Syksyinen luonnoslehtiö

Rakas lukupäiväkirjani… Kirjavuosi 2016 alkaa olla lopuillaan. Aikaa lukemiselle ei muka ole ollut niin kuin aiemmin, ja koska en ole kirjoittanut kaikesta lukemastani, ovat lukumuistot osin hataria. Kokosin tähän talteen muutamia  luonnosarkistoon unohtuneita kirja-ajatuksia. Osa teksteistä ovat olleet jo hyvällä mallilla, osa lähes pelkkiä otsikkoja.

Kohta voikin ryhtyä miettimään uudenvuoden lukulupauksia, vaikka minun lienee parasta tehdä myös kirjoittamislupaus!

 

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Otava, 2015.

Syksy ja synkät kirjat! Tai surulliset. Laura Lehtolan esikoisteosta Pelkääjän paikalla lukiessani nimittäin todellakin itkin, vollotin suorastaan (enkä ollenkaan ollut sen tarpeessa, niin kuin sitä joskus on – mutta ei esimerkiksi bussissa aamuruuhkassa matkalla töihin). Vaikka on teoksessa paljon muutakin kuin surua ja synkkyyttä, mietin, kannattaisiko pimeneviin villasukanpehmeisiin iltoihin haalia ennemmin kikatuttavaa kuin kyynelehdityttävää luettavaa. Onhan romaanissa huumoriakin, on siinä elämän onnellinenkin puoli. Ja niinhän se on, että se on se elämänmakuisuus, joka koskettaa.

Romaani alkaa siis siten, että päähenkilö Aapon puoliso alkaa kuolemaan: ”Hengityksesi oli vetävä parvekkeen ovi. Haukoit ilmaa sisällesi ja vinguit sen ulos.” Ajassa liikutaan ihastumisen hetkeen, takaisin sairastupaan, kuljetaan taas kohti nykyhetkeä. Luvuissa vuorottelee menneestä kertovien osuuksien keveys ja jo kuoleman varjostamien tilanteiden  painostava, puristava ahdistus. Kerronta on osin toteavaa, eikä liene spoilausta, jos sanon, että puoliso todellakin kuolee. Aapo on sairauden vieressä voimattomana seisova sivustakatsoja, jonka pitäisi pystyä pitämään kiinni sekä itsestään että muista elävistä, ennen kaikkea tyttärestään, kun vieressä kuolema riepoo rakasta kohti tyhjyyttä.

”Elsan lakki kahisee turvaistuinta vasten. Katuvalot viisevät auton molemmilla puolilla, muussautuvat toisiinsa jotenkin.                                                                            – Kuoleeko äiti?     – Kuolee.   – Ai ihan kokonaan?    – Ihan kokonaan. Me jäädään Elsa kahdestaan.  

Elsa ei vastaa. Se katsoo ikkunasta ulos.  

– Elsa, kuuletko sä?  Peilistä näen vain päänsä kääntäneen Elsan punaisen toppalakin.                  

– Isi, kuinka pitkä yksi kokonainen sähköjohto voi olla?”  (Pelkääjän paikalla, s. 45)

Pelkääjän paikalla -teosta lukiessa on mietittävä, miten epäreilu maailma onkaan. Ja samalla tietysti on todettava, miten eri tavoin sitä voikaan suhtautua vaikeisiin asioihin, kuten kuolemaan ja vakavaan sairauteenkin.

 

 Colm Tóibín: Nora Webster. Tammi, 2016.

Tässä tarinassa puoliso onkin jo kuollut. Pelkääjän paikalla -romaaniin verrattuna tunnetila on hyvin erilainen, jollain tavoin viileä, etäinen – mutta seesteisensumuisen pinnan alla kihelmöi elämä. Nora Webster  vie nimihenkilön mukana 1960-luvun Irlantiin, ja vaikka maailma kuulentoineen ja mielenosoituksineen räiskyy taustalla, on Nora Websterin elämä hillittyä. Katse kohdistuu siis nimihenkilö Noraan, yksinhuoltajaan, joka elää kyläyhteisön ja perheensä odotusten pienoisessa paineessa. Mutta tekee kuitenkin omat ratkaisunsa. Myönnän, että en muista paljoakaan tästä romaanista; muistan hienovireisen ahdistuksen, päähenkilön etäisen, hiljaisen olemuksen ja sen, miten mieleni teki huutaa päähenkilölle, käskeä häntä elämään. Muistan myös, miten kiinnostuin taas Irlannista joutuessani selvittelemään taustalla väreilevää poliittista taustaa. Romaani on kuitenkin ennemmin arjen ajankuva, Noran, yksinäisen nasen tarina: siinä kuvataan, millaista onkaan elää ahtaassa ympäristössä. Eikä sellaiseen kuulu vauhdikas juoni, vaan kamera kohdistuu arkeen ja ihmisiin.

 

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus. Alkuperäisteos Beckomberga – ode till min familj (suom. Outi Menna). Tammi, 2016. 

Marras-joulukuun vaihteessa lukemani Niin raskas on rakkaus kuuluu edellisten kirjojen kanssa surullisten tarinoiden sarjaan. Tämä teos kuuluu ehdottomasti kirjavuoteni suosikkeihin, mutta miksi en kirjoittanut tästä mitään edes luonnoksiin?

