Tainaron – ei kaupunki, ei paikka vaan tapahtuma, ikuinen muutos

 

”Aina iltaisin, vaikka sulkisin tiiviisti ikkunani, sammuttaisin lamppuni ja sulloisin pumpulia korvakäytäviini, tämä kaupunki virtaa eteeni vielä levottomampana ja värikkäämpänä kuin täydessä päivänvalossa.” (Leena Krohn: Tainaron s. 112)

Tainaron Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, ensi-ilta 29.9.2018. 

Ensin lavalle kipittää ötököitä. Sitten Kansallisteatterin pieni näyttämö muuttuu mystiseksi hyönteisten maailmaksi Essi Rossin ohjaamassa, loistavien Kati Outisen ja Aino Vennan tähdittämässä Tainaronissa. Tainaronissa asettuvat rinnakkain ja sekoittuvat hämyisä yö ja päivä, syntymä ja kuolema, vieraus, yllättävyys ja tuttuus, uni ja tarkkanäköinen tutkimusmatkailija, joka raportoi maailmasta kirjein, jotka eivät ehkä koskaan pääse perille. Samoin sekoittuvat mielessäni nyt kirja ja näytelmä, toki näytelmä monelta osin puhuu samalla kielellä kuin pohjateos, vaikka tietysti dramatisointi luo oman, itsenäisen maailmansa. Tainaron-näytelmässä myös  näyttämön ja yleisön välinen raja hämärtyy. Näytelmän kaksi hahmoa, Outisen ihminen ja Vennan salaperäinen ötökkäilmestyshahmo, kirjassa mainittu jäärä, kulkevat läpi lyhyen ajanjakson kohti uhkaavaa talvea. Välillä Outisen ihminen tulee eturiviin, välillä se kulkee koko katsomon ympäri kietoen meidät mukaan tähän tarinan seittiin.

Leena Krohn: Tainaron. 1985/2006 WSOY/Teos. Lukemassani vuonna 2006 ilmestyneessä  painoksessa on Inari Krohnin kuvitus ja kaksi kirjettä enemmän kuin alkuperäisessä painoksessa. Kuva kallioilta Helsingin Keskuspuistosta.

Olin lukenut Leena Krohnin Tainaronin (1985/2006) loppuun vasta pari tuntia ennen perjantai-illan näytöstä, ja asettunut siksikin paikalleni suurin odotuksin. Ainakin näkisin ihailemani Kati Outisen ja kuulisin jo aiemmin minuun äänellään vaikutuksen tehneet Aino Vennan laulua! Tiesin, että saattaisin jäädä näytelmäversion jälkeen samaan hämmennyksen tilaan, johon kirjan lukeminen minut heitti, ja katsojan ja lukijan onkin uskaltauduttava tähän kummalliseen tapahtumaan, joka teatterilavalta kietoo katsojan osaksi kerrottua, kuviteltua ja olevaa. Voi antaa itselleen luvan olla tulkitsematta, voi nauttia sadunomaisesta maailmasta, kielestä, musiikista. Jos taas  haluaa syventyä pohdiskeluun, antaa tämä tarina vertauskuvallisuudessaan siihen paljon. Essi Rossin ja Virpi Hämeen-Anttilan dramatisointi on taiten tehty, oma Tainaroninsa, eikä näytelmää seuratakseen tarvitse kirjaa lukea. Minä kuitenkin nautin siitä, miten kirjeet ja Krohnin kieli soivat ja kuljettivat minua lukutunnelman muistoon ja takaisin tähän näyttämön hämyyn.

Hyönteisten maailmassa kaikki on jatkuvaa muutosta, ja maailmaan tupsahtanut ihminen (Kati Outinen) kulkee suurennuslasinsa kanssa, tekee havaintoja, kirjoittaa niistä kirjeissään. Hyönteiset vipeltävät tai liitävät tai laahustavat läpi näyttämön, ja myös Outisen ”ihmisessä” on jotain ötökkämäistä: liikkeessä, asuissa, silmänräpäytyksessä, jossain tavoittamattomassa. Hyönteisten muodonmuutos on nopeampaa, yllättävää, ja sitä ihminen ihmettelee. Tällaisen katsomisen, uteliaisuuden tavan toivoisin meille maailmamaailman ihmisille, jotka emme muutosta aina tajuta huomioida,  ja joskus huomaamme vasta lopputuloksen, kun olomuoto tai ympäristö onkin jo toinen.

Ihmeteltävänä yksi Tainaronin olioista, jotka välillä liikkuivat omassa tahdissaan, välillä yhdessä henkilöiden kanssa. Omaa liikettään kokonaisuuteen toivat myös asut, kuten kuoriutuminen ulos tutkijan haalarista. Asustus oli osa kokonaisuudessa syntyvää elämää: niistä kasvoi ulos rihmaa, ne lepattivat, muuttuivat. Kuva Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko.

