Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua. Alkuperäisteos Notes to Self, 2018. Suomentanut Karoliina Timonen. Atena 2020.

Kesällä 2018 Dublinin Hodges and Figgis -kirjaparatiisissa etsiskelin irlantilaisen kirjailijan teosta matkamuistoksi itselleni. Vaatimattoman tyylikäs  uutuuskirja herätti huomioni, ja nappasin mukaani Emilie Pinen Notes to Selfin. Kun luin sen ensimmäistä kertaa, tuntui lukukokemus niin henkilökohtaiselta, yksityiseltä ja salaiselta, etten pystynyt kirjoittamaan kirjasta. Muistan, miten luin puolisolleni ääneen kohtia, ihmettelin, eläydyin ja elin mukana. Osa ääneen lukemista kohdista kuvasi oivaltamisen hetkiä, osa irlantilaisen yhteiskunnan omituisuuksia (esimerkiksi avioero oli kielletty vuoteen 1997, ja silloinkin kansanäänestys oli tiukka). Jotkin kohdat saivat vaikenemaan. Mutta Pine kuitenkin uskaltaa ja haluaa kirjoittaa, ja hänen  yksityiset tarinoista koostuva kokoelma pysähdyttää pohtimaan laajemminkin maailmaa ja ihmisiä, vaikka minulle tarinoissa olikin paljon tuttua ja siksi koskettavaa.

Pinen esseet ovatkin  riipivän henkilökohtaisia, ja aiheet ovat sellaisia, mitä suomennoksen nimikin paljastaa: näistä asioista on vaikea puhua. Silti aiheet ovat sellaisia, joihin varmaankin monella voi olla kosketuspintaa, vaikka juuri samoja kokemuksia ei jakaisikaan tai vaikka eläisi erilaisessa ympäristössä kuin Pine. Esseet kertovat asioista, joita tapahtuu ja on, mutta joista on helpompaa vaieta: läheisen alkoholismista, lapsen kuolemasta, lapsettomuuden tuskasta, nuoruuden sekoilusta tai itsetuhoisuudesta, erilaisesta perhetaustasta ja kuukautisverestä. Alkuperäinen nimi, Notes to Self, toki kuvaa kokoelmaa myöskin hyvin. Teos sai alkunsa, kun Pine kirjasi itselleen muistoja  sairaan isän hoitamisjaksolta, siitä  mitä on keskittyä ja pysähtyä oman elämän äärelle ja nostaa katse yleisempään: Mitä jos ei olisikaan (tai ei ole) sairausvakuutusta? Mitä onkaan kirjoittaa naisena, elää naisena, elää omanlaisensa elämä? Miten kompleksisia ovatkaan perhetilanteet, millaisia asioita on päälle näkyvän takana? Vaientamisesta tai vaikenemisestakin Pine kirjoittaa, erityisesti esseissä Puhumisesta/puhumattomuudesta ja Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista. 

Kokoelman esseet keskittyvät  kirjailijan oman elämän ja ajatusten kuvaamiseen. Tämä henkilökohtaisuus ja rohkeus kertoa elämän hauraista, surullisista, ankeista ja absurdeistakin hetkistä tekee esseistä hienoja, ja kyllä ne avautuvat laajemmalle kuin yhden ihmisen elämään, joka toimii tarinallisena lähtökohtana pohdinnoille. Esseissä on myös lohdullista se, että joku voi katsoa menneisyyteen, jos nyt ei aina lempeästi niin ainakin rehellisesti. Se ei ole aina helppoa. Mutta helpottavaa se voi olla – myös lukijalle.

Screenshot_20200520-180330__01

Irlanti-painos kesältä 2018. Suomennoksen luin e-kirjana, ja siinäkin versiossa on hieno kansi, ei tosin näin pelkistetty.

