onkaan valmis saavuttaakseen usein kovin itsekkäät tavoitteensa. Erityisesti minua koskettivat Susannen ja Padman sukulaisperheen osiot: tarinat olivat miljööltään niin kaukana toisistaan kuin mahdollista, ja silti nämä ihmiset eri puolilla maapalloa liittyvät yhteen. Ja siksi tässä korostuvat ei pelkästään häikäilemättömyys luonteenpiirteenä vaan myös silmitön sinisilmäisyys ja itsekkyys. Susannen pyrkimyksiä äitiyteen vielä kerran kuvataan sekä pinnallisena, oman tyhjyyden täyttämisenä että auttamiseksi verhottuna ihmisten huono-osaisuuden hyväksikäyttämisenä.

 

“Taiteessa kevät on aina ollut merkittävä inspiraation lähde. Se on innoittanut säveltäjiä, kuvataiteilijoita ja kirjailijoita enemmän kuin muut vuodenajat.” (s. 36)

 

Kesä löytyi Italiasta ja Firenzen Uffizin galleriasta Botticellin Kevät satojen vuosien takaa. Maalaus veti taiteen tarkastelijoita puoleensa, ja ehkä sen näkeminen onkin monelle unelmien täyttymys.

 
Väliosioissa viitataan useisiin kevätaiheisiin teoksiin ja pohditaan sitä, mitä kevät (tai kesä) merkitsee. Romaanihenkilöiden toivo kesän suhteen saattaa olla hiipunut, mutta he pyristelevät muita tavoitteitaan kohti, melko kieroinkin menetelmin. Se, kuka mitäkin saavuttaa, jääköön lukijan selvitettäväksi. Teoksen lopussa on vielä kirjallisuusluettelo, jossa mainitaan kevät- kesä- ja ilmastoaiheisia teoksia, joihin romaanissa on viitattu. Lista houkuttelee lukemaan aiheesta, varsinkin, kun romaani loppuu niin äkkiä, vaikkakaan ei ollenkaan kesken.

 

 

Luulen, että olen löytänyt aarteen. On ihanaa löytää esikoiskirjailija ja odottaa uutta, mutta vielä ihanampaa on marssia kirjastoon ja lainata vaikutuksen tehneen kirjailijan kirjoja. Laitila Kälvemarkilta on ilmestynyt aiemmin romaani Karkulahti (2015) ja novellikokoelma Kadonnut ranta (2012). Siinäpä jatkoa luettavien kirjojen listaani, joita jo tämän romaanin lopusta löysin muutenkin lisää.

 

Luin Seitsemäs kevät -romaania epätavallisen kylmän kevään jälkeen epätavallisen kylmässä kesäkuussa 2017. Välillä pilkahti aurinko kuin muistutuksena siitä, että emme voi ennustaa, mitä ilmastonmuutos tuo tullessaan. Ongelmahan ei suinkaan ole se, ettei rantakelejä ole luvassa…