Luin kirjan muutamassa päivässä (mikä on minulle harvinaista), sillä tarina imaisi outoon toden ja unen sekamelskaan. Niin raskas on rakkaus kertoo Jackiestä, välillä lapsuudesta, välillä nykyhetkestä, jossa Jackie on jo aikuinen. Lapsuuden miljöönä on Beckombergan mielisairaala, outo oma maailmansa, suljettu pieni kaupunki kaupungissa, paikka, jossa lapsuutta ei kuuluisi elää. Paikka, jota ei enää ole, mutta jollaisia on ollut, paljon. Sairaalassa on Jackien isä, Jim, joka pääsee ikään kuin turvaan mielisairaalaan. Jackie ei kuitenkaan pääse turvaan isältään, tämän itsetuhoisuudelta,  kuolemansynkiltä puheilta. Eikä Jackien äitikään ole lähempänä, vaan tyttö värisee mielikuvituksen ja raa’an todellisuuden sekamelskassa. Yksin.

Hienoa romaanissa on välähdyksenomainen kerronta, selittelemättömyys. Yksi henkilöistä on Olof, mielisairaalan pitkäaikainen asukki, joka ei kestä aitojen ulkopuolista maailmaa. Häntä kuvataan yksittäisissä lyhyissä luvuissa. Päähenkilö Jackien ja isän lisäksi tärkeä henkilö on myös sairaalan erikoinen lääkäri, joka elää omien sääntöjensä mukaan. Aika on rikkonainen, ja henkilöiden tarinoiden sirpaleista, menneestä ja nykyhetkestä syntyy erikoinen, epätäydellinen kuva, lukuhetkellä vahva, romaanin loputtua hetkittäin mieleen välähtelevä. Erityisesti Beckombergan sairaalamiljöö  vaikuttaa  menneen maailman kaikuna, ja sinne Jackiekin palaa, sairaalan jo sulkeuduttua.

 

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta. Johnny Kniga, 2012.

Ja sitten aivan muihin tunnelmiin, moottorikelkan kyydissä. Alkusyksystä nappasin joltakin #pojatkinlukee-listalta Mikko-Pekka Heikkisen (veijari-)romaanin Terveiset Kutturasta, ja sainpa sitä suositella jo kohderyhmällekin. Itse en ihan vauhdissa pysynyt,  vaikka tarinan idea onkin herkullinen, mutta 15-vuotiaat pojat löysivät teoksesta kyllä ajattelemisen aihetta ja huumoriakin.

Terveiset Kutturasta -romaanin tarina on kyllä omaperäinen ja hulvaton. Yhteiskuntakritiikiltä ei vältytä, kun Heikkinen kuvaa Suomea, jossa pohjoisen ihmiset ovat saaneet kyllikseen etelän potuista, riistosta ja oikeuksien rajaamisesta, ja pohjoisen ja etelän välillä alkaa sisällissota. Yksi tärkeistä henkilöistä on Keskisuomalaisen toimittaja Aino, joka päätyy pohjoisen joukkoihin raportoimaan. Pohjoisessa valtaa pitää Poro (Pohjoisen regiimiorganisaatio), ja tärkeä järjestö on Saamen vapautusrintama. Sieltä vaikuttavat tarinan mielenkiintoisimmat tyypit, Oula lapinpuvussaan ja Toni Morottaja räppireleissään. Oula selostaa tilannetta omasta näkökulmastaan, ja välillä vastapuolen näkökulmaa valottaa nuori sotamies (jolla on ehkä jokin sotilasarvo, mutta tämä ala ei ole vahvuuteni) Jesse Purola. Kun Purola joukkoineen on kuvauksen kohteena, ei Tuntematon sotilas -viittauksilta vältytä. Purola nimittäin pohtii tavan takaa, mitä Koskela tekisi, kun hänen kaupunkilaisjoukkonsa toimii omilla säännöillään.

Kerronta koostuu lyhyistä lauseista, joskin välillä selitellään liiaksikin. Hyvänä lisänä vaihtuvien näkökulmien ohella toimivat Ainon kirjoittamat uutiset, vaikka toimittajalla olisi vielä harjoiteltavaa puisevassa uutiskielessä.

 

Bloggaamattomia kirjoja olisi vielä kasa, mutta tyydyn  vain lisäämään ne Helmet-lukuhaasteeseeni. Nämä osuvat kohtiin 8. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin (Lehtola, ja toki kaikki muutkin näistä), 32. Kirjassa on myrsky (Nora Webster – ainakin siinä sataa), 44. kirjassa joku kuolee (Niin raskas on rakkaus) ja 33. viihteellinen kirja (humoristisuus Terveiset Kutturasta -teoksessa kyllä viihdyttää).

img_1784

Mainokset

”Oli kolme syytä elää, ja sinä olit niistä yksi”

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää. Atena, 2016.

img_1636

Tiina Lifländerin romaani Kolme syytä elää houkutteli sekä nimellään että kansikuvallaan. Jotain tarinan tunnelmasta onkin saatu ulkoasuun, ja monella tapaa tätä  esikoisteosta voisi luonnehtia rauhalliseksi ja rauhoittavaksikin: Tarina kertoo anteeksiannosta, päähenkilöt ovat lempeitä ja heleäkielinen kerronta kuljettelee 1950-luvulle, jossa päähenkilö Helmi tosin elää keskellä henkilökohtaista kriisiään. Rauhaa tuokin 2000-luvun asetelma, josta Helmi katsoo välillä taaksepäin, mutta elämä etenee.