 

Tuntuu pahalta, kun ihmiset kysyvät – kuten he jatkuvasti tekevät – onko minulla lapsia. He tarkoittavat hyvää, mutta se on kauhea kysymys esittää lähes nelikymppiselle naiselle. Sillä helppoa vastausta ei ole. Joskus minun tekee mieleni katsoa ympärilleni ja sanoa: ’Ah, aivan: tiesin että unohdin tehdä jotain.’ En kuitenkaan pysty vitsailemaan niin vakavalla aiheella.” (Esseestä Vauvavuosista)

Koskettavin ja tärkein esseistä on minulle lapsenhankinta-  ja lapsettomuuspohdintaa (ja paljon muutakin) käsittelevä essee, josta yllä oleva lainaus on. 40-vuotissyntymäpäivänäni viikko sitten huomasin ajattelevani, kuinka helpottavaa on olla näin vanha: kukaan ei enää kysele vauvahaaveitteni  perään, saan käyttää löysiä vaatteita ilman, että joku arvailee vatsanympärystäni, eikä kenenkään tarvitse enää arvailla, milloin jään vanhempainvapaalle. Ehkä olin varastanut tämän helpotusajatuksen noin nelikymppiseltä Emilieltä, joka kirjoittaa:

Hyväksymäni totuus on kuitenkin tämä: Voin yrittää saada lapsen ja epäonnistua joka kuukausi ja olla onneton. Tai voin olla yrittämättä saada lasta ja olla epäonnistumatta joka kuukausi. Saamieni lasten määrä pysyy samana joka tapauksessa, isona pyöreänä nollana, vain lopputulos on erilainen. Valitsen onnellisuuden. Tämä onni ei ole täydellistä tai tuskatonta. Sen rinnalla kulkee suru, mutta surun myötä onni on entistä voimallisempaa.

Ja hurraa, viimein olen neljäkymmentä. Se oli aina rajapyykki-ikäni. Sanoin että jos minulla ei ole lapsia täytettyäni neljäkymmentä, käsken itseäni lopettamaan yrittämisen. –”

Enkä edes ole ollut täysin samassa tilanteessa, tietenkään, kuin Pine, mutta olen joutunut pohtimaan ja kohtaamaan samoja kysymyksiä omassa elämässä ja lähipiirissä, vaikka, no, tästäkin on vaikeaa puhua. Siksi on helpottavaa, että joku sanoo, kliseisesti tai ei, kunhan puhuu ääneen siitä, mitä yllättävän moni niin yksin joutuu kokemaan. Joku saattaisi tökerösti huomauttaa minulle, että mitäpä sinä lapsettomuudesta tiedät, mutta oikeastaan myös sen vuoksi tämä(kin) essee on tärkeä – emme täysin voikaan tietää, miltä toisesta tuntuu, miten sanat viiltävät tai kolisevat, mutta voimmepa harjoitella ja eläytyä.

Pinen kuvaamista asioista ei ole pelkästään helppo lukea, vaikka toisaalta esseen tai tarinan haluaakin ahmaista. Isompaa uskallusta on vaatinut kirjoittaminen, mutta on joskus omista – tai toisten – kipupisteistä lukeminenkin hankalaa, epämukavaa ja/tai kiusallista, mutta näin ei ole Pinen esseiden kohdalla. Joskus tällaisten lukeminen on myös lohdullista: sen huomaaminen (yhä uudelleen ja uudelleen), ettei ole yksin ajatustensa tai hiertävien  muistojen kanssa, niiden, joille voi harjoitella naurahtamaan, kun on kulunut riittävästi aikaa.

Tämä kokoelma pakotti minut käpertymään minä-ajatuksiin, ja esseet tuntuivat siksikin tärkeintä. Jos haluat lukea laajempia pohdintoja teoksesta, ovat siitä kirjoittaneet omat näkemyksensä  ainakin Lumiomena ja Tuijata.