Jotain avaruudellista Tainaronissa on, sellaista, mikä liittää yhteen pienenpienen ja käsittämättömän suuren. Tavallaan teatterilavalla (ja kirjassa) näyttäytyy jokin toinen maailma tai taso, ajassa, paikassa tai mielikuvituksessa, ja tavallaan voi kuvitella, että kaikki kuitenkin kietoutuu yhteen. Aluksi pienen hetken ihmettelin mikitettyä ääntä, mutta juuri tuo ääni teki tilaan avaruuden tuntua, oli kokonaan osa Tainaronin maailmaa eikä pelkästään päähenkilön ääni. Se kaikui tuosta sadun, tulevaisuuden tai toisen ulottuvuuden tapahtumasta. Lisäksi mikitys teki äänimaailmasta yhtenäisen: osa toteutuksesta on videoprojisointia, osa laulua, osa esimerkiksi ikään kuin radion kohinaa. Kun Outinen-ihmisen äänen lähde tuntuu olevan tavoittamattomissa, on se samalla osa kokonaisuutta.

Äänimaailma onkin yksi näytelmän olennaisista osista, tietysti myös siksi, että kirjeet, kertomukset ja havainnot niissä, ovat monologeja. Kirjeet toimivat kerrottuna, ja ne toimivat soivina. Tähän asti olen pidätellyt kutkuttavaa kiherrystäni ylistää Aino Vennan ääntä, joka soi ja elää Tainaronin maailmaa. Vennan ja Hämeen-Anttilan sanoitukset kumpuavat kirjeistä, ja Vennan upea ääni soittaa ja elää sävellykset vaivattoman oloisesti ja läsnäolevasti, ilman tunneövereitä siihen luottaen, että ajatus ja tunne syntyvät kyllä kuulijassa, jos sellainen on tarpeellista. Tainaronin tekstit toimisivat lauluina, ja voisin ilomielin kuunnella kirjeet Vennan laulamina: hypnotisoituisin, vajoaisin Tainaronin muuttuvaisuuden ja liikkeen tilaan. Voisipa edes laulut kuulla jossain joskus! Voisin kuvitella myös nauttivani kirjeistä Outisen lukemana, niin kuin nautin nyt hänen vaikuttavasta olemuksestaan ja äänestään Kansallisteatterin lavalla.

Kuva Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko

Tainaron ei ole helppo, eikä vaikuttava näytelmä tai kirja usein olekaan. Se ei ole kuitenkaan vaikeakaan vaan omanlainen, omalakinen, eri – jotain käsittämätöntä ja hivenen tavoittamatonta, oma maailmansa. Työryhmä on sekä onnistunut herättämään Krohnin romaanin eloon mutta enemmänkin luomaan oman maiseman ja hengittävän tulkinnan. Siinä on ihmettelyn ilo, luopumisen suru ja aika paljon pelkoakin. On taito näyttää pienesti elämän rikkaus, haavoittuvuus ja suuruus. Kiitos, että onnistuitte!

“Sinä et vastaa. Se on seikka, joka pysyy mielessäni melkein herkeämättä. Syyt tähän vaikenemiseen ovat ehkä sinusta riippumattomat, tai sitten eivät. Mutta minä jatkan kirjoittamista – sen vapauden minä itselleni sallin – ja uskon, luotan – no, siitä ei enempää!” (Tainaron s. 47)

 

Tainaron, Kansallisteatteri: NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Esiintyjät: Kati Outinen ja Aino Venna

Ohjaus: Essi Rossi

Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi

Esitysdramaturgia: Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila

Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen

Videoiden suunnittelu ja toteutus: Milla Martikainen ja Aino Venna

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Musiikki: Aino Venna

Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen

Naamioinnin suunnittelu: Krista Karppinen

 

Kansallisteatterille kiitos bloggariklubista ja lipuista esitykseen!

Advertisement

Nuortenkirjavinkki: Muistojenlukija

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija. Tammi 2017.

Muistojenlukija avaa Elina Rouhiaisen Väki-trilogian, ja ensimmäisen osan luettuani odotan jo jatkoa. En ole lukenut Rouhiaisen aiemmin ilmestynyttä, kovin kehuttua Susiraja-sarjaa, mutta nyt sekin nousi loputtomassa lukupinossani pykälän ylemmäs.