Kolme syytä elää -romaanin päähenkilö ja sivuhenkilötkin pääosin ovat jo iäkkäitä. Tämä on tarinan yksi mielenkiintoisista puolista, sillä harvemmin käsiini on sattunut teos, jossa henkilöt todellakin ovat vanhuksia. Nuoruutensa tarinan naiset, Helmi ja Kerttu, ovat eläneet 1950-luvulla, ja kerronta vuorottelee 1950-luvun lopun ja 2000-luvun alun välillä.

”Etsin autolle paikan vähän syrjempää ja kävelin sitten asemalle. Ilmassa leijui kevään ensimmäinen pöly. Ihmisiä oli paljon. Harmaita ja ruskeita takkeja ja päähän painettuja hattuja. Selät muodostivat väreilevän ja liikkuvan asetelman. Asemaravintolasta levisi kahvin tuoksu ja kenkien korot napsuivat lattiaa vasten. Ihmiset kiirehtivät toistensa lomitse.” (s. 13)

Vuonna 1958 Helmi näkee asemalla miehensä suutelevan toista naista, ja 2000-luvulla nämä kaksi naista ystävystyvät. Helmi on päättänyt kantaa salaisuutta sisällään, mutta eihän se unohdu. Salaisuudesta ei sinänsä synny tämän tarinan jännitettä. Toki sen paljastuminen synnyttää hetkellisesti dramaattisuutta, mutta henkilöiden elämässä on muuta, arkea elettävänä. Rauha palaa. Pidänkin tässä kirjassa siitä, että varsinaista huippukohtaa ei ole, on pieniä yllätyksiä henkilöissä, saman tilanteen tarkastelua eri näkökulmista, elämiä, jotka hipaisevat toisiaan. Henkilöistä Helmi ja Kerttu jäävät mieleen: Helmistä minäkertojana rakentuu vahva mielikuva, ja Helmin tarina on kiinnostava, se, miten on kuvattu yksi petetyn, loukatun ihmisen kohtalo. Samoin Kertun nuoruudenkeveys on mielenkiintoinen Helmin synkkyyden vastapuolena, ja lukijana mietin, kunpa vaan Helmi näkisi asioiden tolan – ja kunpa vaan rakkaus voittaisi.

Helmin ja Kertun lisäksi tärkeä hahmo on Lauri, Helmin mies, Kertun ihastus (vai onko Kerttu Laurin ihastus, miten vaan). Hänen näkökulmaansa ei  kuitenkaan valoteta. Se ei haittaa, onhan tämä Helmin tarina (ja vähän Kertun). Muutamassa luvussa seurataan naapurin Tomia, naapurin eronnutta miestä ehkä jotenkin vastaparina Helmin ja Kertun pitkälle avioliitolle, viikonloppuisää, Volvon omistajaa. Tomin osuudet tuntuvat irrallisilta, vaikka Tominkin henkilöhahmo on mielenkiintoinen ja loppukohtaus Helmin kanssa kaunis. Ehkä en vain tajunnut – osaisiko joku toisin ajatellut kertoa?

Vaikka olenkin sitä mieltä, että Kolme syytä elää -teoksen tarina on lempeä ja rauhoittava, on se myös surullinen monella tapaa. Tällaisen tarinan, jossa suru kulkee osana elämää, ei määritä sitä, lukeminen auttaa katsomaan omaa elämää ja muidenkin, osin ikävöimään puuttuvia ihmisiä, osin olemaan taas kiitollinen olevista ja olleista. Ja hyvistä kohtaamisista, joita tässäkin tarinassa on.

 

Otsikkona oleva sitaatti on sivulta 235.

img_1635

 

Voi, rakkaus!

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus, 2016.

 

” – – ja miehen silmien jään takaa nousee uusi valo, kasvoilla liikkuvat käytöstä unohtuneet lihakset, ja mieheen häneen katseensa jää, kun hän sanoo, ja äänikin on sama: Tulinko minä oikeaan paikkaan?”

 

Minna Rytisalon Lempi ottaa tiukkaan otteeseensa jo ensimmäiseltä sivulta, eikä kirjasta maltakaan päästää irti, ennen kuin viimeiset sivut sitovat henkilöiden elämänlangat lopullisesti yhteen. Lempi on kirja, josta olen kuullut ensin vienoja ja sitten yhä painokkaampia  suosituksia keväästä saakka, ensin kustantamon uutuusluettelosta, sitten pikkuhiljaa bloggareilta, arvioista ja nyt kirjan vihdoin ilmestyttyä ties mistä suunnasta. Ja minä liityn tähän rakastuneiden kuoroon.