Säkenöiviä runoajatuksia

Satu Grünthal (toim.): Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas. Wsoy 2016. Kirjoittajat Satu Grünthal, Silvia Hosseini, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juhani Karila, Kirsti Mäkinen, Pauli Tapio ja Ilpo Tiihonen.

img_1837

Hienoinen varoitus: tämä teksti sisältää intoilua ja ihastusta sekä poukkoilevia ajatuksia asiasta toiseen. Runointoilua on myös Satu Grünthalin toimittamassa Säkeilyvaara! Runouden käyttöopas -kokoelmassa, jota lukiessa altistuu ihanasti runoille. Teosta lukiessa uppoutuu runoihin ja niihin sekä löyhästi että kipakasti tarttuviin ajatuksiin. Vaikka runon voi lukea hitaasti, esseet ovat lyhykäisyydessään nopealukuisia, pienoisesseitä vain. Niitä lukiessa ehtii ajatella myös itse.

Olen siis innoissani Säkeilyvaarasta, sillä runojen käsittelytapa on siinä tuore ja henkilökohtainen. Lisäksi ajatukset tosiaan liikkuvat laajallekin, sekä kirjoittajien että lukiessani omani. Ehkä joku muukin ajattelee, että runoista on vaikea puhua ja kirjoittaa, minä ainakin. Että pitää aina miettiä, mistä aloittaa ja mihin tarttua, mitä käsitteitä käyttää. Säkeilyvaaran miniesseissä tartutaan mihin milloinkin ja käytetään käsitteitä perin vähänlaisesti. Kyllähän ajatukset liittyvät runoihin ja kirjoittajat avaavat runojen maailmaa, mutta käsittely on yleistajuista, kepeää ja jollain tavoin taloudellista. Joku voisi sanoa, että ei koko ajan niin kovin syvällistä, mutta minä pidän ansiona sitä, että runo lennättääkin lukijan johonkin muuhun ajatukseen kuin runomittaan.Ja kyllä ajatukset ovat syviä.

Esseekokoelmassa on 44 runoa ja runosta kirjoitettua pienoisesseetä. Runot ovat niin kansanperinnettä (esimerkiksi Mataleenan virsi Kantelettaresta), nykyrunoutta kuin räp-lyriikkaa (Asan Musta mieli), ja tunnettuja nimiä kuten  Eino Leinoa, Eeva-Liisa Mannerta tai Kaarlo Sarkiaa ei ole unohdettu. Runot ovat hyvin erilaisia, ja jo se, että ne on koottu tähän teokseen, herättelee lukijaa kirjaston runohyllyn äärelle. Tekee mieli lisää! Minulle ainakin tuntuu helpommalta tarttua joskus kuulemaani nimeen, ja ehkä nyt luen niitä uusiakin runoja taas hieman rennommalla otteella. Säkeilyvaarassa runojen käsittelyn lisäksi virkistävää onkin lukea Chisun Baden-Baden-hitin herättämistä ajatuksista tai vaikkapa siitä, miten Asan lyriikka liittyy Edgar Allan Poen runouteen. Kirjoittajilla nimittäin on tietämystä ja tajua runoista, joten on oikeastaan ihan sama, millaisesta runosta on kyse – kirjoittaja nostaa siitä esille jotain, ja minä lukijana palaan runoon, jos näkemys on yllättävä, tai nyökyttelen myötämielisenä (ja palaan silti runoon).

Suosikkiesseeni on ehkä Silvia Hosseinin Biodiversiteettiaakkoset. Sen ”ensimmäinen luku” (A) liittyy tiiviisti runoon ja siihen, millaisen kuvan Mikael Bryggerin runo Metsä luo aiheestaan. Kahdessa muussa luvussa (tai siis kirjaimessa) käsittely laajenee metsä-aiheen käsittelyyn, mutta myös runoon viitataan tiivisti: ”Kuvittelen itseni Bryggerin runon metsäkadon keskelle. Huuhkajien huuto kuuluu, mutta mitään ei näy. Oksat narisevat. Mäntyklooniarmeija huojuu ympärilläni ja lausuu tuomionsa multaisella äänellä.” (s. 24). On hienoa, miten kovin hiljaiselta vaikuttava kuvaruno puhkeaa ääneen Hosseinin esseessä. Kun ennen esseen lukemista mietiskelin Bryggerin runoa, se pysyi hiljaa ja oli kuin kuollut runkojen rakennelma tai jopa jo kokoon puristettua selluloosaa. Ajatukseni hipaisevat Hosseinin runolliseksikin taipuvaa esseetä, jossa kuitenkin yhdistyy niin henkilökohtainen metsäkokemus kuin ajatus metsästä tuottavana yksikkönä. Monesta esseestä huokuukin hyvin henkilökohtainen ote: runo vie muistoon tai ehkä johonkin paikkaan. Tämä voisi olla helpompi tapa käsitellä runoutta kuin se iänikuinen ymmärtäminen.