 

Muistojenlukijaa en esittele vinkkausta enempää, sillä siitä kirjoittaminen liikoja spoilaamatta on haastavaa. Toinen syy tällaiselle vaihtoehtoiselle postaukselle on se, että otin pari viikkoa sitten vastaan vinkkaushaasteen, ja tämä erinomaisuus valikoitui yläkoululaisille ja lukiolaisille vinkattavaksi. Enpä ole muuten koskaan tainnut kirjoittaakaan (saatika videoida, apua!) vinkkausta, joten hieman jännittää.

 

”Taivas alkoi hämärtyä. Porukkaa alkoi saapua enemmän ja enemmän. Kaiken ikäisiä ja kaiken värisiä ihmisiä. Ihmisiä, jollaisia Kiuru ei tiennyt tässä kaupungissa olevankaan. Näky muistutti häntä lintujen kevätmuutosta: pelloista ja soista, jotka täyttyivät erilaisista siivekkäistä. Kaikki lintujen äänet sekoittuivat korviahuumaavaksi meteliksi, aivan samoin kuin nyt kävi ihmisten puheelle ja naurulle.” (s. 46)

Kiuru on 16-vuotias helsinkiläistyttö, jolla on erikoinen kyky: hän pystyy poimimaan toisten ihmisten muistoja, ja hän näkee muistot lintuina. Kiuru ei ole koskaan tavannut ketään kaltaistansa, eikä ole uskaltanut kertoa kyvystään, mutta kesälomalla hän jää kiinni, kun hän nappaa muiston Dai-nimiseltä pojalta, joka pystyy tarkastelemaan ihmisen mieltä melko erikoisella tavalla. Vaikka tärkeimmillä henkilöillä onkin taianomaisia kykyjä, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija ei ole kuitenkaan fantasiatarina, jossa taikuudella leikiteltältäisiin – päinvastoin. Kiurun ja hänen ystäviensä Dain, Nelun ja Bollywoodin on oltava tarkkoja, etteivät heidän kykynsä paljastuisi väärille ihmisille.

Muistojenlukijassa kiehtoo erikoinen tarina, mielenkiintoiset henkilöt ja kuvatun maailman hiljalleen aukeava salaperäisyys. Tämä sarjan avausosa kertoo ystävyydestä ja rakkaudestakin, mutta henkilöidensä kautta myös eriarvoisuudesta asettamalla vastakkain esimerkiksi Kiurun ja tämän parhaan ystävän Samuelin perheen ja toisaalta paperittomien siirtolaisten turvattomasta osasta esittelemällä vallatun talon leireineen.

Muistojenlukija on nuorten aikuisten fantasiaromaani, joka  sopii hieman vanhemmallekin aikuiselle ja yläkoululaisellekin.  Jos haluat uppoutua yllättäviin tapahtumiin ja tutustua erikoisiin henkilöihin kesäisessä Helsingissä etkä pelkää hieman vakavampiakin aiheita, lue tämä kirja. Vaarana tosin on, että et meinaa malttaa odottaa seuraavan osan ilmestymistä… Onneksi tässä ensimmäisessä osassa on melkein 400 sivua, eikä mitään liikaa.

 

Merkittyjen kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos, 2015.

Marraskuun mustuudessa minä uppoan tähän pimeyden maailmaan, jota loistelevähiukkaset valaisevat. Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki -teoksen fantasiamaailma elää omaa vuodenkiertoaan ja mukautuu ympärillä vellovaan mereen. Tunnelma on tihkusateisen hämärä: meri ympärillä kylmä ja saastunut, ihmisiä vaivaa epäluulo ja joitakuita selittämättömän taudin oireet. Ilmagondolit risteilevät kaupungissa, jossa ihmiset on luokiteltu ja sidottu Taloihin, pakonomaisiin rutiineihin, joista poikkeaminen ei käy. Niin kuin Itärannan esikoisessa, Teemestarin kirjassa, on tämänkin tarinan taustalla jotain synkkää, mistä lukija voi vain heitellä arvauksiaan. Jotain paljastetaankin, mutta en rohkene kertoa paljoakaan  – tarinan imu kun perustuu paljolti siihen, miten maailma piirtyy pikkuhiljaa, ja varjoista paljastuu määrittelemättömyys ja hämmennys.

Kaupunki on kiveä, lasia, seittejä ja meripihkaa. Se rakentuu kerroksiin ja avoimiin ja suljettuihin, kuitenkin tarkkaan valvottuihin alueisiin. Ja ihmisen unta valvotaan. Uni on vaara: Unennäkijöille, koska he ovat Tahrattuja, valtaa pitäville, Neuvostolle, koska Unennäkijät saattavat nähdä liikaa. Tietokin kun on vaarallista; kuka tahansa ei saa osata lukea, ja historia on salaisuus.