 

Lempi on kertomus kauppiaantytär Lempistä ja Lempin läheisistä ihmisistä. Ääneen pääsevät herkästi rakastunut sulhanen Viljami, piika Elli ja Lempin kaksoissisar Sisko. Lempi-nimi ei viittaa tietystikään vain henkilöön, sillä tarina kertoo rakkaudesta: siitä, mitä rakkaus, rakkauden tavoittelu tai kaipuu saa ihmisissä aikaan. Tarinassa taustalla on sota, vaikka sodasta ei paljon kerrotakaan. Sota kuitenkin vaikuttaa henkilöiden elämään: vaikka romaani ei kerro sodasta, siinä puhutaan monesta sodan seurauksesta, ja henkilöiden elämät sota saa sekaisin. Poikkeustila tuo toisille mahdollisuuksia, toisilta se vie, niin kuin Viljamin ja Lempin yhteisen ajan. Viljamikin siis joutuu rintamalle, saa sinne kirjeitä rakastetultaan, mutta Viljamin palatessa kotiin Lempi ei enää ole siellä. Lempin siskolle sotatila tuo rakkausleikin, saksalaisen upseerin. Tästä kohtaamisesta kuullaan Siskon sanoin romaanin kolmannessa osassa. Siskon tarina kertoo yhdestä hullaantumisesta ja valinnasta, mutta samalla se muistuttaa siitä, miten rakastuneet tuolloin tuomittiin – tai, ajattomammin, miten hullusti sokeassa rakkaudessa voi käydä.

 

Lukiessani Lempiä rakastuin ensimmäisenä kieleen ja kuvaukseen – ne vievät minulle tuntemattomiin maisemiin, mutta pystyn kuvittelemaan pohjoisen järven kirpeän kylmyyden, käsittämättömän laajalle jatkuvan metsän, ja suot, kesän ja saapuvan syksyn, maan kosteuden. Tavoitin muiston viidentoista vuoden takaa, kun itse umpirakastuneena kuljin Kuhmon metsissä ja uin metsäjärvessä. Vaikka tätä retkeä ei olisi ollut, olisin silti pystynyt kuvittelemaan Viljamin tuskaisen matkan takaisin kotitilalleen, muistot, maiseman jylhyyden. Bonuksena sain muiston.

 

Seuraavaksi ihastuin polveilevaan kerrontaan: henkilöt kertovat menneestä ripotellen, niin kuin alussa riipaisevan surullinen Viljami tai loppupuolella toteavaan tyyliin elämäänsä läpi käyvä Sisko. Oma äänenä on myös alun lyhyissä kirjeissä. Kerronta on sopivan viittellistä ja arvoituksellista, ja oman lisänsä kokonaisuuteen tuo keskimmäisen osan Elli. Kaikki henkilöt kertovat paljonkin itsestään, mutta kaikkien tarinat liittyvät Lempiin, rakentavat tästä sivuun jäävästä nimihenkilöstä erilaisia näkemyksiä. Romaanin rakenne on tasapainoinen, mutta tämä ei tarkoita, että lukukokemus olisi ollut tasainen, ei missään tapauksessa. Lukiessani kuljin läpi omia muistojani, mietin sota-ajan tapahtumia Lapissa, pohdin sitä, miten kuva ihmisistä muodostuu kirjallisuudessa ja toisaalta myös arjessa, tässä todellisuudessa, jossa joskus saattaa mukautua muiden mielikuviin.

 

”Sielulliset vammat, sanoi ylilääkäri, paranevat työhön tarttumalla, ja että olen onnekas, kun henkieni säästyi, se pitäisi ymmärtää. En ymmärrä. Taivaalla liikkuu pilviä, ja jos olisi eri aika, tämä olisi hyvä päivä lähteä puolukkaan, mutta mitä tapahtui sille maailmalle, jossa ennen sotaa lähdettiin.” (s. 53)

 

Kirjoitin, että Lempi kertoo rakkaudesta, mutta jälkeenpäin ajattelen, ettei kyse ole varsinaisesti rakkaudesta vaan sen tavoittelusta ja kaipuusta. Lempi kertoo myös siitä, mitä menetetystä rakkaudesta – tai kuvitelmasta rakkaudesta – voi selvitä tai olla selviämättä.

image

 

 

 

Liian paljon äiti?

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus, 2013.

 

image.jpeg

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu menee kyselemättä Helmet-haasteen kohtaan kirja, joka on herättänyt keskustelua. Ilmestyttyään Taivaslaulu nimittäin päätyi monenlaisen ruodinnan kohteeksi: blogeissa ylistettiin kieltä ja kerrontaa, ja keskustelupalstoilla – myös ilmeisesti blogien kommenttiosioissa – käytiin keskustelua muun muassa vanhoillislestadiolaisuudesta, suurperheistä, ehkäisystä ja siitä, kuvaako Taivaslaulu realistisesti lestadiolaisen elämää. Viimeisestä en halua tai voi sanoa juuri mitään.

