Nadja Sumanen: Rambo. Otava 2015.
Osuin syksyn kirjamessuilla hetkeksi KirjaKallion lavalle ja kuulin hetken keskustelua Nadja Sumasen nuortenromaanista Rambo. Keskustelussa esille nousivat perhe ja rakkaus, ja toki keskustelijat puhuivat siitä, miten Rambon nimihenkilö ei ole ihan tavallinen nuori. Kiinnostavia ajatuksia, ja onhan kirjakin, kun sen vihdoin käsiini ja luettua sain: Rambo, kasiluokan päättävä oman tiensä kulkija (pakosta tai sattumasta) päätyy vieraiden ihmisten mökille, löytää mutkattomuudessaan paikkansa ja saa toisten tavalliseksi kokemista asioista palaset huippukesään.
Rambo on nuortenkirjana virkistävä, vaikka tarinan asetelma ei ole hehkein, päinvastoin. Sumanen on saanut Rambon tarinaan jotain mutkatonta, kesänkepeää, ja kuitenkin tarina haastanee nuorenkin lukijan miettimään sekä itseään että muita. Täällä me asustamme toistemme seinänaapureina, mutta mitäpä kanssaihmiset tietävät toisistaan, kun perheen sisälläkin asiat saattavat olla mullinmallin? Saatika sitten nuoren mielessä. Synkkiä asioita tarinassa ovat Rambon äidin mielenterveysongelmat ja se, että Rambo on joutunut kokemaan kovia. Välillä Rambon elämästä paljastetaan pieniä ja suurempiakin ongelmatilanteita ajalta ennen kerronnan keskiössä olevaa kesää, mutta pääosin tarina kertoo yhdestä kesälomasta, joka, päähenkilön onneksi, on täysin erilainen kuin aiemmat kesät. Menneestä ei kuitenkaan kerrota liian tarkasti, eikä päähenkilön villihköjä luonteenpiirteitä alleviivata, joten Rambo saa olla oma itsensä, erilainen ja samanlainen, omanlaisensa.
Päähenkilö, Rambo, on minäkertoja, joka siis kertoo kasiluokkaa seuraavasta kesästään. Rambo tiedostaa erilaisuutensa, kuvaa itseään ja perhetilannettaan jollain tavoin ulkopuolisen aseman ottaneena. Elämän epäsäännöllisyys näkyy arjesta irtaantuneen äidin, vaihtuvien ”isähahmojen”, höntsäilyä odottavan luokanvalvojan ja henkisesti poissaolevan kaverin tapaamisessa, mutta Rambo on välitön, joten uudet tilanteet otetaan avoimesti vastaan. Tässä on poika, joka osaa arvostaa kotiruokaa ja sopivaa roikuntatelinettä tai vaikkapa omaa tupaa, olipa se sitten hieman tyttömäinen leikkimökki. Aluksi itsetietoisuus hieman jopa ärsytti, vaikka kerronta on todentuntuista – mitä nyt osaan kuvitella kasiluokkalaisen pojan mielenliikkeitä.
”Olin ollut viime vuodet niin sanottuna integroituna oppilaana normaaliryhmässä. Toimenpiteen pyhä tarkoitus oli sulauttaa hankala aines tavalliseen massaan. Mutta eihän rusinakaan koskaan sulaudu pullataikinaan, vaan erottuu siitäryppyisenä ruskeana möykkynä, jonka voi tarvittaessa nyppäistä nenää nyrpistellen pois. Käytännössä integraatio tarkoitti olemista ei-toivottuna yksilönä ennakkoluuloisten ja usein ahdasmielisten ikätovereiden ja opettajien joukossa. Se ei sulauttanut minua eikä tehnyt minusta normaalimpaa. Sen sijaan aloin ymmärtää, että normaalius oli vain käsite, joka muovautui milloin miksikin riippuen siitä, kuka sitä kulloinkin muotoili.” (Rambo s. 9)
Päähenkilön kuivakan humoristinen suhtautuminen asiantiloihin onkin kerronnan parasta antia. Kun Rambo teinimäisesti ylireagoi saamiinsa toruihin ja päättää hukuttautua, hän valitsee kaivon sijasta järven: ”Ehkä mieluummin järveen, niin en pilaisi juomavettä.” (s. 161) Varsin vakavista asioistahan Rambon elämässä on kyse, kun äiti on sairas ja poikaparka on heitetty viettämään kesää vieraiden ihmisten mökillä, jossa kullakin on ongelmansa. Siksi pitää yrittää nauraa, edes vähän. Ehkä tämä henkilögallerian luoman sydämellisyyden, epävakauden ja yllättävyyden yhdistelmä tekeekin romaanista vetävän. Mihinkään ei jäädä jumittamaan, ja Rambo saa viettää kesää säännöllisine ruokailuaikoineen ihanien Annikin ja Erkin ja kamalan tai vähintäänkin oudon kännykkä-Liinan kanssa.
Tämän kirjan lukeminen on paikallaan monellekin Rambon ikätoverille, eikä kirja ole pelkästään pojille. Moni itseään ihmettelevä nuori saattaisi saada tästä perspektiiviä oman elämänsä kipukohtiin, vaikka ne eivät olisi ollenkaan samanlaisia kuin Rambolla – ehkäpä juuri ne, jotka ovat eläneet erilaista elämään kuin tämän romaanin päähenkilö, saattavat saada lisää ymmärrystä. Puhumattakaan nykykasiluokkalaisten rambojen äideistä ja iseistä (tai opettajista!).
PS. Rambo on dramatisoitu Kansallisteatterin näyttämölle, ja näyttelijöinä on Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaita – virkistävää sekin! Harmi vaan, että näytöksiä on kovin vähän, sillä tarvetta tällaiselle nuortenteatterille olisi!
PPS. Rambohan voitti Finlandia Juniorin tänään, hienoa! Tämän vuoden Finlandia Junior -ehdokkaista ehdin lukea kaksi teosta, ja molemmat ovat todellisia valopilkkuja kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa. Siiri Enorannan Surunhauras, Lasinterävä -romaanista voit lukea täältä.
Kaikkia värejä 