Itärannan luoma maailma on kiehtova, ja teos herättelee ajatuksia vallasta ja vallankäytöstä (taas), rohkeudesta, rakkaudesta, unelmien tärkeydestä, ympäristömme tilasta ja tulevaisuudesta. Jään lillumaan kylmään veteen, uneen, sanoihin. Enkä uskalla kertoa enempää.

Teoksen luettuani tuijottelin Maximin kattoa, jossa valot velloivat kuin tulvien runtelemassa Kudottujen kujien kaupungissa. Tämä tarina jäi mieleen kiemurtelemaan, enkä malttaisi päästää irti.

Värien kimallusta fantasiaromaanissa

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä. WSOY, 2015.

Eristyksissä, keskellä valtamerta, karikoiden saartamana lepäävät Surukauriiden saaret. Siellä Sumunsalpaaja näkee tulevaan ja tietää menneestä, myyttinen surukauris piilottelee ja näyttäytyy vain kuusivuotiaille syntymäpäivänä ja saarten kansa elää toisiaan ja perinteitään kunnioittaen. Historiastaan ja muusta maailmasta saarelaiset ovat onnellisen tietämättömiä, kunnes epätoivoisen pikkupojan pyynnöstä ja hartaasta toiveesta saarelle saapuu prinsessa Sidrineian valtakunnasta. Sekä tämän kaukaisen maan prinsessan, Sadeian, että saaren väen tieto (tai olettamukset) ovat perustuneet tarinoiden varaan, ja uusi tarina syntyy, mutta saa surullisia ja väkivaltaisiakin piirteitä, kun kohtaamisen alulle paneva poika sen lopulta kirjoittaa.

Fantasia on minulle edelleen lajityyppi, jota hieman vierastan tai jännitän. Ehkä varpaillaanoloni johtuu kliseekammosta, mutta onneksi uskaltauduin taas: viime vuonna ihastuin Maria Turtschaninoffin Maresiin, ja nyt Surunhauras, lasinterävä teki omanlaisensa vaikutuksen. Tässä Enorannan ihmeitä kimaltelevassa romaanissa fantasiapiirteet hieman jäävät taustalle, yliluonnolliset piirteet ennemmin jopa uskomuksiksi kuin taioiksi. Sidrineiassa arvostetaan lasia ja lasinpuhalluksen taitoa, Surukauriin saarilla myyttistä surukaurista, jonka uskotaan kertovan lapselle hänen surujensa määrän. Romaanissa rakentuva miljöö on omanlaisensa, sisäkansien karttoja myöten oma, rajattu fantasiamaailmansa, mutta tarina rakentuu vahvojen ja moniulotteisten henkilöhahmojen varaan. Kerronta itse asiassa suodattuukin eri henkilöiden näkökulmasta, ja maailma rakentuu pikkuhiljaa, niin että menneisyydestäkin tihkuu tietoa pikkuhiljaa. Tämä kerrontaratkaisu tekee romaanista hienon: kertoja on ulkopuolinen, mutta kukin tärkeistä henkilöistä on vuorollaan keskiössä, mikä rytmittää kerrontaa ja imaisee lukijan sisälle ihmeelliseen fantasiamaailmaan.

Niin kuin Turtschaninoffin Maresissa, ovat Enorannankin luomassa maailmassa naiset vallassa – tosin vain Sidrineiassa. Sidrineian loistokkuus perustuu huolella hoidettuun kaupankäyntiin ja kyseenalaistamattomaan arvohierarkiaan. Loisteliaan hovin varjoon jää Saippuakortteleiden epämääräinen elämä, ja kaukana valtakunnan rajoista asuu radhujen soturikansa, joka havittelee Sidrineian kimallusta ja yltäkylläisyyttä. Siellä valtaa pitävät miehet, ja valta perustuu pelkoon – niin kuin osittain Sidrineiassakin. Surukauriin saarella eletään kumppaneina, ihmiset ennemmin asettuvat paikkaansa kuin tavoittelisivat arvostettuja asemia.

Surunhauras, lasinterävä on nuortenkirja, joka ei aliarvioi lukijaa  vaan tarjoaa haasteita, kun henkilöhahmot osoittautuvatkin hieman arvaamattomaksi ja maailma rakentuu hiljalleen kuten ihmissuhteiden karttakin. Fantasiapiirteiden, niiden vähäisten, tuttuus houkuttelee, ja tarinan monikerroksisuus ja henkilöhahmojen suhteiden monimutkaisuus imaisevat mukaansa ja saavat nuoren lukijan toivottavasti pohtimaan esimerkiksi sitä, miten jokaisessa joukossa kukin on yksilö, vaikka usein sitä saattaa erehtyä luulemaan muuta.