Minulle lestadiolaisuus on vierasta, koska henkilökohtaista kosketusta siihen minulla ei juuri ole. Kielletty hedelmä -elokuvan nähtyäni luin liikkeestä enemmän, ja tuota elokuvaa muistelin Taivaslaulua lukiessani. Suosittelen sitäkin, mutta kummastakaan taideteoksesta en ryhtyisi ruotimaan todenmukaisuutta vaan tärkeinä asioina näen henkilökuvauksen: elokuvassa nuoren kasvukertomuksen, romaanissa naisen ja äidin – ja riippumatta lukijan tai katsojan vakaumuksesta molemmat ovat tärkeitä aiheita. Toki molemmissa lestadiolaisuus luo raamit vaikkapa oman itsen, omien sääntöjen tai olemisen etsimiselle.
Taivaslaulussa kuvataan nuori perhe, ja välillä luvuissa palataan perheen äidin ja isän menneisyyteen, aivan vähän lapsuuteen, enemmän rakkauden alkuun. Romaani onkin rakkaustarina, ja rakkauden heräämisen kuvauksesta pidin. Aleksin ja Viljan rakkaustarinan lisäksi kerrotaan rakkaudesta perheessä ja uskossa. Taivaslaulu on kuitenkin myös tarina uupumuksesta. Suurperheen äiti uupuu, sairastuu, on paeta kokonaan. Jos rakkaus tekee kertomuksesta toiveikkaan, on perheenäidin osan kuvaus synkkää. Myöskään perheen tilanne ei näyttäydy valoisana, kun aikaa, unta, käsiä ja sylejä ei riitä kaikille, mutta kaikki lapset pitäisi ottaa riemuiten vastaan. Ja aikuisten pitäisi ennen kaikkea jaksaa.

 

Vilja vertaa itseään muihin, muut vertaavat Viljaa itseensä – tai näin Vilja ainakin kokee. Katseet kohdistuvat vatsanseutuun, odotukset ovat kovat. Viljan tarinasta kuitenkin nousee esille, että eihän se ole lasten määrä vaan äidin itselleen ja äitinä olemiselleen (ja muiden äidille!) asettamat vaatimukset, jotka uuvuttavat. Raskasta on se, ettei uupumuksesta ole lupa puhua, saatika sairaudesta. Eikä tämä liity pelkästään kuvattavien henkilöiden vakaumukseen vaan rinnastuu muutenkin siihen, miten hankalaksi elämä saattaa muotoutua, kun ihmiset tunkevat itsensä oletettuihin rooleihin tai tarkastelevat muita yksiuloitteisina roolin tai aseman edustajina.

 

Lukiessani mietin, miten paljon voimaa tarinan perhe saakaan uskosta, vaikka osaltaan yhteisö tuntuu vaativalta. Mietin myös sitä, miten romaanissa yhtä lailla kuvataan perheonnea, vaikka yhdeksi aiheeksi juuri nostinkin äidin uupumisen. Lisään vielä jaksamisen. Rauhala kuvaa kauniisti perhettä ja läsnäoloa, ja päällimmäiseksi tunteeksi jää jotain levollisuuteen kallistuvaa.  Taivaslaulussa vuorottelevat perheen arjen kuvaus, Aleksin, perheen isän pohdiskelevat blogitekstit ja luvut, joissa nuket, barbit, mollat ja tavalliset, keskipenkin ihmettelijät, hakevat paikkaansa. Näissä leikinomaisissa katkelmissa näkyy lapsen kärkevä, kuitenkin ihmettelevä  näkökulma – miten meidän kuuluu olla? Ihmettely ei lakkaa aikuisenakaan, mutta  päähenkilöt löytävät toisensa ja oman olemisen tapansa.

 

Aamukahdeksalta ulko-ovella räpyttelee neljä hätäistä lintua häkissään. Haalarit, kengät, pipo, kauluri, hanskat, ovi auki ja lentoon. Punaiset kielet pyydystävät suuria hiutaleita, kirkkaat silmät ihmettelevät yöllä vaihtunutta vuodenaikaa. Äiti, kuka se on, kuka tuolta taivaalta lunta suihkuttaa? Se on se sama, joka säät ja ilmat säätää ja aallot tainnuttaa. (s. 64)

Kuvia kotimaasta (ja kauempaa)

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö. Tammi, 2015. Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2015.

image

Rakkaudenhirviö on hauska ja ihastuttava, ei koko ajan hauska, mutta sillä tavalla, että yhtäkkiä yllätys ryöpsäyttää lukijasta naurahduksia ja kikatuksia. Rakkaudenhirviö on raastava. Vaikka kerronta välillä mennä jolkottaa kuin – no, vaikka hirvi – riipaisee erityisesti päähenkilön (ja äidin ja muidenkin kotimaan ja ulkomaiden ihmisten) elämä ja olo. Rakkaudenhirviö on myös tarkkanäköinen kuva siitä, mitä me olemme tai voisimme olla ja mitä meidän ympärillämme tapahtuu, tapahtui tai voisi tapahtua. Vaikka siinä kuvataan päähenkilön retkeä pikku kylästä ensin Helsinkiin ja sitten kauemmaskin, kerrotaan samalla paljon siitä, miten vaikkapa muiden odotukset ja ajatukset vaikuttavat siihen, mitä olemme tai haluaisimme olla.

