Kaksi Gavaldaa

kuva (4)

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia. Gummerus, 2014, suom. Lotta Toivanen.

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä. Gummeruksen äänikirja, lukijana Susanna Haavisto. Teos ilmestynyt suomeksi 2004, suom. Titia Schuurman.

Yksin vai yhdessä? Yhdessä vai yksin? Aloitin kesälukemisena kaksi Anna Gavaldan kirjaa, joista Lempi ei ole leikin asia on vasta ilmestynyt, Viiniä keittiössä puolestaan on ollut pitkään lukulistalla. En tiedä, vaikuttaako tällainen yhtä aikaa lukeminen siihen, että lukijana ryhdyn vertailemaan, etsimään yhtäläisyyksiä teemoista tai vaikkapa kielestä, vaikka kyseessä onkin kaksi hyvin erilaista teosta. Viiniä keittiössä -teoksen kuuntelin sitä paitsi äänikirjana, mutta luulen, että se toimisi paremmin luettuna – ei niin, etteikö Susanna Haaviston luentaa ollut ihana kuunnella, mutta välillä mieli harhaili kuunnellessani ympäröiviin maisemiin, ja jouduin miettimään, kuka olikaan äänessä, eikä kieleen ehkä tule kiinnittäneeksi samalla tavalla huomiota kuin itse lukiessa. Aiemmin olin lukenut Gavaldalta Kimpassa-romaanin, josta pidin todella paljon. Miksiköhän kesti näin kauan, että tartuin hänen muihin teoksiinsa?

Gavaldan teoksissa on mahtavia henkilöhahmoja – tämän muistan Kimpassa-teoksestakin, vaikken paljon muuta. Ihmissuhteista toki siinäkin oli kyse, niin kuin näissä kahdessa vasta lukemassani. Lempi ei ole leikin asia -teoksessa pähenkilö Billie on räiskyvä, outo, hauska, rikkinäinen, eksynyt, tarinantajuinen, mitä lie muuta. Teos on aluksi hämmentävä: kaksi kulkijaa lojuu rotkossa, mutta se, keitä nämä kaksi tarkalleen ottaen ovat (nimet alkuperineen toki kerrotaan tarkkaan) tai miten he ovat kohdanneet, lyöttäytyneet yhteen ja lopulta päätyneet alkutilanteen kansallispuistomaisemaan, kerrotaan vasta myöhemmin, pikkupikkuhiljaa. Billie nimittäin ryhtyy tilittämään – niin, tekemään tunnustuksia – pikku tähdelle, joka on hänen ainoa kuulijansa toisen päähenkilön ollessa unten mailla. Ja samalla rakentuu tämä Billie-hahmo, yhtä aikaa rikkinäinen ihminen, mutta henkilöhahmona ihanan moniulotteinen, rakastettava ja kamala yhtä aikaa.

Kun Lempi ei ole leikin asia on paljolti yksinpuhelua (Billie…), rakentuu Viiniä keittiössä vuoropuhelulle. Tai ainakin kuvattu tilanne antaisi mahdollisuuden sille, mutta lopulta päähenkilö Chloe on paljolti hiljaa ja vain kuuntelee appiukon kertomusta. Molemmissa teoksissa siis kerrotaan toiselle tarinaa, jolla on merkitys, mutta kuulijan asema on erikoinen. Billie kertoo tähdelleen, mutta rakentaessaan elämästään tarinaa, hän myös käy läpi vaikeimpia asioita elämässä, sellaisia, joita olisi mahdoton kertoa ainakaan näin pikakelauksella toiselle ihmiselle. Kun Billie on äänessä, lukija ikään kuin kuuntelee hänen vuodatustaan, ja Billien hahmo on tietoinen kertojan roolistaan. Lukija uppoaa Billien tarinaan ja menneisyyden maisemiin, pompsahtaa välillä takaisin lukijaksi, kun minäkertoja kommentoi kieltään, kuinka hän yrittää tai antaa yrittämisen olla.

Lempi ei ole leikin asia on kertomus ystävyydestä, vaikka rakkauttakin siinä käsitellään, parisuhdettakin. Ennen kaikkea kuitenkin ystävyyttä, sitä kuinka kaksi itsensä sivulliseksi tuntevaa eivät olekaan sivussa elämästään, kun joku vaan antaa luvan olla osallinen. Billien kertomassa, valtavan pitkäksi venyvässä takaumassa kuvataan sitä, millaisista lähtökohdista ystävyys alkaa, mikä merkitys ystävyydellä voikaan olla, miten ystävyys ei ole aina helppoa, mutta tärkeää se on, aina. Niin tärkeää, että Billie lupautuu ystäväksi lapsuuden minälleen, joka kerta kaikkiaan onkin surkea hahmo. Mutta surkeudestapa eivät välittäneet Frankie eikä Frankien isoäiti, eikä ihminen montaa hyväksyvää katsetta tarvitsisikaan, kunhan osaa tarttua niihin, mitä on.Voi Billie!

Viiniä keittiössä kertoo eronneesta naisesta, ja siinä käsitellään parisuhdetta, pettämistä, pettämisestä seuraavaa surua. On nurinkurista, että juuri jätetyn Chloen appiukko kertoo pitkää tarinaa sivusuhteestaan ja siitä, kuinka hänelle oli ensiarvoisen tärkeää säästää vaimonsa siltä surulta, että mies lähtisi toisen matkaan, tai muuten vaan. Chloen ex-mies on lähtenyt suhteesta, Chloe koittaa selvitä, appiukko toki koittaa tukea häntä myös:

”Uskotko minua, Chloe, uskotko minua, kun sanon, että elämä on sinua vahvempi?” ”Toki.” ”Luotatko minuun?” ”Riippuu päivästä.”

Chloe ei juuri puhu appiukolleen, vaikka hänen ajatuksensa tulevat varsinkin teoksen alkupuolella ilmi. Loppuosan appi, Pierre, onkin äänessä. Tältä osin äänikirjaformaatti sopikin tähän teokseen, kun äänessä on pääasiassa yksi ihminen kerrallaan. Kerrotut elämäntarinat Viiniä keittiössä ja Lempi ei ole leikin asia -teoksissa ovat hyvin erilaisia, eikä näitä tarinoita kannata ryhtyä vertailemaan, vaikka syvällisempi itse teosten vertailu voisi olla mielenkiintoista. Onhan kuitenkin tämä kertominen teoksia yhdistävä piirre – elämästä tai sen osasesta muodostuu kertomus, jonka tärkein kuulija lienee itse päähenkilö, olkoonkin, että paikalla on myös muita henkilöitä.

kuva