Toki esseissä tarkastellaan runojen vertauskuvallisuutta, rytmiä ja kielen leikkiä – kaikkia runon mahdollisuuksia. Satu Grünthal kirjoittaa esseessään Kartalla ja sen ulkopuolella Aale Tynnin runosta Viimeinen anoja. Esseessä käsitellään runon symboleita, mutta Grünthal kirjoittaa myös Aale Tynnin runoudesta yleisemmin ja siitä, miten Tynnin runoudessa kaukaisen ihannemaan tavoittelu on tyypillistä. Ja minun tekee mieli lukea lisää Tynnin runoja! Tämä essee sopii mielestäni myös yläkoululaisille luettavaksi (en voinut riisua opettajasilmälasejani lomasta huolimatta…), sillä runosta saanee kiinni myös nuorempi lukija, samoin esseen ajatuksenkuluista.

Runoista suosikeiksini nousivat Viimeisen anojan lisäksi ainakin Aura Nurmen Laamapaita (myös Pauli Tapion miniessee siitä kosketti: Tapio esitti runoa ponnahduslaudaksi keskustelulle lapsuudesta) ja Saila Susiluodon nimetön proosaruno. Laamapaita kosketti: nostalgisen vaatteen pehmeys asettuu runossa kuvattua kamalaa tilannetta vasten. Siinä vanhempi latistaa lasta puheella – vaikka pitäisi silittää! Runosta on arjen kamaluus ja kolisevia tunteita, ja lopulta siitä kasvaa tarina. Susiluodon runon (kokoelmasta Auringonkierto, 2005) kieli vie mennessään, upottaa mystisiin sanoihin, jotka luovat välähteleviä, vyöryviä kuvia. Se on outoudessaan kiehtova.”Pidä tuulen sylistä kiinni”, siinä käsketään, kaiken kuohun, kovan ja värikkään keskellä. Ja minä ihmettelen.

 

Oikeastaan kaikki kokoelmassa käsitellyt runot muutuvat mielenkiintoisiksi viimeistään silloin, kun esseissä niitä tarkastellaan erilaisista näkökulmista. Siksi tästä kirjasta voisi aloittaa, jos miettii, miten eri tavoin runoa voi lukea. Säkeilyvaarassa hienoa on myös se, miten runot johdattelevat muihin teksteihin ja maailmoihin: samalla tavalla kuin runot harhauttavat esseistit sivupoluille, lapsuusmuistoihin, muiden runoilijoiden tuotantoon, huomaa lukija ehkä ottavansa selvää karaveleistä ja karakeista tai hytkyvänsä Youtubesta löytyneiden reggaetonrytmien tahdissa. Näin kävi ainakin minulle. Joku toinen lukija ehkä googlaa muita asioita, ja moni pelkästään tarrutuu runoon, hyvä niinkin.

– – – – – – –

Tämän kirjan luettuani päädyin itse tosiaankin runohyllyille, ja lisäksi Ompun blogissa Reader, why did I marry him? julkistettiin juuri mahtava runohaaste. Vuoden alussa yritin hetken (hyvin pienen) olla liittymättä mihinkään haasteeseen, mutta tämä on kyllä otettava vastaan. Saatan siis myös uskaltautua kirjoittamaan runoista lähiaikoina.

Helmet-haasteessa Säkeilyvaara menee kohtaan 9: toisen taideteoksen inspiroima kirja. Tässähän runot inspiroivat vaikka mihin!