 

Kerronta on toteavaa ja tosiaankin tarkkaa: pienet yksityiskohdat tipahtelevat, joitakin toistellaankin, ja ainakin itse pystyin 1990-luvulla nuoruuteni eläneenä kuvittelemaan monia hetkiä arjen historiasta eteeni, vaikkei niitä kovin kuvailtukaan. Mutta toistellaan, toistellaan välillä liiaksikin, vaikka toki toisto tuo rytmiä ja huumoriakin, niin etten osaa päättää, mitä oikeastaan olisi muka voinut jättää pois. Vähän väliä lauletaan virttä yli synkän virran ja vähän väliä papukaijakorvakorut heilahtavat. Tuohan tuttuus rytmiä ja toistuvat asiat luovat kuvaa sekä päähenkilön elämänpiiristä että suomalaisuudestakin tai pikkukyläläisyydestä. Rytmiä kerrontaan tuovat myös väliotsikot, esimerkiksi toisen osion Valkotiilinen talo, Sahanpuru, Jumala, Erikoisuus, Lihavat ja Lottovoitto. Väliotsikot sopivatkin tyyliin: niissä näkyy se, miten kertomuksessa liikutaan ylös, alas ja ristiin suurten ja pienten asioiden välillä. Kuvataan lähikuvaa ja siirrytään etäämmälle.

 

Minä on keskellä, minä, jonka nimeä en saanut tietää tai jonka ohitin, luultavasti sitä ei sanottu niin kuin ei monia muitakaan nimiä. Mutta on siis minä, ensin tyttö, sitten nainen, ja Rakkaudenhirviössä kyse onkin kasvukertomuksesta, olkoonkin, ettei päähenkilö mielestäni ihan kamalasti kehity. Ihan tavallisesti vain, tai ehkä vähän tavallista vähemmän. Päähenkilö on syy, miksi tarina kerrotaan, mutta onpa tässä päähenkilössä syy siihenkin, että lukemiseni takkusi välillä. Taitavastipa on kirjailija rakentanutkin henkilönsä, kun se (hän!) niin pääsee ärsyttämään, tulee sellaiseksi tutuksi, jota haluaisi työntää johonkin aivan eri suuntaan. Rakkaudenhirviön traagisuus ja kuitenkin myös hauskuus asuvat päähenkilössä. Päähenkilö näkee mustan pilven äitinsä päällä, raportoi äidin elämänohjeista ja sanomisista, ja sitten toimii ihan miten sattuu, kasaa omaa mustaa pilveään.

 

Hauskuus Rakkaudenhirviössä piilee myös siinä, miten asioita on kuvattu. Alussa lapsen näkökulmasta, muuten tahallisen toteavasti. Huomioita päähenkilö esittää niin kotimaan ja naapurimaan ihmisistä, ulkomaan ihmisistä, erikoisista ja tavallisista. Välillä sekaan putkahtaa jotain epärealistista, tai pitäisikö sanoa, että mielikuvat muuttuvat konkreettisiksi. Peilikuvasta tuijottaa lehmä, ja korkokengissä puristuvat sorkat. Välillä se synkkä pilvi suljetaan kaappiin, ja minä näkee varsinkin lapsuudessaan Jumalan istumassa pihalla ja nyökkäämään lempeästi. Huomiot ovat toki välillä myös äidin, joka on aulis kertomaan asioiden tilasta, vaikkei varsinaista vuoropuhelua kertomuksessa juuri olekaan.  Ja onhan päähenkilökin joustamattomuudessaan hauska, vaikkei hänen elämänsä tosiaan sitä ole. Päähenkilö nimittäin pakenee, toistoa tämäkin. Päähenkilö päätyy erilaisiin paikkoihin, joista moni haaveilisi – erikoislukiosta, Teatterikorkeasta, lämpimästä, huolettomasta Espanjasta tai boheemista Berliinistä. Mutta asiat eivät ole hyvin, ja matka jatkuu. Siitäkin huolimatta, että yhdessä vaiheessa on kuvioissa myös mies, jota päähenkilö sitten taas kadottuaan, paettuaan kaipaa. Ja niin kuljetaan kauemmas hauskuudesta, sillä päähenkilö on kuitenkin aika surullinen hahmo.

 

 

Rakkaudenhirviön jälkeen odotan kovasti Q-teatterin Tavallisuuden aavetta, jonka Saara Turunen on ohjannut ja käsikirjoittanut. Rakkaudenhirviössä toimivaa on tietynlainen kohtausmaisuus – henkilöt marssivat esille, menneestä välähtää jotain taustalla, on kohtaaminen ja nopea häivytys ennen uutta lukua, vaikka luvut siis venyvätkin pitkiksi. Ehkä Q-teatterin uudessa produkstiossa on jotain samaa, niitä parhaita puolia, tarkkanäköisyyttä… Tavallisuuden aave tarkastelee nimensä mukaisesti tavallisuutta, ja hahmot ovat esittelyn mukaan tragikoomisia, niin kuin Rakkaudenhirviössäkin. Tavallisuuttahan siinäkin ihmetellään, kun päähenkilön äiti ihannoi tavallisuutta, jota päähenkilö puolestaan kammoksuu tai vähintäänkin ihmettelee itsessään.

 

Ikkuna kylmään historiaan

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala, 2012.

image

”Kesä on tullut. Siihen ajatukseen mies takertuu ja toivoo, että se täyttää mielen autiuden niin ettei sinne muuta mahdu. Kuikka huutaa uudestaan. Mies kahlaa syvemmälle, ja kun vesi ylettyy yli polvien, hän levittää kätensä ja kaatuu eteenpäin. Järvi ottaa hänet vastaan, hän painuu pinnan alle ja vajoaa hitaasti kohti pohjaa. Hetken mies ajattelee, ettei enää nouse pinnalle.

Sitten hän ryhtyy uimaan.”

Näin loppuu Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Kevät on tullut, joillekuille. Tuhansia ihmisiä on ollut liikkeellä, talvi on ollut kylmä ja synkkä kuin harhaileva painajainen. Mutta nuo vuodet ovat totta. On ollut vuosia kylmää, märkää, mätää, ja ruokaa ei ole kansalle. Liian monien muiden tavoin Marja lapsineen joutuu lähtemään kerjuulle, kohtaamaan vihan, halveksunnan, väkivallan, kylmyyden  ja kuoleman – monta kertaa.

 

Marjan perheen tarina hipaisee lääkäri Leo Renqvistiä ja hänen veljeään, Larsia, jotka elävät toisessa maailmassa, vaikka samassa maassa. Renqvistien kautta saadaan yhteys myös senaattoriin  ja siihen, miten valtiollisella tasolla katastrofia pyrittiin hoitamaan. Nälkävuoden (joka ei ole ensimmäinen) tapahtumista kerrotaan siis kolmella tasolla: köyhää torppariperhettä katastrofi koskettaa kuolemankylmästi, kun sivistyneistöllä tuntuisi olevan aikaa miettiä, mikä olisi oikea ratkaisu teoreettiseen kysymykseen nälästä. Senaattori taas on joutunut tekemään ratkaisunsa.
Tasapainoilua oikeiden ja väärien ratkaisujen edessä Nälkävuoden vähäisillä sivuilla onkin – tai jos ei sivuilla, niin lukijan mielessä. Joku hyvä antaa vähästänsä, kun toinen ei, paljoa ei ole kenelläkään. Marja joutuu jättämään miehensä kitumaan, jotta voisi pelastaa lapsensa: ”Nyt on lähdettävä, ennen myrskyn jatkumista, sen jälkeen he eivät selviäisi edes seuraavalle talolle vaan tuupertuisivat ennen Pajuojaa ja hautautuisivat lumeen. Lähteminen ei pelota vaan se, että pitäisi palata takaisin. /–/ Täällä ei ole jäljellä kuin kuolemaa.” (s. 31).

 

Valintoja ja ratkaisuja on tehty myös valtion tasolla, ja talven taitteessa senaattori pohtii, miten käykään maaseudulta hätäaputöihin saapuville nälkäisille. Keväällä se jo tiedetään, ja myös senaattori näkee vaihtoehdottomuuden, vaikka valinnoista on seurauksena syyllisyyden tunteita ja painajaisia.

 

Kaikilla ei ole mahdollisuutta valita tai pohtia, mitä tekisin: on tehtävä, oltava, mentävä, hyväksyttävä. Nälkävuosi kuristaa, ahdistaa ja itkettää. Se on tärkeä historiallisena ajankuvana, jäähileisenä ikkunana menneisyyteen, mutta teos muistuttaa myös nykymaailman kipukohdista. Moni tilanne, johon Marja tai muut nälkää pakenevat ihmiset törmäävät, rinnastuu nyky-Suomen tai -Euroopan tilanteeseen, jossa ihmiset etsivät suojaa tai parempaa elämää ja nimetön pelko tekee ihmisestä joskus hirviön. Ja nälkä on liian monella, edelleen.

 

”- Ja samoja jälkiä takasin! Isokokoinen riippuviksinen mies on sysännyt talon oven auki. Mies on paitahihasillaan, kohotetusta nyrkistä ojentuu pitkä sormi, joka osoittaa kohti peltoa. Samaa, jolle Marjan käärme äsken asettui. Sillä on aikaa odottaa, Marjalla ei.” (s. 95)

 

Haluaisin suositella tätä kirjaa kaikille, koska se pakottaa näkemään sekä kauas että lähelle, eivätkä hienoudet liity pelkästään sisältöön vaan myös kieleen. Kuitenkin samalla haluaisin iskeä painoksiin varoitusleimoja: ei herkille, ei maailmantuskaisille, ei nyt ainakaan alle 18-vuotiaille! Ja kuitenkin suosittelen.

image

 

Kesään heitetty

Nadja Sumanen: Rambo. Otava 2015.

 

Osuin syksyn kirjamessuilla hetkeksi KirjaKallion lavalle ja kuulin hetken keskustelua Nadja Sumasen nuortenromaanista Rambo. Keskustelussa esille nousivat perhe ja rakkaus, ja toki keskustelijat puhuivat siitä, miten Rambon nimihenkilö ei ole ihan tavallinen nuori. Kiinnostavia ajatuksia, ja onhan kirjakin, kun sen vihdoin käsiini ja luettua sain: Rambo, kasiluokan päättävä oman tiensä kulkija (pakosta tai sattumasta) päätyy vieraiden ihmisten mökille, löytää mutkattomuudessaan paikkansa ja saa toisten tavalliseksi kokemista asioista palaset huippukesään.

Rambo on nuortenkirjana virkistävä, vaikka tarinan asetelma ei ole hehkein, päinvastoin. Sumanen on saanut Rambon tarinaan jotain mutkatonta, kesänkepeää, ja kuitenkin tarina haastanee nuorenkin lukijan miettimään sekä itseään että muita. Täällä me asustamme toistemme seinänaapureina, mutta mitäpä kanssaihmiset tietävät toisistaan, kun perheen sisälläkin asiat saattavat olla mullinmallin? Saatika sitten nuoren mielessä. Synkkiä asioita tarinassa ovat Rambon äidin mielenterveysongelmat ja se, että Rambo on joutunut kokemaan kovia. Välillä Rambon elämästä paljastetaan pieniä ja suurempiakin ongelmatilanteita ajalta ennen kerronnan keskiössä olevaa kesää, mutta pääosin tarina kertoo yhdestä kesälomasta, joka, päähenkilön onneksi, on täysin erilainen kuin aiemmat kesät. Menneestä ei kuitenkaan kerrota liian tarkasti, eikä päähenkilön villihköjä luonteenpiirteitä alleviivata, joten Rambo saa olla oma itsensä, erilainen ja samanlainen, omanlaisensa.

Päähenkilö, Rambo, on minäkertoja, joka siis kertoo kasiluokkaa seuraavasta kesästään. Rambo tiedostaa erilaisuutensa, kuvaa itseään ja perhetilannettaan jollain tavoin ulkopuolisen aseman ottaneena. Elämän epäsäännöllisyys näkyy arjesta irtaantuneen äidin, vaihtuvien ”isähahmojen”, höntsäilyä odottavan luokanvalvojan ja henkisesti poissaolevan kaverin tapaamisessa, mutta Rambo on välitön, joten uudet tilanteet otetaan avoimesti vastaan. Tässä on poika, joka osaa arvostaa kotiruokaa ja sopivaa roikuntatelinettä tai vaikkapa omaa tupaa, olipa se sitten hieman tyttömäinen leikkimökki. Aluksi itsetietoisuus hieman jopa ärsytti, vaikka kerronta on todentuntuista – mitä nyt osaan kuvitella kasiluokkalaisen pojan mielenliikkeitä.

 ”Olin ollut viime vuodet niin sanottuna integroituna oppilaana normaaliryhmässä. Toimenpiteen pyhä tarkoitus oli sulauttaa hankala aines tavalliseen massaan. Mutta eihän rusinakaan koskaan sulaudu pullataikinaan, vaan erottuu siitäryppyisenä ruskeana möykkynä, jonka voi tarvittaessa nyppäistä nenää nyrpistellen pois.                                                                                              Käytännössä integraatio tarkoitti olemista ei-toivottuna yksilönä ennakkoluuloisten ja usein ahdasmielisten ikätovereiden ja opettajien joukossa. Se ei sulauttanut minua eikä tehnyt minusta  normaalimpaa. Sen sijaan aloin ymmärtää, että normaalius oli vain käsite, joka muovautui milloin miksikin riippuen siitä, kuka sitä kulloinkin muotoili.” (Rambo s. 9)

Päähenkilön kuivakan humoristinen suhtautuminen asiantiloihin onkin kerronnan parasta antia. Kun Rambo teinimäisesti ylireagoi saamiinsa toruihin ja päättää hukuttautua, hän valitsee kaivon sijasta järven: ”Ehkä mieluummin järveen, niin en pilaisi juomavettä.” (s. 161) Varsin vakavista asioistahan Rambon elämässä on kyse,  kun äiti on sairas ja poikaparka on heitetty viettämään kesää vieraiden ihmisten mökillä, jossa kullakin on ongelmansa. Siksi pitää yrittää nauraa, edes vähän. Ehkä tämä henkilögallerian luoman sydämellisyyden, epävakauden ja yllättävyyden yhdistelmä tekeekin romaanista vetävän. Mihinkään ei jäädä jumittamaan, ja Rambo saa viettää kesää säännöllisine ruokailuaikoineen ihanien Annikin ja Erkin ja kamalan tai vähintäänkin oudon kännykkä-Liinan kanssa.

Tämän kirjan lukeminen on paikallaan monellekin Rambon ikätoverille, eikä kirja ole pelkästään pojille. Moni itseään ihmettelevä nuori saattaisi saada tästä perspektiiviä oman elämänsä kipukohtiin, vaikka ne eivät olisi ollenkaan samanlaisia kuin Rambolla – ehkäpä juuri ne, jotka ovat eläneet erilaista elämään kuin tämän romaanin päähenkilö, saattavat saada lisää ymmärrystä. Puhumattakaan nykykasiluokkalaisten rambojen äideistä ja  iseistä  (tai opettajista!).

 

FullSizeRender (3)

PS. Rambo on dramatisoitu Kansallisteatterin näyttämölle, ja näyttelijöinä on Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaita – virkistävää sekin! Harmi vaan, että näytöksiä on kovin vähän, sillä tarvetta tällaiselle nuortenteatterille olisi!

PPS. Rambohan voitti Finlandia Juniorin tänään, hienoa! Tämän vuoden Finlandia Junior -ehdokkaista ehdin lukea kaksi teosta, ja molemmat ovat todellisia valopilkkuja kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa. Siiri Enorannan Surunhauras, Lasinterävä -romaanista voit lukea täältä.